Ennen Filippiineille muuttoa luulin olevani ihminen. Sitten kohtasin muurahaiset. Ihmiskunta kuvittelee hallitsevansa maailmaa ydinaseilla, tekoälyllä ja sähköautoilla, mutta todellinen valtias seisoo keittiön lattialla keskellä yötä ja syö hiljaa pahvilaatikkoa.
Maailma tuijottaa uutisia kuin panssarivaunun periskoopista ja kuvittelee ratkaisevansa kaikki konfliktit parilla pakotepaketilla, kahdella lennokkilaivueella ja arvovaltaisella lehdistötilaisuudella. Mutta samaan aikaan tropiikissa käydään sotaa, jota ei voiteta koskaan. Ei päästä edes tasapeliin. Siellä ei pauku tykistö eikä ulvo hälytyssireeni. Siellä kuuluu vain pieni rapina.
Suomalainen ottaa kuvan uima-altaan reunalta, nostaa mangodrinkin ja kirjoittaa kuvatekstiin: “Elämää paratiisissa”. Todellisuudessa kuvan ulkopuolella käydään armotonta taistelua muurahaisarmeijaa vastaan. Viisi sekuntia kuvan ottamisen jälkeen ensimmäinen tiedustelupartio on jo noussut sääreen, toinen marssii shortseihin ja kolmas lähettää pesään radioviestin: ”Operaatio Aamunkoitto käynnistyy.”
Ilmestyskirja. Nyt!
Filippiineillä minusta kuoriutui massamurhaaja. Ensin tapoin yhden muurahaisen paperilla. Sitten ostin myrkkyä. Pian olin mies, joka tarkisti aamulla tappoluvut kuin itärintaman kenraali: “Tänä yönä kaatui tuhat muurahaista, 10 torakkaa ja yksi jättiläishämähäkki.”
Tapoit tuhat? Hienoa. Illalla niitä on kaksituhatta ja niillä kaikilla on insinöörikoulutus sekä tunneliverkosto jääkaapin alla. Yksi niistä lukee karttaa. Toinen kantaa sokeripalaa. Kolmas näyttää pitävän luentoa asunnon haltuunoton strategisista mahdollisuuksista muuttuvassa geopoliittisessa ympäristössä.
Normaalisti sodassa vihollinen epäinhimillistetään propagandalla. Mutta hyönteisten kohdalla sitä ei tarvitse tehdä. Ne hoitavat asian itse. Kukaan ei katso muurahaiskolonnaa ja ajattele: “Tuossapa sympaattinen pieni yhteisö.” Ei. Ihminen näkee siinä organisoidun pimeän talouden toimijan, jolla on logistiikka, tiedustelu, biologiset aseet ja itsemurhayksiköt.
Tämä on lopullinen sota – Harmagedon. Geneven sopimuksia ei noudateta eikä sotavankeja oteta. Kun torakka juoksee keittiön pöydällä, sen silmissä näkyy täydellinen halveksunta ihmiskuntaa kohtaan.
Länsirintamalta ei mitään uutta
Tropiikissa ihminen ei omista taloaan. Hän vain miehittää sitä tilapäisesti, kunnes hyönteiset suorittavat vallankaappauksen ja julistavat itsenäisen kansantasavallan olohuoneeseen. Jokainen puinen tuoli on militarisoitu vyöhyke. Joka ainoa pöytä on uusi Waterloo. Joka ikinen leivänmuru on kutsu pyhään sotaan.
Eurooppalainen kävelee keskiaikaisessa kaupungissa ja ihailee taloja, jotka ovat nähneet rutot, sodat ja hullut kuninkaat. Filippiineillä sama talo olisi muuttunut muurahaisten kompostiksi jo kauan ennen syntymääsi. Menneisyys ei säily tropiikissa. Se syödään.
Siksi filippiiniläinen suhtautuu ympäristöönsä eri tavalla. Miksi rakentaa ikuisuutta, kun seuraava taifuuni heittää katon naapurin riisipellolle? Miksi kiintyä puutaloon, jonka termiitit ovat jo merkinneet omiin kiinteistörekistereihinsä ja jolle torakat ovat ottaneet 30 vuoden asuntolainan?
Tropiikissa luonto ei ole ystävä. Se on järjestäytynyt rikollissyndikaatti, jolla on loputtomasti työvoimaa ja kyky tunkeutua suljettuun riisipussiin ilman näkyvää sisäänkäyntiä. Darwin ei kirjoittanut evoluutioteoriaa. Hän kirjoitti rikosraporttia.
Kenelle kellot soivat
Ensimmäinen virhe on kuvitella, että omakotitalo omalla tontilla olisi idylli. Ei ole. Se on viidakon etuvartioasema, jossa ihminen toimii väliaikaisena miehityshallintona ennen väistämätöntä antautumista. Jokainen kukkapenkki on vihollisen tukikohta ja jokainen kookospähkinä biologinen aikapommi.
Kaupunkiasunnossa ulkomaalainen kuvittelee olevansa turvassa. “Asun 24. kerroksessa”, hän sanoo ylimielisesti kuin olisi saavuttanut evoluution viimeisen tason. Ikään kuin torakat eivät olisi jo kehittäneet erikoisjoukkoja ja ilmavoimia.
Yöllä keittiössä syttyy valo. Ja siinä se seisoo. Torakka. Yksin. Keskellä lattiaa. Täysin liikkumatta. Se näyttää siltä kuin se olisi tullut arvioimaan asuntosi markkina-arvoa ja toteamaan: “Keittiö kaipaisi avarampaa pohjaratkaisua. Puramme tämän seinän ensi viikolla.”
Silloin ymmärrät totuuden: ihmiset rakensivat pilvenpiirtäjiä vain antaakseen torakoille paremmat näkymät. Ne seisovat yöllä parvekkeella, katsovat Manilan valoja ja suunnittelevat imperiuminsa laajentamista.
Tohtori Outolempi
Tropiikissa ihminen oppii nopeasti, ettei ruokaa “jätetä hetkeksi pöydälle”. Ei ole olemassa mitään ”hetkeä”. Jos jätät donitsin vartioimatta kahdeksaksi minuutiksi, muurahaiset ovat jo rakentaneet siihen infrastruktuurin. Banaanit mustuvat yhdessä yössä ja riisipussiin ilmestyy elämää tavalla, jota ei pitäisi opettaa koulun biologian tunneilla.
Ihminen yrittää puolustautua. Ensin tulevat perinteiset aseet: sandaali, kärpäslätkä, kiehuva vesi ja psykoottinen huutaminen. Ne ovat hyödyttömiä, mutta kohottavat hetkeksi moraalia samalla tavalla kuin kansallislaulu palavassa panssarivaunussa.
Moderni ihminen uskoo teknologiaan kuin keskiajan ristiretkeläinen uskoi pyhäinjäännöksiin. “Tämä uusi japanilainen geelisyötti ratkaisee ongelman.” Ei ratkaise. Muurahaiset syövät sen, pitävät pienen muistotilaisuuden kaatuneilleen ja rakentavat seuraavana päivänä uuden moottoritien sokerikipolle.
Jossain vaiheessa ihminen muuttuu tiedemieheksi. Hän istuu aamukolmelta keittiön lattialla otsalamppu päässä ja piirtää taistelukaavioita talouspaperiin. Yhdessä vaiheessa hän googlaa: “Voiko liekinheitintä käyttää sisätiloissa?”
Lopulta ihminen ymmärtää olevansa vain miehityshallinnon väliaikainen virkamies. Hyönteiset ovat todelliset siirtomaaisännät. Ja eräänä yönä, juuri ennen nukahtamista, kuulet seinän sisältä pienen rapinan. Se ei ole enää ääni. Se on naurua.
Teurastamo 5
Silti tässä sodassa on jotain terapeuttista. Jokaisesta tropiikissa asuvasta kuoriutuu vähitellen oman elämänsä sotamarsalkka. Aamu alkaa rintamatilanteen arvioinnilla. Missä on tuoreita purukasoja? Mitä sektoria termiitit pommittivat yön aikana? Onko keittiö menetetty?
Aamupalalla laaditaan päivän strategia. Kahvi kädessä tehdään päätös siirtää puolustuslinja olohuoneesta makuuhuoneeseen. Lounastauko toimii humanitaarisena tulitaukona.
Iltapäivällä alkaa suuri vastahyökkäys. Myrkkyä ruiskutetaan sellaisella raivolla, että naapurit soittavat hätänumeroon. Yksi torakka kuolee dramaattisesti selälleen, mutta samalla kolme muuta kantaa sen pois kuin kaatunutta sankaria.
Ja illalla, juuri kun luulet voittaneesi, näet seinällä yhden yksinäisen kärpäsen. Se ei etsi ruokaa. Se seisoo paikallaan. Tarkkailee. Se on heidän tiedustelu-upseerinsa. Sota jatkuu huomenna.
Tuntematon sotilas
Minä olen sotaveteraani. Posttraumaattinen selviytyjä, joka kuvitteli hallitsevansa luontoa. Tämä oli tietenkin samaa suuruudenhulluutta kuin rakentaa hiekkalinna tsunamia vastaan ja kutsua sitä rannikkopuolustukseksi.
Minulla oli suunnitelma ja täysin perusteeton itseluottamus, kun aloin rakentaa puuhun viidakkotoimistoa kolme metriä maanpinnan yläpuolelle. Julistin ylpeänä, että siellä työskentelen rauhassa merituulen humistessa ja aaltojen liplattaessa taustalla.
Uitimme bambut merivedessä, käsittelimme puut kemikaaleilla ja rakensimme esteitä, puolustuslinjoja ja ansalankoja. Olin kuin hullu eversti, joka uskoo vielä sodan viimeisenä päivänä ihmeaseeseen. Lopulta olin rakentanut koko puun ympärille oman Mannerheim-linjani ja uskoin olevani sen takana turvassa.
Ensimmäiset kaksi viikkoa olivat hiljaisia. Liian hiljaisia. Sitten eräänä aamuna havaitsin ensimmäisen tiedustelijan. Viikon päästä koko puu oli miehitetty. Muurahaiset nousivat runkoa pitkin järjestelmällisesti kuin organisoitu miehitysarmeija.
Sitten tulivat torakat. En tiedä mistä. Ne ilmestyivät yöllä kuin demonit kauhuelokuvassa. Yksi lensi suoraan naamalleni kesken videopalaverin. Siinä minä istuin trooppisessa toimistossani huutaen samalla kun saksalainen asiakas kysyi Zoomissa: ”Are you okay?” En todellakaan ollut okay. Olin mies, joka oli hävinnyt sodan.
Viimeisellä rannalla
Jossain vaiheessa ihminen murtuu. Hän seisoo keskellä keittiötä sandaali kädessään ja katse tyhjänä kuin puutarhatontulla, joka on tuijottanut kymmenen vuotta samaa kiveä ja kivi on vihdoin vastannut. Hän ei enää muista monesko päivä piiritystä on menossa. Aika menettää merkityksensä. On vain jatkuva rapina seinän sisältä.
Hän huutaa muurahaisille kuin diktaattori bunkkerissaan: ”Painukaa takaisin helvettiin!” Mutta helvetti on jo täällä. Se on tiskialtaan alla. Se on riisipussissa. Se on siinä yhdessä laatikossa, jota et ole avannut kolmeen viikkoon, koska pelkäät mitä sieltä tulee ulos.
Tämä sota ei lopu koskaan, koska vihollinen ei tunne pelkoa eikä tappioita. Ja ehkä juuri siinä piilee hyönteisten ylivoima. Ihminen tarvitsee lepoa, toivoa ja terapiaa. Torakka tarvitsee vain pimeän nurkan. Ihminen rakentaa sivilisaatioita. Torakka odottaa niiden romahtamista.
Kun ydinsota joskus lopulta tuhoaa ihmiskunnan, viimeinen näky planeetalla ei ole sankarillinen astronautti eikä itkevä presidentti. Se on torakka, joka seisoo raunioilla sikari suussa ja sanoo toiselle torakalle: ”Sanoinhan minä, että nämä apinat eivät kestä painetta.”
Aihetta sivuten:
Filippiiniläinen maalaisidylli – Armotonta menoa
