Korruptio on Filippiineillä aina ajankohtainen puheenaihe – vähän kuin sää Suomessa. Erona vain se, että Suomessa aurinko voi joskus paistaa, mutta Filippiineillä korruption taivas pysyy aina pilvisenä. Myöskään sanonta ”siitä puhe, mistä puute” ei tässä päde: korruptiosta puhutaan paljon, mutta sen puutteesta ei ole pelkoa.
Kun suomalainen turisti matkustaa Filippiineille, hän näkee ensin hiekkarannat, hymyilevät ihmiset ja trooppisen auringon. Mutta jos maassa viipyy pidempään, alkaa vähitellen hahmottaa myös toisen todellisuuden: viranomaiskoneiston, joka pyörii vain, jos sitä öljytään, sekä poliittisen järjestelmän, joka on yhtä läpinäkyvä kuin Manilan savusumu.
Korruptio ei tarvitse pitkiä selityksiä. Yksi virkailijan lausahdus riittää: “Eh, dagdag lang, sir” – “vain pieni lisämaksu” – ja asia on selvä. Se on hiljainen yhteisymmärrys, vähän kuin tiskin alta myyty lonkero suomalaisella huoltoasemalla 80-luvulla: kaikki tietävät, ettei se ole luvallista, mutta kukaan ei ylläty.
Ja tässä piilee filippiiniläisen korruption paradoksi: kaikki tietävät sen olemassaolosta, lähes kaikki osallistuvat siihen tavalla tai toisella, mutta silti sitä ei hyväksytä.
Mistä kaikki alkoi?
Korruptio ei syntynyt tyhjästä. Se saapui Filippiineille samaan aikaan kuin ensimmäinen espanjalainen pappi ja hänen hopeakolikkonsa. Espanjalaiset virkamiehet huomasivat pian, että paikalliset päälliköt olivat valmiita maksamaan palveluista, joita viranomaiset muuten olisivat estäneet. Näin syntyi varhainen versio lagaysta – ”pienestä palkkiosta”, joka sai asiat rullaamaan.
Amerikkalaisten siirtomaahallinto jatkoi samaa linjaa, joskin muodollisemmin. Virkoja jaettiin sukulaisten kesken, ja lahjuksia kutsuttiin hienovaraisesti ”hallinnollisiksi maksuiksi”. Kun itsenäisyys koitti, filippiiniläiset eivät hylänneet tätä perintöä – he ottivat sen omakseen. Korruptiosta kehitettiin oma taiteenlajinsa, jossa kaikki osapuolet tuntevat pelin säännöt.
Isoisä maksoi satamavirkailijalle, jotta viljat saatiin ulos laivasta. Hänen poikansa maksoi poliisille, joka sulki silmänsä laittomasti tuodulta moottoripyörältä. Tänään lapsenlapsi puolestaan maksaa nopeutetun passihakemuksen ”palvelumaksun” tiskin alta. Historia ei toista itseään – se vain digitalisoituu.
Samat oireet – eri lääkitys
Koska korruptiota esiintyy kaikkialla maailmassa, ei Suomikaan ole poikkeus – vaikka tutkimusten mukaan olemme yksi maailman vähiten korruptoituneista maista. Filippiinit taas on perinteisesti ollut Aasian kärkisijoilla, kun korruption määrää ja yhteiskunnallista merkittävyyttä mitataan.
Olennaisin ero suomalaisen ja filippiiniläisen korruption välillä on siinä, että Suomessa korruptio on piilotettu lakeihin, asetuksiin ja niiden säntilliseen noudattamiseen. Filippiineilläkin korruptiota suitsevia lakeja riittää, mutta niitä ei käytännössä sovelleta tai toimeenpanna.
Filippiiniläinen korruptio on kuin jeepney: vaarallinen, kovaääninen ja saastuttava. Kaikki tietävät, ettei se läpäise katsastusta – mutta silti kaikki nousevat kyytiin. Suomalainen korruptio taas muistuttaa vanhaa Volvoa: huomaamaton, mutta turvallinen. Se ilmenee lähinnä hyvä veli -verkostoina, palkintovirkoina, rakennusurakoiden suhmurointeina ja puolueiden kabinettisopimuksina.
Suomessa korruptio on niin hienovaraista, ettei tavallinen kansalainen edes tunnista sitä korruptioksi. Sen sijaan puhutaan ”verkostoitumisesta” ja ”konsulttisopimuksista”, ja lopputuloksena todetaan, että “tämä pyöräilysilta on välttämätön, vaikka kukaan ei sitä käytäkään.” Filippiineillä sen sijaan kukaan ei edes yritä peitellä mitään. Poliisi sanoo suoraan: “Sir, multa puuttuu lounasraha.” Yksi seteli vaihtaa omistajaa, ja kaikki ongelmat katoavat.
Jos et voi voittaa systeemiä, osta se
Filippiiniläinen korruptio ei ole mikään satunnainen pikkuvaiva – se on kokonainen buffet-pöytä, josta jokainen voi valita oman tapansa täyttää taskut ja välttää ongelmat. Tässä yleisimmät korruption muodot:
- Arkipäivän korruptio: Virkamiehelle annetaan rahaa tai lahjoja, jotta hän suosisi maksajaa tai ummistaisi silmänsä rikkomuksilta. Rahakuori tai viskipullo ratkaisevat asiat nopeammin kuin yksikään asetus.
- Julkishallinnon korruptio: Hankinnat, kilpailutukset ja sopimukset toimivat parhaiten silloin, kun ne on jo etukäteen päätetty oman porukan kesken. Jos joku kysyy, mihin rahat katosivat, vastaus löytyy yleensä virkamiehen uudesta talosta tai lasten ulkomaisista opiskelupaikoista.
- Poliittinen korruptio: Politiikka ei ole ilmaista – se on sijoitus. Raha vaihtuu lupauksiin, ja lupaukset taas virkoihin, etuoikeuksiin ja uusiin liiketoimintamahdollisuuksiin. Vaalit ovat lähinnä huutokauppa, jossa poliitikot myyvät sielunsa eniten tarjoavalle.
- Äänten ostaminen: Suomessa puolue tarjoaa torilla kahvia ja pullaa. Filippiineillä ääni ostetaan suoraan rahalla – ja kauppaan sisältyy usein vielä lounas, t-paita ja kuusi vuotta samaa muuttumatonta politiikkaa.
- Veropetokset: Jos verotus tuntuu raskaalta, aina löytyy kiertotie. Pieni lahjus, muutama väärä kuitti – ja yhtäkkiä yrityksen kirjat näyttävät yhtä puhtailta kuin veroparatiisin pankkitilit.
- Kiristäminen: Virkamies voi vihjata, että ilman “pientä ylimääräistä maksua” hakemus tulee jäämään pöytälaatikkoon. Ja jos asiakas ei ymmärrä vihjettä, päätöksen loputon odottaminen auttaa ymmärtämään.
- Lainsäädännön manipulointi: Lait eivät ole kiveen hakattuja – ne muistuttavat enemmän muovailuvahaa, jota voi muokata palvelemaan yksityisiä etuja, kunhan suhteet oikeisiin ihmisiin ovat kunnossa.
- Monopolit ja kartellit: Yritykset ja viranomaiset sopivat keskenään hinnoista ja markkinoiden hallinnasta. Seurauksena hinnat nousevat ja kilpailu katoaa – mutta ainakin joku rikastuu.
köyhien ongelma, rikkaiden ratkaisu
Tässä kohtaa kyynikko huutaa: ”Miten niin korruptio on ongelma? Sehän on mukana kaikessa ihmistoiminnassa!” Puolustajien mukaan korruptio pitää talouden pyörimässä paremmin kuin mikään keskuspankki: virkamies saa ”lounasrahaa”, kansalainen passinsa – ja kaikki voittavat.
Kun virkamies tai poliitikko ottaa lahjuksen, hän käyttää sen kuitenkin ostoksiin. Raha kiertää nopeammin, verottaja ja paikallinen kauppias kiittävät. Lisäksi korruptio luo myös työpaikkoja – lakimiehille, tutkintakomiteoille ja kaikille niille, jotka palkataan ”korruptioskandaalia selvittämään”.
Mutta jos otetaan hetkeksi kyyniset lasit pois, niin totta kai korruptio on myös tuhoisaa. Se syö investointeja, tappaa luottamuksen ja pitää köyhät köyhinä ja rikkaat rikkaina. Kun julkiset rahat valuvat taskuihin, koulut jäävät rakentamatta, sairaalat ilman lääkkeitä ja tiet täyteen kuoppia, joihin katoavat moottoripyörät, valtion budjetit ja satunnaisesti myös korruptioskandaalien todistajat.
Korruptio on kuin sokeri kahvissa: pieni lusikallinen voi tehdä siitä siedettävää, mutta kun mitta karkaa käsistä, juoma muuttuu tahmeaksi liemeksi, joka lopulta tappaa.
Korruption vastainen sirkus
Korruption vastustaminen on Filippiineillä oma shownsa. Kaikki ovat julkisesti samaa mieltä siitä, että ennaltaehkäisy ja rangaistukset ovat avain ongelman ratkaisemiseen. Perustetaan virastoja, kuten Ombudsman ja Sandiganbayan, joiden tehtävä on taistella korruptiota vastaan. Valitettavasti nämä instituutiot ovat kuin sateenvarjo taifuunissa – hyvä idea, mutta käytännössä hyödytön.
Kun poliitikko jää kiinni sormet hillopurkissa, hänet asetetaan tutkintavankeuteen… mutta ”vangitseminen” tarkoittaa usein arestia yksityissairaalassa. Huoneessa on normaalimukavuuksien lisäksi henkilökunta, joka kantaa sisään lechonia ja tuoreita mangoja. Oikeudenkäynti tulee kestämään niin kauan, että syyttäjä ja kansa pian unohtavat koko tapauksen.
Vuodesta 1960 lähtien tasavallan laki numero 3019, eli lahjonnan ja korruption vastainen laki, on määritellyt rangaistaviksi lähes kaikki yleiset korruption muodot – ei vain poliitikoille ja virkamiehille, vaan myös kaikille, jotka tekevät liiketoimia hallituksen kanssa.
Kansainväliset järjestöt, kuten Transparency International, julkaisevat säännöllisesti maaraportteja, jotka hallitus vakuuttaa ottavansa vakavasti. Lopulta nämä lakilistaukset ja raportit kuitenkin päätyvät arkistokaappiin, jonka oveen liimataan tarra: “For future reference.”
Tavallinen filippiiniläinen suhtautuu korruptioon omalla tavallaan: hän huokaisee syvään, kohauttaa olkapäitään ja keksii tilanteesta vitsin, joka usein päätyy meeminä leviämään sosiaalisessa mediassa. Huumori toimii selviytymiskeinona – tapana käsitellä turhautumista ja epäoikeudenmukaisuutta.
Korruption tulevaisuus
Korruption tulevaisuus näyttää yhtä kirkkaalta – ja yhtä lohduttomalta – kuin Manilan neonvalot sateisena yönä. Jokainen uusi presidentti vuorollaan vannoo: ”nyt tämä loppuu”. Jokainen hallitus lupaa läpinäkyvyyttä, vastuullisuutta ja kovempia rangaistuksia. Ja silti lopputulos on aina sama: korruptio ei vähene – useimmiten se vain kasvaa.
Korruptio ei todennäköisesti koskaan täysin katoa – se vain muuttaa muotoaan – koska se on nivoutunut niin syvällisesti yhteen kulttuurin kanssa. Ehkä jonain päivänä korruptio kuitenkin vähenee. Ehkä kansalaisten kärsivällisyys loppuu, ehkä teknologia tekee lahjusten jäljittämisestä helpompaa, ehkä ilmestyy joku poliittinen messias, joka saa aikaan pysyvän muutoksen.
Mutta siihen asti filippiiniläiset hymyilevät väsyneesti, kohauttavat olkiaan ja toteavat: “Ganito talaga sa Pilipinas” – Tällaista tämä nyt vain on Filippiineillä.
Aiheesta enemmän:
Lanka palaa – Filippiinien valtaapitävät vapisevat?
Damaged culture – Perinteitä kunnioittaen, virheet toistaen?
