Metro Manilan liikenne ei ole ruuhka, vaan teologinen tapahtuma: syntinen pysäytetään moottoriteille miettimään tekojaan. Tässä kaaoksessa kiire kuolee nopeasti, huumori jää eloon ja miljardeja pesoja haihtuu päivittäin pakokaasuna ilmaan.
Jokainen Metro Manilassa asunut, joka on kuvitellut ehtivänsä tapaamiseen ajoissa, on tehnyt teologisen virheen. Kaupungin liikenne ei ole riesa, haaste tai ”väliaikainen ongelma”. Se on rangaistus ja kohtalo. Se on se hetki, kun universumi katsoo sinua silmiin ja sanoo: Et mene minnekään.
Filippiiniläiset ovat kuitenkin selviytymisen suurmestareita, sillä he osaavat nauraa silloin, kun mikään muu ei auta. Carmageddon-meemit leviävät sosiaalisessa mediassa nopeammin kuin autot kaduilla. Vitsit kertovat kuljettajista, jotka ehtivät katsoa kokonaisen Netflix-sarjan ruuhkassa – tai työmatkoista, joiden aikana ehtii mennä naimisiin ja ottaa avioeron. Huumori toimii, koska vaihtoehto olisi kollektiivinen hermoromahdus.
Normalisoitu kaaos
Naurun takana piilee karu fakta: Metro Manilan liikennekaaos maksaa Filippiineille arviolta 3,5 miljardia pesoa päivässä (noin 51 milj. euroa). Ei kuukaudessa, ei vuodessa, vaan yhdessä ainoassa päivässä, joka katoaa hukattuna työaikana ja pakokaasuna taivaan tuuliin.
Liikennesuunnittelijat ovat varoittaneet tästä vuosikymmeniä. Arvioiden mukaan vuoteen 2035 mennessä tappiot voivat nousta jo viiteen miljardiin pesoon päivässä, ellei suunta muutu. Se on rahaa, jolla voisi rakentaa uuden saariston, maailmanluokan joukkoliikenteen – tai edes yhden metrolinjan, joka valmistuisi aikataulussa.
Ironista kyllä, Manila ei kärsi ruuhkista ratkaisujen puutteen vuoksi. Niitä on tarjottu vuosikymmeniä: kaupunkisuunnittelua, asumisen hajauttamista ja aitoa panostusta raideliikenteeseen. Sen sijaan on keskitytty yksityisautoiluun kaupungissa, josta tila loppui jo viime vuosituhannella. Lopputulos on nähtävissä joka aamu, kun miljoonat ihmiset lähtevät tuijottamaan edellä ajavan takapuskuria ja pohtimaan elämänvalintojaan.
Yksi kaupunki koko maalle
Ongelma ei ole vain teissä tai autoissa. Kyse on syvemmästä filippiiniläisestä intohimosta: jos jotain on hyvää, tärkeää tai vähänkään merkityksellistä, se pitää ehdottomasti keskittää yhteen paikkaan.
Valtio, yritysten pääkonttorit, yliopistot, sairaalat, media ja poliittinen valta on kasattu Metro Manilaan kuin buffetpöytään, josta ei saa poistua ennen kuin lautanen on täynnä. Lopputuloksena on metropoli, joka vetää ihmisiä puoleensa kuin magneetti.
Miljoonat muuttavat tänne, eivät neljän tunnin työmatkojen tai polviin asti tulvivien katujen vuoksi, vaan siksi, että mahdollisuudet ovat täällä. Niin kauan kuin Manila on maan ainoa todellinen keskus, ylikuormitus on normaali olotila.
Saasteita, stressiä ja menetettyjä vuosia
Carmageddon ei ole vain ärsyttävä arkipäivän vitsaus, vaan monilahjakas ongelma, joka ehtii pilata ympäristön, terveyden ja kansantalouden – joskus saman aamuruuhkan aikana.
- Ympäristö: Loputtomat jonot pumppaavat ilmaan saasteita ja aiheuttavat valtavaa polttoainehukkaa, joka voitaisiin välttää loogisella kaupunkisuunnittelulla.
- Terveys: Tunnit liikenteessä ovat käänteistä stressiterapiaa – ne nostavat verenpainetta ja kuluttavat henkistä jaksamista nopeammin kuin yksikään krapulainen maanantaiaamu.
- Talous: Hajauttaminen loisi työpaikkoja sinne, missä ihmiset jo asuvat, ja säästäisi miljardeja, jotka nyt seisovat tyhjäkäynnillä moottoriteillä.
Kriitikot muistuttavat kuitenkin aiheellisesti, että virastojen siirrot eivät ole ilmaisia tai ympäristövaikutuksista vapaita, ja rahoituskin on enemmän kysymysmerkki kuin valmis ratkaisu. Mutta tekemättä jättäminen maksaa vielä enemmän.
Rohkeita siirtoja maailmalta
Muut maat ovat ratkaisseet vastaavia umpisolmuja siirtämällä kokonaisia pääkaupunkeja. Brasilia rakensi keskelle ei-mitään Brasílian osana pyrkimystä hajauttaa valtaa ja kehittää sisämaata – samalla Rio de Janeiron metropolipaineet jäivät taka-alalle.
Malesia taas pakkasi byrokratian laatikoihin ja vei sen Putrajayaan – talous jäi Kuala Lumpuriin ja virastot saivat oman rauhan. Etelä-Korea puolestaan lähetti osan ministeriöistään Sejongiin keventämään Soulin painetta.
Indonesia meni vielä pidemmälle ja päätti jo vuonna 2019, että Jakarta saa nyt riittää. Ruuhkat, saasteet ja vajoava maa eivät olleet enää ominaisuuksia vaan ongelmia. Niinpä pääkaupunki päätettiin siirtää Borneon saarelle Nusantaraan, josta on tarkoitus tulla poliittinen pääkaupunki seuraavan vuosikymmenen aikana.
Filippiineilläkin on alettu varovasti myöntää, ettei Manila jaksa kantaa koko saarivaltiota ikuisesti. Pieniä virastoja on siirretty Clarkin ja Subicin erikoistalousvyöhykkeille, joissa on tilaa hengittää.
Raideliikennettäkin on vihdoin alettu elvyttää: MRT-7 ja Makatin metro etenevät, vaikkakin paikallisella, verkkaisella aikataululla. Ne ovat tärkeitä askelia pois ajattelusta, jossa ratkaisu ruuhkaan on aina yksi uusi kaista lisää.
Kohtalo vai valinta?
Metro Manila on yksinkertaisesti täynnä. Kun vastaukseksi tarjotaan absurdeja neronleimauksia, kuten alennusmyyntien kieltämistä arkipäivisin, ollaan ironian ytimessä: liikenne ei vähene, mutta tarjoukset katoavat.
Pääkaupungin hajauttaminen on kallista ja poliittisesti epämukavaa. Juuri siksi sitä on vältelty. Mutta lopulta kysymys kuuluu: pidämmekö tätä kaaosta kohtalona? Carmageddon jatkuu niin kauan kuin se hyväksytään osaksi kansallista identiteettiä – vähän kuin karaoke, riisi ja loputtomat jonot.
Metro Manilassa selviytyminen on nostettu kansalaistaidoksi, ja niin kauan kuin pelkkä sopeutuminen palkitaan, mikään ei oikeasti muutu.
Aiheesta lisää:
