Fernão de Magalhães – Mies, joka purjehti maailman maapalloksi

Viisisataa vuotta sitten Filippiineillä sijaitsevan Mactanin saaren rannalla tapettiin 13 ihmistä. Se oli pieni paikallinen kahakka, mutta siinä kylvettiin siemenet suurelle kansalliselle tarinalle.

Tällä viikolla Filippiineillä vietetään Mactanin taistelun 500-vuotisjuhlallisuuksia. Tuolloin Espanjan kuningasta palvellut portugalilainen merenkulkija Fernão de Magalhães lähti ojentamaan pienen saaren niskuroivaa päällikkö Lapulapua. Miehet eivät päätyneet nuotion ääreen laulamaan Kumbayaata.

Jos filippiiniläiseltä kysyy, kuka on Magalhães, hän ei todennäköisesti tiedä vastausta. Jos hän jotain tietääkin, vastaukseen liittyy myös Lapulapu: ”Magalhães oli espanjalainen, jonka Lapulapu tappoi.” Jos keskivertosuomalaiselta kysyy, kuka oli Lapulapu, hän ei todennäköisesti sitä tiedä. Yleisin arvaus on joku amerikkalainen räppäri.

Magalhães muistetaan kuitenkin koulukirjoista ja tunnetaan merenkävijänä, joka purjehti ensimmäisenä maapallon ympäri. Tosin siihen muistikuvaan sisältyy se yleinen väärinymmärrys, että hän olisi itse tehnyt koko matkan.

Hullun houreita

Fernão de Magalhães syntyi portugalilaiseen ylimysperheeseen Sabrosan kaupungissa noin vuonna 1480. Palveltuaan kuningas Juhana II:n hovissa ensin hovipoikana ja myöhemmin sotilaana Afrikassa, hän pestautui vuonna 1506 serkkunsa Francisco Serrãon johtamaan laivastoon purjehtiakseen Maustesaarille (Nykypäivän Molukeille).

Vuonna 1510 Magalhães palasi Portugaliin. Mukana hänellä oli Sumatralta tai Maustesaarilta ostettu nuori orja Enrique, joka seurasi Magalhãesia hänen tulkkinaan myöhemmillä matkoilla. Serrão oli jäänyt Maustesaarille, mistä hän kirjoitti Magalhãesille kirjeitä, jotka herättivät hänen kiinnostuksensa lähteä etsimään meritietä lännen kautta.

Tuolloin maailma oli jo muuttumassa litteästä pyöreäksi, mutta käytännön vastaansanomattomat todisteet vielä puuttuivat. Oli kulunut sukupolvi siitä, kun Kolumbus purjehti Amerikkaan ja Vasco da Gama löysi meritien Intiaan.  Magalhães omistautui tutkimaan uusimpia karttoja ja tekemään laskelmia yhteistyössä kosmografi Rui Faleiron kanssa.

Magalhães järkeili, että hän voisi kiertää Paavin määräystä (Tordesillasin sopimus), jonka mukaan kaikki Euroopasta katsoen idästä löytyvät uudet maat kuuluivat Portugalille ja lännestä löytyneet Espanjalle. Jos Maustesaarille pääsisi purjehtimaan lännen kautta, Maustesaaret olisivat osa läntistä maailmaa.

Kun Portugalin kuningas Manuel oli toistuvasti hylännyt Magalhãesin ehdotukset läntisestä meritiestä hullun houreina, Magalhães luopui Portugalin kansalaisuudesta ja kääntyi Espanjan nuoren kuninkaan Kaarle I:n puoleen.

Magalhães esitti ajatuksensa kuninkaalle ja ehdotti retkikuntaa Maustesaarille läntistä reittiä pitkin. Se tulisi avaamaan Espanjalle uuden kaupallisesti tuottoisan kauppareitin Taka-Intiaan (Kaakkois-Aasia). Kaarle hyväksyi suunnitelman ja järjesti sille rahoituksen. Magalhães sai matkalleen viisi laivaa ja 270 miestä.

Hölmöläisten laivat

Magalhãesin johtama laivasto, Armada de Molucca, lähti Sevillasta kohti Maustesaaria 10. elokuuta 1519. Laivastoon kuului viisi alusta: Trinidad, San Antonio, Concepcion, Victoria ja Santiago.

Espanjalainen upseeristo ei luottanut portugalilaiseen kapteeniinsa, ja jo viikon purjehduksen jälkeen Magalhães joutui tukahduttamaan ensimmäisen kapinayrityksen. Marraskuun lopulla laivat saapuivat Brasilian rannikolle, mitä seuraillen matka jatkui kohti etelää.

Laivat hakivat purjehduskelpoista väylää Etelä-Amerikan ympäri kolmen kuukauden ajan. Alukset olivat kärsineet vaurioita, miehistö oli uupunut ja tyytymätön. Upseerit halusivat palata takaisin ja alkoivat jälleen hautoa kapinaa. 

Lähestyvä talvi pakotti laivaston keskeyttämään purjehduskelpoisen väylän etsinnän. Magalhães laivoineen löysi suojaisan talvehtimispaikan Saint Julianin satamasta, minne he jäivät viideksi kuukaudeksi.

Upseerien hautoma kapina lopulta puhkesi Saint Julianilla. Magalhãesille uskolliset miehistön jäsenet saivat kapinan tukahdutettua, mutta sen seurauksena menetettiin kolme pätevää upseeria: yksi kuoli kapinassa, toinen mestattiin ja kolmas hylättiin autiolle rannalle.

Lisäksi Santiago menetettiin haaksirikossa ja San Antonio karkasi miehistöineen takaisin kohti Espanjaa. Lokakuussa 1520 loput kolme laivaa jatkoivat Etelä-Amerikan mantereen kiertävän väylän etsintää. Marraskuun lopulla väylä vihdoin löytyi. Sen kautta päästiin purjehtimaan salmiin, joiden kautta laivat pääsivät valtamerelle, jolle Magalhães antoi nimeksi Mare Pacificum, Tyynivaltameri.

Huolimatta siitä, että alkeellinen magneettinen kompassi oli jo käytössä, tuon ajan merenkulkijoilla oli suuria vaikeuksia määrittää täsmällistä pituuspiiriä ennen 1600-lukua.

Perustuen epätäydelliseen käsitykseen maapallon koosta ja omasta sijainnista pituuspiirillä, Magalhães oletti Maustesaarten olevan ainoastaan kolmen tai neljän päivän purjehdusmatkan päässä.

Hän suuntasi laivansa ja niiden tyytymättömät miehistöt Tyynellemerelle, jonka ylitys kesti lopulta kolme kuukautta ja kaksikymmentä päivää. Laivat purjehtivat yli yhdeksäntuhatta meripeninkulmaa käymättä maissa. Laivoista loppui ruoka ja juomavettä jouduttiin säännöstelemään. ylityksen aikana 30 miestä kuoli keripukkiin.

Maaliskuun 3. päivä laivat saapuivat Guamin saarelle, missä laivojen miehistöt joutuivat kahakoimaan varastelevien alkuasukkaiden kanssa. Magalhãesin laivasto joutui poistumaan saarelta ilman riittäviä ruokatäydennyksiä.

Jumala saapuu Filippiineille

Retkikunnassa oli jäljellä ainoastaan 150 miestä kun se sai 16. maaliskuuta 1521 näkyviin Samarin saaren vuoret. Seuraavana päivänä laivat laskivat ankkurinsa pienen Homonhonin saaren edustalle. Magalhãesin miehistö ei kuitenkaan pystynyt kommunikoimaan saaren asukkaiden kanssa, koska hänen malaijilainen orjansa Enrique ei ymmärtänyt heidän kieltänsä.

Seuraavalla saarella, Limasawalla, ymmärrettiin Enriquen puhumaa malaijin kieltä ja Magalhãesin miehistö sai saaren päälliköltä Rajah Kolambulta ruokatarvikkeita. Limasawalta laivasto jatkoi alueen suurimpaan kauppakeskukseen Sugbuun (Cebu), jonka päällikkö Rajah Humabon otti heidät ystävällisesti vastaan.

Magalhãesin laivat, tykit ja varsijouset tekivät vaikutuksen Humaboniin. Hän piti espanjalaisten aseita hyödyllisinä omiin tarkoituksiinsa ja liittoutui Magalhãesin kanssa. Kun Magalhães ryhtyi käännyttämään paikallisia asukkaita kristinuskoon, myös Humabon otti kasteen tämän mieliksi. Sugbussa vietettyjen viikkojen jälkeen, Magalhães oli käännyttänyt 2200 paikallista asukasta kristityiksi, mukaan lukien Humabonin koko perheen.

Magalhães julisti Sugbun ja sen lähisaaret Espanjan kruunulle kuuluvaksi alueeksi ja päätti tehdä liittolaisestaan Humabonista tilapäishallitsijan ja Espanjan kuninkaan uskollisen alamaisen. Naapurisaarien päälliköille lähetettiin käsky, että jokaisen heistä oli käännyttävä kristinuskoon ja toimitettava elintarvikkeita espanjalaisille aluksille. Useimmat päälliköt noudattivat käskyä, mutta yksi Mactanin saaren päälliköistä, Lapulapu, ei suostunut toteuttamaan kumpaakaan määräystä.

Magalhães näki tilaisuuden vahvistaa ystävyyssuhdettaan Humabonin kanssa ja päätti lähteä ojentamaan niskuroivaa Lapulapua, joka kieltäytyi hyväksymästä Humabonin määräyksiä ja auktoriteettia.

Hän oletti Lapulapun suostuvan Humabonin vaatimuksiin, kun näkisi heidän kiiltävät haarniskansa ja kuulisi heidän aseidensa paukkeen. Magalhães ja 48 taisteluun valmista miestä soutivat kolmella veneellä Mactanin saarelle.

Kiitos ja hyvää yötä. Oli hauska tavata

He saapuivat Mactanille aamuhämärässä. Koralliriuttojen vuoksi veneet eivät voineet rantautua, joten espanjalaiset joutuvat kahlaamaan rannalle. Siellä heitä odotti ensimmäinen yllätys. Lapulapun soturit olivat kaivaneet rantahiekkaan syviä vallihautoja, jotka he joutuivat ylittämään raskaissa varusteissaan.

Rannalla käytiin lyhyt neuvottelu, missä Magalhães tulkkinsa välityksellä pyysi Lapulapua vannomaan uskollisuutta ja alamaisuutta Humabonille ja Espanjan kuninkaalle. Lapulapu ei pitänyt valkoisten, metalliin pukeutuneiden miesten ehdotuksesta ja hylkäsi sen. Kun espanjalaiset alkoivat sytyttää tuleen rannalla olevia majoja pelotellakseen Lapulapun sotureita, tilanne riistäytyi sekasortoiseksi kahakaksi.

Laivaston mukana purjehtineen italialaisen kronikoitsija Pigafettan mukaan Lapulapulla oli yli tuhat rautakärkisillä bambukeihäillä, nuolilla, seipäillä ja kivillä varustettua soturia. Espanjalaisilla oli aseistuksena miekkoja, lyhyitä keihäitä, hakapyssyjä ja jalkajousia.

Espanjalaiset pitivät tunnin ajan puoliaan, mutta ylivoiman edessä heidän oli peräännyttävä rantaveteen. Keihäät ja nuolet kimpoilivat rautapanssareista, kunnes Lapulapun soturit keksivät tähdätä espanjalaisten suojaamattomiin jalkoihin.

Kun Magalhãesin jalkaan osui nuoli, hän käski miehensä palaamaan noin 50 metrin päässä odottaviin veneisiin. Ensimmäiset veneille ehtineet sotilaat soutivat pakoon ja jättivät Magalhãesin ja kuusi espanjalaista rannalle taistelemaan ylivoimaista vihollista vastaan.

Kun Lapulapun soturit tunnistivat jalkaan haavoittuneen Magalhãesin johtajaksi, hänestä tuli heidän hyökkäyksiensä keskipiste. Magalhãesin onnistui keihästää yhtä Lapulapun soturia vatsaan, mutta keihäs juuttui kiinni eikä hän saanut vedettyä sitä irti. Kun hän yritti vetää miekkaansa huotrasta, hänen akillesjänteensä viillettiin poikki ja hän lyyhistyi kasvoilleen rantaveteen. Lapulapun soturit kerääntyivät hänen ympärilleen ja hakkasivat hänet keihäillä kuoliaaksi.

Taistelussa kuoli Magalhãesin lisäksi kahdeksan espanjalaista ja neljä Lapulapun soturia. Myöhemmin iltapäivällä Humabon lähetti Lapulapulle kupari- ja rautaesineitä, jotta hän palauttaisi Magalhãesin ja muiden espanjalaisten ruumiit. Lapulapu kieltäytyi ja piti ruumiit voitonmerkkinä.

Tuulen viemää

Taistelun jälkeen Humabonin usko espanjalaisten ylivertaisuuteen alkoi horjua. Kiistaa aiheutti myös Magalhãesin orja Enrique, jonka Humabon olisi halunnut jäävän Sugbuun. Espanjalaiset kieltäytyivät vapauttamasta häntä, vaikka Magalhães oli luvannut antaa hänelle vapauden, mikäli sattuisi kuolemaan matkan aikana.

Humabon ja lähisaarien päälliköt olivat saaneet tarpeekseen paikallisia naisia ahdistelemaan alkaneista espanjalaisista. Kolme päivää Magalhãesin kuoleman jälkeen Humabon kutsui espanjalaiset juhla-aterialle, missä 27 heistä myrkytettiin ja puukotettiin hengiltä.

Henkiin jääneet espanjalaiset pakenivat laivoilleen. Heitä oli kuitenkin liian vähän kolmeen alukseen, joten huonokuntoinen Concepcion poltettiin läheisen Boholin saaren edustalla.

Kahden jäljellä olevan laivan komennon otti portugalilainen João Carvalho, joka johti niitä kuuden kuukauden ajan kuin merirosvo. He ryöstivät jokaisen vastaan tulevan laivan ja purjehtivat päämäärättömästi ilman karttoja tai tavoitteita.

Laivat vierailivat Palawanilla, Zamboangan niemimaalla ja Bruneissa, missä espanjalaisilta vaadittiin panttivankia. Carvalho luovutti oman poikansa, jonka hän oli saanut Brasilian rannikolta mukaansa kaappaamansa naisen kanssa. Kun seuraavassakin satamassa pyydettiin panttivankia, miehistö luovutti Carvalhon.

Juan Sebastián Elcano otti ainoana jäljelle jääneenä purjehdustaitoisena upseerina laivojen komennon. Elcanon johdolla retkikunta saapui lopulta Maustesaarille, missä heidät otettiin hyvin vastaan. Kun laivat oli saatu lastattua täyteen mausteneilikkaa ja muita eksoottisia mausteita, Elcano päätti palata Espanjaan Intian valtameren kautta.

Juuri ennen lähtöä huomattiin Trinidadin vuotavan ja se jouduttiin jättämään saarille korjattavaksi. Victoria lähti matkaan 21. joulukuuta 1521 ehtiäkseen pasaatituuliin. Neljä kuukautta myöhemmin myös Trinidad pääsi aloittamaan kotimatkan, mutta sen miehistö päätti palata Tyynenmeren kautta. Se ei onnistunut ja he joutuivat palaamaan takaisin sairastumisten ja ruoan loppumisen vuoksi. Portugalilaiset takavarikoivat Trinidadin ja vangitsivat sen miehistön.

Sillä välin Victoria oli vaivalloisesti ylittänyt Intian valtameren. Espanjan lipun alla purjehtinut laiva joutui välttelemään satamia, sillä he kulkivat luvatta portugalilaisten vesillä. Toukokuussa 1522 Victoria ohitti Hyväntoivonniemen kamppailtuaan sen vesillä seitsemän viikkoa vastatuulessa.

Victoria oli käynyt maissa vain kerran, ja useita miehistön jäseniä oli kuollut matkalla. Elcanon päätti pyrkiä Kap Verden saarille hankkimaan ruokatäydennyksiä, vaikka ne olivat Portugalin miehittämät.

Heinäkuussa Victoria purjehti kapverdelaiseen satamaan, missä Elcano yritti uskotella portugalilaisille tulleensa Amerikasta. Laivaan saatiinkin ostettua aluksi hiukan riisiä, mutta sitten juoni paljastui ja 13 miehistön jäsentä pidätettiin heidän ollessa maissa ostamassa ruokatarvikkeita. Elcano jätti pidätetyt oman onnensa nojaan ja pakeni satamasta.

Kahden kuukauden mittainen loppumatka Espanjaan oli vaativa ja matkalla menetettiin lisää miehiä. Victoria saapui 7. syyskuuta 1522 Sevillaan, mistä olivat lähteneen noin kolme vuotta aikaisemmin. Ainoastaan 18 miestä palasi matkalta kotimaahansa.

Kunnian kentät

Espanjassa matkaa pidettiin suurena menestyksenä. Elcano sai kuninkaalta kohtuullisen palkkion, sillä Victorian mukanaan tuoma viidenkymmenen tonnin maustelasti oli hyvin arvokas. Alkumatkan kapteenia Fernão de Magalhãesia ei kukaan tuolloin muistellut.

Elcano otti itselleen kaiken kunnian maailmanympäripurjehduksesta. Magalhães katosi historian hämärään, josta hänet löydettiin vasta muutama sata vuotta myöhemmin, kun Antonia Pigafettan matkapäiväkirja julkaistiin kokonaisuudessaan. Siinä kunnia ensimmäisestä maailmanympärimatkasta palautettiin miehelle, joka teki sen mahdolliseksi mutta joka itse pääsi ainoastaan puolitiehen.

Euroopassa ymmärrettiin Magalhãesin aloittaman ja Elcanon loppuun viemän merimatkan merkitys maailmankuvalle. Matka pani maailmankartat uusiksi ja iski lopputilin litteän maan koulukunnalle. Magalhães löysi sen, mikä Kolumbukselta jäi saavuttamatta, läntisen meritien Euroopasta Aasiaan. Purjehdusta alettiin pitämään tärkeimpänä merimatkana, jonka ihminen on koskaan tehnyt.

Nykyisissä kartoissa purjehduksesta muistuttavat Magalhãesin mukaan nimetty Magalhãesinsalmi sekä hänen nimeämä Tyynimeri, jota kutsuttiin myös Magellaninmereksi 1700-luvulle saakka. Magellan on Magalhãesin englanninkielinen nimi.

Hänen nimeään on sittemmin lainattu useisiin eri yhteyksiin, kuten Magellanin pilvet (kaksi kääpiögalaksia eteläisen pallonpuoliskon yötaivaalla), Project Magellan (kylmän sodan aikaisen Yhdysvaltain laivaston projekti maailman kiertämiseen sukellusveneillä), Magellan Navigation (Yhdysvaltalainen paikannuslaitteita valmistava yritys), Magellan Aerospace (Kanadalainen lentokonevalmistaja) ja NASA:n Magellan-avaruusluotain.

…Sillä välin saarilla

Magalhãesin vierailun myötä nykypäivän Filippiinien valtion muodostavat saaret tulivat osaksi kirjoitettua maailmanhistoriaa. Ennen espanjalaisten vierailua saaristossa asuvista ihmisistä ja heidän tavoistaan ei ole olemassa kirjoitettua historiaa.

Magalhães ei antanut Filippiinien saaristolle nimeä eikä valloittanut sitä Espanjan siirtomaaksi. Vuonna 1543 espanjalainen Ruy López de Villalobos purjehti nykyisille Leyten ja Samarin saarille ja nimesi ne ”Felipinas” nimellä silloisen Asturian prinssin kunniaksi, josta myöhemmin tuli Espanjan kuningas Filip II. Myöhemmin saariston nimi muokkautui kartoissa muotoon ”Las Islas Filipinas”

Poliittisesti Magalhãesin vierailu ei vielä alistanut saaristoa Espanjan siirtomaaksi. Kului vielä 44 vuotta ennen kuin Miguel López de Legazpi laivastoineen saapui Philip II:n käskystä valloittamaan Filippiinien saariston virallisesti Espanjan siirtomaaksi.

Ehkä merkittävin seuraus Magalhãesin matkasta Filippiineille oli se, että saaristosta kehittyi Aasian ainoa valtio, missä kristinusko on valtauskonto. Matkan yksi tavoite oli levittää kristinuskoa uusille alueille ja siinä Magalhães onnistui hyvin. Ensimmäinen katolinen messu pidettiin jo Limasawan saarella 31. maaliskuuta 1521 ja muutaman viikon kuluttua Sugbulla päästiin aloittamaan väestön massakäännytykset.

Magalhães jätti jälkeensä siemenen kristinuskon laajemmalle leviämiselle koko saaristoon, Santo Nino –kultin. Sen juuret johtavat Magalhãesin mukanaan tuomaan Jeesus-lasta kuvaavaan nukkeen, jonka hän antoi kastajaislahjaksi Humabonin vaimolle. Pieni värikäs lapsinukke esineellisti saarelaisille jotain sellaista mihin he kiintyivät hyvin voimakkaasti. Santo Nino -kultti levisi kaikkialle saaristoon lukuun ottamatta saariston eteläisiä alueita, minne islam oli jo levinnyt hallitsevaksi uskonnoksi.

Mactanilta Köyliönjärvelle

Legendan mukaan Lapulapu ei koskaan kuollut, vaan muuttui kiveksi, ja on sittemmin vartioinut Mactanin saaren vesiä. Saaren kalastajat edelleen heittävät kolikoita veteen pyytääkseen lupaa kalastaa päällikön vesillä.

Vuonna 2018 presidentti Rodrigo Duterte julisti 27. huhtikuuta Lapulapun päiväksi kunnioittamaan maan ensimmäistä sankaria, joka nousi vastustamaan ulkomaista hallintoa.

Nämä kaksi esimerkkiä kuvastavat sitä, kuinka Lapulapu on sekä mystifioitu että virallistettu osaksi Filippiinien kansallista tarinaa. Lapulapun hahmon muokkaamisessa kansan puolesta taistelevaksi symboliksi ollaan tukevasti kvasiantropologian alueella, jossain ”folkloren” ja ”fakeloren” välimaastossa, mutta jokainen kansakunta luo itselleen kansalliset sankarinsa niistä aineksista mitä on saatavilla.

Jo 1800-luvun lopulla Jose Rizal nosti Lapulapun historian hämäristä inspiroivana tarinana filippiinosta, jolla oli rohkeutta ja voimaa taistella ulkomaalaisia valloittajia vastaan. Tuolloin tarvittiin kertomusta, joka saisi filippiinot uskomaan siihen mahdollisuuteen, että he itse pystyisivät kaatamaan Espanjan siirtomaahallinnon.

Sittemmin Lapulapua on alettu pitää ”Filippiinien ensimmäisenä kansallissankarina”, joka näytti ne kuuluisat närhen munat ulkomaiselle siirtomaavallalle. Tosin tuolloin ei ollut Filippiinien valtiota tai mitään muutakaan yhteiseen kansalliseen identiteettiin pohjautuvaa hallinnollista kokonaisuutta. Magalhãeskin oli mausteiden hakureissulta vahingossa näyttämölle eksynyt merenkulkija.

Meillä Suomessa saman tarpeen on täyttänyt Lalli, joka Köyliönjärven jäällä näytti ne samat närhen munat piispalle, jonka kerrottiin tulleen ulkomailta kekkuloimaan Suomen sydänmaille. Lalli on samanlainen mystifioitu kansallinen symboli, eräänlainen suomalaisuuden prototyyppi, joka ei anna vieraiden hyppiä nenälleen.

Lapulapusta tuli Filippiinien ”Lalli”, kansallinen symboli, jonka uhmasta, rohkeudesta ja voimasta on periytynyt jotain kaikille filippiinoille. Lapulapusta puhuessaan nykypäivän filippiinot saattavat tuntevat häivähdyksen samaa syvältä kumpuavaa kansallisylpeyttä, mitä me suomalaiset tunnemme, kun puhumme Köyliönjärven jäällä kauan sitten tapahtuneesta miestaposta.