Viisisataa vuotta sitten Filippiineillä sijaitsevan Mactanin saaren rannalla tapettiin 13 ihmistä. Se oli pieni paikallinen kahakka, mutta siinä kylvettiin siemenet suurelle kansalliselle tarinalle.
Tällä viikolla Filippiineillä vietetään Mactanin taistelun 500-vuotisjuhlallisuuksia. Tapahtumissa muistellaan kuinka Espanjan kuningasta palvellut portugalilainen merenkulkija Fernão de Magalhães lähti ojentamaan pienen saaren niskuroivaa päällikkö Lapulapua. Miehet eivät päätyneet nuotion ääreen yhdessä laulamaan Kumbayaata.
Jos filippiiniläiseltä kysyy, kuka on Magalhães, hän ei todennäköisesti tiedä vastausta. Jos hän jotain tietääkin, vastaukseen liittyy myös Lapulapu: ”Magalhães oli espanjalainen, jonka Lapulapu tappoi.” Jos keskivertosuomalaiselta kysyy, kuka oli Lapulapu, hän ei todennäköisesti sitä tiedä. Yleisin arvaus on joku amerikkalainen räppäri.
Magalhães muistetaan kuitenkin länsimaalaisista koulukirjoista ja tunnetaan historiassa merenkävijänä, joka purjehti ensimmäisenä maapallon ympäri. Tosin siihen muistikuvaan sisältyy se yleinen väärinkäsitys, että hän olisi itse tehnyt koko matkan.
Hullun houreita
Fernão de Magalhães syntyi portugalilaiseen ylimysperheeseen Sabrosan kaupungissa noin vuonna 1480. Palveltuaan kuningas Juhana II:n hovissa ensin hovipoikana ja myöhemmin sotilaana Afrikassa, hän pestautui vuonna 1506 serkkunsa Francisco Serrãon johtamaan laivastoon purjehtiakseen Maustesaarille (Nykypäivän Molukeille).
Vuonna 1510 Magalhães palasi Portugaliin. Mukana hänellä oli Sumatralta tai Maustesaarilta ostettu nuori orja Enrique, joka seurasi Magalhãesia hänen tulkkinaan myöhemmillä matkoilla. Serrão oli jäänyt Maustesaarille, mistä hän kirjoitti Magalhãesille kirjeitä, jotka herättivät hänen kiinnostuksensa lähteä etsimään saarille meritietä lännen kautta.
Tuolloin maailma oli jo muuttumassa litteästä pyöreäksi, mutta käytännön vastaansanomattomat todisteet vielä puuttuivat. Oli kulunut sukupolvi siitä, kun Kolumbus oli purjehtinut Amerikkaan ja Vasco da Gama löytänyt meritien Intiaan. Magalhães omistautui tutkimaan uusimpia maailmankarttoja ja tekemään laskelmia yhdessä kosmografi Rui Faleiron kanssa.
Magalhães järkeili, että hän voisi kiertää Paavin määräystä (Tordesillasin sopimus), jonka mukaan kaikki Euroopasta katsoen idästä löytyvät uudet maat kuuluivat Portugalille ja lännestä löytyneet Espanjalle. Jos Maustesaarille pääsisi purjehtimaan lännen kautta, Maustesaaret olisivat osa läntistä maailmaa ja siten kuuluisivat Espanjalle.
Kun Portugalin kuningas Manuel oli toistuvasti hylännyt Magalhãesin ehdotukset läntisestä meritiestä hullun houreina, Magalhães luopui Portugalin kansalaisuudesta ja kääntyi Espanjan nuoren kuninkaan Kaarle I:n puoleen.
Magalhães esitti ajatuksensa kuninkaalle ja ehdotti retkikuntaa Maustesaarille läntistä reittiä pitkin. Se tulisi avaamaan Espanjalle uuden kaupallisesti tuottoisan kauppareitin Taka-Intiaan (Kaakkois-Aasia). Kaarle hyväksyi suunnitelman ja järjesti sille rahoituksen. Magalhães sai matkalleen viisi laivaa ja 270 miestä.
Hölmöläisten laivat
Magalhãesin johtama laivasto, Armada de Molucca, lähti Sevillasta kohti Maustesaaria 10. elokuuta 1519. Laivastoon kuului viisi alusta: Trinidad, San Antonio, Concepcion, Victoria ja Santiago.
Espanjalainen upseeristo ei luottanut portugalilaiseen kapteeniinsa, ja jo viikon purjehduksen jälkeen Magalhães joutui tukahduttamaan ensimmäisen kapinayrityksen. Marraskuun lopulla laivat saapuivat Brasilian rannikolle, mitä seuraillen matka jatkui kohti etelää.
Laivat hakivat purjehduskelpoista väylää Etelä-Amerikan ympäri kolmen kuukauden ajan. Alukset olivat kärsineet vaurioita, miehistö uupunut ja tyytymätön. Upseerit halusivat palata takaisin ja alkoivat jälleen hautoa kapinaa.
Lähestyvä talvi pakotti laivaston keskeyttämään väylän etsinnän. Magalhães laivoineen löysi suojaisan talvehtimispaikan Saint Julianin satamasta, minne he jäivät viideksi kuukaudeksi odottamaan kevättä.
Saint Julianilla upseerien pitkään hautoma kapina lopulta puhkesi. Magalhãesille uskolliset miehistön jäsenet saivat kapinan kukistettua, mutta sen seurauksena menetettiin kolme pätevää upseeria: yksi kuoli taistelussa, toinen mestattiin ja kolmas hylättiin autiolle rannalle.
Talven aikana myös Santiago menetettiin haaksirikossa ja San Antonio karkasi miehistöineen takaisin kohti Espanjaa. Lokakuussa 1520 loput kolme laivaa jatkoivat purjehduskelpoista etsimistä. Marraskuun lopulla väylä vihdoin löytyi. Sen kautta päästiin purjehtimaan salmiin, joiden kautta laivat pääsivät valtamerelle, jolle Magalhães antoi nimeksi Mare Pacificum, Tyynivaltameri.
Huolimatta siitä, että alkeellinen magneettinen kompassi oli jo käytössä, tuon ajan merenkulkijat eivät pystyneen täsmällisesti määrittämään pituuspiiriä ennen 1600-lukua. Perustuen epätäydelliseen käsitykseen omasta sijainnista pituuspiirillä ja maapallon koosta, Magalhães oletti Maustesaarten sijaitsevan ainoastaan kolmen tai neljän päivän purjehdusmatkan päässä.
Hän suuntasi laivansa ja niiden tyytymättömät miehistöt Tyynellemerelle, jonka ylitys kesti lopulta kolme kuukautta ja kaksikymmentä päivää. Laivat purjehtivat yli yhdeksäntuhatta meripeninkulmaa käymättä maissa. Laivoista loppui ruoka ja juomavettä jouduttiin säännöstelemään. Tyynenmeren ylityksen aikana 30 miestä kuoli keripukkiin.
Maaliskuun 3. päivä laivat saapuivat Guamin saarelle, missä laivojen miehistöt joutuivat kahakoihin varastelevien alkuasukkaiden kanssa. Magalhãesin laivasto joutui poistumaan saarelta ilman riittäviä ruokatäydennyksiä.
Jumala saapuu Filippiineille
Retkikunnassa oli jäljellä ainoastaan 150 miestä kun se sai 16. maaliskuuta 1521 näkyviin Samarin saaren vuoret. Seuraavana päivänä laivat laskivat ankkurinsa pienen Homonhonin saaren edustalle. Magalhãesin miehistö ei kuitenkaan pystynyt kommunikoimaan saaren asukkaiden kanssa, koska hänen malaijilainen orjansa Enrique ei ymmärtänyt heidän kieltänsä.
Seuraavalla saarella, Limasawalla, ymmärrettiin paremmin Enriquen puhumaa malaijin kieltä ja Magalhãesin miehistö sai saaren päälliköltä Rajah Kolambulta ruokatarvikkeita. Limasawalta laivasto jatkoi saariston suurimpaan asutuskeskukseen Sugbuun (Cebu), jonka päällikkö Rajah Humabon otti heidät ystävällisesti vastaan.
Magalhãesin laivat, tykit ja varsijouset tekivät vaikutuksen Humaboniin. Hän piti espanjalaisten aseita hyödyllisinä omiin tarkoituksiinsa ja liittoutui Magalhãesin kanssa. Kun Magalhães ryhtyi käännyttämään paikallisia asukkaita kristinuskoon, myös Humabon otti kasteen tehdäkseen mieliksi Magalhãesille. Sugbussa vietettyjen viikkojen jälkeen, Magalhães oli käännyttänyt 2200 paikallista asukasta kristityiksi, mukaan lukien Humabonin koko perheen.
Magalhães julisti Sugbun ja sen lähisaaret Espanjan kruunulle kuuluvaksi alueeksi ja päätti tehdä liittolaisestaan Humabonista tilapäishallitsijan ja Espanjan kuninkaan uskollisen alamaisen. Naapurisaarien päälliköille lähetettiin käsky, että jokaisen heistä oli käännyttävä kristinuskoon ja toimitettava elintarvikkeita espanjalaisille aluksille. Useimmat päälliköt noudattivat käskyä, mutta yksi läheisen Mactanin saaren päälliköistä, Lapulapu, ei toteuttanut kumpaakaan määräystä.
Magalhães näki tilaisuuden vahvistaa ystävyyssuhdettaan Humabonin kanssa ja päätti lähteä ojentamaan niskuroivaa Lapulapua, joka kieltäytyi hyväksymästä Humabonin määräyksiä ja auktoriteettia.
Hän oletti Lapulapun suostuvan Humabonin vaatimuksiin, kun näkisi heidän kiiltävät haarniskansa ja kuulisi heidän aseidensa paukkeen. Magalhães ja 48 taisteluun valmista miestä lähtivät soutamaan kolmella veneellä Mactanin saarelle.
Olipa hauska tavata
He saapuivat Mactanille aamuhämärässä. Koralliriuttojen vuoksi veneet eivät päässeet rantautumaan, joten espanjalaiset joutuvat kahlaamaan rannalle. Siellä heitä odotti ensimmäinen yllätys. Lapulapun soturit olivat kaivaneet rantahiekkaan syviä vallihautoja, jotka he joutuivat ylittämään raskaissa varusteissaan.
Rannalla käytiin lyhyt neuvottelu, missä Magalhães tulkkinsa välityksellä pyysi Lapulapua vannomaan uskollisuutta ja alamaisuutta Humabonille ja Espanjan kuninkaalle. Lapulapu ei pitänyt valkoisten, metalliin pukeutuneiden miesten ehdotuksesta ja hylkäsi sen. Kun espanjalaiset alkoivat sytyttää tuleen rannalla olevia majoja pelotellakseen Lapulapun sotureita, tilanne riistäytyi sekasortoiseksi kahakaksi.
Magalhães kohtasi toisen yllätyksen. Laivaston mukana purjehtineen italialaisen kronikoitsija Pigafettan mukaan Lapulapulla oli yli tuhat rautakärkisillä bambukeihäillä, nuolilla, seipäillä ja kivillä varustettua soturia odottamassa rantaan rajoittuvan viidakon suojassa. Espanjalaisilla oli aseistuksena miekkoja, lyhyitä keihäitä, hakapyssyjä ja jalkajousia, jotka osoittautuivat riittämättömiksi miesylivoimaa vastaan.
Espanjalaiset pitivät tunnin ajan puoliaan, mutta ylivoiman edessä heidän oli peräännyttävä rantaveteen. Keihäät ja nuolet kimpoilivat rautapanssareista, kunnes Lapulapun soturit keksivät tähdätä espanjalaisten suojaamattomiin jalkoihin.
Kun Magalhãesin jalkaan osui nuoli, hän käski miehensä palaamaan noin 50 metrin päässä odottaviin veneisiin. Ensimmäiset veneille ehtineet sotilaat soutivat pakoon ja jättivät Magalhãesin ja kuusi espanjalaista rannalle taistelemaan ylivoimaista vihollista vastaan.
Kun Lapulapun soturit tunnistivat jalkaan haavoittuneen Magalhãesin johtajaksi, hänestä tuli heidän hyökkäyksiensä keskipiste. Magalhãesin onnistui keihästää yhtä Lapulapun soturia vatsaan, mutta keihäs juuttui kiinni eikä hän saanut vedettyä sitä irti. Kun hän yritti vetää miekkaansa huotrasta, hänen akillesjänteensä viillettiin poikki ja hän lyyhistyi kasvoilleen rantaveteen. Lapulapun soturit kerääntyivät hänen ympärilleen ja hakkasivat hänet keihäillä kuoliaaksi.
Taistelussa kuoli Magalhãesin lisäksi kahdeksan espanjalaista ja neljä Lapulapun soturia. Myöhemmin iltapäivällä Humabon lähetti Lapulapulle kupari- ja rautaesineitä, jotta hän palauttaisi Magalhãesin ja muiden espanjalaisten ruumiit. Lapulapu kieltäytyi ja piti ruumiit voitonmerkkinä.
Tuulen viemää
Taistelun jälkeen myös Humabonin usko espanjalaisten ylivertaisuuteen alkoi horjua. Kiistaa aiheutti myös Magalhãesin orja Enrique, jonka Humabon olisi halunnut jäävän Sugbuun. Espanjalaiset kieltäytyivät vapauttamasta häntä, vaikka Magalhães oli luvannut antaa Enriquelle vapauden, mikäli hän sattuisi kuolemaan matkan aikana.
Humabon ja lähisaarien päälliköt olivat saaneet tarpeekseen rettelöivistä ja paikallisia naisia ahdistelevista espanjalaisista. Kolme päivää Magalhãesin kuoleman jälkeen Humabon kutsui espanjalaiset juhla-aterialle, missä 27 heistä myrkytettiin ja puukotettiin hengiltä.
Henkiin jääneet espanjalaiset pakenivat laivoilleen. Heitä oli kuitenkin liian vähän kolmeen alukseen, joten huonokuntoinen Concepcion poltettiin läheisen Boholin saaren edustalla.
Kahden jäljellä olevan laivan komennon otti portugalilainen João Carvalho, joka johti niitä kuuden kuukauden ajan kuin merirosvo. He ryöstivät jokaisen vastaan tulevan laivan ja purjehtivat päämäärättömästi ilman karttoja tai tavoitteita.
Laivat vierailivat Palawanilla, Zamboangan niemimaalla ja Borneolla, missä espanjalaisilta vaadittiin panttivankia. Carvalho luovutti oman poikansa, jonka hän oli saanut Brasilian rannikolta kaappaamansa naisen kanssa. Kun seuraavassakin satamassa pyydettiin panttivankia, miehistö oli saanut tarpeekseen ja luovutti Carvalhon.
Juan Sebastián Elcano otti ainoana jäljelle jääneenä purjehdustaitoisena upseerina komennon. Elcanon johdolla Trinidad ja Victoria saapuivat lopulta Maustesaarille, missä heidät otettiin hyvin vastaan. Kun laivat oli saatu lastattua täyteen mausteneilikkaa ja muita eksoottisia mausteita, Elcano päätti palata Espanjaan Intian valtameren kautta.
Juuri ennen lähtöä huomattiin Trinidadin vuotavan ja se jouduttiin jättämään saarille korjattavaksi. Victoria lähti matkaan 21. joulukuuta 1521 ehtiäkseen pasaatituuliin. Neljä kuukautta myöhemmin myös Trinidad pääsi aloittamaan kotimatkan, mutta sen miehistö päätti palata Tyynenmeren kautta. Se ei onnistunut ja he joutuivat palaamaan takaisin sairastumisten ja ruoan loppumisen vuoksi. Portugalilaiset takavarikoivat Trinidadin ja vangitsivat sen miehistön.
Sillä välin Victoria oli vaivalloisesti ylittänyt Intian valtameren. Espanjan lipun alla purjehtinut laiva joutui välttelemään satamia, sillä he kulkivat luvatta portugalilaisten vesillä. Toukokuussa 1522 Victoria ohitti Hyväntoivonniemen kamppailtuaan sen vesillä seitsemän viikkoa vastatuulessa.
Victoria oli käynyt maissa vain kerran ja useita miehistön jäseniä oli kuollut matkalla. Epätoivoinen Elcanon päätti pyrkiä Portugalin miehittämille Kap Verden saarille hankkimaan ruokatäydennyksiä.
Heinäkuussa Victoria purjehti kapverdelaiseen satamaan, missä Elcano yritti uskotella portugalilaisille saapuneensa Amerikasta, joka tuolloin kuului Espanjan etupiiriin. Juoni kuitenkin paljastui ja 13 miehistön jäsentä pidätettiin heidän ollessa maissa ostamassa ruokatarvikkeita. Elcano jätti pidätetyt oman onnensa nojaan ja Victorian onnistui pakenemaan satamasta.
Kahden kuukauden mittainen loppumatka Espanjaan oli vaativa ja matkalla menetettiin lisää miehiä. Syyskuun seitsemäs päivä, 1522 Victoria saapui Sevillaan, mistä se oli lähtenyt lähes kolme vuotta aikaisemmin. Ainoastaan 18 miestä palasi matkalta kotimaahansa.
Kunnian kentät
Espanjassa retkikunnan matkaa pidettiin suurena menestyksenä. Elcano sai kuninkaalta kohtuullisen palkkion, sillä Victorian mukanaan tuoma viidenkymmenen tonnin maustelasti oli hyvin arvokas. Alkumatkan kapteenia Fernão de Magalhãesia ei kukaan tuolloin muistanut.
Elcano otti itselleen kaiken kunnian maailmanympäripurjehduksesta. Magalhães katosi historian hämärään, josta hänet löydettiin vasta muutama sata vuotta myöhemmin, kun Antonia Pigafettan matkapäiväkirja julkaistiin kokonaisuudessaan. Siinä kunnia ensimmäisestä maailmanympärimatkasta palautettiin miehelle, joka teki sen mahdolliseksi, vaikka itse pääsi ainoastaan puolitiehen.
Euroopassa ymmärrettiin Magalhãesin aloittaman ja Elcanon loppuun viemän merimatkan merkitys maailmankuvalle. Matka pani maailmankartat uusiksi ja iski lopputilin litteän maan koulukunnalle. Magalhães löysi sen, mikä Kolumbukselta jäi saavuttamatta, läntisen meritien Euroopasta Aasiaan. Nykyään Victorian tekemää matkaa pidetään tärkeimpänä ihmisen tekemänä merimatkana.
Nykyisissä kartoissa purjehduksesta muistuttavat Magalhãesin mukaan nimetty Magalhãesinsalmi sekä hänen nimeämä Tyynimeri, jota kutsuttiin myös Magellaninmereksi 1700-luvulle saakka (Magellan on Magalhãesin englanninkielinen nimi).
Hänen nimeään on sittemmin lainattu useisiin eri yhteyksiin, kuten Magellanin pilvet (kaksi kääpiögalaksia eteläisen pallonpuoliskon yötaivaalla), Project Magellan (kylmän sodan aikaisen Yhdysvaltain laivaston projekti maailman kiertämiseen sukellusveneillä), Magellan Navigation (Yhdysvaltalainen paikannuslaitteita valmistava yritys), Magellan Aerospace (Kanadalainen lentokonevalmistaja) ja NASA:n Magellan-avaruusluotain.
…Sillä välin saarilla
Magalhãesin vierailun myötä saaristo, joka nykypäivänä tunnetaan Filippiinien valtiona, tulivat osaksi kirjoitettua maailmanhistoriaa. Ennen espanjalaisten vierailua saaristossa asuvista ihmisistä ja heidän tavoistaan ei ole olemassa kirjoitettua historiaa.
Vastoin yleistä käsitystä, Magalhães ei antanut Filippiinien saaristolle sen nykyistä nimeä. Rantautuessaan Homonhonin saarelle Pyhän Lasarus Betanialaisen juhlapäivänä Magalhães nimesi saaret ensin nimellä Las islas de San Lázaro. Kun retkikunta huomasi, että lännessä on lisää saaria, retkikunnan kirjuri Pigafetta antoi saaristolle uuden nimen Las islas de Poniente.
Vasta vuonna 1543 espanjalainen tutkimusmatkailija Ruy Lopez de Villalobos antoi saarille nimen ”Las Islas Felipenas” silloisen Asturian prinssin kunniaksi, josta myöhemmin tuli Espanjan kuningas Filip II. Myöhemmin saariston nimi muokkautui kartoissa muotoon ”Las Islas Filipinas”
Poliittisesti Magalhãesin vierailu ei myöskään alistanut saaristoa Espanjan siirtomaaksi. Kului vielä 44 vuotta ennen kuin Miguel López de Legazpi laivastoineen saapui Philip II:n käskystä valloittamaan Filippiinien saariston virallisesti Espanjan siirtomaaksi.
Ehkä merkittävin suora seuraus Magalhãesin matkasta oli se, että saaristosta kehittyi Aasian ainoa valtio, missä kristinusko on valtauskonto. Matkan yksi tavoite oli levittää kristinuskoa uusille alueille ja siinä Magalhães onnistui hyvin. Ensimmäinen katolinen messu pidettiin Limasawan saarella 31. maaliskuuta 1521. Muutaman viikon kuluttua Sugbulla päästiin aloittamaan jo väestön massakäännytykset.
Magalhães jätti jälkeensä siemenen, Santo Nino -kultin, kristinuskon laajemmalle leviämiselle koko saaristoon. Kultin juuret johtavat Magalhãesin mukanaan tuomaan Jeesus-lasta kuvaavaan nukkeen, jonka hän antoi kastajaislahjaksi Humabonin vaimolle. Pieni värikäs lapsinukke esineellisti saarelaisille jotain sellaista, mihin he kiintyivät hyvin voimakkaasti. Santo Nino -kultti levisi kaikkialle saaristoon lukuun ottamatta saariston eteläisiä alueita, minne islam oli jo tuolloin levinnyt vallitsevaksi uskonnoksi.
Mactanilta Köyliönjärvelle
Legendan mukaan Lapulapu ei koskaan kuollut, vaan muuttui kiveksi, ja on sittemmin vartioinut Mactanin saaren vesiä. Saaren kalastajat edelleen heittävät kolikoita veteen maksaakseen luvasta kalastaa päällikön vesillä.
Vuonna 2018 presidentti Rodrigo Duterte julisti 27. huhtikuuta Lapulapun päiväksi kunnioittamaan maan ensimmäistä sankaria, joka nousi vastustamaan ulkomaista valloittajaa.
Nämä kaksi esimerkkiä kuvastavat sitä, kuinka Lapulapu on sekä mystifioitu että virallistettu osaksi Filippiinien kansallista tarinaa. Lapulapun hahmon muokkaamisessa ollaan tukevasti kvasiantropologian alueella, jossain ”folkloren” ja ”fakeloren” välimaastossa, mutta jokainen kansakunta luo itselleen kansalliset sankarinsa niistä aineksista mitä on saatavilla.
Jo 1800-luvun lopulla Jose Rizal nosti Lapulapun historian hämäristä inspiroivana tarinana filippiinosta, jolla oli rohkeutta ja kekseliäisyyttä taistella ulkomaalaista valloittajaa vastaan. Tuolloin tarvittiin sankaritarina, joka saisi filippiinot uskomaan siihen mahdollisuuteen, että he pystyisivät kaatamaan Espanjan siirtomaahallinnon.
Sittemmin Lapulapua on alettu pitää ”Filippiinien ensimmäisenä kansallissankarina”, joka näytti ne kuuluisat närhen munat ulkomaiselle siirtomaavallalle. Tosin tuolloin ei ollut Filippiinien valtiota tai mitään muutakaan yhteiseen kansalliseen identiteettiin pohjautuvaa hallinnollista kokonaisuutta. Magalhãeskin oli mausteiden hakureissulta vahingossa näyttämölle eksynyt merenkulkija.
Meillä Suomessa saman tarpeen on täyttänyt Lalli, joka Köyliönjärven jäällä näytti ne samat munat piispalle, jonka kerrottiin tulleen ulkomailta kekkuloimaan Suomen sydänmaille. Lalli on samanlainen mystifioitu kansallinen symboli, eräänlainen suomalaisuuden prototyyppi, joka ei anna vieraiden hyppiä nenälleen.
Lapulapusta tuli Filippiinien ”Lalli”, kansallinen symboli, jonka uhmasta, rohkeudesta ja kekselijäisyydestä on periytynyt jotain jokaiselle filippiinolle. Lapulapusta puhuessaan nykypäivän filippiinot saattavat tuntevat häivähdyksen samaa syvältä kumpuavaa kansallisylpeyttä, mitä me suomalaiset tunnemme, kun puhumme Köyliönjärven jäällä kauan sitten tapahtuneesta miestaposta.
