Filippiiniläinen taide syntyi tarpeesta sanoa asioita, joita ei saanut sanoa – ja joskus myös asioita, joita ei olisi ehkä kannattanut sanoa ollenkaan. Yksi näyttää todellisuuden sellaisena kuin se on, toinen sellaisena kuin sen toivotaan olevan. Kansakunta tarvitsee molempia pysyäkseen järjissään – Ja välillä kumpikaan ei riitä.
Historiallisesti taide on ollut Filippiineillä voimakas poliittinen ja kulttuurinen työkalu. Espanjan ja Yhdysvaltojen siirtomaavallan aikana sen kautta rakennettiin kansallista identiteettiä, vastustettiin sortoa ja annettiin ääni kansalle, jota oli yritetty vaientaa – yksi maalasi totuuden kankaalle, toinen pyrki sen kieltämään.
Taiteilijat eivät ole olleet vain kuvantekijöitä, vaan vallankumouksen airuita ja kansakunnan omatunnon ääniä. Heidän perintönsä muistuttaa, että taide ei ole vain koriste, vaan osa kansallista selviytymistarinaa.
Siveltimen sankarit
Filippiinien kuvataiteesta puhuttaessa kaksi nimeä nousee yli muiden. Nämä mestarit edustavat kansakunnan taiteen kahta täysin erilaista puolta: toinen on dramaattinen ja poliittinen, toinen idyllinen ja valoisa.
- Juan Luna (1857–1899)
Lunaa voi hyvällä syyllä kutsua Filippiinien taiteen “pahaksi pojaksi”, josta kirjoitetaan historiankirjoihin pienellä varoitusmerkillä. Hänen tyylinsä oli täynnä raakaa voimaa ja poliittista latausta. Hänen pääteoksensa Spoliarium on massiivinen – neljä metriä korkea ja seitsemän metriä leveä öljyvärimaalaus, joka kuvaa kuolleita gladiaattoreita, joita raahataan pois areenalta. Teoksen voitto Madridin taidenäyttelyssä vuonna 1884 osoitti siirtomaaisännille, että filippiiniläinen pystyi voittamaan eurooppalaiset näiden omassa lajissaan.
Toinen tunnettu teos, The Parisian Life, kuvaa langennutta naiseutta pariisilaisessa kahvilassa filippiiniläisen älymystön silmin katsottuna. Lunan elämä oli yhtä dramaattista kuin hänen maalauksensa. Mustasukkaisuusdraaman päätteeksi hän ampui vaimonsa ja anoppinsa Pariisissa. Hänet kuitenkin vapautettiin syytteistä ”tilapäisen mielenhäiriön” vuoksi – taiteilijaelämää, nähkääs.
- Fernando Amorsolo (1892–1972)
Siinä missä Luna maalasi verta ja draamaa, Fernando Amorsolo ikuisti Filippiinit aurinkoisena, seesteisenä ja täynnä riisipeltojen romantiikkaa.
Amorsoloa kutsutaan syystä ”valon mestariksi”. Hänen tavaramerkkinsä oli vastavalo, joka saa hahmot ja maisemat hehkumaan lähes ylimaallisina. Hänen maalauksensa, kuten klassinen Planting Rice, kylpevät pehmeässä trooppisessa valossa ja huokuvat nostalgiaa.
Lunan ja Amorsolon välinen kontrasti kuvastaa Filippiinien historian kahta puolta: taistelua ja selviytymistä. Yhdessä he muodostavat visuaalisen perustan ja identiteetin, joille filippiiniläinen kuvataide on rakentunut.
- Nykykuvataiteen tähdet
Filippiiniläinen nykytaide ei ole pelkästään tulevaa kansallista perintöä, vaan se on jo saavuttanut merkittävää kansainvälistä menestystä. Kaksi nimeä nousee erityisesti esiin, kun puhutaan nykytaiteen vaikuttavuudesta ja markkina-arvosta.
Benedicto Cabrera eli BenCab (s. 1942) on ehkä tunnetuin elävistä filippiiniläisistä kuvataiteilijoista. Hänen tuotantonsa tunnetuin teema on Sabel-sarja, joka sai alkunsa Manilan kaduilla kulkeneesta rääsyisestä, kodittomasta naisesta. Sabelista on muodostunut ikoniseen asemaan noussut hahmo, joka kietoutuvien kankaiden ja dynaamisten viivojen kautta kertoo tarinaa ihmisarvosta, haavoittuvuudesta ja selviytymisestä.
Ronald Ventura (s. 1973) edustaa nuorempaa polvea ja tulevaisuutta. Hänen teoksensa Grayground teki historiaa vuonna 2011, kun se myytiin huutokaupassa yli miljoonalla dollarilla – summa oli tuolloin ennätyksellinen kaakkoisaasialaiselle nykytaiteelle. Venturan tyyli on visuaalinen kakofonia, jossa hyperrealismi, graffititaide ja popkulttuurin symbolit kohtaavat, ja jollain ihmeen tavalla se toimii.
Säveltaiteen mestarit
Filippiiniläiset ovat niin musikaalisia, ettei karaoke ole harrastus vaan kohtalo. Kun karaoke ja kevyempi musiikki jätetään hetkeksi sivuun ja kurkistetaan klassisemman musiikin puolelle, vastaan tulee yllättävänkin monipuolinen maailma.
- Nicanor Abelardo (1893–1934)
Nicanor Abelardo nosti perinteisen kundiman-laulutyylin kansanperinteestä arvostetuksi taidemusiikiksi. Hän muutti yksinkertaiset rakkauslaulut ooppera- ja konserttisaleihin sopiviksi monimutkaisiksi sävellyksiksi, jotka vaativat esittäjältään teknistä osaamista. Hänen tunnetuimmat teoksensa, kuten Mutya ng Pasig, Nasaan Ka Irog? ja Bituing Marikit, ovat filippiiniläisen klassisen ohjelmiston kulmakiviä.
Abelardo yhdisti eurooppalaisen myöhäisromantiikan filippiiniläiseen sielunmaisemaan ja sille tyypilliseen kaihoon. Hänen musiikkinsa on niin syvän dramaattista ja intohimoista, että se saa suomalaisen tangonkin kuulostamaan kepeältä kupletilta.
- Levi Celerio (1910–2002)
Levi Celerio oli kansallistaiteilija, joka päätyi Guinnessin ennätysten kirjaan ainoana ihmisenä, joka osasi soittaa lehteä instrumenttina. Hän kykeni loihtimaan tavallisesta puun lehdestä puhtaita melodioita pelkällä huulten kosketuksella, mikä teki hänestä kansainvälisen kuriositeetin ja luonnonläheisen kekseliäisyyden symbolin.
Celerio oli kuitenkin ennen kaikkea tuottelias sanoittaja ja säveltäjä, jonka kynästä syntyi yli 4 000 laulua. Hänen tekstinsä ovat juurtuneet niin syvälle Filippiinien arkeen, että monet pitävät hänen joululaulujaan, kuten Ang Pasko ay Sumapit, ikiaikaisina kansanlauluina. Hänet muistetaan taiteilijana, joka osoitti, ettei suuruus vaadi kalliita instrumentteja – joskus pelkkä puun lehti ja palava intohimo riittävät.
- Kakkosketjun virtuoosit
Lucio San Pedroa (1913–2002) kutsutaan syystä kansakunnan ääneksi. Hänen musiikkinsa kumpuaa suoraan filippiiniläisestä kansanperinteestä. Hänen tunnetuin sävellyksensä, kehtolaulu Sa Ugoy ng Duyan, on lämmin, lohduttava ja syvästi inhimillinen kuvaus äidinrakkaudesta. Toinen merkittävä teos, Lahing Kayumanggi, on mahtipontinen ja isänmaallinen kunnianosoitus filippiiniläisille juurille.
Siinä missä San Pedro nojasi romantiikkaan, José Maceda (1917–2004) vei filippiiniläisen musiikin radikaalille ja kokeilevalle polulle. Hän yhdisti alkuperäiskansojen soittimia ja perinteisiä äänimaailmoja moderniin, eurooppalaiseen avantgardeen. Teokset, kuten Udlot-Udlot, eivät ole vain sävellyksiä, vaan suuria äänitapahtumia, joihin saattaa osallistua satoja esiintyjiä.
Ryan Cayabyab (s. 1954) – tunnetaan myös lempinimellä ”Mr. C” – on ehkä maan suosituin elävä säveltäjä, joka liikkuu sujuvasti popmusiikin, elokuvamusiikin ja korkeakulttuurin välillä. Vaikka hänet tunnetaan laajasti viihteestä, hänen kuoroteoksensa ja orkesterisävellyksensä ovat teknisesti taidokkaita ja arvostettuja.
Kansakunnan isokynät
Filippiiniläinen kirjallisuus on nokkelaa, ironista ja usein yllättävän synkkää. Kansalliskirjailijat eivät ole pelkästään kirjoittaneet kirjoja ja runoja – he ovat olleet rakentamassa hajanaisesta saaristosta yhteistä kansakuntaa.
- José Rizal (1861–1896)
José Rizal on Filippiinien kansallissankari ja maan historian ikonisin hahmo. Hän oli eräänlainen yleisnero, jonka älyllinen panos loi pohjan Filippiinien kansalliselle itsetunnolle. Ilman hänen vaikutustaan maa ei olisi sellainen kuin se on tänään. Hänen tarinansa opettaa tärkeän läksyn: sanat ovat voimakkaita, jos ne osuvat oikeaan kohtaan väärään aikaan.
Hänen kaksi pääteostaan Noli Me Tangere (1887) ja El Filibusterismo (1891) paljastivat espanjalaisten siirtomaaisäntien ja luostarijärjestelmien korruption niin purevasti, että teokset kiellettiin välittömästi.
Rizalin kohtaloksi koitui hänen suorasanaisuutensa, ja hänet teloitettiin ampumalla vain 35-vuotiaana. Teloitusta edeltävänä iltana hän kirjoitti sellissään runon ”Mi último adiós” (Viimeiset jäähyväiseni), josta tuli vapauden symboli koko Kaakkois-Aasiassa. Rizal ei kannattanut väkivaltaista kapinaa, mutta hänen marttyyrikuolemansa toimi lopullisena kipinänä, joka sytytti Filippiinien vallankumouksen ja johti lopulta itsenäistymiseen.
- Nick Joaquin (1917–2004)
Nick Joaquin kirjoitti englanniksi, mutta ”filippiiniläisellä sielulla”. Hänen teoksensa kytkeytyvät usein maan espanjalaiseen siirtomaahistoriaan ja sen vaikutukseen nykyajan identiteettiin. Hänen tunnetuimpiin teoksiinsa kuuluvat kansallisella identiteetillä ja maagisella realismilla leikittelevä romaani The Woman Who Had Two Navels sekä vanhalle Manilalle omistettu näytelmä A Portrait of the Artist as Filipino.
Joaquin tunnetaan erityisesti ”trooppisesta gotiikasta” (Tropical Gothic). Tämä omaleimainen tyyli yhdistää katolisen mystiikan, trooppisen painostavuuden ja Filippiinien monikerroksisen historian luoden tunnelman, joka on yhtä aikaa harras ja levoton.
- Francisco Balagtas (1788–1862)
Francisco Balagtasia pidetään ”tagaloginkielisen runouden isänä”. Hänen tunnetuin teoksensa, Florante at Laura, on eeppinen runoelma, jota voisi kuvailla filippiiniläiseksi Romeoksi ja Juliaksi, mutta vahvalla poliittisella sanomalla.
Balagtas oli myös ensimmäisiä kirjailijoita, joka uskalsi käyttää kansankieltä (tagalogia) korkeakirjallisuudessa aikana, jolloin espanja oli hallitseva sivistyskieli. Hän ei ainoastaan rikastuttanut kieltä, vaan hän loi moraalisia ja eettisiä opetuksia, jotka resonoivat filippiiniläisessä yhteiskunnassa vielä tänäkin päivänä.
Taideskandaalit ja varkaudet
Filippiinien taidemaailma ei olisi täydellinen ilman kunnon draamaa. Maan taidehistoria on kietoutunut valtaan, korruptioon ja mysteereihin, joissa totuus on usein tarua ihmeellisempää.
Suurimpien skandaalien keskiössä on itseoikeutetusti Imelda Marcos. Entinen ensimmäinen nainen muistetaan tuhansien kenkäpariensa lisäksi valtavasta taidekokoelmastaan, jonka väitettiin sisältäneen teoksia muun muassa Picassolta, Michelangelolta ja Goyalta. Kun Marcosin perhe pakeni maasta kansannousun tieltä vuonna 1986, presidentinpalatsista löytyi seiniltä vain tyhjiä kehyksiä – historian kallein taideinstallaatio nimeltä “Missä kaikki on?”
Vuosikymmenten ajan Filippiinien valtio on yrittänyt jäljittää näitä kadonneita mestariteoksia. Niitä on putkahdellut esiin yllättävissä paikoissa: New Yorkin huutokaupoissa, hämärien taidekauppiaiden varastoissa ja jopa entisten avustajien yksityiskodeista. On spekuloitu, että osa Imeldan hankkimista teoksista oli taitavia väärennöksiä, joita hän osti hämäriltä välittäjiltä. Raja aidon loiston ja kalliin harhan välillä on usein häilyvä.
Toinen jatkuva skandaalien lähde on mestareiden unohdetut teokset. Filippiineillä tuntuu säännöllisin väliajoin löytyvän ullakoilta ”aito Juan Luna”, joka on ollut kateissa vuosisadan. Vaikka useimmat näistä paljastuvat taitaviksi väärennöksiksi, joskus on vastaan tullut aitojakin aarteita. Toisinaan kyse on teoksista, jotka on ”unohdettu” palauttaa museolainoista, ja ne päätyvät takaisin julkisuuteen vasta vuosikymmenten oikeustaisteluiden tai suvun perinnönjaon kautta.
Kansakunnan sielunpeili
Filippiinien suuret mestarit eivät kuulu vain menneisyyden pölyisille sivuille. He muistuttavat meitä tänäänkin siitä, että taide syntyy ristiriidoista: kärsimyksestä, inspiraatiosta ja intohimosta.
Suomalaiselle filippiiniläinen estetiikka saattaa ensisilmäyksellä vaikuttaa kaoottiselta, värikylläiseltä ja paikoin jopa liioitellulta. Kun teosten äärelle kuitenkin pysähtyy, niistä alkaa erottua jotain hyvinkin tuttua: pienen kansan pyrkimystä ymmärtää itseään ja paikkaansa maailmassa, joka ei aina suostu kuuntelemaan.
Nykyään Filippiinien taidekenttä muuttuu hengästyttävällä vauhdilla. Nuoret taiteilijat hyödyntävät sosiaalista mediaa ja digitaalisia alustoja tavoilla, joista aiemmat sukupolvet saattoivat vain haaveilla. Heidän arkensa on kuitenkin harvoin romanttista taiteilijaelämää, Useimmat tasapainottelevat toimeentulon ja luovuuden välillä: päivällä call center -vuoro, yöllä mestariteos.
Aiheesta lisää:
