Filippiinien historiaan perehtyessä tulee joskus tunne, että koko valtio on ollut vähän kuin suuri trooppinen hiekkalaatikko. Sinne ovat vuorollaan tulleet espanjalaiset, amerikkalaiset, japanilaiset, paikalliset eliitit, maakuntien dynastiat, armeija, kirkko, kommunistit, oligarkit ja tavallinen kansa – kaikki omine lapioineen ja ämpäreineen rakentamaan omaa hiekkalinnaansa.
Ja jokainen presidentti on luvannut, että nyt rakennetaan vihdoin oikea valtio. Sitten seuraava presidentti on tullut paikalle, potkaissut edellisen linnan nurin ja aloittanut rakentamaan omaansa.
Silti olisi väärin väittää, etteivät nämä miehet ja naiset olisi yrittäneet. Moni heistä oli aidosti lahjakas, koulutettu ja jopa idealistinen. Ongelma ei ollut pelkästään johtajissa, vaan koko siinä historiallisessa ympäristössä, jossa Filippiinien valtio muodostui: siirtomaavallan, klaanipolitiikan, alueellisen lojaalisuuden ja amerikkalaisen vaikutuksen keskelle.
Seuraavassa tarkastellaan Marcosia edeltäneen yhdeksän presidentin rakentamaa kehityskulkua, joka huipentui hänen lähes kaksikymmentävuotiseen hallintoonsa.
Emilio Aguinaldo (1899–1901)
Aguinaldo nousi vallankumoushallinnon johtajaksi 1890-luvun lopulla. Hän julisti Filippiinit itsenäiseksi 12. kesäkuuta 1898 ja hänestä tuli lyhytikäisen ensimmäisen tasavallan presidentti. Hän heilutti hetken uutta lippua ja uskoi siirtomaavallan päättyvän. Samaan aikaan amerikkalaiset kuitenkin neuvottelivat Espanjan kanssa siitä, kenelle saaristo seuraavaksi kuuluisi.
Aguinaldo oli karismaattinen ja taitava sotilasjohtaja, mutta samalla myös tyypillinen vallankumousjohtaja: enemmän maakunnallinen päällikkö kuin modernin valtion rakentaja. Hänen hallintonsa kärsi sisäisistä valtataisteluista, henkilökohtaisista ristiriidoista ja siitä ikuisesta ongelmasta, joka Filippiineillä toistuu edelleen – yhteisen kansallisen suunnan puutteesta.
Kun Yhdysvallat lopulta käänsi aseensa entisiä liittolaisiaan vastaan Filippiinien–Yhdysvaltain sodassa (1899–1902), Aguinaldo jäi mahdottoman tehtävän eteen. Hän taisteli, vetäytyi vuorille ja yritti pitää nuorta tasavaltaa hengissä, kunnes amerikkalaiset vangitsivat hänet vuonna 1901. Siihen päättyi ensimmäinen filippiiniläinen tasavalta – ja alkoi uusi siirtomaakausi.
Mutta Aguinaldo jätti jälkeensä jotakin tärkeää: ajatuksen siitä, että filippiiniläiset voisivat olla oma itsenäinen kansakuntansa. Se oli ehkä vielä hatara ja riitaisa ajatus, mutta ilman sitä myöhempi historia olisi näyttänyt hyvin erilaiselta.
Manuel Quezon (1935–1944)
Kun Filippiinien kansainyhteisö (Commonwealth) perustettiin vuonna 1935, sen ensimmäiseksi presidentiksi nousi Manuel Quezon. Hän oli juuri sellainen mies, jonka filippiiniläiset halusivat nähdä johtajana: sivistynyt, sanavalmis, karismaattinen ja riittävän röyhkeä, mikä Kaakkois-Aasiassa tulkitaan vahvuudeksi.
Quezon ei ollut mikään tyhjäpuhuja. Hän oli oikeasti kokenut poliitikko, vallankumouksen veteraani ja erittäin taitava neuvottelija. Hän käytännössä puhui Yhdysvalloilta lupauksen Filippiinien tulevasta itsenäisyydestä. Samalla hän rakensi kansallista identiteettiä, erityisesti nostamalla tagalogin pohjalta luodun filipinon kansalliskieleksi.
Mutta Quezonin ajan ongelma oli sama kuin myöhemmin lähes kaikilla Filippiinien presidenteillä: maa oli moderni lähinnä paperilla. Manila puhui demokratiasta ja instituutioista, mutta maakunnissa valtaa pitivät edelleen paikalliset dynastiat, maanomistajat ja aseelliset verkostot. Quezon kyllä ymmärsi tämän, mutta ei pystynyt sitä muuttamaan. Ehkä kukaan ei olisi pystynyt.
Sitten tuli Japani. Toinen maailmansota murskasi nuoren valtion kuin taifuuni bambumajan. Quezon evakuoitiin Yhdysvaltoihin, missä hän johti maan pakolaishallitusta. Symbolisesti siinä oli jotain hyvin filippiiniläistä: suuri kansallinen projekti jäi kesken juuri silloin kun sen olisi pitänyt alkaa.
José Laurel (1943–1945) ja Sergio Osmeña (1944–1946)
Sodan aikana, vuosina 1943–1945, presidentti José Laurel joutui historian kenties vaikeimpaan rooliin. Hän johti Filippiinien toista tasavaltaa, joka oli todellisuudessa Japanin miehityshallinnon ohjaama nukkevaltio. Tämän vuoksi monet pitivät häntä kansakunnan petturina.
Totuus on kuitenkin monimutkaisempi. Laurel ei ollut mikään japanilaisten sätkynukke, vaan valtiomies, joka yritti navigoida mahdottomassa tilanteessa. Hänen rooliaan on joskus verrattu muiden sota-ajan miehitysalueiden johtajiin, jotka joutuivat tasapainoilemaan yhteistyön ja oman kansan suojelun välillä.
Laurel pelasti luultavasti paljon ihmishenkiä tekemällä yhteistyötä miehittäjän kanssa, mutta samalla hän jäi pysyvästi historian epäilyttävälle puolelle. Politiikassa yleensäkin muistetaan synnit paremmin kuin saavutukset.
Sodan päätyttyä Laurel pidätettiin, mutta vältti lopulta maanpetostuomion presidentti Roxasin myöntämän armahduksen ansiosta. Yllättävää kyllä, hänen poliittinen uransa ei päättynyt tähän, vaan hän palasi myöhemmin aktiiviseen politiikkaan ja toimi senaattorina sekä vaikutusvaltaisena valtiomiehenä.
Sodan loppuvaiheessa varapresidentti Sergio Osmeña nousi presidentiksi Manuel Quezonin kuoltua maanpaossa. Teatraalisen kansallissankarin sijaan Osmeña oli pikemminkin hiljainen, virkamiesmäinen sovittelija. Hän palasi kotimaahansa kenraali Douglas MacArthurin joukkojen mukana vuonna 1944.
MacArthurin maihinnousu on edelleen yksi Filippiinien historian myyttisimmistä hetkistä. Amerikkalainen kenraali kahlaa rantaan kuin Hollywood-elokuvan messias, ja filippiiniläiset katsoivat vieressä, kuinka vanha siirtomaaisäntä palasi maahan.
Manuel Roxas (1946–1948) ja Elpidio Quirino (1948–1953)
Roxas voitti huhtikuun 1946 vaalit ja astui virkaansa Filippiinien kansainyhteisön viimeisenä presidenttinä. Vain paria kuukautta myöhemmin, 4. heinäkuuta 1946, Yhdysvallat myönsi maalle täyden itsenäisyyden, ja Roxasista tuli uuden Filippiinien kolmannen tasavallan ensimmäinen presidentti.
Hän oli taitava poliitikko ja vahva vallankäyttäjä, joka oli toiminut lukuisissa eri rooleissa lakimiehestä senaatin puhemieheksi. Hänen kohtalonsa oli rakentaa itsenäinen valtio tilanteessa, jossa Filippiinit oli edelleen vahvasti riippuvainen Yhdysvalloista.
Amerikkalaiset antoivat rahaa jälleenrakennukseen, mutta eivät ilmaiseksi. Vastineeksi Filippiinit joutui hyväksymään sotilastukikohtia, taloudellisia etuoikeuksia amerikkalaisille ja käytännössä sen, että Washington säilytti suuren vaikutusvallan maan politiikkaan. Filippiinit sai lipun ja kansallislaulun, mutta narut jäivät vielä pitkälti ulkomaille.
Roxasin hallintoa varjostivat myös maaseudun levottomuudet ja korruptio. Japanilaisia vastaan taistelleet Huk-sissit käänsivät aseensa sodan jälkeen maan hallitusta vastaan, sillä monet köyhät maanviljelijät kokivat itsenäisyyden hyödyttäneen ennen kaikkea suurmaanomistajia ja yhteiskunnan eliittiä. Tässä alkoi näkyä yksi Filippiinien historian sitkeimmistä ongelmista: jos poliittinen vapaus ei tuo mukanaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta, demokratia voi monien silmissä näyttäytyä vain paremmin puetulta oligarkialta.
Elpidio Quirino jatkoi Manuel Roxasin jälkeen presidenttinä ja onnistui osittain vakauttamaan sodasta toipuvaa maata. Hänen kaudellaan panostettiin infrastruktuurin kehittämiseen ja keskuspankin vahvistamiseen, mutta hallintoa varjostivat vuoden 1949 vaaleihin liittyneet epäselvyydet.
Quirinon kaudella kohdattiin myös vakavia turvallisuushaasteita sekä Huk-sissien organisoimia kapinoita, jotka jatkuivat edelleen Luzonin saaren tasangoilla, joilla sijaitsi suuri osa eliitin omistamista maatiloista.
Vaikka hänen hallintonsa edisti kehityshankkeita ja kansainvälisiä suhteita, korruptioepäilyt heikensivät luottamusta hänen johtamiseensa. Lopulta Quirino hävisi vuoden 1953 vaaleissa Ramon Magsaysaylle, joka nousi valtaan vahvan kansansuosion siivittämänä.
Ramon Magsaysay (1953–1957) ja Carlos Garcia (1957–1961)
Ramon Magsaysay oli mies, jota monet filippiiniläiset edelleen muistelevat rakkaudella. Hän oli ehkä lähimpänä aidosti kansanomaista presidenttiä. Vaatimattomista oloista johtajaksi noussut Magsaysay osasi vedota kansaan tavalla, johon moni perinteinen eliittipoliitikko ei kyennyt.
Hän kierteli maaseutua, kuunteli köyhiä, avasi presidentinpalatsin ovia kansalle ja yritti oikeasti tehdä hallinnosta vähemmän elitistisen. Hän onnistui rauhoittamaan Huk-kapinalliset yhdistämällä sotilaallisen voiman ja käytännölliset uudistukset. Filippiineillä tämä oli lähes vallankumouksellinen ajatus: ehkä kaikkia ongelmia ei ratkaistakaan pelkillä aseilla.
Magsaysayn oli kansansuosionsa huipulla, kun hän kuoli lento-onnettomuudessa maaliskuussa 1957. Hänen kautensa traaginen loppu jäi kansalliseksi traumaksi kansakunnan kollektiiviseen muistiin.
Magsaysayn kuoleman jälkeen varapresidentti Carlos Garcia nousi maan johtoon. Vahvistaakseen asemansa hän asettui ehdolle marraskuussa 1957 järjestetyissä presidentinvaaleissa. Garcia voitti vaalit ja sai kansalta valtuutuksen omalle nelivuotiselle presidenttikaudelleen.
Hänen presidenttikautensa rakentui pitkälti “Filipino First” -linjan varaan, jossa pyrittiin vahvistamaan kotimaisen elinkeinoelämän asemaa ulkomaisen pääoman rinnalla. Hänen kautensa aikana korostettiin taloudellista nationalismia ja julkisen talouden kurinalaisuutta, mikä toi hänelle maineen pidättyväisenä ja moraalia painottavana johtajana.
Käytännössä uudistusten vaikutuksia rajoitti kuitenkin maan vahva riippuvuus Yhdysvalloista sekä kotimaisen eliitin ja liiketoimintaverkostojen vastustus. Garcia jäi yhden kauden presidentiksi, mutta hänen linjauksensa vaikutti myöhempiin talouspoliittisiin uudistuksiin Filippiineillä.
Diosdado Macapagal (1961–1965) ja Ferdinand Marcos (1965–1986)
Presidentti Macapagal muistetaan ennen kaikkea siitä, että hän siirsi Filippiinien itsenäisyyspäivän 4. heinäkuusta 12. kesäkuuhun. Se oli symbolisesti tärkeä teko: maa halusi vihdoin kertoa oman historiansa ilman amerikkalaisten asettamaa aikataulua.
Hänen presidenttikautensa muistetaan myös talouspoliittisista uudistuksista ja korruption vastaisesta linjasta. Hän yritti vapauttaa maan taloutta poistamalla tuontitulleja ja purkamalla valuuttakontrollin, mutta uudistukset aiheuttivat myös lyhyellä aikavälillä hintojen nousua ja tyytymättömyyttä. Hänen uudistuksensa jäivät lopulta kesken, kun näyttämölle astui Ferdinand Marcos, joka voitti vuoden 1965 vaalit.
Marcos oli poikkeuksellisen älykäs, kunnianhimoinen ja karismaattinen mies. Hän oli myös erinomainen tarinankertoja, mikä Filippiinien politiikassa on usein tärkeämpää kuin tarinoiden todenperäisyys. Hän rakensi itsestään myytin sotaveteraanina, lakiteknisenä nerona ja kansakunnan pelastajana. Ja monet uskoivat siihen, koska filippiiniläiset eivät etsineet vain presidenttiä – he etsivät vahvaa datua, heimopäällikköä, joka ottaisi kaaoksen haltuun.
Aluksi Marcos todella modernisoi maata. Rakennettiin teitä, siltoja, kulttuurikeskuksia ja infrastruktuuria. Hänen vaimonsa Imelda Marcos puolestaan loi ympärilleen lähes surrealistisen hovin, jossa köyhä trooppinen maa käyttäytyi kuin Versailles.
Heidän häikäisevä ja dynaaminen johtamistyylinsä oli jotain täysin ennennäkemätöntä – yhtä aikaa komeaa, koomista ja traagista. Vuonna 1972 Ferdinand Marcos julisti maahan poikkeustilan, joka kesti lopulta runsaat kahdeksan vuotta. Syynä oli joko halu pysyä vallassa tai tarve tukahduttaa kasvavat levottomuudet; todennäköisesti molemmat selitykset pitävät yhtä lailla paikkansa.
Marcos ei ollut vain johtaja. Hän oli peili, johon Filippiinit edelleen katsoo itseään. Hänessä yhdistyivät maan parhaat ja pahimmat puolet: älykkyys, kunnianhimo, lojaalisuus perheelle, vallanhimo, teatraalisuus, korruptio ja kyky selviytyä lähes mistä tahansa.
Kun Marcos lopulta syrjäytettiin vuonna 1986, moni uskoi Filippiinien aloittavan täysin uuden aikakauden. Todellisuudessa maa kantoi edelleen mukanaan kaikkia niitä historiallisia kerroksia, jotka olivat syntyneet jo Aguinaldon päivinä.
Marcosin jälkeen presidentit puhuivat demokratiasta, uudistuksista ja kansanvallasta, mutta samat dynastiat, samat alueelliset valtaverkostot ja sama poliittinen teatraalisuus jatkoivat elämäänsä uusissa muodoissa. Siksi Filippiinien nykyistä politiikkaa ei voi ymmärtää ilman näitä varhaisempia presidenttejä – he rakensivat näyttämön, jolla koko myöhempi historia näytellään.
Ehkä juuri siksi Marcosista ei päästä vieläkään irti. Hän ei ollut historian poikkeus, vaan Filippiinien historian äärimmäinen tiivistymä. Se tekee hänestä edelleen kaikista merkittävimmän ja samalla kiehtovimman presidentin. Ja ehkä jonain päivänä Filippiinit pystyisi katsomaan Marcosia ilman hysteriaa, vihaa tai palvontaa. Silloin maa kykenisi ehkä viimein ymmärtämään myös itseään.
Keskeneräinen kansakunta
Kun katsoo Aguinaldosta Marcosiin ulottuvaa presidenttien ketjua, näkee oikeastaan yhden pitkän yrityksen rakentaa kansakunta, joka syntyi liian nopeasti ja liian monen ulkopuolisen voiman keskelle.
Jokainen presidentti yritti omalla tavallaan ratkaista saman ongelman: miten hajanaisesta saaristosta luodaan aidosti yhtenäinen valtio. Toiset yrittivät sitä idealismilla, toiset nationalismilla, toiset armeijalla ja jotkut puhtaalla poliittisella teatterilla.
Näiden presidenttien aikakaudella Filippiinit sai vähitellen oman hallintonsa, kansalliset instituutionsa, kielipolitiikkansa ja lopulta muodollisen itsenäisyytensä. Mutta lähes kaikkia saavutuksia seurasi myös tuttu varjo: korruptio, eliitin ylivalta ja tavallisen kansan tunne siitä, että demokratia palveli usein enemmän poliittisia dynastioita kuin tavallisia kansalaisia.
Filippiinien politiikassa ongelma ei koskaan ollut pelkästään yksittäinen huono johtaja, vaan järjestelmä, joka teki vallasta henkilökohtaista ja valtiosta jatkuvasti keskeneräisen.
Aiheesta lisää:
Filippiinien presidentit – Surkeasta surkeimpaan
Filippiiniläinen demokratia – Vallaton välitila
Filippiinien pikahistoria – koloniaalisesta ahdistuksesta Jollibeehen
