Kun vallankumous syö omat lapsensa, voittajat saavat valita itse kastikkeen missä tulevat lopulta syödyksi. Häviävät ahmitaan saman tien pikaruokana.
Vuonna 1918 Maragondonin kaupungin lähistöltä sijaitsevalta pellolta löydettiin ihmisluita. Jäännösten joukossa oli muun muassa murtunut kallo.
Filippiinien yhdysvaltalainen siirtomaahallinto oli lähettänyt alueelle historian opiskelijoita selvittämään paikallisilta ihmisiltä mitä he muistavat Andres Bonifacion teloituksesta. Hallinnon tarkoituksena oli palauttaa Bonifacion elämä ja teot historian hämärästä, minne ne olivat hautautumassa vaatimattomaksi sivuhuomautukseksi.
Opiskelijat kuuntelivat lukuisia toisilleen ristiriitaisia aikalaiskuvauksia teloituksesta, mutta kukaan ei luotettavasti pystynyt osoittamaan missä se oli tapahtunut. Lopulta eräs maanviljelijä toi opiskelijoille pelloltaan löytämiään luiden kappaleita… Bingo!
Ristiriitaisiin tarinoihin kyllästyneet opiskelijat kaipasivat kotiin ja päättivät ilman sen suurempia tutkimuksia, että luut kuuluvat Bonifaciolle. He kirjasivat raporttiinsa, että Bonifacion teloitus oli tapahtunut luiden löytöpaikalla.
Luut puhdistettiin ja laitettiin uurnaan, jota säilytettiin Bonifacion henkilökohtaisten tavaroiden joukossa Kansallismuseossa. Uurna katosi toisen maailmansodan sekasortoisissa loppuvaiheissa, kun liittoutuneet valloittivat Manilan helmikuussa 1945, eikä luita koskaan päästy tutkimaan DNA-analyyseillä. Edelleen historioitsijat ovat erimielisiä siitä, oliko uurnassa Bonifacion luita vai jonkun muun.
Yhtä lailla historioitsijat kiistelevät siitä, mikä oli Bonifacion merkitys Filippiinien historiassa. Hän on edelleen kiistanalainen henkilö, jonka persoona jakaa mielipiteitä. Mitä hän teki ja mitä jätti tekemättä? Kuuluuko hän sankariksi kansakunnan kaapin päälle vai ainoastaan historian alaviitteeksi?
Koska elämässä oikeus ja kohtuus harvoin toteutuvat, ei Bonifacionkaan urakehitys vallankumouksen jälkeen edennyt odotetusti. Vaikka hänestä ei tullut maan ensimmäistä presidenttiä, hän pääsi pidemmälle. Hänestä tuli kansallissankari, jonka kunniaksi Filippiineillä vietetään tänään lomapäivää.
Vastatuulta ja vaikeuksia
Andres Bonifacio y de Castro syntyi Manilassa 30. marraskuuta 1863. Hänen Santiago-isänsä oli räätäli ja paikallispoliitikko. Hänen äitinsä Catalina de Castro oli töissä sikaritehtaassa. Andreksen jälkeen perheeseen syntyi vielä viisi lasta, joiden elättämiseksi vanhemmat joutuivat tekemään lujasti töitä.
Vuonna 1881 perhettä kohtasi ensimmäinen tragedia, kun Catalina sairastui tuberkuloosiin ja kuoli. Seuraavana vuonna tuli perään toinen isku, kun myös Santiago kuoli samaan tautiin ja perhe jäi ilman elättäjää.
Tuolloin Bonifacio opiskeli yksityiskoulussa ja opiskelujen ohessa työskenteli brittiläisen yrityksen lähettinä, missä hän oppi puhumaan englantia. Vanhempiensa kuoltua 19-vuotias Bonifacio joutui luopumaan opiskeluhaaveista ja työskentelemään kokopäiväisesti elättääkseen nuoremmat sisaruksensa.
Alkuun Bonifacio toimi ulkomaisille kauppayhtiöille tervan ja rottingin välittäjänä. Muutaman vuoden kuluttua hän siirtyi saksalaisen Fressell and Co. kauppayhtiön palvelukseen varastonhoitajaksi. Hän myös näytteli sivutoimisesti paikallisissa kansannäytelmissä.
Vaikka Bonifacio ei koskaan saanut mahdollisuutta korkeakouluopintoihin, hän jatkoi itseopiskelua lukemalla. Hän luki poliitikkojen elämäkertoja, Filippiinien rikos- ja siviililakia sekä kaunokirjallisuutta. Erityisesti kuvaukset Ranskan vallankumouksesta ja Jose Rizalin kielletyt romaanit Noli me tangere ja El filibusterismo tekivät häneen suuren vaikutuksen ja radikalisoivat hänen ajatteluaan.
Kiihkoa ja myrskyä
Bonifacio liittyi Jose Rizalin perustamaan salaiseen seuraan La Liga Filipinaan. Seura perustettiin antamaan moraalista ja taloudellista tukea Espanja opiskelevien filippiiniläisten reformistien propagandaliikkeelle Espanjassa. La Liga Filipina hajosi, kun Rizal pidätettiin ja karkotettiin Mindanaon saarelle Etelä-Filippiineille.
Rizalin karkotusilmoituksen jälkeisenä päivänä, heinäkuun 7. 1892, Bonifacio ja hänen vallankumoukselliset ystävänsä pitivät kokouksen, missä he perustivat maanalaisen Katipunan-järjestön (Kataastaasang Kagalanggalangang Katipunan ng Anak ng Bayan – Maan korkeimman ja arvostetuimman yhteisön lapset). Salaseuran jäsenet vannoivat kaatavansa espanjalaisten siirtomaahallinnon ja haaveilivat avoimesta kapinasta.
Monet Katipunanin johtajista olivat vapaamuurareita, ja järjestö sai runsaasti vaikutteita heidän rituaaleistaan ja tavoistaan. Myös Bonifacio liittyi Taliba-nimiseen vapaamuurariloosiin, missä hän käytti salanimeä May Pag-asa (Toivoa on).
Katipunan-järjestö kasvoi vauhdilla ja sai uusia jäseniä ja kannattajia työväestöstä etenkin Manilan pohjoispuolisilla alueilla, missä sijaitsi paljon suuria haciendoja ja pappien maatiloja.
Bonifacio ja muutamat muut alkuperäisen La Liga Filippinan jäsenet olivat herättäneen seuran henkiin, ja jonkin aikaa Bonifacio työskenteli Katipunanin ohella myös La Liga Filipinan propagandistina. Bonifacio ja seuran radikaaleimmat jäsenet menettivät pian uskonsa rauhanomaisiin uudistuksiin, ja La Liga Filipina päätti lopettaa toimintansa.
La Ligan konservatiivisimmat jäsenet, enimmäkseen varakkaat ja koulutetut yläluokan jäsenet, jotka edelleen uskoivat rauhanomaisiin uudistuksiin, perustivat Cuerpo de Compromisarios -seuran jatkaakseen Espanjassa toimivien filippiiniläisten reformistien tukemista. Bonifacion johtamat radikaaleimmat jäsenet liittyivät Katipunaniin.
Tuskaa ja lohtua
Bonifacion traaginen perhehistoria näytti seuraavan häntä myös aikuisikään. Hän ihastui naapurissaan asuvaan Monicaan. Lyhyen seurustelun päätteeksi nuoret menivät naimisiin, mutta pian avioliiton solmimisen jälkeen Monica sairastui ja kuoli spitaaliin.
Vuonna 1892 Bonifacio, 29-vuotias leskimies, tapasi vaikutusvaltaisen maanomistajaperheen 18-vuotiaan tyttären Gregoria de Jesusin. Tytön vanhemmat eivät katsoneet hyvällä alempiarvoisena pitämänsä Bonifacion kosiskelua. Erityisesti Gregorian vanhemmat kammoksuivat Bonifacion vapaamuurariutta, mitä pidettiin kerettiläisenä hyökkäyksenä katolista kirkkoa kohtaan.
Lopulta Gregorian vanhemmat antoivat suostumuksensa avioliitolle, ja Bonifacio ja Gregoria vihittiin katolisessa seremoniassa Binondon kirkossa maaliskuussa 1893. Välittömästi kirkollisen vihkimisen jälkeen pariskunnan avioliitto vahvistettiin myös Katipunan riittien mukaisesti. Alkuvuodesta 1896 heille syntyi poika Andres Jr., joka kuoli isorokkoon imeväisikäisenä.
Kasvukipuja ja kipinöitä
Katipunanin kannatus laajeni Manilan eteläpuolisiin maakuntiin, missä järjestöön liittyi talonpoikien ja työläisten lisäksi vaikutusvaltaisia keskiluokkaisia paikallispoliitikkoja. Aluksi jäseneksi hyväksyttiin yksinomaan miehiä, mutta myöhemmin myös naiset pääsivät mukaan järjestön toimintaan. Bonifacion vaimo Gregoria oli järjestön ensimmäisiä naisaktiiveja.
Katipunan-järjestöllä oli hierarkkinen hallinto ja sen johto valittiin jäsenäänestyksillä. Pääkaupungissa ja kansallisella tasolla korkein neuvosto koordinoi hallintoa ja sotilaallisia toimia. Maakuntaneuvostot järjestivät hallinnon paikallistasoilla.
Vaikka Bonifacio oli tuolloin Katipunanin hierarkiassa kolmanneksi vaikutusvaltaisin johtaja, mutta järjestön tunnetuin ja kovaäänisin edustaja. Hänet valittiin järjestön korkeimmaksi johtajaksi, ”Supremoksi” vasta vuonna 1895.
Vuoden 1896 alkupuolella Espanjan siirtomaahallinto sai vihiä Katipunan olemassaolosta. Vaikka järjestön jäseniksi epäiltyjä tarkkailtiin ja satunnaisesti pidätettiin kuulusteluihin, heidän kannatuksensa jatkoi kasvamistaan. Tammikuussa 1896 järjestöllä oli noin 300 jäsentä, mutta saman vuoden elokuuhun mennessä jäseniä oli jo 40000.
Bonifacio uskoi kiihkeästi aseelliseen kansannousuun, kun taas maltillisemmat jäsenet, muun muassa Emilio Aguinaldo, olivat sitä mieltä, ettei järjestöllä ollut siihen riittävästi aseita. Bonifacio kutsui 3. toukokuuta koolle Katipunan johtajien yleiskokouksen, jossa he yrittivät päästä yksimielisyteen siitä, aloitetaanko aseellinen kapina vai ei.
Asiasta ei kokouksessa päästy yksimielisyyteen ja Katipunan johtajat päättivät kuunnella mille kannalle Mindanaolle karkotettu Jose Rizal kallistuisi. Bonifacio lähetti ystävänsä Pio Valenzuelan kauas etelään Dapitanin syrjäiseen kaupunkiin, jonne Rizal oli karkotettu ja jossa hän ansaitsi elantonsa lääkärinä.
Rizal asettui vastustamaan aseellisen kansannousun aloittamista uskoen sen olevan ennenaikaista. Aguinaldon tapaan hänkin suositteli parempaa valmistautumista ja sotilaallista varustautumista. Mikäli järjestö päättäisi aloittaa kapinan, hän ehdotti, että he ottaisivat johtajistoon mukaan Antonio Lunan, jota tuolloin pidettiin maan taitavimpana sotilasjohtajana.
Huutoa ja mekastusta
Kesällä 1896 Espanjan siirtomaahallitus alkoi hermostua kapinahuhuista. Elokuun 19. espanjalaiset sotilaat pidättivät satoja ihmisiä syyttäen heitä maanpetoksesta; osa pidätetyistä oli Katipunanin jäseniä, mutta useimmat olivat ihan tavallisia kansalaisia.
Samaan aikaan Jose Rizal oli Manilanlahdelle ankkuroidulla aluksella odottamassa lähtöä Kuubaan, minne siirtomaahallinto oli hänet määrännyt sotilaslääkäriksi ehtona Mindanaon karkotuksesta vapauttamiselle.
Bonifacio yritti kahden ystävänsä kanssa auttaa Rizalia pakenemaan alukselta ja liittymään kapinallisiin. He pukeutuivat merimiehiksi ja pääsivät puhumaan Rizalin kanssa, joka kuitenkin kieltäytyi pakenemasta heidän kanssaan. Rizal jäi laivaan, joka vei hänet Barcelonaan, missä hänet pidätettiin ja palautettiin takaisin Manilaan tuomittavaksi osallisuudesta kapinaan ja näyttävästi teloitettavaksi vuoden lopulla.
Välttyäkseen vangitsemiselta Bonifacio kutsui elokuun lopulla tuhansia Katipunanin jäseniä Caloocanin kaupunkiin joukkokokoukseen, missä he päättivät aloittaa kapinan. Bonifacio kehotti seuraajiaan repimään cedulat (espanjalaiset verokirjat). Teollaan he osoittivat kieltäytyvänsä maksamasta veroja siirtomaahallinnolle. Kapinalliset kutsuivat tapahtumaa nimellä Sigaw ng Pugad Lawin tai Cry of Balintawak.
Bonifacio lähetti 24. elokuuta Katipunan maakuntaneuvostoille käskyn aloittaa hyökkäykset Espanjan armeijan osastoja vastaan 29. elokuuta. Bonifacio organisoi Katipunanin kapinahallitukseksi, jossa hän toimi presidenttinä ja korkein neuvosto kabinettina. Bonifacio nimitti itsensä samalla kapinallisarmeijan ylipäälliköksi.
Pauketta ja harhalaukauksia
Espanjan näkökulmasta Katipunanin hajanaiset joukot näyttivät yhtenäiseltä sotajoukolta, mutta todellisuudessa se oli löyhä ja huonosti varusteltu armeijan irvikuva. Sen johtajat kärsivät yhteydenpitovaikeuksista, mikä teki joukkojen toiminnan maantieteellisesti laajalla alueella hankalaksi. Joukkojen koulutus ja sotilaalliset kyvyt poikkesivat liiaksi toisistaan, jotta niiden sotilaallinen johtaminen olisi ollut tehokasta.
Ongelmia aiheuttivat myös suuret erot joukkojen kyvyssä ymmärtää vallankumouksen ideologista taustaa. Paikallisten uskonnollisten johtajien liittyminen kapinaan sai hurskaat talonpojat ja työläiset uskomaan, että taivaallinen pataljoona tulisi heidän avukseen ja tuhoaisi kaikki yhteiskunnan luokkaerot. Pieni vaikutusvaltainen keskiluokka halusi ainoastaan espanjalaisten poistuvan maasta, mutta laajat talonpoikais- ja työläisjoukot halusivat nähdä täysimittaisen verisen vallankumouksen.
Elokuun 29. Bonifacio henkilökohtaisesti johti ensimmäistä hyökkäystä San Juan del Monten kaupunkiin. Hyökkäyksen tavoitteena oli vallata Manilan tärkein vedenjakeluasema ja espanjalaisen varuskunnan ruutivarasto. Vaikka espanjalaisilla oli huomattavasti vähemmän joukkoja, he pystyivät vastustamaan Bonifacion joukkojen järjestäytymättömiä hyökkäyksiä.
Espanjalaisten täydennysjoukkojen saavuttua Bonifacion joukot kärsivät raskaita tappioita ja joutuivat vetäytymään takaisin Manilaan. Syyskuun aikana kapina ja aseelliset yhteenotot levisivät kaikkiin pääkaupunkia ympäröiviin maakuntiin.
Taistelujen laajentuessa Espanjan siirtomaahallinto päätti keskittää joukkonsa Intramuroksen linnoitetun kaupunginosan puolustamiseen. Marraskuun 7. Bonifacion joukot aloittivat hyökkäyksen Manilan itäpuolisille alueille jääneitä Espanjan joukko-osastoja vastaan. He onnistuivat karkottamaan espanjalaiset, mutta nämä valloittivat alueet pian takaisin. Näissä taisteluissa kuolema kirjaimellisesti hipaisi Bonifaciota, kun luoti lävisti hänen asetakkinsa kauluksen.
Sillä välin Emilio Aguinaldon johtamat joukot Cavitessa onnistuivat valloittamaan koko maakunnan kapinallisten haltuun ja vangitsemaan kaikki siellä olevat espanjalaiset sotilaat.
Väkeä ja valtaa
Kuten kaikissa vallankumouksellisissa liikkeissä, myös Katipunanilla oli vakavia henkilökohtaisia konflikteja, kun sen johtajat halusivat ensisijaisesti turvata oman henkilökohtaisen valtaansa.
Cavitessa paikallisesta johtajuudesta kamppaili kaksi ryhmittymää: Magdiwang-ryhmä, jota johti Bonifacion vaimon setä, ja Aguinaldon serkun johtama Magdalo-ryhmä. Molempien ryhmittymien johtajat kuuluivat koulutettuun yläluokkaan, toisin kuin Bonifacio, joka tuli alemmasta keskiluokasta.
Jännitteet ryhmittymien välillä voimistuivat, kun Bonifacio saapui Caviteen maaliskuussa 1987. Bonifacio tuki Magdiwang-ryhmää sukulaissuhteiden vuoksi, tai mikä vielä tärkeämpää, koska he tunnustavat selvemmin hänen auktoriteettinsa liikkeen johtajana. Bonifaciota ärsytti se, että espanjalaiset pitivät Aguinaldoa kapinan johtajana.
Aguinaldo jatkoi sovittelua kahden ryhmittymän välillä, mutta Bonifacio ei enää niihin osallistunut. Hän alkoi uskoa, että Aguinaldo valmisteli salaisia neuvotteluja espanjalaisten kanssa ja lopulta pettäisi kapinalliset.
Bonifaciosta levitettiin huhuja, joiden mukaan hän olisi kavaltanut Katipunan varoja. Cavitessa jaettiin lehtisiä, joissa kehotettiin ihmisiä olemaan ihannoimasta Bonifacioa, koska hän oli vapaamuurari, ateisti ja kouluttamaton työmies.
Lopulta, 22. maaliskuuta 1897, Aguinaldo järjesti Tejerosin konventiksi kutsutun tilaisuuden, missä kahden ryhmittymän välinen valtataistelu ratkaistaisiin äänestämällä. Katipunanin johdon äänestyksessä Aguinaldo sai suurimman osan äänistä ja valittiin kapinahallituksen presidentiksi.
Bonifacio sai toiseksi eniten ääniä, ja kun ehdotettiin että hänestä tehtäisiin varapresidentti, kukaan paikalla olijoista ei kannattanut esitystä. Mariano Trías valittiin varapresidentiksi ja Bonifacio vaatimattomaan sisäasiainhoitajan toimeen.
Daniel Tirona nousi kuitenkin vastustamaan Bonifacion nimittämistä sisäasiainhoitajaksi sillä perusteella, ettei tehtävää voisi hoitaa henkilö, jolla ei ole asianajajan tutkintoa. Nöyryytetty Bonifacio vaati paikalla olijoilta anteeksipyyntöä, koska he suostuivat hyväksymään etukäteen sovitun äänestyksen tulokset. Tirona jätti huomiotta Bonifacion vaatimuksen, mikä sai Bonifacion raivostumaan ja uhkaamaan aseellaan muiden paikalla olijoiden taakse piiloutunutta Tironaa.
Bonifacio poistui tuohtuneena ja lähtiessään julisti: ”Tämän konventin puheenjohtajana ja Katipunan Supremona, jonka kaikki tuntevat ja tunnustavat, julistan kaikki tässä kokouksessa hyväksytyt asiat mitättömiksi.”
Seuraavana päivänä Aguinaldo vannoi virkavalansa kapinahallituksen presidenttinä. Bonifacio puolestaan laati kirjelmän, missä hän esitti syynsä olla hyväksymättä konventin äänestystuloksia. Bonifacio väitti, että äänestyksissä huijattiin ja syytti Aguinaldoa vehkeilystä espanjalaisten kanssa.
Aguinaldo yritti saada Bonifaciota tekemään yhteistyötä uuden kapinahallituksensa kanssa, mutta Bonifacio kieltäytyi ja siirtyi kannattajineen läheiseen Indangin kaupunkiin. Lopulta Aguinaldo määräsi Bonifacion pidätettäväksi saatuaan kirjeen, jossa väitettiin Bonifacion antaneen määräykseen polttaa Indangin kirkon, koska kaupunkilaiset kieltäytyivät antamasta hänen joukolleen elintarvikkeita.
Petos ja petturit
Huhtikuun 25. päivänä Aguinaldon lähettämä joukko, jota johtivat eversti Bonzon ja majuri Pauan, tavoitti Bonifacion Indangissa. Vierailusta yllättynyt Bonifacio otti heidät leirissään sydämellisesti vastaan.
Varhain seuraavana aamuna Bonzon ja Paua hyökkäsivät joukkoineen leiriin. Yllätetty Bonifacio kieltäytyi taistelemasta ”tovereita” vastaan ja käski muutamia paikalla olleita miehiään laskemaan aseensa. Muutamia laukauksia joukkojen välillä ehdittiin vaihtaa. Bonzon ampui Bonifacioa käsivarteen ja Paua puukotti häntä niskaan. Bonifacion veli Ciriaco ammuttiin kuoliaaksi ja toinen veli Procopio pahoinpideltiin. Bonzon väitetään myös raiskanneen Bonifacion vaimon Gregorian.
Vakavasti haavoittuneet Bonifacion veljekset kannettiin riippumatoissa Naicin kaupunkiin, minne presidentti Aguinaldo oli siirtänyt päämajansa. Naicista Bonifacion veljekset siirrettiin Maragondoniin, missä he joutuivat kapinallisten kenttäoikeuden eteen 5. toukokuuta.
Heitä syytettiin maanpetoksesta kapinahallitusta vastaan sekä salaliitosta presidentti Aguinaldon murhaamiseksi. Tuomaristo koostui Aguinaldon kannattajista, ja jopa veljesten puolustusasianajajaksi määrätty juristi julisti asiakkaansa syyllisiksi. Bonifacion veljekset määrättiin teloitettavaksi.
Esirippu ja lopputekstit
Presidentti Aguinaldo muutti tuomion maastakarkotukseksi 8. toukokuuta, mutta kaksi päivää myöhemmin hänen neuvonantajansa Pio del Pilar ja Mariano Noriel suostuttelivat hänet palauttamaan alkuperäisen kuolemanrangaistuksen. Bonifacion veljekset teloitettiin todennäköisesti kaupungin ulkopuolella sijaitsevan Nagpatong-vuoren juurella 10. toukokuuta 1897.
Bonifacion teloitustavasta kerrotaan ristiriitaisia tarinoita. Ortodoksisen käsityksen mukaan Bonifacion veljekset teloitettiin ampumalla. Erään silminnäkijän mukaan Bonifacio yritti paeta veljensä ampumisen jälkeen, mutta raahustaessaan pakoon häntä ammuttiin selkään. Toisen kertomuksen mukaan riippumatossa maannut Bonifacio hakattiin kuoliaaksi hänen omalla kainalosauvallaan. Veljekset haudattiin pistimillä kaivettuihin ja oksilla merkittyihin mataliin hautoihin. Bonifacio oli kuollessaan vasta 34-vuotias.
Bonifacion teloituksen jälkeen Aguinaldo jatkoi Katipunanin aloittamaa kapinaa, joka huipentui toisen kapinahallituksen perustamiseen (Mitä kutsutaan myös Biak-na-Baton tasavallaksi). Aguinaldon uusi kapinahallitus kesti hieman yli kuukauden ja purettiin rauhansopimuksella, jonka allekirjoittivat presidentti Aguinaldo ja Espanjan siirtomaahallinnon kenraalikuvernööri… Aivan kuten Bonifacio oli pelännyt tapahtuvan.
