Suomalainen tunnistaa toisen suomalaisen ulkomailla yleensä jo ennen ensimmäistä sanaa. Siihen ei tarvita lippalakkia, Marimekon laukkua eikä sandaalien kanssa käytettäviä tennissukkia. Riittää tietty katse, pieni epäluulo ympäristöä kohtaan ja tapa seistä hotellin aamiaisbuffetissa.
Tunnistamisen jälkeen seuraa vaikea valinta: mennäänkö puhumaan vai paetaanko ennen kuin toinen ehtii kysyä, mistä päin Suomea ollaan? Osa ilahtuu maanmiehen tapaamisesta aidosti. Toiset alkavat puhua englantia tavallista kovemmalla äänellä ja toivovat näyttävänsä belgialaisilta. Jos keskustelulta ei enää voi välttyä, molemmat mainitsevat säätilan ja vetäytyvät sitten tahoilleen toipumaan yllättävästä sosiaalisesta rasituksesta.
Suomalaisen suhde toiseen suomalaiseen on ulkomailla mutkikas. Kaipaamme ihmistä, joka ymmärtää meitä ilman kulttuurista käyttöohjetta, mutta pelkäämme hänen tulevan liian lähelle, kysyvän liikaa tai jäävän loppuillaksi pöytään.
Sama kieli, eri maailma
Tarve tulla ymmärretyksi omalla äidinkielellä ei koske vain sanoja vaan niiden sisältämää maailmaa. Kun suomalainen sanoo jonkin menneen ”ihan hyvin”, toinen suomalainen tietää sen voivan tarkoittaa kaikkea täydellisestä onnistumisesta hallittuun katastrofiin, jossa kukaan ei kuollut.
Filippiiniläiselle ystävälleni voin selittää saunan, avannon ja lumessa kieriskelyn, mutta en voi välittää hänelle niihin liittyvää tunnetta. Hän ymmärtää sanat ja jää silti pohtimaan, miksi suomalainen kuumentaa itsensä lähes tajuttomaksi hypätäkseen sen jälkeen jäiseen reikään. Sivistyneessä yhteiskunnassa tällainen toiminta kuuluu psykiatrisen sairaalan suljetulle osastolle, ei kansalliseen identiteettiin.
Sama koskee vakavampia kokemuksia. Suomessa asuvalle on vaikea selittää, miltä tuntuu elää yhteiskunnassa, jossa suku korvaa sosiaaliturvan, henkilökohtainen suhde virallisen prosessin ja sähkökatko työpäivän. Kuulija ymmärtää tapahtumat mutta ei aina niiden merkitystä osana kokonaisuutta. Kokemus on kuin tekstitys elokuvassa: juoni välittyy, mutta värit ja ääni katoavat.
Toisen ulkosuomalaisen seurassa kaikkea ei tarvitse selittää alusta. Molemmat tietävät, miltä tuntuu huomata, ettei ole enää täysin kotonaan Suomessa eikä koskaan aivan valmis paikallinen uudessa maassaan.
Tämä välitila voi olla vapauttava. Ulkomailla identiteettinsä saa rakentaa uudelleen ilman, että alakoulun luokkatoverit, tädit ja entiset työkaverit muistuttavat, millainen pitäisi olla. Toisaalta juuri toinen suomalainen näkee uuden kuoren läpi turhankin nopeasti. Hän havaitsee eksoottisen pellavapaidan alta miehen, joka söi koulussa maksalaatikkoa, pelkäsi hammaslääkäriä ja omisti joskus tuulipuvun.
”En tullut tänne tapaamaan suomalaisia”
Ulkosuomalaisuuden klassikkolause kuuluu: ”Jos haluaisin tavata suomalaisia, asuisin Suomessa.” Ajatuksessa on järkeä. Kukaan ei muuta Bangkokiin, Barcelonaan tai Manilaan keskustellakseen joka ilta Suomen maahanmuuttopolitiikasta ja siitä, miksi kunnollista ruisleipää ei saa mistään.
Usein lauseen takana on kuitenkin muutakin. Joku haluaa sukeltaa uuteen kulttuuriin, toinen katkaista yhteyden entiseen elämään. Kolmas lähti, koska suomalainen marraskuu oli hänen mielestään jatkunut yhtäjaksoisesti vuodesta 1987 eikä viranomaisilla näyttänyt olevan aikomustakaan puuttua asiaan.
Olen tavannut suomalaisia, jotka eivät mielellään edes tunnusta kansallisuuttaan. Kuullessaan suomea he näyttävät todistajansuojeluohjelmaan päätyneiltä miehiltä, joiden oikea nimi on juuri huudettu lentokentän kaiuttimista.
Ehkä he pelkäävät maanmiehen tunkeutuvan heidän elämäänsä pelkän yhteisen passin perusteella. Tai ehkä he haluavat olla uudessa ympäristössään ainutlaatuisia. Kaksi suomalaista samalla trooppisella saarella on jo väestöräjähdys. Kolmannen saavuttua ensimmäinen alkaa selvittää, voisiko hän lavastaa kuolemansa ja saada uuden henkilöllisyyden Indonesiasta.
Varauksellisuudelle on silti hyvät perusteet. Sama syntymämaa ei tee kahdesta ihmisestä ystäviä. Emme Suomessakaan oleta kahden bussipysäkillä seisovan suomalaisen jakavan elämäntarinaansa. Ulkomailla toiselta suomalaiselta saatetaan kuitenkin odottaa jonkinlaista yhteenkuuluvuutta, keskinäistä tukea ja ystävyyttä.
Täydellinen eristäytyminenkin on riski. Paikallinen puoliso, työyhteisö ja muutama ystävä eivät aina korvaa vuosikymmenten aikana syntynyttä verkostoa. Jos avioliitto hajoaa, työ loppuu tai terveys pettää, ulkomaille rakennettu elämä voi kutistua yhdessä yössä muutamaan puhelinnumeroon ja vartijaan, joka tervehtii talon aulassa – todennäköisesti kuitenkin lämpimämmin kuin yksikään Suomeen jäänyt sukulainen viimeiseen kolmeen vuosikymmeneen.
Yhteisö syntyy sinapista ja hajoaa makkaraan
Suomalaisyhteisö syntyy, kun suomalaisia on riittävästi ja he tarvitsevat toisiaan. Tarvitaan kokoontumispaikka, muutama aktiivinen järjestäjä sekä vähintään yksi henkilö, joka tietää, mistä saa suomalaista sinappia. Ilman häntä yhteisö on vain joukko pohjoismaalaisia, jotka seisovat hämmentyneinä grillin ympärillä.
Sen jälkeen perustetaan Facebook-ryhmä, järjestetään itsenäisyyspäivän juhla ja aloitetaan riita siitä, kuka edustaa suomalaisia virallisissa tilaisuuksissa. Jos sopua ei synny, yhdistys haudataan ylimääräisessä vuosikokouksessa. Sen jälkeen kaksi keskenään kilpailevaa suomalaisyhdistystä jatkaa täsmälleen samaa toimintaa viereisissä ravintoloissa – kumpikin vakuuttuneena siitä, että juuri he edustavat alkuperäistä henkeä ja fiksumpia suomalaisia.
Yhteisöjen merkitys vaihtelee maittain. Espanjan Aurinkorannikolla suomalainen voi hoitaa lähes koko elämänsä suomeksi, syödä ruisleipää ja valittaa paikallisesta byrokratiasta. Näin ihminen voi muuttaa tuhansien kilometrien päähän Suomesta muuttamatta henkisesti juuri Keravaa kauemmaksi.
Filippiineillä suomalaisia on vähän, ja maa on riittävän suuri hajauttamaan heidät eri saarille. Manilassa satunnaisiin maanmiehiin voi törmätä tapahtumissa ja ravintoloissa, mutta pienemmillä saarilla suomalaisen vierailu havaitaan lähinnä siitä, että joku saa vihdoin salmiakkia ja kylän lapset kokoontuvat katsomaan, miksi aikuinen ihminen syö vapaaehtoisesti mustaa tiesuolaa.
Ulkomailla arki muodostaa ystäväpiirin passia tehokkaammin. Työpaikka, puoliso, lasten koulu ja harrastukset tuovat ympärille paikallisia ja muita ulkomaalaisia. Se on kotoutumisen kannalta hyvä asia – kunhan yhteys suomalaisiin ei katoa kokonaan.
Miksi maanmiehestä voi olla hyötyä?
Toinen suomalainen voi olla käytännöllinen tietopankki. Hän tietää, miten oleskelulupa uusitaan, mistä löytyy luotettava lääkäri ja milloin virasto on oikeasti auki. Kokemukseen perustuva neuvo säästää aikaa, rahaa ja hermoja silloin, kun tekoäly lakkaa pätemästä viraston ovella.
Suomalaisverkostolla on erityistä arvoa kriiseissä. Sairastuminen, onnettomuus, pidätys, luonnonkatastrofi tai läheisen kuolema tuntuu erilaiselta vieraassa järjestelmässä. Ihminen, joka tuntee sekä suomalaisen ajattelutavan että paikallisen todellisuuden, voi olla arvokkaampi kuin mikään yleinen ohje.
Maanmiehet ovat myös ikkuna takaisin Suomeen. Uutiset kertovat, mitä maassa tapahtuu, mutta vierailijat kertovat, mistä kahvipöydissä puhutaan ja mikä ihmisiä oikeasti ärsyttää. Kasvokkainen keskustelu sotkee uutisvirran, sosiaalisen median ja oman mielikuvituksen rakentamat Suomet terveellä tavalla keskenään.
Hyöty kulkee myös toiseen suuntaan. Vastikään saapunut suomalainen näkee vielä värit, innostuu tavallisista asioista ja kuvaa jeepneyn, jonka pitkäaikainen asukas näkee enää savuttavana liikenne-esteenä. Tulokkaan ihastus muistuttaa, miksi maa tuntui alun perin kiehtovalta – ennen kuin arki muuttui sähkölaskuiksi, ruuhkiksi ja ilmastointilaitteen huoltoajoiksi.
Kun tuttuus alkaa rasittaa
Maanmiehistä voi olla myös haittaa. Pieni yhteisö tuottaa helposti pienen paikkakunnan ongelmat. Kaikki tuntevat toisensa, huhut liikkuvat nopeasti ja juhannusjuhlien järjestely voi jakaa ihmiset vuosikymmeniksi kahteen leiriin.
Pitkään maassa asunutta väsyttävät myös toistuvat kysymykset: Onko täällä turvallista? Voiko hanavettä juoda? Saako suomalainen ostaa maata? Miksi paikalliset tekevät kaiken väärin? Ja ennen kaikkea: mistä saa samaa kahvia kuin ABC:llä, mutta paikalliseen hintaan ja suomalaisella palvelulla?
Kysymysten takana on yleensä vilpitön kiinnostus. Tulokas ei vielä tunne vivahteita, jotka vanha asukas on oppinut vuosien, virheiden ja tarpeettomien virastokäyntien kautta. Kärsivällisyys olisi hyödyllistä molemmille: uuden tulokkaan ei tarvitse kuvitella tietävänsä kaikkea, eikä kotoutuneen asukkaan tarvitse kohdella jokaista kysymystä henkilökohtaisena hyökkäyksenä tai paikalliskulttuurin vastaisena sotarikoksena.
Vieras omassa kotimaassaan
Pitkään ulkomailla asuva rakentaa mielessään oman ”todellisen Suomen”, joka sijaitsee jossakin lähtövuoden ja lapsuuden kesien välissä. Siellä järvivesi on puhdasta, ihmiset rehellisiä, maksukortti toimii ja linja-auto odottaa pysäkillä juuri häntä.
Suomen-lomalla tämä kuvitelma törmää nykyisyyteen. Tutut kaupat ovat kadonneet, kieli on täynnä uusia sanoja ja kaikki tuntuu siirtyneen muutaman sentin väärään paikkaan. Ulkosuomalainen huomaa olevansa yhtä aikaa kotona ja vierailulla – kuin palaisi lapsuudenkotiinsa ja huomaisi jonkun siirtäneen sohvan sekä koko hyvinvointivaltion.
Silloin hän saattaa ryhtyä opettamaan Suomessa asuville, millainen maan pitäisi olla. Etäisyys antaa näkökulmaa, mutta joskus myös kaukoputken, jonka väärästä päästä kokonainen yhteiskunta näyttää hyvin yksinkertaiselta. Muutaman viikon vierailun jälkeen hän on valmis uudistamaan verotuksen, koululaitoksen ja ulkopolitiikan – ja palaa sitten lentokentälle ihmetellen, miksei hallitus toteuttanut ehdotuksia heti.
Parhaimmillaan elämä muualla kuitenkin opettaa, ettei suomalainen tapa ole luonnonlaki eivätkä paikalliset ole epäonnistuneita suomalaisia. Joskus heidän tapansa toimii paremmin, joskus huonommin ja joskus kukaan ei tiedä, miten sen pitäisi toimia – mutta paikalla on ruokaa, musiikkia ja seitsemäntoista serkkua, joten elämä jatkuu.
Maanmies ei ole automaattisesti ystävä
Yhteinen kieli tai kansalaisuus ei velvoita ystävyyteen. Suomalaisella on ulkomaillakin oikeus valita seuransa ja jättää yhteiset tilaisuudet väliin. Maanmiehen tervehtiminen ei ole sopimus yhteisestä loppuelämästä eikä kutsu majoittua vierashuoneeseen, lainata autoa tai ryhtyä kummiksi lapselle, jota ei vielä ole.
Ulkosuomalaisyhteisö toimii silloin, kun ihmiset auttavat toisiaan mutta eivät vaadi liikaa. Se hajoaa, jos suomalaisuudesta tehdään pääsylippu toisen yksityiselämään tai ryhdytään vartioimaan, kuka on riittävän oikeanlainen suomalainen. Sopuun ei ehkä koskaan päästä, mutta asiasta voidaan riidellä vuosikymmeniä.
Minä tapaan suomalaisia ulkomailla mielelläni. En siksi, että he olisivat automaattisesti parempaa seuraa kuin muut, vaan koska jokainen tuo mukanaan palan maasta, josta olen lähtenyt mutta joka ei ole lähtenyt minusta. Joskus tapaaminen johtaa ystävyyteen, joskus hyödylliseen neuvoon ja joskus vain yhteen olueen.
Sekin riittää.
