Etelä-Kiinan meri – Myrskyvaroitus

Kiina on maailman tiedotusvälineissä paha poika, joka anastaa kaiken itselleen Etelä-Kiinan merellä. Sitähän Kiina tekee, mutta onko Filippiinien ja länsimaiden suhtautuminen siihen vain tekopyhyyden ja kateuden sävyttämään ruikutusta kun osat ovat vaihtuneet.

Vuonna 2012 filippiiniläiset passintarkastajat ohjeisteltiin olemaan leimaamatta maahantulo- ja maastopoistumisleimoja sellaisiin kiinalaisiin passeihin, joihin oli painettu kartta Kiinan aluevesirajoista. Vasta viime vuoden marraskuussa Filippiinien maahanmuuttovirasto perui ohjeistuksen.

Saman vuoden lopulla Filippiinien hallitus alkoi käyttää uutta maantieteellistä termiä, Länsi-Filippiinien meri (West Philippine Sea), määrittämään niitä merialueita, jotka Filippiinit katsoo itselleen kuuluviksi. Uuden meren nimeäminen oli symbolinen ele, jolla kiistetään Kiinan suvereniteettivaatimus kaikkiin Etelä-Kiinan merialueisiin.

Tällainen pikkumainen nokittelu on kuulunut vuosikymmeniä Etelä-Kiinan meren valtioiden merialuekiistaan. Toisinaan saamme myös muistutuksia siitä kuinka potentiaalisesti vakavasta kiistasta on kysymys.

Kun maailma oli koronan vuoksi sairaslomalla, Kiinan rannikkovartioston alus upotti vietnamilaisen kalastaja-aluksen Paracel-saarten lähistöllä. Heti perään Kiina ilmoitti perustaneensa kaksi uutta hallintoaluetta Etelä-Kiinan merelle; Nanshan ja Sanshan. Nämä uudet hallintoalueet kattavat Kiinan itselleen vaatimat merialueet eli noin 90% koko Etelä-Kiinan merestä. Filippiinit ja muut Etelä-Kiinan meren valtiot protestoivat voimakkaasti näiden hallintoalueiden perustamista, joiden ne katsovat loukkaavan heidän alueellista suvereniteettia ja aluevaatimuksia.

Etelä-Kiinan meri on Aasian jännitteisin ja konfliktiherkin alue, missä on riittävästi geopoliittista ruutia myös suurvaltojen väliseen selkkaukseen. Merialueen hallinnasta ja sen luonnonvarojen omistuksesta kiistelevät Kiinan lisäksi Filippiinit, Malesia, Vietnam, Malesia, Brunei ja Taiwan.

Tyhjän tilan geopolitiikkaa

Kiistely Etelä-Kiinan meren saarista ja niitä ympäröivien merialueiden hallinnasta alkoi toisen maailmansodan jälkiselvittelyjen yhteydessä ja kärjistyi sotilaallisiksi toimiksi 1970-luvulla. Kevyemmät yhteentörmäykset ovat kuitenkin yleistyneet 1990-luvulta alkaen. Yleensä ne ovat olleet kalastus-, öljynetsintä- ja sota-alusten välisiä kolarointeja ja varoituslaukauksien ammuskelua. Varsinaisilta sotatoimilta on viime vuosikymmeninä vältytty, mutta hyvin vaikea enää uskoa että kukaan ratkaisee Etelä-Kiinan meren palapelin siten, että kaikki alueen valtiot piirtäisivät tyytyväisinä karttansa uudelleen.

Vaikka Etelä-Kiinan meren alueisiin ja saariin kohdistuu lukuisia päällekkäisiä vaateita, kyseessä ei kuitenkaan ole toiselta valtiolta anastaminen kuten joskus virheellisesti tiedotusvälineissä annetaan ymmärtää. Kukaan ei vielä ole miehittänyt sellaisia saaria, jotka miehittäjävaltio ja alueen muut valtiot olisivat tunnustaneet toiselle valtiolle kuuluviksi.

Kiistan kaikki osapuolet pyrkivät vahvistamaan vaateitaan osoittamalla harjoittavansa omiksi katsomiensa saarten tosiasiallista hallintaa. Osapuolet vetoavat paitsi Yhdistyneiden kansakuntien merioikeusyleissopimuksen (UNCLOS) periaatteisiin, myös historiallisiin perusteisiin ja vanhoihin karttoihin.

Viimeksi mainittujen voidaan väittää syrjäyttävän ensin mainitut, jos ne ovat peräisin merioikeusyleissopimusta edeltävältä ajalta ennen vuotta 1982. Merioikeusyleissopimuksen mukaisten vaateiden hankaluutena ovat niiden päällekkäisyys ja erilaiset tulkinnat sopimuksesta. Kiistanalaista on esimerkiksi se, mitkä pienimmistä hiekkasärkistä, luodoista ja riutoista ovat pysyvään asutukseen kelpaavia? Millainen riutan, särkän tai karikon pitää olla, jotta sen ympärille voi perustaa talousvyöhykkeen?

Yksityiskohtia ja niiden tulkintoja on loputtomasti, eikä maailmassa ole sellaista tuomaria, joka sanoisi viimeisen sanan siitä kenen vaateet ja väittämät ovat pätevämpiä kuin toisten. Jos Etelä-Kiinan meren selkkaukseen olisi olemassa yksinkertainen ratkaisu, sitä olisi jo käytetty.

Yksimielisesti eri mieltä

Etelä-Kiinan meren kiistanalainen alue on kooltaan noin 3.5 miljoonaa neliökilometriä eli lähes 12 kertaa Suomen pinta-ala. Merialueella on kaksi isoa saariryhmää ja yksi matalikko, joiden hallintaan kiista keskittyy.

Merialueen suurin saariryhmä on Spratly-saaret, joka on yli kahdensadan saaren, hiekkasärkän, luodon ja karikon kokonaisuus. Spratly-saaret on maailman suurin atolliryhmä (8 866 neliökilometriä) ja sen hallinnasta kiistelevät kaikki Etelä-Kiinan meren valtiot; Kiina ja Vietnam haluavat koko saariryhmän, muut tyytyisivät hieman vähempään.

Paracel-saariryhmään (Xisha) kuuluu noin 130 pientä korallisaarta ja riuttaa. Saariryhmä sijaitsee suunnilleen yhtä kaukana Kiinan ja Vietnamin rannikoista ja ainoastaan nämä kaksi valtiota ovat kiistelleet sen hallinnasta. Muilla Etelä-Kiinan meren valtioilla ei ole vaateita Paracel-saarilla.

Scarboroughin matalikko sijaitsee Filippiinien läheisyydessä, noin 160 kilometrin päässä maan suurimman saaren Luzonin länsirannikosta. Matalikkoa pitävät omanaan Filippiinit, Taiwan ja Kiina. Kaikkien näiden valtioiden kalastusalukset säännöllisesti kalastavat Scarboroughin matalikolla ja sen lähivesillä.

Räjähdysherkkä merireitti

Etelä-Kiinan meren saariryhmien omistus- ja hallintakiistojen perimmäisenä syynä ovat niiden runsaat öljy- ja kaasuesiintymät sekä kalarikkaat vedet. Etelä-Kiinan mereltä saadaan vuosittain kuusi miljoonaa tonnia kalaa, mikä vastaa noin kymmenesosaa koko maailman kalansaaliista. Arvioiden mukaan pelkästään Spratly-saarten alla on 5.4 – 7.7 miljardia barellia öljyä ja 7500 kuutiokilometriä luonnonkaasua.

Etelä-Kiinan meren merireitti on yksi maailman tärkeimmistä kaupallisista merenkulkureiteistä. Vuosittain alueen poikki kulkee yli 40 000 alusta; valtaosa muun muassa Japanin, Taiwanin ja Etelä-Korean tarvitsemista raaka-aineista. Merireitti on tärkeä myös Yhdysvalloille, sillä sen kautta kulkee vuosittain yli biljoonan dollarin arvosta rahtia Yhdysvaltojen satamiin. Mikäli aluekiistat eskaloituisivat tavalla, joka vaarantaisi merenkulun vapauden tai turvallisuuden, se aiheuttaisi vakavan iskun maailmantaloudelle.

Vuonna 2002 Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöjärjestö ASEAN ja Kiina saivat allekirjoitettua menettelytapajulkilausuman, jossa kehotetaan kaikkia osapuolia pidättäytymään aluekiistaa eskaloivista toimista. ASEAN maat toivoivat, että julkilausuma johtaisi sitovaan menettelytapasopimukseen, mutta huonolta näyttää. Kiina tarjoaa merialueen luonnonvarojen yhteistä hyödyntämistä, mutta sillä ehdolla että sen suvereniteetti tunnustetaan sen vaatimilla alueilla.

Vaikka aluekiista on jatkunut jo vuosikymmeniä, sen taustoja ja eri valtioiden päällekkäisiä vaatimuksia on hankala hahmottaa jos sitä seuraa yksittäisten maiden tiedotusvälineiden ja sosiaalisen median kautta. Näkökulma on yleensä yhden valtion vaatteiden perustalle muotoiltu tulkinta. Usein myös käsitteissä ja termeissä on tarkoitushakuista sekavuutta ja epätarkkuutta, mikä entisestään vaikeuttaa kiistan ymmärtämistä kokonaisuutena.

Filippiinien hukatut valttikortit

Filippiinien kiinnostus Etelä-Kiinan meren alueisiin alkoi jo itsenäistymisen ensimmäisinä vuosina, heti toisen maailmansodan jälkeen. Tuolloin varapresidentti Elpidio Quirino alkoi virallisissa puheissaan viitata Filippiinien ”omistamiin” saariin Palawanin saaren länsipuolella. Hän kutsui näitä saaria nimellä New Southern Islands.

Vuonna 1971 Filippiinit miehitti kahdeksan Spratly-saariryhmän asumatonta saarta ja nimesi ne Kalayaan-saariksi. Vuonna 1978 presidentti Marcos perusti saarille Kalayaanin hallintoalueen ja liitti sen osaksi Palawanin provinssia. Kalayaanin hallintoalueen rajat määriteltiin siten, että rajojen sisälle jäi 17 Vietnamin, 7 Kiinan ja 3 Malesian vaatimaa ja myöhemmin miehittämää riuttaa. Filippiinit vaatii suvereniteettia koko Kalayaanin hallintoelueen kattamalle alueelle.

Erityisen pitkä tikku Kiinan, Taiwanin ja Vietnamin silmissä on Pag-asa saari. Filippiinit miehitti saaren vuonna 1971 ja rakensi sille pienen sotilastukikohdan. Kiina, Taiwan ja Pohjois-Vietnam pitivät saarta omiin alueisiinsa kuuluvana, mutta eivät tuolloin kyenneet diplomaattisia protesteja merkittävämpiin vastatoimiin.

Filippiinit vaatii myös Luzonin saaren länsipuolelta Scarboroughin matalikkoa. Rikkaista kalavesistä tunnettu matalikko sijaitsee Filippiinien vaatiman 200 merimailin yksinomaisen talousvyöhykeen sisäpuolella, mutta se ei sisältynyt Filippiinien valtioalueeseen siten kuin se määriteltiin vuoden 1898 sopimuksessa jolla maa siirrettiin Espanjalta Yhdysvalloille.

Filippiinit on hukannut useita mahdollisuuksia Etelä-Kiinan meren kiistassa omilla toimillaan ja toimimattomuudellaan. Filippiinit oli ensimmäinen valtio, joka asevoimin lähti miehittämään Spatley-saariryhmän saaria ja rakentamaan sinne sotilastukikohtaa. Jos Filippiinit olisi tuolloin, kun Kiina oli heikko ja Vietnam sodassa, vienyt omat tavoitteensa loppuun saakka, voisi Etelä-Kiinan meren tilanne hyvin toisenlainen.

Tuolloin Filippiinit oli poliittisesti ja sotilaallisesti Aasian rannikolle ankkuroitu ”amerikkalainen tukialus” ja maassa oli amerikkalaisten laivasto- ja lentotukikohdat tukemassa sen puolustusta. Mikäli Filippiinit olisi kehittänyt miehittämiään saaria ja vahvistanut niiden hallintoa, nykyään ne olisivat Yhdysvaltain ja länsimaiden tunnustama osa Filippiinejä. Toisen valtion tunkeutuminen sellaiselle alueelle, jonka suvereniteetin on maailman mahtavin sotilasmahti tunnustanut, olisi ihan eri asia kuin nahistella alueesta, jonka keskinäisiä omistus- ja suvereniteettivaatimuksia ei mikään valtio ole tunnustanut.

Nyt muut Etelä-Kiinan meren valtiot ovat vahvistuneet sotilaallisesti ja taloudellisesti ja alkaneet aktiivisesti kehittämään omien aluevaatimustensa perusteita. Filippiineillä ei enää ole amerikkalaisia sotilastukikohtia ja sen oma vaatimaton armeija on keskittynyt maan sisäisiin rähinöihin ”puolustamaan” filippiinoja toisia filippiinoja vastaan.

Kärjistäen voisi todeta, että Filippiinit aloitti Spratly-saarilla sotilaalliset miehitykset, mutta jätti homman puolitiehen. Nyt kun naapurimaat ovat alkaneet tekemään samaa, ollaan uhriuduttu ylivoiman edessä ruikuttamaan kun muut vievät rusinat heidän leipomastaan pullasta.

Eihän tilanne ihan näin ole yksinkertainen ole, mutta tämä historiallinen näkökulma usein unohtuu kun Filippiinien media uutisoi Etelä-Kiinan meren kiistan käänteitä. Muissa kiistan maissa se muistetaan paremmin.

Tällä hetkellä Filippiinien aluevaatimukset Spratly-saariryhmän alueella ovat käytännössä Pag-asa saaren sotilastukikohdan varassa. Saari sijaitsee keskellä saariryhmää, ja jos muut alueen valtiot tunnustaisivat sen YK:n merioikeusyleissopimuksen mukaisen talousvyöhykkeen perustaksi, se jakaisi Filippiineille ison palan alueen luonnonrikkauksien kakusta.

Kansainvälistä oikeutta etsimässä

Vuonna 2013 Filippiinit vei Scarboroughin matalikon hallintaan liittyvän vaateensa Haagin kansainvälisiä kiistoja ratkovan välitystuomioistuimen käsittelyyn. Filippiinit haki tuomioistuimelta selvitystä voiko Kiinan yhdeksän katkoviivan linjaan perustuva aluevaatimus kumota Filippiinien yksinomaisen talousvyöhykkeen sellaisena kuin se taataan Yhdistyneiden Kansakuntien merioikeusyleissopimuksessa, jonka myös Kiina on hyväksynyt. 

Vuonna 2016 välitystuomioistuin ratkaisi asian Filippiinien hyväksi: Kiinalla ei ole yksinomaista oikeutta yhdeksän katkoviivan linjan rajaaman alueen hallintaan eikä se kumoa merioikeusyleissopimuksessa määriteltyä valtioiden oikeutta yksinomaiseen talousvyöhykkeeseen. Päätös ei ottanut kantaa hallinnollisiin omistussuhteisiin tai siihen kenellä on oikeus hyödyntää alueen luonnonvaroja. Kiina välittömästi kieltäytyi hyväksymästä päätöstä ja ilmoitti ettei se tule noudattamaan sen suosituksia.

Filippiinien mediassa tämä välitystuomioistuimen päätös usein esitetään ”kansainvälisen oikeuden päätöksenä”, jonka mukaan Filippiinit olisi saanut yksinomaisen oikeuden johonkin osaan Etelä-Kiinan merta. Koska välitystuomioistuimella ei ole minkäänlaista toimeenpanovaltaa, sen päätökset ovat olleet kansainvälisissä kiistoissa ainoastaan suosituksia. Päätös oli kuitenkin moraalinen voitto Filippiineille Kiinan aluevaatimusten perustetta vastaan.

Seikkailu Freedomlandissa

Tomas Cloma oli filippiiniläinen liikemies, jonka tarinaa ei voi ohittaa kun muistellaan Spratly-saarten historiaa.

Tomas Cloma syntyi Keski-Filippiineillä sijaitsevalla Panglaon saarella vuonna 1904. Kaukokaipuu vei hänet opiskelemaan Manilaan, missä hän valmistui lakimieheksi 1941. Vuonna 1948 hän perusti yhden maan merkittävimmistä merimieskouluista, Filippiinien Merenkulkuinstituutin (nykyisin PMI Colleges), missä hän myös opetti kaupallista ja kansainvälistä merenkulkua. Opetustyönsä ohella hän myös hankki lukuisia kalastusaluksia, joiden mukana hän kierteli Filippiinien merialueita.

Ensimmäisen kerran Cloma päätyi kalastusmatkoillaan Spratly-saarille jo vuonna 1947. Liikemiehenä hän ymmärsi välittömästi saariryhmän kalavesien arvon, mutta seikkailijana hän näki vieläkin pidemmälle. Toukokuussa 1956 Cloma asettui neljänkymmenen miehen kanssa Pag-asa saarelle, määräsi sen itsenäiseksi territorioksi ja nimesi itsensä sen hallitsijaksi. Saman vuoden heinäkuussa (6.7.1957) hän lähetti ”koko maailman tiedoksi” itsenäisyysjulistuksen, missä ilmoitettiin uuden suvereenin valtion, Free Territory of Freedomland, perustamisesta.

Kiina, Etelä-Vietnam ja Taiwan ilmaisivat välittömästi huolensa uudesta minivaltiosta. Myös Filippiinien kongressissa pidettiin muutama puhe, joissa pohdittiin olisiko Filippiinien hyödyllistä tukea Cloman tavoitteita oman valtion perustamiseksi. Filippiinien hallituksen mielestä alue ei sopinut ihmisasutukseen eikä nähnyt sillä taloudellista arvoa, joten Filippiinitkin jättivät Cloman julistuksen huomiota. Mikään muukaan valtio ei ottanut Freedomlandia vakavasti eikä tunnustanut sen itsenäisyyttä.

Itsenäisyysjulistus johti kuitenkin siihen, että kiinalaiset ja taiwanilaiset laivat alkoivat häiritä Freedomlandin asukkaita ja kalastusaluksia. Häirintä yltyi lopulta niin rajuksi, että Cloma julisti Freedomlandiin hätätilan vuonna 1959 ja siirsi sen hallituksen maanpakoon Manilaan.

Vuonna 1972 Cloma yritti viedä Freedomlandin itsenäisyysjulistusta oikeusistuinten käsiteltäväksi toivoen voivansa vahvistaa ”valtionsa” asemaa taiwanilaisia ja kiinalaisia vastaan. Mikään oikeusistuin ei kuitenkaan ottanut kannetta käsittelyyn. Pian tämän jälkeen presidentti Marcosin poikkeustilahallinto vangitsi Cloman ”sotilashenkilönä” esiintymisestä (Cloman ystävät kutsuivat häntä lempinimellä “Admiral”). Cloma oli vangittuna neljä kuukautta.

Käytännössä unelma Freedomlandistä päättyi vuonna 1978 kun presidentti Marcos perusti alueelle Kalayaanin hallintoalueen ja liitti sen osaksi Palawanin provinssia. Virallinen loppu Freedonlandin seikkailulle tuli hieman myöhemmin kun Cloma seremoniallisesti ”myi” Freedomlandin Filippiinien valtiolle yhdellä pesolla. Freedomlandin perustaja ja hallitsija kuoli Manilassa vuonna 1996.

Yhdeksän katkoviivan Kiina

Aina kun arvioimme Kiinaa ja sen toimia, tulee muistaa, etteivät ne perustu länsimaiseen logiikkaan. Kiinan päätöksenteko perustuu erilaiselle ymmärrykselle historiasta, maantieteestä, geopolitiikasta ja maiden välisistä suhteista kuin länsimainen ajattelutapa. Kiinan näkökulmasta juuri epälooginen voikin olla loogista. Kiina ei myöskään ole yksiselitteinen. Sanottu ja tehty voivat olla yhtä aikaa sekä totta että epätotta – Tässä suhteessa Kiina ja Filippiinit hieman muistuttavat toisiaan.

Muutaman viime vuosikymmenen aikana Kiina on alkanut toimimaan Etelä-Kiinan merellä aikaisemmasta poikkeavalla tavalla. Kiinan kasvava itsevarmuus ja nationalismin vahvistuminen ovat muuttuneet konkreettisiksi laajenemispyrkimyksiksi. Nykykiina on alkanut aktiivisesti ajamaan omia kansallisia tavoitteitaan ja strategisia päämääriään omien rajojensa ulkopuolella. Kiinan toiminta Etelä-Kiinan merellä tuo mieleen Sun Tzun klassikkokirjan ”Sodankäynnin taito”, jonka tärkein opetus kuuluu näin: ”Sodankäynnin korkein aste on vihollisen voittaminen taistelematta.”

Kiinan oman tulkinnan mukaan sen hallintaoikeus Etelä-Kiinan merialueeseen ulottuu satojen vuosien päähän. Kiinan mukaan sen aluevaateita ei kiistetty ennen 1970-lukua, mitä se pitää todisteena siitä että sen historialliset oikeudet alueeseen ovat yleisesti tunnustettuja. Kiina myös tulkitsee, että muiden Etelä-Kiinan meren valtioiden kiinnostus aluetta kohtaan heräsi vasta kun sen luonnonvaroja alettiin kartoittaa.

Kiinan vaateiden perusteena pidetään yhdeksän katkoviivan linjaan perustuvaa karttaa, joka laadittiin vuonna 1947, tosin tuolloin katkoviivoja oli yksitoista. Tämä Kiinan tasavallan sisäministeriön julkaisema kartta oli ensimmäinen ”virallinen” merirajojen linjaus.

Kartta piirrettiin maata repivän sisällissodan aikana ja Kiinan tasavallan (myöhemmin Taiwan) oli määriteltävä, mitkä olivat sen puolustukseen välttämättömiä puskurivyöhykkeitä. Kartan esikuvaksi otettiin Kiinan alueet laajimmillaan eli viimeisen keisarillisen dynastian, Qing-dynastian alue.

Todennäköisesti tuolloin kartan katkoviivalinjauksen tarkoituksena oli ainoastaan varata mahdollisimman laaja merialue Kiinalle puskurivyöhykkeeksi, jotta alueen entiset siirtomaavallat – Yhdysvallat, Japani ja Ranska – pysyisivät mahdollisimman kaukana. Muita Etelä-Kiinan meren valtioita ei Kiina ole koskaan pitänyt merkittävänä uhkana itselleen sillä historiallisesti monet niistä ovat olleet Kiinan vasallivaltioita.

Kun Kiinan tasavaltalaiset oli sisällissodassa ajettu Taiwanin saarelle omaa valtiota perustamaan, Kiinan kommunistinen kansantasavalta (Nykykiina) otti kartan merialuevaatimustensa perusteeksi vuonna 1949. Se kuitenkin poisti linjauksesta kaksi katkoviivaa hyvän tahdon eleenä kommunistiselle Pohjois-Vietnamille.

Kartan merialueiden rajalinja on piirretty varsin vapaalla kädellä ja perusteita tarkemmin miettimättä. Kiina jättää taktisista syistä määrittelemättä, mitä katkoviivojen linjauksella tarkoitetaan. Kiina ei koskaan ole täsmentänyt, koskeeko sen vaateet koko rajattua aluetta vai rajatulla alueella sijaitsevia saaria aluevesineen. Kysymyksessä on siis enemmän veteen piirretty viiva kuin tarkkaan määritetty rajalinja.

Kiinalainen ankkalammikko

Vaikka kiinalaisia sota- ja kalastusaluksia on aina purjehtinut Etelä-Kiinan merellä, Kiina keskittyi pitkään kehittämään maataan Aasian mantereella ja jätti merialueet vähemmälle huomiolle. Vähempi huomio ei kuitenkaan tarkoittanut Etelä-Kiinan meren kokonaan huomiotta jättämistä. Vuonna 1974 Kiina valtasi takaisin Vietnamin miehittämät Paracel-saariryhmän saaret. Vuonna 1988 Kiina valloitti Vietnamilta yhden Spratly-saariryhmän saarista. Molemmissa kahakoissa kuoli noin 70 vietnamilaista merisotilasta.

Vasta 2000-luvulla Kiina tarkensi katseensa Etelä-Kiinan merelle ja alkoi ajaa omia etujaan määrätietoisemmin. Kiina on lähettänyt sota-aluksia puolustamaan kiinalaisia kalastusaluksia, siirtänyt alueelle öljynporauslauttoja, rakentanut tutkimusasemia ja keinotekoisia saaria sekä vahvistanut nopeassa tahdissa armeijansa toimintavalmiutta.

Vaikka Kiina katsoo lähes koko Etelä-Kiinan meren kuuluvan itselleen historiallisten syiden perusteella, ongelmalliseksi Kiinan tilanteen tekee se, että se on hyväksynyt YK:n merioikeusyleissopimuksen. Vaikka sopimuksen yksityiskohtien tulkinnoissa on paljon tulkinnanvaraa, on se selkeä sen suhteen millä periaatteilla valtiot voivat määritellä merialueita itselleen kuuluviksi. Merioikeusyleissopimuksen mukaan Kiinalla ei ole perusteita vaatia koko Etelä-Kiinan merialuetta omakseen.

Kiinan viimeaikaiset toimet Etelä-Kiinan merellä on valjastettu myös sisäpolitiikan tukemiseen. Sotilaalliset voimannäytöt merialueella ovat saaneet tavallisilta kiinalaisilta vahvan kannatuksen. Kiina haluaa selkeästi näyttää myös omille kansalaisilleen, että siitä on tullut vahva suurvalta jonka toimia eivät enää rajoita Etelä-Kiinan merellä naapurimaiden valitukset ja diplomaattiset protestit.

Yhdysvaltain tyhjä tykinpiippu

Yhdysvallat ei kuulu Etelä-Kiinan meren valtioihin eikä sillä ole kiistassa aluevaatimuksia. Tähän Yhdysvaltojen ongelma kiteytyykin: Jälleen kerran ollaan heristämässä tykinpiippuja maapallon toisella puolella sijaitsevassa alueellisessa kiistassa.

Tällä kertaa amerikkalaiset eivät ole torppaamassa kommunismin dominoja eikä terrorisoimassa terroristivaltioita. Nyt ollaan tasapainoilelemassa globaalin maailmanjärjestyksen kiikkerästä keinulaudasta. Kun Neuvostoliitto heitti pyyhkeen kehään, alkoi Kiina valmistautua globaalin maailmanjärjestyksen mestaruusotteluun Yhdysvaltoja vastaan. Tämän ottelun yksi areena on Etelä-Kiinan meri.

Yhdysvallat on ilmoittanut olevansa Etelä-Kiinan meren kiistassa puolueeton tarkkailija, joka tosin hoitaa tarkkailutoimet lentotukialuksilla ja sotalaivoilla. Virallisesti amerikkalaiset sota-alukset ovat turvaamassa Etelä-Kiinan meren vapaata merenkulkua. Tosin vapaan merenkulun puolueeton turvaaminen voi olla haastavaa kun kaikki alueen valtiot tekevät kaikkensa, etteivät muiden valtioiden alukset liikkuisi heidän omiksi katsomillaan merialueilla.

Todellisuudessa amerikkalaisten sota-alusten tykit on suunnattu kohti Kiinan alueellisia laajenemispyrkimyksiä vastaan. Toistaiseksi Yhdysvallat on kuitenkin malttanut toimia tarkkailijan roolissa ja kohtaamisia kiinalaisten laivojen ja lentokomeiden kanssa on vältelty.

Kiina luonnollisesti tuomitsee Yhdysvaltain sotilaallisen läsnäolon Etelä-Kiinan merellä ja pitää sitä vaarallisena provokaationa. Amerikkalaisten sota-alusten vierailut alueella ovat toistaiseksi olleet sotilaallisen hauiksen pullistelua, jolla doupataan myös suhdetta liittolaismaihin.

Filippiinit ja Taiwan, jotka molemmat ovat Yhdysvaltain sotilasliittolaisia, perustelevat amerikkalaisten sotilaallista läsnäoloa sillä, että se tarjoaa riittävän uskottavan uhan Kiinan laajenemispyrkimyksiä vastaan. Yhdysvaltain laivaston läsnäolo ei kuitenkaan ole estänyt kiinalaisia rakentamasta tukikohtia ja sotilaskäyttöön soveltuvia merentutkimusasemia alueelle. Kiina ajattelee asiasta todennäköisesti samoin, mutta he näkevät itsensä riittävän uskottavana uhkana Yhdysvaltain laajenemispyrkimyksiä vastaan.

Yhdysvallat toimii alueella omien geopoliittisten intressien mukaisesti. Se ei lähde sotimaan Kiinan kanssa mikäli sen liittolaisvaltiot joutuisivat sotilaalliseen kärhämään muutamasta saaresta Kiinan tai Vietnamin kanssa. Tämä on linjassa Washingtonin nykyisen sotilaspoliittisen strategian kanssa, jonka mukaan kalliita merentakaisia joukkoja ollaan vähentämässä kaikkialla maailmassa ja välttämään sekaantumisia muiden valtioiden keskinäisiin paikalliskähinöihin.

Kiina nimeltään Taiwan

Taiwanin tilanne Etelä-Kiinan meren aluekiistassa on skitsofreeninen. Se on ollut vaatimassa laajoja merialueita hallintaansa, mutta hyvin monimutkaisen ja ainoastaan yhteisen Kiinan historiaan perustuvien vaatimusten kautta. Mitään yhteistä Kiinaa ei kuitenkaan ole, on kaksi ”Kiinaa”, joista toinen ei edes tunnusta toisen olemassaoloa.

Käytännössä Taiwanin aluevaatimukset perustuvat samaan yhdeksän katkoviivan linjauksen karttaan kuin Kiinallakin. Mikäli Kiina ja Taiwan yhdistäisivät vaatimuksensa ”yhden Kiinan” vaatimuksiksi, niiden vaatimukset muodostuisivat tosiasiallisen hallinnan osalta varsin vahvaksi. Minkään yhteisvaateen esittäminen ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä Taiwanin ja Kiinan hallitukset eivät tunnusta toisiaan.

Kiinan tasavalta perusti ensimmäisen sotilastukikohdan Paracel-saariryhmään kuuluvalle Woody-saarelle ja pystytti merkin suvereniteetistaan myös Spratly-saariryhmään kuuluvalle Itu Aballe (Taiping) vuonna 1946. Kiinan sisällissodan loputtua vuonna 1949, nämä saaret jäivät Taiwanin hallintaan.

Taiwan miehittää myös Hongkongin edustalla sijaitsevia Pratas-saaria (Dongsha). Vuonna 2007 Taiwan julisti Pratas-saaret kansallispuistoksi, mutta puiston rauhanomaista tavoitetta tahraa pääsaarella sijaitseva Taiwanin ilmavoimien sotilaslentokenttä. Elokuussa 2012 Taiwan vahvisti tukikohtaansa Itu Aballa viemällä sinne ilmatorjunta-aseita ja kranaatinheittimiä sekä järjestämällä siellä sotaharjoitukset.

Aikaisemmin Taiwanilla oli aluekiistassa ”hiljaisen yhtiömiehen” rooli Kiinan rinnalla ja se seurasi sivusta miten geopoliittinen tilanne kehittyy Kiinan ja Yhdysvaltain välillä. Yhdysvallat on antanut Taiwanille sotilaalliset turvallisuustakuut Kiinan miehityksen varalle, mutta ne takuut eivät kata Taiwanin kiistanalaisia alueita Etelä-Kiinan merellä.

Viime vuosina Taiwan näyttäisi nykyisen itsenäisyysmielisen hallinnon myötä ottavan etäisyyttä Etelä-Kiinan meren aluevaatimuksiinsa. Taiwanilla on kasvava halu irtautua yhteisen Kiinan historiasta ja siihen perustuvista aluevaatimuksista ja keskittyä vahvistamaan asemaansa itsenäisenä valtiona.

Hanoi rocks

Toistaiseksi vakavimmat sotilaalliset yhteenotot Etelä-Kiinan meren aluekiistassa on käyty Vietnamin ja Kiinan välillä. Vaikka molempien maiden lipuissa ovat sirpit ja vasarat yhteistä ideologiaa kuvaamassa, se ei ole ollut rauhan ideologia Etelä-Kiinan merellä. Molemmat valtiot ottaneet tiukan linjan omiin aluevaatimuksiinsa ja niitä on muutaman kerran puolustettu myös asein.

Vietnam väittää vanhoihin karttoihin perustuen hallinneensa Paracel- ja Spratly-saaria jo 1600-luvulta lähtien. Tosin samat kartat kertovat myös Vietnamin ja Kiinan yhteisestä historiasta; osa Vietnamista oli ajanlaskun alun ja 1500-luvun välillä useita kertoja osa Kiinan keisarikuntaa.

Ranskan Indokiinan siirtomaahallitus perusti sääaseman Paracel-saariryhmän Pattle-saarelle jo 1930-luvulla. Saari periytyi toisen maailmansodan jälkeen Etelä-Vietnamille, joka lähetti saarelle sotilaita, jotka asettuivat myös muille Paracel-saariryhmän läntisille saarille.

Vuonna 1974 Kiina karkotti asein Etelä-Vietnamin sotilaat Paracel-saarilta ja otti saariryhmän kokonaan haltuunsa. Yhteenotossa kuoli 70 vietnamilaissotilasta. Etelä-Vietnam vaati YK:n turvallisuusneuvostoa käsittelemään Kiinan miehitystä, mutta Kiina, neuvoston pysyväisjäsenenä, käytti veto-oikeuttaan ja asian käsittely jäi siihen. Kommunistisen Pohjois-Vietnamin hallitus sitä vastoin tuki Kiinan Paracel-saarien miehitystä, mutta Vietnamin jälleenyhdistymisen jälkeen sekin alkoi katsoa asiaan uudesta näkökulmasta, jonka mukaan Paracel- ja Spratly-saaret kuuluvat Vietnamille.

Vuonna 1988 Kiina valtasi Spratly-saarilla sijaitsevan Vietnamin miehittämän Eteläisen Johnson -riutan. Siinä kahakassa sai 64 vietnamilaissotilasta surmansa. Kolme kuukautta sitten Kiinan iski jälleen Paracel-saarten lähivesillä, missä sen rannikkovartioston alus upotti vietnamilaisen kalastusaluksen.

Nykyään Vietnam pitää hallussaan kuutta Spratly-saariin kuuluvaa saarta sekä kahtakymmentä luotoa tai särkkää. Vuonna 2009 Vietnam ilmoitti perustavansa YK:n merioikeusyleissopimuksen mukaisen talousalueen näiden saarien, luotojen ja särkkien ympärille. Tämän lisäksi Vietnamin aluevaateet sisältävät samanlaisen epätarkasti määritellyn ”puskurivyöhykkeen” kuin mitä Kiina vaatii oman yhdeksän katkoviivan linjauksen perusteella.

Kokonaisuutena Vietnamin aluevaatimukset kattavat valtaosan koko Etelä-Kiinan merestä. Vietnam vaatii lähes kaikkia Malesian ja Filippiinien hallinnoimia ja vaatimia saaria itselleen. Vietnamin vaateet menevät päällekkäin myös Kiinan, Taiwanin ja Brunein vaateiden kanssa.

Malesia ja Brunei maltilla mukana

Myös Malesia vaatii laajoja alueita Etelä-Kiinan merestä ja perustaa vaateensa YK:n merioikeusyleissopimuksen periaatteisiin. Malesia on ajanut aluevaatimuksiaan varsin maltillisesti verrattuna muihin Etelä-Kiinan meren valtioihin eikä ole turvautunut sotilaallisiin toimiin vaatimustensa ajamiseksi.

Malesia julkaisi ensimmäisen kartan vaatimistaan aluevesistä ja yksinomaisesta talousvyöhykkeestä jo vuonna 1979 ja virallisti vaateensa vuonna 2009. Malesia pitää hallinnassaan viittä Spratly-saariryhmän riuttaa, jotka kaikki ovat sen vaatiman talousvyöhykkeen sisäpuolella.

Myös Brunei on esiintynyt kiistassa varsin maltillisena eikä vaadi yhtäkään Etelä-Kiinan meren saarista itselleen. Se rajasi kuitenkin vuonna 1984 talousvyöhykkeensä siten, että yksi Malesian hallinnoima koralliriutta jäi sen sisäpuolelle. Malesian ja Brunein neuvottelut riutan hallinnasta eivät ole toistaiseksi johtaneet tuloksiin.

Keskellä ei mitään

Viime maaliskuussa, juuri ennen koronamyrskyn puhkeamista, pääsin käymään Pag-aga saarella (Thitu). Saari on Palawanin provinssiin kuuluvan Kalaayanin hallintoalueen keskus. Saarella on myös Filippiinien armeijan tukikohta.

Lento pienellä koneella Palawanin pääsaarelta selkeytti taas realiteetit merialueen koosta kohdalleen. Matka Pag-asalle yllättää pituudellaan. Karttojen kanssa touhutessa merimailit muuttuvat laskennallisiksi käsitteiksi, mutta myrskyävän meren yli lennettäessä ne muuttuvat askelmerkeiksi maailman ääriin.

Olen aikaisemmin vieraillut Pag-asalla 90-luvun lopulla ja silloin saarella oli noin 50 filippiiniläistä sotilasta, joiden moraali oli pohjalukemaa alempana. Tuolloin komennus Pag-asalle oli sotilaille rangaistus, Filippiinien armeijan ”vankileirien saaristo”. Saarella oli tuolloin myös siviilikalastajia, jotka kituuttivat päivästä toiseen synkässä symbioosissa armeijan kanssa.

Nyt Pag-aga saarella on huomattavasti parempi meininki. Sotilaita on enemmän ja heillä on selkeämpi syy olla keskellä ”ei mitään”. He ovat ylpeitä saadessaan komennuksen Pag-asalle puolustamaan Filippiinien aluevaateita. Tosin moni sotilas kertoi olevansa saarella ”puolustamassa maansa rajoja ulkomaisia hyökkääjiä vastaan”.

Filippiinien hallitus on budjetoinut 1.6 miljardia pesoa (30 milj. USD) saaren infrastruktuurin ja puolustuksen kohentamiseen. Saarelle on rakennettu aallonmurtaja ja sen satamaa ruopataan syvemmäksi, jotta Filippiinien laivaston alukset voivat käyttää sitä tukikohtana. Saarella olevaa lentokenttää aletaan pian laajentaa ja päällystää.

Tällä kertaa nämä kohennustyöt tapahtuvat ihan oikeasti. Aikaisemmin Pag-asa on ollut Filippiinen valtion haamuprojektien kohde. Hyvin harva ihminen pääsi näkemään käytettiinkö saarelle myönnetyt budjetit kohennustöihin vai menivätkö ne muualle.

Saaren siviiliväestön määrä on myös kasvanut; nyt Pag-asa saarella asuu vakituisesti noin 300 siviiliä. Suurin osa siviileistä tekee huolto- ja rakennustöitä armeijalle. Kalastaminen ei enää ole kannattavaa eikä turvallista sillä saaren ympärillä on jatkuvasti kiinalaisia ja vietnamilaisia aluksia, jotka häiritsevät kalastusta saarta ympäröivällä riutalla.

Myös Kalayaanin hallintoalueesta on muodostumassa ihan oikeasti toimiva hallinnollinen yksikkö osana Palawanin provinssia. Kalayaanin pormestari Roberto Del Mundon mukaan kolmen viimeisen vuoden ajan lakisääteinen 50 miljoonan peson budjetti on tilitetty kunnalle täysimääräisenä, mikä on mahdollistanut hallinnon kehittämisen.

Hyvien pahaa propagandaa

Vaikka meininki on Pag-asa saarella aikaisempaa positiivisempi, vertailukohta alueen geopoliittisiin voimasuhteisiin ei ole kaukana. Kiina on rakentanut viereiselle Subi-riutalle huippumodernin merentutkimusaseman satamineen ja lentokenttineen. Vain 25 kilometrin päässä sijaitsevaa asemaa voidaan tarvittaessa käyttää myös sotilaallisiin toimiin.

Kiinan sotilaallinen ylivoima alueella on niin massiivinen, että se saattaa olla paras tae sille, ettei aluekiistaa enää ratkaista aseilla. Toisaalta Kiinan asenne, jonka mukaan ei ole mitään neuvoteltavaa koska merialue on aina kuulunut Kiinalle, takaa sen ettei ratkaisua myöskään löydy neuvottelupöydästä.

Kiista kuitenkin kuumenee kansainvälisissä ja kansallisissa medioissa, joissa tullaan käyttämään entistä järeämpiä ammuksia. Kärhämät ja välikohtaukset tullaan jatkossakin uutisoimaan eri näkökulmista eri maiden tiedotusvälineissä; puolueellisesti ja kansallisia mielikuvia luoden. Näitä uutisia lukiessa on aina välillä hyvä muistuttaa itseään tästä viisaudesta: Jos mielipiteet monimutkaisissa geopoliittisissa kiistoissa ovat mustavalkoistuneet ainoastaan hyviin ja pahoihin, joku on onnistunut propagandassaan erinomaisesti.