Aasia sai vihdoin oman laulukilpailunsa, jossa kansakunnat voivat riidellä pisteistä sen sijaan, että riitelisivät pelkästään merialueista. Vanha eurooppalainen perinne sai uuden elämän ja maailmanrauha kolme minuuttia lisäaikaa.
Euroviisut ovat saaneet aasialaisen pikkusisaruksen, jonka ensimmäiseksi kuninkaalliseksi kruunattiin filippiiniläinen Carmelle. Bangkokissa järjestetty Eurovision Song Contest Asia osoitti, ettei Euroopalla ole yksinoikeutta musiikilliseen ilotulitukseen, kansalliseen hysteriaan eikä esiintymisasuihin, joiden suunnittelijat ovat ilmeisesti murtautuneet scifi-elokuvien puvustamoon ja vieneet mukanaan kaiken, mikä kiiltää.
Lauantaina 14. marraskuuta 2026 ensimmäinen Eurovision Song Contest Asia kokosi One Bangkok Forum -areenalle esiintyjät yhdestätoista Aasian maasta. Mukana olivat muun muassa Filippiinit, Thaimaa, Vietnam, Etelä-Korea, Malesia ja Nepal. Ensimmäistä kertaa alueen valtiot mittasivat keskinäistä paremmuuttaan lajissa, jossa häviäjän ei tarvitse luovuttaa edes yhtä asumatonta luotoa.
Perusidea oli eurooppalaisille tuttu: maat lähettävät omat artistinsa, ammattilaisraadit ja yleisö äänestävät, ja lopuksi yksi kansakunta juhlii muiden vakuutellessa naama peruslukemilla, ettei voitto oikeastaan ollut tärkeintä. Ääniä annettiin peräti 183 maasta, joten Aasian ensimmäiset Euroviisut olivat jo syntyessään kansainvälisempi tapahtuma kuin nimi antaa ymmärtää.
Minulle jäi tosin epäselväksi, miksi kilpailua kutsutaan Euroviisuiksi, vaikka Eurooppa ei ole edes mukana. Samalla logiikalla Jyväskylässä voitaisiin järjestää Afrikan mestaruuskilpailut avantouinnissa.
Euroopassa kilpailun suurimpia saavutuksia on Abban uran ohella ollut se, että kymmenet kansakunnat ovat oppineet loukkaantumaan samoista äänestystuloksista samanaikaisesti. Aasiassa tämä perinne on vasta alussa, mutta alueen lähihistorian perusteella loukkaantumisen jalo taito tuskin jää harjoittelusta kiinni.
Filippiininit vei voiton
Voiton vei 19-vuotias filippiiniläinen Carmelle Collado kappaleellaan Sobra-Sobra, joka tarkoittaa suurin piirtein ”aivan liikaa”. Tanssipopin, räpin ja vahvan laulusuorituksen yhdistelmä keräsi 211 pistettä ja oli sekä ammattilaisraatien että yleisön suosikki. Toiseksi tuli isäntämaa Thaimaa ja kolmanneksi Vietnam.
Carmelle ei ilmestynyt lavalle puskista, vaan oli jo tuttu kasvo Filippiinien television laulukilpailuista, kuten The Voice Kidsistä ja Tawag ng Tanghalanista. Voittokappale julistaa naisten itseluottamusta ja oikeutta olla oma itsensä. Filippiiniläisessä arjessa, jossa vahvat naiset kannattelevat usein kokonaisia sukuja ja siinä sivussa perheen miestenkin itsetuntoa, viesti löysi yleisönsä.
Voitto oli filippiiniläisille uusi ylpeydenaihe, vaikka maan laululahjat eivät ole koskaan olleet mikään valtiosalaisuus. Filippiineillä laulajia riittää, ja lähes joka suvussa on vähintään yksi täti tai serkku, jonka uskotaan olevan seuraava Whitney Houston.
Maailmanrauha tanssittavana versiona
Eurovision laulukilpailu syntyi vuonna 1956 sodanjälkeisessä Euroopassa, jossa yhteisen televisioviihteen uskottiin lähentävän kansoja. Ajatus oli vilpitön: jos eurooppalaiset eivät enää ampuisi toisiaan, he voisivat ainakin riidellä siitä, kuka laulaa kovimmin ja pukeutuu järjettömimmin.
Seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin sama idea vietiin Aasiaan, jossa asuu yli puolet maailman väestöstä ja jossa musiikkiperinteiden kirjo on valtava. Aasialaista kilpailua oli viritelty jo lähes vuosikymmen, mutta hanke lykkääntyi kerta toisensa jälkeen. Nyt järjestäjät tähtäävät pysyvään tapahtumaan, johon mahtuu mukaan uusiakin maita.
Kiinnostusta on kuulemma ollut myös Kiinassa, Hongkongissa ja Taiwanissa. Jos tämä kolmikko saadaan joskus samalle lavalle, järjestäjät voivat täydellä syyllä hakea Nobelin rauhanpalkintoa. Tosin ensin pitäisi päästä sopuun siitä, montako valtiota lavalla oikeastaan esiintyy.
Minä en ainakaan ilmoittautuisi ääntenlaskijaksi. Olen asunut Aasiassa tarpeeksi kauan tietääkseni, että joskus on viisaampaa teeskennellä kuuroa kuin vastata näennäisen yksinkertaiseen maantieteelliseen kysymykseen.
Suomalainen tarvitsee rohkaisua, filippiiniläinen yleisön
Filippiineillä musiikki ei ole pelkkää viihdettä vaan arkista käyttöainetta. Laulaminen kuuluu perhejuhliin, kyläjuhliin ja kirkonmenoihin, eikä mikrofoniin tarttuminen vaadi ammattitutkintoa. Olen vuosikymmenten mittaan huomannut, että musiikki yhdistää filippiiniläisiä silloinkin, kun yhteistä säveltä ei löydy mistään muusta.
Suomessa Euroviisut ovat olleet vuosikymmeniä yhdistelmä kansallista itsetutkiskelua, kevätjuhlaa ja naapurimaiden äänestysmotiivien moraalista pohdintaa. Filippiineillä Carmellen voitto otettiin vastaan ennen kaikkea todisteena siitä, että omat kyvyt pärjäävät maailmalla.
Maassa, josta miljoonat ihmiset ovat lähteneet ulkomaille töihin, kansainvälisellä tunnustuksella on erityinen painoarvo. Kun filippiiniläinen menestyy maailmalla, voitto kuuluu myös hänen kotikylälleen, koululleen, kaukaisille sukulaisilleen ja paikallispoliitikoille, jotka muistavat kannustaneensa häntä jo pikkulapsena.
Suomalaisen ja filippiiniläisen suhtautumisessa esiintymiseen on muutenkin jyrkkä ero. Suomessa ihminen voi vakuutella koko ikänsä, ettei hän osaa laulaa, vaikka olisi käynyt musiikkiopistoa kymmenen vuotta. Filippiineillä esiintymishalu syttyy usein jo kauan ennen kuin ensimmäinenkään nuotti osuu kohdalleen.
Euroviisut Manilaan ja YK:n rauhanturvaajat valmiuteen
Carmellen voitto ei tietenkään ratkaise Filippiinien taloushuolia, Manilan toivottomia liikenneruuhkia eikä poliittisia riitoja. Se antaa kuitenkin miljoonille ihmisille jotakin, mitä arjessa on harvoin tarjolla: harvinaisen mahdollisuuden iloita kaikki yhdessä samasta asiasta.
Suomalaiselle, joka muistaa Lordin voiton keväältä 2006, tunne on tuttu. Kansa unohtaa erimielisyytensä kolmeksi minuutiksi, kun oma edustaja onnistuu. Tosin Suomessa oli ehditty jo ennen voittoa pohtia vakavasti, olivatko hirviönaamareihin pukeutuneet miehet todella paras mahdollinen käyntikortti maailmalle.
Aasian Euroviisujen tulevaisuus näyttää lupaavalta, vaikka kisan kasvaessa mukaan tulee väistämättä myös politiikkaa, rahaa ja veristä kilpailuhenkeä. Eurooppalainen esikuva on jo näyttänyt, että musiikki voi yhdistää kansoja, vaikka ne eivät pääsisi yksimielisyyteen edes siitä, missä maanosassa kilpailu pitäisi järjestää.
Aiheesta lisää:
