Filippiinien presidentit – Surkeasta surkeimpaan

Digong on surkea presidentti, mutta Noy Noy se vasta huono oli, mutta ei yhtä huono kuin GMA, joka oli kuitenkin parempi kuin Erap, joko onneksi korvasi Ramosin, joka puolestaan pelasti maan Corylta.

Filippiineilläkin keskustelut ja väittelyt politiikasta kulminoituvat kysymykseen onko virkaatekevä presidentti hyvä vai huono, parempi vai huonompi kuin edeltäjänsä?

Filippiinien poliittinen järjestelmä ei käytännössä perustu teoreettisiin hyvän hallintotavan ihanteisiin yhtä paljon kuin ikiaikaisiin perinteisiin ja henkilökohtaisiin motiiveihin – Liittolaisia palkitaan ja vihollisia rangaistaan.

Presidentin rooli on paljon lähempänä eräänlaista heimopäällikköä, joka jakaa oikeutta ja mammonaa omaan harkintaan perustuen. Filippiinien presidentti ei ole kuin näennäisesti demokraattisesti valittu instituutio, jonka toimet on tarkoin määritelty ja valvottu.

Filippiinit on hyvin epätasa-arvoinen ja sosio-ekonomisesti pirstaloitunut yhteiskunta, missä presidentti on suurimmalle osalle kansaa abstraktio ja mielikuva, jonka tekemisiä arvioidaan moraalisin ja tunneperäisin mittarein, ei loogisten saavutusten ja tekemisten syy-seuraussuhteiden perusteella. Filippiiniläinen demokratia on myös kuin uusi monarkia. Kun maassa ei voi järjestää kruunajaisia ja kuninkaallisia häitä, joiden seuraaminen loisi yhteisen poliittisen todellisuuden, järjestetään presidentinvaalit.

Haasteita ja hankaluuksia

Filippiinien presidenttien vakavasti otettava keskinäinen vertailu on käytännössä mahdotonta. Vähintäänkin vertailu pitää jakaa aikaan ennen Marcosia ja Marcosin jälkeen. Marcosin kaudet muuttivat maata ja presidentin roolia niin paljon, ettei maan kaikkien presidenttien vertailu samassa sarjassa onnistu. Marcosia itseään ei voi ottaa vertailuun ollenkaan mukaan koska hän toimi presidenttinä useamman kauden ja operoi suurimman osan valtakaudestaan suurten valtiomiesten ja/tai diktaattorien sarjassa.

Filippiinien presidenttien ”paremmuusjärjestykseen” laittamista vaikeuttaa myös se, ettei ympäröivän maailman kehitys ollut kenellekään tasaisesti samanlainen. Jokainen presidentti peri edeltäjältään erilaisen maan ja jokaisella oli vuorollaan hyvin erilaiset haasteet ja ongelmat.

Kaikille presidenteille yhteinen haaste on ollut väestönkasvu. Marcosin aloittaessa presidenttinä, maassa oli noin 31 miljoonaa ihmistä; tällä hetkellä ollaan jo lähellä 130 miljoonaa. Hallinnon resurssit eivät ole kasvaneet samassa suhteessa. Monet edelleenkin käytössä olevista valtion hallinnon palveluista on alun perin suunniteltu ja toteutettu palvelemaan huomattavasti pienempää ihmismäärää.

Myös Yhdysvaltain vaikutus Filippiinien presidentin valintaan ja hänen ajamaan politiikkaan on vuosikymmenten aikana vähentynyt. Vielä Cory Aquinon ja Ramosin aikaan Filippiinien presidentti hyväksytettiin Washingtonissa. Sittemmin Yhdysvaltain ote entisestä siirtomaasta on vähitellen höltynyt, mikä on antanut presidenteille vapaammat kädet toteuttaa itsenäisempää politiikkaa.

Jos olisin presidentti

Monenlaista presidenttiä on Filippiineillä viime vuosikymmeninä nähty: Kotirouva, kenraali, filmitähti, aikaisempien presidenttien tytär ja poika, kovaotteinen pormestari… Erosivatko presidentit lopulta merkittävästi edeltäjistään tai seuraajistaan?

He kaikki käyttäytyivät ja käsittelivät valtaa aivan samoin kuin kuka tahansa filippiiniläispoliitikko ennen heitä ja heidän jälkeensä. Monet presidentit – joidenkin mielestä kaikki – käyttivät räikeästi asemaansa väärin; tahdikkaammin ilmaistuna ”tutkivat aseman tarjoamia mahdollisuuksia”.

Jokaisen presidentin hallinnot ovat olleet erittäin kykeneviä tutkimaan aseman tarjoamia mahdollisuuksia ja ajautumaan suunnattomiin korruptioskandaaleihin huolimatta siitä, että presidentit ovat henkilökohtaisesti pitäneet etäisyyttä räikeimpiin tapauksiin. Hyvin usein presidentin herättämän pettymyksen perimmäisenä syynä on tietoisuus siitä, ettei hän lopultakaan ollut poikkeus.

Jos arvostaa tasa-arvoista yhteiskuntaa, Corazon Aquinon hallinto ei varmasti miellytä, mutta kristillisten arvojen kannattajille se oli mieluisa vaihtoehto. Jos historiallinen tahrattomuus on tärkeää, Ramos ei täytä kriteereitä, mutta taloutta painottaville hänen kyytinsä maistui. Jos viini ja villit naiset eivät sovi presidentille, Erap ei tarjoa hyvää esimerkkiä, mutta mikäli kansansuosio määrittää hyvän presidentin, Erap oli mies paikallaan.

Jos korruptio ahdistaa, Arroyon hallinto pitää haukkua lyttyyn, mutta jos kansainvälinen arvostus on tärkeää, Gloria teki hyvää työtä. Mikäli nuhteettomuus ja siivo käytös ovat olennaista presidentille, Noy Noy Aquino oli hieno valinta, mutta jos odottaa presidentiltä johtajuutta, hänen olisi pitänyt pysyä kotona. Jos räävittömät puheet ja kovat otteet ovat väärin, Dutertesta ei ole presidentiksi, mutta jos turvallisuus on tärkeää, Duterten kyvyt presidenttinä näyttäytyivät paremmassa valossa.

Olen usein kysynyt filippiiniläisiltä tuttaviltani mitä he tekisivät jos pääsisivät presidentiksi? ”No, ensimmäiseksi pitäisin huolta sukulaisistani, tietenkin, sehän on luonnollista. Ja sitten… Tasaisin tilit muutamien ihmisten kanssa. Tietysti yrittäisin olla oikeudenmukainen.”

Tuossa vastausten yleistyksessä kiteytyy jotain olennaista siitä, mitä filippiiniläiset odottavat presidentiltään ja mitä ovat valmiita häneltä sietämään. 

Tässä kevyet pika-analyysit Marcosin jälkeisistä presidenteistä ja siitä millaisen mielikuvan he presidenttinä jättivät jälkeensä.

Corazon ”Cory” Aquino (1986-1992)

Kun maan rikkaimpiin maanomistajasukuihin kuuluvasta kotirouvasta lähdetään leipomaan maan pelastajaa ja demokratian palauttajaa, odotukset eivät voi olla kovin korkealla. Presidenttinä Cory onnistui alittamaan ne kaikin tavoin. Hän jätti jälkeensä melkoisen katastrofin ja maata edelleen vaivaavan murtumattoman kehitysmaa-oligarkian.

Cory Aquinosta tuli Marcosia vastustavan hajanaisen opposition yhteinen marttyyri ja presidenttiehdokas ylimääräisiin presidentinvaaleihin vuonna 1985. Yksi kerrallaan Marcosin vanhat tukijat siirtyivät opposition puolelle ja Aquinosta leivottiin vaaleja seuranneen EDSA-vallankumouksen melskeissä maan ensimmäinen naispresidentti.

Aquinon keltainen vallankumous ja sen jälkeinen hallinto osoittautui kuitenkin pettymykseksesi. Kun maahan alettiin palauttaa demokratiaa, kukaan ei katsonut saavansa riittävästi sitä mitä katsoi itselleen kuuluvaksi: Maanpaosta palanneet oligarkia-suvut alkoivat tapella keskenään omaisuuksien palautuksista. Rauhanneuvotteluihin pettyneet kommunisti- ja muslimikapinalliset palasivat vuorille. Alussa Aquinoa tukenut armeija aloitti toisiaan seuranneet sotilasvallankaappausyritykset. Kirkon asemaa Marcosin kaatamisessa ei riittävästi kanonisoitu…

Lopulta maa ajautui yhä syvenevään sekasortoon ja Aquinon hallinnon kirkasotsainen idealismi kasvatti otsalleen sarvet. Aquinon kausi oli monin tavoin jopa pahempi kuin Marcosin hallintojen synkeimmät vuodet, mutta se kuitenkin onnistui tuomaan maan Marcosin kauden viimeisistä krapulavuosista takaisin vakavasti otettavien kansakuntien joukkoon.

Fidel ”FVR” Ramos (1992-1998)

Aquinon jälkeen presidentiksi nousi vaaleissa niukalla äänten enemmistöllä ja ratkaisevalla Washingtonin nyökkäyksellä kenraali Fidel Ramos. Hän on Marcosin serkku ja toimi poliisivoimien ylikomentaja Marcosin julistaman poikkeustilan pimeimpinä vuosina.

Ramos joutui pitkälti siivoamaan Coryn hallinnon jälkiä ja teki sen mitä tehtävissä oli. Taitavana organisaattorina ja diplomaattina hän sai myös ulkomaisten sijoittajien luottamuksen palautettua Filippiineihin.

Hänen Filippiinit 2000-kehitysohjelmassa oli paljon hyvää meininkiä ja hän nosti maan jaloilleen, mutta joutui matkan varrella tekemään useita kipeitä kompromisseja saadakseen talouden kohenemaan ja perusinfrastruktuurin toimimaan (Esim. sähkön korkea hinta periytyy noista päätöksistä). Monet hänen kautensa saavutuksista hieman epäreilusti vesittyivät Aasian talouskriisiin.

Joseph ”Erap” Estrada (1998-2001)

Estrada oli suosittu filmitähti ja naistenmies, mikä on aina vaikuttanut hänen kansansuosioonsa. Ennen presidentiksi pyrkimistä, Estradalla oli jo paljon kokemusta politiikasta: Hän oli toiminut senaattorina, Fidel Ramosin varapresidenttinä ja Metro Manilassa sijaitsevan San Juanin kunnan pitkäaikaisena pormestarina. Vaaleissa Estarada valittiin murskavoitolla maan presidentiksi, lähinnä maan köyhempien väestönosien äänillä.

Presidenttinä hän tarjosi melkoisen esityksen, joka päättyi kesken kautta ”luovaan erottamiseen” kun perustuslaista ei erottamiselle löytynyt perusteita. Kolme vuotta kestäneen virkakautensa aikana hän tarjosi kansalle värikkään shown.

Estrada esittäytyi köyhien ystävänä, mutta ympäröi itsensä Marcosin vanhoilla vasalleilla ja hämäräperäisillä liikemiesystävillä. Kun nämä virallisen hallinnon ympärillä häärivät presidentin ystävät alkoivat saada yhä räikeämpiä etuoikeuksia ja hallinnon hyvät aikomukset alkoivat kaatua yhä absurdimmiksi käyviin skandaaleihin, Erapin lähtölaskenta alkoi. Hän itse vauhditti erottamistaan holtittomilla elintavoillaan.

Gloria ”GMA” Macapagal-Arroyo (2001-2010)

Filippiiniläinen oligarkia syrjäytti Erapin ja käytännössä kaappasi vallan takaisin itselleen. Uudelta hallinnolta odotettiin, että se palauttaisi maahan rauhan ja saisi talouden raiteilleen. Varapresidentin asemasta presidentiksi nostetun Arroyon hallinto ei kuitenkaan täyttänyt odotuksia, jotka sille asetettiin kolmen vuoden tynkäkaudelle.

Toukokuussa 2004 Arroyo valittiin vaaleilla kokonaiselle virkakaudelle, mutta oligarkian intressien yhteentörmäys oli kasvanut sovittamattomaksi ja entinen presidentti Cory Aquino liittolaisineen ryhtyi kampeamaan Arroyoa vallasta. Maan liike-elämä ja useat kansalaisjärjestöt tukivat Arroyon syrjäyttämistä, mutta maan katolinen kirkko ei liittynyt hänen hallintonsa vastaiseen rintamaan.

Vaikka Arroyoa syytettiin vaalivilpistä vuoden 2004 vaaleissa, Filippiinien kongressi vesitti kaikki vilppejä koskevat tutkimukset. Huolimatta siitä että maan muut eliittiperheet olivat kääntyneet häntä vastaan, Arroyon onnistui säilyttää kautensa loppuun asti tärkeä armeijan tuki. Arroyo kitkutteli vallassa maakuntien valtaverkostojen tuella kautensa loppuun.

Gloria Macapagal-Arroyolla olisi ollut kaikki henkilökohtaiset edellytykset tulla hyväksi presidentiksi ja sitä hän osaksi olikin, mutta hänen hallintonsa korruptio lähti täysin käsistä. Arroyon suurin ongelma oli hänen taustansa maan oligarkian keskiössä. Hallintoon sotkeentui liikaa sukulaisia ja muita eliittisukuja, joille oli kertynyt vuosikymmenien aikana monenlaista kiitollisuudenvelkaa hyvitettäväksi.

Benigno ”Noy Noy” Aquino III (2010-2016)

Alun perin Noy Noy Aquino ei halunnut presidentiksi koska hän tiesi hyvin itsekin ettei hänellä ollut tehtävään sopivia henkilökohtaisia ominaisuuksia. Hänen äitinsä Cory Aquinon kuolema elokuussa 2009, juuri ennen presidentinvaaleja, nosti maahan hyvin tunteikkaan nostalgia-aallon, jonka takaama vaalivoitto sai hänet kuitenkin yrittämään perhetaustan velvoittamana.

Aquino peri suhteellisen rauhallisen ja vakaan maan, mutta hänestä ei persoonana ollut vauhdittamaan hallintonsa flegmaattisuutta ja maan valumista entistä tiukemmin oligarkian otteeseen. Myös rikollisuuden, etenkin huumekaupan huima kasvu ja sen nivoutuminen hallintoon maan syrjäisemmissä provinsseissa meni hänen hallintonsa kyvyttömyyden piikkiin.

Aquinon hallintoon liitettiin paljon samoja odotuksia ja mielikuvia kuin hänen äitinsä valtaantuloon Marcosin jälkeen. Uusi hallinto vapauttaa maan korruptiosta ja tuo hyvän hallinnon, mutta toisin kävi. Kiillotetun pinnan alla tapahtui paljon vallansiirtoa takaisin alkuperäiselle maan valtaeliitille.

Ulkopolitiikassa suhteet Yhdysvaltoihin tiukentuivat kun Barack Obama julkisti maansa uuden Pivot to Asia -ohjelman. Tästä rohkaistuneena Aquino allekirjoitti uuden sotilaallisen yhteistyö- ja puolustussopimuksen Yhdysvaltojen kanssa ja vei Filippiinien ja Kiinan välisen saarikiistan Haagin kansainväliseen tuomioistuimeen. Aquino ei missään vaiheessa johtanut maata, käytännössä sen teki hänen hallintonsa.

Rodrigo ”Digong” Duterte (2016-)

Dutertea ei voi vielä ottaa tällaiseen kevyeen arviointiin täysipainoisesti mukaan koska hänen kautensa on vielä kesken, mutta sen verran jo loppusuoralla, että jotain päätelmiä voidaan tehdä tähänastisilla meriiteillä ja töppäyksillä.

Duterte on taustaltaan täysin poikkeuksellinen presidentti. Hän tuli poliittisen eliitin ulkopuolelta ja valittiin virkaan ilman sen hyväksyntää. Hänen odotettiin tuovan todellisia muutoksia maata vaivaaviin kroonisiin ongelmiin. Perustuslain ja hallintomallin muutos sekä kehitysmaa-oligarkian purkaminen ei häneltäkään onnistunut.

Duterte sai kovilla otteilla yleisen turvallisuuden kohenemaan koko maassa ja estettyä maan muutamien osien päätymisen huumeparonien kontrolliin. Myös Bangsamoron autonomisen alueen perustaminen, mikä rauhoitti ainakin toistaiseksi maan muslimivähemmistön, menee hänen piikkiinsä. Vuonna 2017 tapahtuneen Marawin kaupungin piirityksen jälkeen sillä rintamalla ollut hyvin hiljaista, aikaisemmin paukkui jatkuvasti.

Duterte on toistaiseksi saanut myös tasapainotettua maan ulkopolitiikkaa itsenäisemmäksi, irti Yhdysvaltain vasallivaltion asemasta. Hänen hallintonsa infrastruktuurihankkee ovat kunnianhimoisia ja välttämättömiä aikaisempien hallintojen laiminlyöntien vuoksi, mutta niiden merkittävyys ja loppuun vieminen jää nyt koronapandemian varjoon. Nähtäväksi jää myös miten Duterte saa pidettyä maan hallinnon ja talouden toimintakykyisenä koronapandemian jatkuessa.

Presidenttipelin voittaja

Ensi vuoden toukokuussa Filippiinit on mielenkiintoisessa tilanteessa kun maalle valitaan seuraava presidentti. 

Kohta on ylistetty tai haukuttu Dutertea kuusi vuotta, mutta hän on kaikesta huolimatta ollut hyvässä ja pahassa niin vaikuttava presidentti, että seuraajan saappaat ovat kasvaneet. Toistaiseksi ei näköpiirissä ole ketään, joka ne saappaat pystyisi kansan enemmistön silmissä täyttämään.

Mutta yrittäjiä odotellessa, palataan presidenttien arviointiin… Tässä subjektiivinen kokonaisarvio Marcosin kauden jälkeisten presidenttien järjestyksestä:

Kahden kärki on selvä: Ramos ja Duterte. Keskikastiin jäävät Arroyo ja Noy Noy Aquino. Porukan pohjimmaisiksi Erap Estrada ja Cory Aquino.