Andres Bonifacio – Sen tavallisen kansan sankari

Vallankumous syö aina omat lapsensa. Voittajat saavat valita itse kastikkeen missä tulevat syödyksi. Häviävät ahmitaan saman tien pikaruokana.

Vuonna 1918 Maragondonin kaupungin lähistöltä sijaitsevalta pellolta löydettiin ihmisluita, muun muassa murtunut kallo.

Filippiinien yhdysvaltalainen siirtomaahallinto oli lähettänyt alueelle historian opiskelijoita selvittämään paikallisilta ihmisiltä mitä he muistavat Andres Bonifacion teloituksesta. Hallinnon tarkoituksena oli palauttaa Bonifacion elämä ja teot historian hämärästä, minne ne olivat haalistuneet.

Vaikka opiskelijat olivat kuunnelleet lukuisia toisilleen ristiriitaisia aikalaiskuvauksia, kukaan luotettavasti tiennyt missä teloitus oli tapahtunut. Lopulta eräs maanviljelijä toi opiskelijoille pelloltaan löytämiään luiden kappaleita… Bingo! Todennäköisesti etsimiseen ja sekaviin tarinoihin väsyneet opiskelijat kaipasivat jo kotiin ja päättivät, että luut kuuluvat Bonifaciolle ja teloituspaikka oli luiden löytöpaikalla.

Luut puhdistettiin ja laitettiin uurnaan, jota säilytettiin Bonifacion henkilökohtaisten tavaroiden joukossa kansallismuseossa. Uurna katosi toisen maailmansodan sekasortoisissa loppuvaiheissa kun liittoutuneet valloittivat Manilan helmikuussa 1945, eikä luita koskaan päästy tutkimaan DNA-analyyseillä. Edelleen historioitsijat ovat erimielisiä siitä, olivatko ne hänen luunsa vai jonkun muun.

Yhtä lailla historioitsijat kiistelevät siitä, mikä oli Bonifacion merkitys Filippiinien historiassa. Hän on edelleen kiistanalainen henkilö, jonka persoona jakaa mielipiteitä. Mitä hän teki ja mitä jätti tekemättä? Kuuluuko hän sankariksi kansakunnan kaapin päälle vai ainoastaan historian alaviitteeksi?

Koska vallankumouksissa oikeus ja kohtuus harvoin toteutuvat, ei Bonifacionkaan urakehitys edennyt odotetusti. Hänestä ei tullut maan ensimmäistä presidenttiä. Hän pääsi pidemmälle, hänestä tuli kansallissankari, jonka kunniaksi Filippiineillä vietetään tänään lomapäivää.

Vastatuulta ja vaikeuksia

Andres Bonifacio y de Castro syntyi Manilassa 30. marraskuuta 1863. Hänen Santiago-isänsä oli räätäli ja paikallispoliitikko. Hänen äitinsä Catalina de Castro oli töissä sikaritehtaassa. Andreksen jälkeen perheeseen syntyi vielä viisi lasta, joiden elättämiseksi vanhemmat joutuivat tekemään lujasti töitä.

Vuonna 1881 perhettä kohtasi ensimmäinen tragedia kun Catalina sairastui tuberkuloosiin ja kuoli. Seuraavana vuonna tuli perään toinen isku kun myös Santiago kuoli ja perhe jäi ilman elättäjää.

Tuolloin Bonifacio opiskeli yksityiskoulussa ja opiskelujen ohessa työskenteli brittiläisen yrityksen lähettinä. Vanhempien kuoltua 19-vuotias Bonifacio joutui luopumaan opiskeluhaaveista ​​ja työskentelemään kokopäiväisesti elättääkseen nuoremmat sisaruksensa.

Alkuun Bonifacio toimi kauppayhtiöille tervan ja rottingin välittäjänä. Muutaman vuoden kuluttua hän siirtyi saksalaisen Fressell and Co. kauppayhtiön palvelukseen varastonhoitajaksi. Hän myös sivutoimisesti näytteli paikallisissa kansannäytelmissä. Tagalogin ja espanjan lisäksi hän puhui hyvin myös brittiläisen yrityksen palveluksessa oppimaansa englantia.

Vaikka Bonifacio ei koskaan saanut mahdollisuutta korkeakouluopintoihin, hän jatkoi itseopiskelua lukemalla. Hän luki Ranskan vallankumouksesta, poliitikkojen elämäkertoja, Filippiinien rikos- ja siviililakia sekä kaunokirjallisuutta. Erityisesti Jose Rizalin kielletyt romaanit Noli me tangere ja El filibusterismo tekivät häneen suuren vaikutuksen ja radikalisoivat hänen ajatteluaan.

Kiihkoa ja myrskyä

La Liga Filipina oli Jose Rizalin perustama salainen seura, mihin myös Bonifacio kuului. Seura perustettiin antamaan moraalista ja taloudellista tukea filippiiniläisten reformistien propagandaliikkeelle Espanjassa. La Liga Filipina hajosi kun Rizal pidätettiin ja karkotettiin Mindanaolle.

Rizalin karkotusilmoituksen jälkeisenä päivänä, heinäkuun 7. 1892, Bonifacio ja hänen vallankumoukselliset ystävänsä pitivät salaisen kokouksen, missä he perustivat Katipunan-järjestön (Kataastaasang Kagalanggalangang Katipunan ng Anak ng Bayan – Maan korkeimman ja arvostetuimman yhteisön lapset). Salaseuran jäsenet vannoivat kaatavansa espanjalaisten siirtomaahallinnon ja alkoivat haaveilla kapinasta.

Useat Katipunanin johtajista olivat vapaamuurareita ja järjestö sai runsaasti vaikutteita heidän rituaaleista ja tavoista. Myös Bonifacio oli liittynyt Taliba-nimiseen vapaamuurariloosiin, missä hän käytti salanimeä May Pag-asa (Toivoa on).

Katipunan-järjestö kasvoi ja sai nopeasti uusia jäseniä ja kannattajia työväestöstä etenkin Manilan pohjoispuolisilla alueilla, missä sijaitsi paljon suuria haciendoja ja pappien maatiloja.

Bonifacio ja muutamat muut alkuperäisen La Liga Filippinan jäsenet olivat herättäneen seuran henkiin ja jonkin aikaa Bonifacio työskenteli Katipunanin ohella myös La Liga Filipinan propagandistina. Lopulta Bonifacio ja seuran radikaaleimmat jäsenet menettivät uskonsa rauhanomaisiin uudistuksiin ja La Liga Filipina päätti lopettaa toimintansa.

La Ligan konservatiivisimmat jäsenet, enimmäkseen varakkaat ja koulutetut yläluokan jäsenet, jotka edelleen uskoivat rauhanomaisiin uudistuksiin, perustivat Cuerpo de Compromisarios -seuran, joka jatkoi Espanjassa toimivien filippiiniläisten reformistien tukemista. Bonifacion johtama radikaalimpi joukko yhdistyi Katipunaniin.

Tuskaa ja lohtua

Bonifacion traaginen perhehistoria näytti seuraavan häntä myös aikuisikään. Hän ihastui naapurissaan asuvaan Monicaan. Lyhyen seurustelun päätteeksi nuoret menivät naimisiin, mutta pian avioliiton solmimisen jälkeen Monica sairastui ja kuoli spitaaliin.

Vuonna 1892 Bonifacio, 29-vuotias leskimies, tapasi 18-vuotiaan, vaikutusvaltaisen maanomistajaperheen tyttären Gregoria de Jesusin. Tytön vanhemmat eivät katsoneet hyvällä alempiarvoisena pitämänsä Bonifacion kosiskelua. Erityisesti Gregorian vanhemmat kammoksuivat Bonifacion vapaamuurariutta, mitä pidettiin kerettiläisenä hyökkäyksenä katolista kirkkoa kohtaan.

Lopulta Gregorian vanhemmat antoivat suostumuksensa avioliitolle, ja maaliskuussa 1893, Bonifacio ja Gregoria vihittiin katolisin seremonioin Binondon kirkossa. Välittömästi kirkkohäiden jälkeen pariskunnan avioliitto vahvistettiin myös Katipunan riittien mukaisesti. Alkuvuodesta 1896 heille syntyi poika Andres Jr., joka kuoli isorokkoon imeväisikäisenä.

Kasvua ja kipinöintiä

Katipunanin kannatus laajeni myös Manilan eteläpuolisiin maakuntiin, missä järjestöön liittyi talonpoikien ja työläisten lisäksi vaikutusvaltaisia keskiluokkaisia paikallispoliitikkoja. Aluksi jäseneksi hyväksyttiin yksinomaan miehiä, mutta myöhemmin myös naiset pääsivät mukaan järjestön toimintaan. Bonifacion vaimo Gregoria oli järjestön ensimmäisiä naisaktiiveja.

Katipunan-järjestöllä oli hierarkkinen hallinto ja sen johto valittiin jäsenäänestyksillä. Pääkaupungissa ja kansallisella tasolla korkein neuvosto koordinoi hallintoa ja sotilaallisia asioita. Maakuntaneuvostot järjestivät hallinnon kuntien ja barrioiden tasolla.

Vaikka Bonifacio oli Katipunanin hierarkiassa vasta kolmanneksi vaikutusvaltaisin johtaja, hän oli alusta lähtien järjestön tunnetuin ja kovaäänisin edustaja. Hänet valittiin järjestön korkeimmaksi johtajaksi, ”Supremoksi” vasta 1895.

Vuoteen1896 mennessä Espanjan siirtomaahallinnon tiedustelu oli tullut tietoiseksi Katipunan olemassaolosta. Vaikka järjestön jäseniksi epäiltyjä tarkkailtiin ja satunnaisesti pidätettiin kuulusteluihin, heidän kannatuksensa jatkoi kasvamistaan. Tammikuussa 1896 järjestöllä oli noin 300 jäsentä, mutta elokuuhun 1896 mennessä jäseniä oli lähes 40000.

Bonifacio uskoi kiihkeästi aseelliseen kansannousuun, kun taas maltillisemmat jäsenet, muun muassa Emilio Aguinaldo, olivat sitä mieltä ettei järjestöllä ollut siihen riittävästi aseita. Bonifacio kutsui 3. toukokuuta koolle Katipunan johtajien yleiskokouksen, jossa he yrittivät päästä yksimielisyteen siitä aloitetaanko aseellinen kapina vai ei.

Kokous ei päässyt asiasta yksimielisyyteen ja he päättivät kuunnella mille kannalle Mindanaolle karkotettu Jose Rizal kallistuisi. Bonifacio lähetti ystävänsä Pio Valenzuelan tapaamaan Rizalia pieneen Dapitanin kaupunkiin, missä Rizal toimi lääkärinä karkotuksensa aikana.

Myös Rizal vastusti aseellisen kansannousun aloittamista ​​uskoen sen olevan ennenaikaista. Aguinaldon tapaan hänkin suositteli parempaa valmistautumista ja sotilaallista varustautumista. Mikäli järjestö päättäisi aloittaa kapinan, hän ehdotti, että he ottaisivat johtajistoon mukaan Antonio Lunan, jota tuolloin pidettiin maan taitavimpana sotilasjohtajana.

Huutoa ja mekastusta

Kesällä 1896 Espanjan siirtomaahallitus alkoi hermostua kapinahuhuista. Elokuun 19. espanjalaiset sotilaat pidättivät satoja ihmisiä syyttäen heitä maanpetoksesta; osa pidätetyistä oli Katipunanin jäseniä, mutta useimmat olivat tavallisia kansalaisia.

Pidätettyjen joukossa oli myös Jose Rizal, joka oli Manilanlahdelle ankkuroidussa laivassa odottamassa lähtöä Kuubaan, minne siirtomaahallinto oli hänet määrännyt sotilaslääkäriksi ehtona Mindanaon karkotuksesta vapauttamiselle.

Bonifacio yritti kahden ystävänsä kanssa auttaa Rizalia pakenemaan laivalta ja liittymään kapinallisiin. He pukeutuivat merimiehiksi ja pääsivät puhumaan Rizalin kanssa, joka kuitenkin kieltäytyi pakenemasta heidän kanssaan. Rizal jäi laivaan, matkusti Barcelonaan, missä hänet vangittiin, tuotiin talaisin oikeuden eteen Manilaan ja myöhemmin näyttävästi teloitettiin Luneta-puistossa.

Välttyäkseen pidätykseltä Bonifacio kutsui elokuun lopulla tuhansia Katipunanin jäseniä joukkokokoukseen Caloocanin kaupunkiin, missä he päättivät aloittaa kapinan. Bonifacio kehotti seuraajiaan repimään cedulat (espanjalaiset verokirjat). Teollaan he osoittivat kieltäytyvänsä maksamasta veroja siirtomaahallinnolle. Kapinalliset kutsuivat tapahtumaa nimellä Sigaw ng Pugad Lawin tai Cry of Balintawak.

Bonifacio lähetti 24. elokuuta Katipunan maakuntaneuvostoille käskyn aloittaa hyökkäykset Espanjan armeijan osastoja vastaan 29. elokuuta. Bonifacio myös organisoi Katipunanin kapinahallitukseksi, jossa hän toimi presidenttinä ja korkein neuvosto kabinettina. Bonifacio nimitti itsensä samalla kapinallisarmeijan ylipäälliköksi.

Pauketta ja harhalaukauksia

Katipunanin sotilasjoukot olivat löyhä ja huonosti varusteltu armeija, vaikka Espanjan näkökulmasta se näytti yhtenäiseltä. Sen johtajat kärsivät yhteydenpitovaikeuksista, mikä teki joukkojen toiminnan maantieteellisesti laajalla alueella hankalaksi. Joukkojen koulutus ja sotilaalliset kyvyt poikkesivat liiaksi toisistaan, jotta niiden sotilaallinen johtaminen olisi ollut tehokasta.

Suuret erot joukkojen kyvystä ymmärtää vallankumouksen ideologista taustaa aiheutti myös ongelmia. Paikallisten uskonnollisten johtajien mukaan liittyminen sai hurskaat talonpojat ja työläiset uskomaan, että taivaallinen pataljoona tulee heidän avukseen ja tuhoaa kaikki erot luokkien välillä. Pieni vaikutusvaltainen keskiluokka halusi espanjalaisten ainoastaan poistuvan maasta, mutta laajat talonpoikais- ja työläisjoukot halusivat nähdä täysimittaisen verisen vallankumouksen.

Elokuun 29. Bonifacio henkilökohtaisesti johti ensimmäistä hyökkäystä San Juan del Monten kaupunkiin. Hyökkäyksen tavoitteena oli vallata Manilan tärkein vesiasema ja espanjalaisen varuskunnan ruutivarasto. Vaikka espanjalaisilla oli huomattavasti vähemmän joukkoja, he pystyivät vastustamaan Bonifacion joukkojen järjestäytymättömiä hyökkäyksiä.

Espanjalaisten täydennysjoukkojen saavuttua Bonifacion joukot kärsivät raskaita tappioita ja joutuivat vetäytymään takaisin Manilaan. Syyskuun aikana kapina ja aseelliset yhteenotot levisivät kaikkiin pääkaupunkia ympäröiviin maakuntiin.

Taistelujen laajentuessa Espanjan siirtomaahallinto päätti keskittää joukkonsa puolustamaan Manilaa, erityisesti Intramuroksen linnoitettua kaupunginosaa. Marraskuun 7. Bonifacion joukot aloittivat hyökkäyksen Manilan itäpuolisille alueille jääneitä Espanjan joukko-osastoja vastaan. Vaikka he onnistuivat karkottamaan espanjalaiset, nämä valloittivat alueet pian takaisin. Näissä taisteluissa kuolema kirjaimellisesti hipaisi Bonifaciota kun luoti läpäisi hänen asetakkinsa kauluksen.

Sillä välin Emilio Aguinaldon johtamat joukot Cavitessa onnistuivat valloittamaan koko maakunnan kapinallisten haltuun ja vangitsemaan kaikki siellä olevat espanjalaiset sotilaat.

Väkeä ja valtaa

Kuten kaikissa vallankumousliikkeissä myös Katipunanissa oli henkilökohtaisia murtumia ja säröjä; ensisijaisesti johtajat halusivat varmistaa oman henkilökohtaisen valtansa.

Cavitessa paikallisesta johtajuudesta kamppaili kaksi ryhmittymää: Magdiwang-porukka, jota johti Bonifacion vaimon setä, ja Aguinaldon serkun johtama Magdalo-porukka. Molempien ryhmittymien johtajat kuuluivat yläluokkaan, toisin kuin Bonifacio, joka tuli alemmasta keskiluokasta.

Bonifacion saapuessa Caviteen maaliskuussa 1987 jännitteet ryhmittymien välillä voimistuivat. Bonifacio tuki Magdiwang-porukkaa sukulaissuhteiden vuoksi, tai mikä vielä tärkeämpää, koska he tunnustavat selvemmin hänen auktoriteettinsa liikkeen johtajana. Bonifaciota ärsytti se, että espanjalaiset pitivät Aguinaldoa kapinan johtajana.

Aguinaldo jatkoi keskustelujen järjestämistä kahden ryhmittymän välillä, mutta Bonifacio ei enää niihin osallistunut. Hän alkoi uskoa, että Aguinaldo pettäisi kapinan ja valmisteli salaisia neuvotteluja espanjalaisten kanssa.

Myös Bonifaciosta levitettiin huhuja, joiden mukaan hän olisi kavaltanut Katipunan varoja. Cavitessa jaettiin myös lehtisiä, joissa kehotettiin ihmisiä olemaan ihannoimasta Bonifacioa, koska hän oli vapaamuurari, ateisti ja ainoastaan kouluttamaton työmies.

Lopulta, 22. maaliskuuta 1897, Aguinaldo järjesti Tejerosin konventiksi kutsutun tilaisuuden, missä kahden ryhmittymän välinen valtataistelu ratkaistaisiin äänestämällä. Katipunanin johdon äänestyksessä Aguinaldo sai suurimman osan äänistä ja valittiin kapinahallituksen presidentiksi. Bonifacio sai toiseksi eniten ääniä, ja kun ehdotettiin että hänestä tehtäisiin varapresidentti, kukaan paikalla olijoista ei kannattanut esitystä. Mariano Trías valittiin varapresidentiksi ja Bonifacio vaatimattomaan sisäasiainhoitajan toimeen.

Daniel Tirona nousi vastustamaan Bonifacion nimittämistä sisäasiainhoitajaksi sillä perusteella, ettei tehtävää voisi hoitaa henkilö, jolla ei ole asianajajan tutkintoa. Nöyryytetty Bonifacio vaati paikalla olijoilta anteeksipyyntöä, koska he olivat suostuneet kunnioittamaan etukäteen järjestetyn vaalin tuloksia. Tirona jätti huomiotta Bonifacion vaatimuksen, mikä sai Bonifacion raivostumaan ja uhkaamaan aseellaan muiden paikalla olijoiden taakse piiloutunutta Tironaa.

Bonifacio poistui tuohtuneena ja lähtiessään julisti: ”Tämän konventin puheenjohtajana ja Katipunan Supremona, jonka kaikki tuntevat ja tunnustavat, julistan täten mitättömiksi kaikki tässä kokouksessa hyväksytyt asiat.

Seuraavana päivänä Aguinaldo vannoi virkavalansa kapinahallituksen presidenttinä. Bonifacio puolestaan laati kirjelmän, missä hän esitti syynsä olla hyväksymättä vaalituloksia. Bonifacio väitti, että vaalit olivat vilpilliset ja syytti Aguinaldoa vehkeilystä espanjalaisten kanssa.

Aguinaldo yritti saada Bonifaciota tekemään yhteistyötä uuden kapinahallituksensa kanssa, mutta Bonifacio kieltäytyi ja siirtyi kannattajineen läheiseen Indangin kaupunkiin. Lopulta Aguinaldo määräsi Bonifacion pidätettäväksi saatuaan kirjeen, jossa väitettiin Bonifacion määränneen polttamaan Indangin kirkon kun kaupunkilaiset kieltäytyivät antamasta hänen joukolleen elintarvikkeita

Esirippu ja lopputekstit

Huhtikuun 25. Aguinaldon lähettämä joukko, jota johtivat eversti Bonzon ja majuri Pauan, tavoitti Bonifacion Indangissa. Vierailusta yllättynyt Bonifacio otti heidät leirissään sydämellisesti vastaan.

Varhain seuraavana aamuna Bonzon ja Paua hyökkäsivät miehineen leiriin. Yllätetty Bonifacio kieltäytyi taistelemasta ”tovereita” vastaan ja käski muutamia paikalla olleita miehiään laskemaan aseensa. Laukauksia kuitenkin vaihdettiin. Bonzon ampui Bonifacioa käsivarteen ja Paua puukotti häntä niskaan. Bonifacion veli Ciriaco ammuttiin kuoliaaksi ja toinen veli Procopio pahoinpideltiin. Bonzon väitetään myös raiskanneen Bonifacion vaimon Gregorian.

Vakavasti haavoittuneet Bonifacion veljekset kannettiin riippumatossa Naicin kaupunkiin, minne presidentti Aguinaldo oli siirtänyt päämajansa. Naicista Bonifacion veljekset siirrettiin Maragondoniin, missä he joutuivat oikeuden eteen 5. toukokuuta. Heitä syytettiin maanpetoksesta kapinahallitusta vastaan ​​sekä salaliitosta presidentti Aguinaldon murhaamiseksi. Tuomaristo koostui Aguinaldon miehistä, ja jopa veljesten puolustusasianajaja julisti asiakkaansa syyllisiksi. Bonifacion veljekset määrättiin teloitettavaksi.

Presidentti Aguinaldo muutti tuomion karkotukseksi 8. toukokuuta 1897, mutta kaksi päivää myöhemmin hänen neuvonantajansa Pio del Pilar ja Mariano Noriel suostuttelivat hänet palauttamaan alkuperäisen kuolemanrangaistuksen. Bonifacion veljekset teloitettiin todennäköisesti kaupungin ulkopuolella sijaitsevan Nagpatong-vuoren juurella toukokuun 10. 1897.

Bonifacion teloitustavasta on ristiriitaisia tarinoita. Ortodoksisen käsityksen mukaan Bonifacion veljekset teloitettiin ampumalla. Erään silminnäkijän mukaan Bonifacio yritti paeta kun hänen veljensä oli ensin ammuttu, mutta raahustaessaan pakoon häntä ammuttiin selkään. Toisen kertomuksen mukaan veljensä ampumisen jälkeen riippumatossa maannut Bonifacio hakattiin hänen omalla kainalosauvalla kuoliaaksi. Veljekset haudattiin mataliin pistimellä kaivettuihin ja oksilla merkittyihin hautoihin. Bonifacio oli kuollessaan vain 34-vuotias.

Bonifacion teloituksen jälkeen Aguinaldo jatkoi Katipunanin aloittamaa kapinaa, joka huipentui toisen kapinahallituksen perustamiseen (Mitä kutsutaan myös Biak-na-Baton tasavallaksi). Aguinaldon uusi kapinahallitus kesti hieman yli kuukauden ja purettiin rauhansopimuksella, jonka allekirjoittivat presidentti Aguinaldo ja Espanjan siirtomaahallinnon kenraalikuvernööri… Aivan kuten Bonifacio oli pelännyt tapahtuvan.