Fernão de Magalhães – Mies, joka purjehti maailman maapalloksi

Viisisataa vuotta sitten Filippiineillä sijaitsevan Mactanin saaren rannalla tapettiin 13 ihmistä. Se oli pieni paikallinen kahakka, mutta siinä kylvettiin siemenet suurelle kansalliselle tarinalle.

Tällä viikolla Filippiineillä vietetään 500-vuotisjuhlallisuuksia Mactanin taistelun muistoksi. Tuolloin Espanjan kuningasta palvellut portugalilainen merenkulkija Fernão de Magalhães lähti ojentamaan pienen saaren niskuroivaa päällikkö Lapulapua. Miehet, eivät päätyneet laulamaan nuotion ääreen Kumbayaata.

Jos filippiiniläiseltä kysyy kuka on Magalhães, hän ei todennäköisesti tiedä vastausta. Jos hän tietääkin hänestä jotain, vastaukseen yleensä liittyy myös Lapulapu: ”Magalhães oli joku espanjalainen, jonka Lapulapu tappoi.” Jos keskiverto länsimaalaiselta kysyy kuka oli Lapulapu, hän ei todennäköisesti sitä tiedä. Joku tosin voi kokeilla onneaan arvelemalla hänen olevan joku amerikkalainen räppäri.

Länsimaissa Magalhães muistetaan koulukirjoista ja tunnetaan merenkävijänä, joka purjehti ensimmäisenä maapallon ympäri. Tosin siihenkin muistikuvaan sisältyy se virhe, ettei Magalhães itse päässyt matkallaan kuin puoleen väliin.

Hullun houreita

Fernão de Magalhães syntyi portugalilaiseen ylimysperheeseen Sabrosan kaupungissa noin vuonna 1480. Palveltuaan kuningas Juhana II:n hovissa ensin hovipoikana ja myöhemmin sotilaana Afrikassa, hän pestautui vuonna 1506 serkkunsa Francisco Serrãon johtamaan laivastoon purjehtiakseen maustesaarille (Nykypäivän Molukeille, Maluku Islands).

Vuonna 1510 Magalhães palasi Portugaliin. Mukana hänellä oli Sumatralta tai Maustesaarilta ostettu nuori orja Enrique, joka seurasi Magalhãesia hänen tulkkinaan myöhemmillä matkoilla. Serrão jäi Maustesaarille, mistä hän kirjoitti Magalhãesille kirjeitä, jotka herättivät hänen kiinnostuksensa lähteä etsimään sinne meritietä lännen kautta.

Maailma oli jo muuttumassa litteästä pyöreäksi, mutta käytännön vastaansanomattomat todisteet vielä puuttuivat. Oli kulunut sukupolvi siitä kun Kolumbus oli purjehtinut Amerikkaan ja Vasco da Gama löytänyt meritien Intiaan.  Magalhães omistautui tutkimaan uusimpia karttoja ja laskelmia yhteistyössä kosmografi Rui Faleiron kanssa.

Magalhães järkeili, että hän voisi kiertää Paavin määräystä (Tordesillasin sopimus), jonka mukaan kaikki Euroopasta katsoen idästä löytyvät uudet maat kuuluivat Portugalille ja lännestä löytyneet Espanjalle. Jos Maustesaarille pääsisi purjehtimaan lännen kautta… Maustesaaret olisivat silloin osa läntistä maailmaa.

Kun Portugalin kuningas Manuel oli toistuvasti hylännyt Magalhãesin ehdotukset läntisestä meritiestä Maustesaarille hullun houreina, Magalhães luopui Portugalin kansalaisuudesta ja kääntyi Espanjan nuoren kuninkaan Kaarle I:n puoleen.

Magalhães esitti ajatuksensa kuninkaalle ja ehdotti retkikuntaa Maustesaarille läntistä reittiä pitkin, joka avaisi Espanjalle uuden kaupallisesti tuottoisan kauppareitin Taka-Intiaan (Kaakkois-Aasia).

Kaarle-kuningas hyväksyi suunnitelman ja järjesti sille rahoituksen. Magalhães sai matkalleen viisi laivaa ja 270 miestä.

Hölmöläisten laivat

Magalhãesin johtama laivasto, Armada de Molucca, lähti Sevillasta kohti Maustesaaria 10. elokuuta 1519. Laivastoon kuului viisi alusta: Trinidad, San Antonio, Concepcion, Victoria ja Santiago.

Espanjalainen upseeristo ei luottanut portugalilaiseen kapteeniinsa, ja jo viikkoa myöhemmin Kanariansaarilla Magalhães joutui tukahduttamaan ensimmäisen kapinayrityksen. Marraskuun lopulla laivat saapuivat Brasilian rannikolle, mitä seuraillen matka jatkui kohti etelää.

Laivat hakivat purjehduskelpoista väylää Etelä-Amerikan ympäri kolmen kuukauden ajan. Upseerit halusivat palata takaisin ja alkoivat jälleen hautoa kapinaa. Alukset olivat kärsineet vaurioita, miehistö oli loppuun uupunutta ja tyytymätöntä. 

Lähestyvä talvi pakotti laivaston keskeyttämään väylän etsinnän. Magalhães miehistöineen löysi suojaisan talvehtimispaikan Saint Julianin satamasta, minne he jäivät viideksi kuukaudeksi.

Saint Julianilla kapina lopulta puhkesi, jonka seurauksena yksi niskuroivista upseereista kuoli, toinen mestattiin ja kolmas hylättiin autiolle rannalle. Lisäksi yksi laiva, Santiago, menetettiin haaksirikossa ja San Antonio karkasi miehistöineen takaisin kohti Espanjaa. Lokakuussa 1520 loput kolme laivaa jatkoivat purjehduskelpoisen väylän etsintää.

Marraskuun lopulla he löysivät väylän, joka johti heidät salmiin joiden kautta laivat pääsivät uudelle valtamerelle. Huolimatta siitä, että alkeellinen magneettinen kompassi oli jo käytössä, tuon ajan merenkulkijoilla oli suuria vaikeuksia määrittää täsmällistä pituuspiiriä ennen 1600-lukua.

Perustuen epätäydelliseen käsitykseen maapallon koosta ja omasta sijainnista pituuspiirillä, Magalhães oletti Maustesaarten olevan ainoastaan kolmen tai neljän päivän purjehdusmatkan päässä. Optimistinen Magalhães suuntasi laivansa ja niiden tyytymättömät miehistöt uudelle valtamerelle, jonka ylitys kesti lopulta kolme kuukautta ja kaksikymmentä päivää.

Laivat purjehtivat yli yhdeksäntuhatta meripeninkulmaa käymättä maissa. Pitkällä merimatkalla laivoista loppui ruoka ja juomavettä jouduttiin säännöstelemään. Valtameren, jolle Magalhães antoi nimeksi Mare Pacificum, ylityksen aikana 30 miestä kuoli keripukkiin.

Maaliskuun 3. päivä laivat saapuivat Guamin saarelle. Siellä he joutuivat taisteluihin varastelevien alkuasukkaiden kanssa ja saarelta jouduttiin poistumaan ilman riittäviä ruokatäydennyksiä.

Jumala saapuu Filippiineille

Retkikunnassa oli jäljellä ainoastaan 150 miestä kun se sai 16. maaliskuuta 1521 näkyviin nykyisen Samarin saaren vuoret. Seuraavana päivänä laivat laskivat ankkurinsa pienen Homonhonin saaren edustalle. Magalhãesin miehistö ei kuitenkaan pystynyt kommunikoimaan saaren asukkaiden kanssa, koska hänen malaijilainen orjansa Enrique ei ymmärtänyt heidän kieltä.

Seuraavalla saarella, Limasawalla, ymmärrettiin Enriquen puhumaa malaijin kieltä ja Magalhãesin miehistö sai saaren päälliköltä Rajah Kolambulta ruokatarvikkeita. Limasawalta laivasto jatkoi alueen suurimpaan kauppakeskukseen Sugbuun (Cebu), jonka päällikkö Rajah Humabon otti heidät ystävällisesti vastaan.

Magalhãesin laivat, tykit ja varsijouset tekivät vaikutuksen Humaboniin.  Hän piti espanjalaisten aseita hyödyllisinä omiin tarkoituksiinsa ja liittoutui Magalhãesin kanssa. Hän otti kasteen tämän mieliksi kun Magalhães ryhtyi käännyttämään paikallisia asukkaita kristinuskoon. Useiden Sugbussa vietettyjen viikkojen jälkeen, Magalhães oli käännyttänyt 2200 paikallista asukasta kristityiksi, mukaan lukien Humabonin perheen.

Magalhães julisti Sugbun ja sen lähisaaret Espanjan kruunulle kuuluvaksi alueeksi ja päätti tehdä liittolaisestaan Humabonista tilapäishallitsijan ja Espanjan kuninkaan uskollisen alamaisen. Naapurisaarien päälliköille lähetettiin käsky, että jokaisen heistä oli käännyttävä kristinuskoon ja toimitettava elintarvikkeita espanjalaisille aluksille. Useimmat päälliköt noudattivat käskyä, mutta yksi Mactanin saaren päälliköistä, Lapulapu, ei suostunut toteuttamaan kumpaakaan määräystä.

Magalhães näki tilaisuuden vahvistaa ystävyyssuhdettaan Humabonin kanssa ja päätti lähteä ojentamaan niskuroivaa Lapulapua, joka kieltäytyi hyväksymästä Humabonin määräyksiä ja auktoriteettia.

Hän oletti Lapulapun suostuvan Humabonin vaatimuksiin kun hän näkisi heidän kiiltävät haarniskansa ja modernit aseensa. Magalhães lähti kolmella veneellä Mactanin saarelle, mukanaan hänellä oli 48 taisteluun valmista miestä.

Kiitos ja hyvää yötä. Oli hauska tavata

He soutivat veneet Mactanille ennen aamunkoittoa. Koralliriuttojen vuoksi veneet eivät voineet rantautua joten espanjalaiset joutuvat jättämään ne merelle ja kahlaamaan rannalle. Rannalla odotti uusi este sillä Lapulapun soturit olivat kaivaneet hiekkaan syviä vallihautoja, jotka eurooppalaiset joutuivat ylittämään raskaissa varusteissaan.

Rannalla käytiin lyhyt neuvottelu, missä Magalhães tulkkinsa välityksellä pyysi Lapulapua vannomaan uskollisuutta ja alamaisuutta Humabonille ja Espanjan kuninkaalle. Lapulapu ei pitänyt valkoisten, metalliin pukeutuneiden miesten ehdotuksesta ja hylkäsi sen. Kun espanjalaiset alkoivat sytyttää tuleen rannalla olevia majoja pelotellakseen Lapulapun sotureita, tilanne riistäytyi sekasortoiseksi kahakaksi.

Laivaston mukana purjehtineen italialaisen kronikoitsija Pigafettan mukaan Lapulapulla olisi ollut yli tuhat rautakärkisillä bambukeihäillä, nuolilla, seipäillä ja kivillä varustettua soturia. Espanjalaisilla oli aseistuksena miekkoja, lyhyitä keihäitä, hakapyssyjä ja jalkajousia.

Espanjalaiset pitivät tunnin ajan puoliaan, mutta ylivoiman edessä heidän oli peräännyttävä rantaveteen. Keihäät ja nuolet kimpoilivat rautapanssareista kunnes Lapulapun soturit keksivät tähdätä espanjalaisten suojaamattomiin jalkoihin.

Magalhães käski miehensä palaamaan noin 50 metrin päässä odottaviin veneisiin kun hänen jalkaansa osui nuoli. Ensimmäiset veneille ehtineet sotilaat soutivat pakoon ja jättivät Magalhãesin ja kuusi espanjalaista sotilasta rannalle taistelemaan ylivoimasta vihollista vastaan.

Lapulapun soturit tunnistivat jalkaan haavoittuneen Magalhãesin johtajaksi ja hänestä tuli heidän hyökkäyksiensä keskipiste. Magalhãesin onnistui keihästää yhtä Lapulapun soturia vatsaan, mutta keihäs juuttui kiinni eikä hän saanut vedettyä sitä irti. Kun hän yritti vetää miekkaansa huotrasta, hänen akillesjänteensä viillettiin poikki ja hän lyyhistyi kasvoilleen rantaveteen. Lapulapun soturit kerääntyivät hänen ympärilleen ja hakkasivat hänet keihäillä kuoliaaksi.

Taistelussa kuoli Magalhãesin lisäksi kahdeksan espanjalaista ja neljä Lapulapun soturia. Myöhemmin iltapäivällä Humabon lähetti Lapulapulle kupari- ja rautaesineitä jotta hän palauttaisi Magalhãesin ja muiden espanjalaisten ruumiit. Lapulapu kieltäytyi ja piti ruumiit voitonmerkkinä.

Tuulen viemää

Taistelun jälkeen Humabonin usko espanjalaisten ylivertaisuuteen alkoi horjua. Kiistaa aiheutti myös Magalhãesin orja Enrique, jonka Humabon olisi halunnut jäävän Sugbuun, mutta espanjalaiset kieltäytyivät vapauttamasta häntä. (Magalhães oli luvannut antaa hänelle vapauden, mikäli sattuisi kuolemaan matkan aikana).

Humabon ja muut päälliköt olivat saaneet tarpeekseen saaren naisia ahdistelemaan alkaneista espanjalaisista. Kolme päivää Magalhãesin kuoleman jälkeen Humabon kutsui espanjalaiset juhla-aterialle, missä 27 heistä myrkytettiin ja puukotettiin hengiltä.

Henkiin jääneet espanjalaiset pakenivat laivoille, mutta heitä oli liian vähän kolmeen alukseen joten huonokuntoinen Concepcion poltettiin läheisen Boholin saaren edustalla.

Kahden jäljellä olevan laivan komennon otti portugalilainen João Carvalho, joka johti niitä kuuden kuukauden ajan kuin merirosvo. He ryöstivät jokaisen vastaan tulevan laivan ja purjehtivat päämäärättömästi ilman karttoja tai tavoitteita.

Laivat vierailivat Palawanilla, Zamboangan niemimaalla ja Bruneissa, missä vaadittiin hyvän tahdon eleeksi panttivankia, jolloin Carvalho luovutti pienen poikansa, jonka hän oli saanut Brasilian rannikolta mukaansa kaappaamansa naisen kanssa. Kun seuraavassakin satamassa pyydettiin panttivankia, miehistö luovutti Carvalhon.

Baskilainen Juan Sebastián Elcano otti ainoana jäljelle jääneenä purjehdustaitoisena upseerina laivojen komennon. Elcanon johdolla retkikunta saapui lopulta Maustesaarille, missä heidät otettiin hyvin vastaan. Kun laivat oli saatu lastattua täyteen mausteneilikkaa ja muita eksoottisia mausteita, Elcano päätti palata Espanjaan Intian valtameren kautta.

Juuri ennen lähtöä huomattiin Trinidadin vuotavan ja se jouduttiin jättämään saarille korjattavaksi. Victoria lähti matkaan 21. joulukuuta 1521 ehtiäkseen pasaatituuliin. Neljä kuukautta myöhemmin myös Trinidad pääsi aloittamaan kotimatkan, mutta sen miehistö päätti palata Tyynenmeren kautta. Se ei onnistunut ja he joutuivat palaamaan takaisin sairastumisten ja ruoan loppumisen vuoksi. Portugalilaiset takavarikoivat Trinidadin ja vangitsivat sen miehistön.

Sillä välin Victoria oli ylittänyt vaivalloisesti Intian valtameren. Espanjan lipun alla purjehtinut laiva joutui välttelemään satamia, sillä he kulkivat luvatta portugalilaisten vesillä. Toukokuussa 1522 Victoria ohitti Hyväntoivonniemen kamppailtuaan sen vesillä seitsemän viikkoa vastatuulessa.

Laiva oli käynyt maissa vain kerran, ja useita miehistön jäseniä oli kuollut matkalla. Elcanon täytyi pysähtyä hankkimaan ruokatäydennyksiä Kap Verden saarilta vaikka ne olivat Portugalin miehittämät.

Heinäkuussa Victoria purjehti kapverdelaiseen satamaan, missä Elcano yritti uskotella portugalilaisille tulleensa Amerikasta. Laivaan saatiinkin ostettua aluksi hiukan riisiä, mutta sitten juoni paljastui ja 13 miehistön jäsentä pidätettiin heidän ollessa maissa ostamassa ruokatarvikkeita. Elcano jätti miehet oman onnensa nojaan ja pakeni satamasta.

Kahden kuukauden mittainen loppumatka Espanjaan oli vaativa ja matkalla menetettiin lisää miehiä. Victoria saapui Sevillaan 7. syyskuuta 1522, noin kolme vuotta sieltä lähdön jälkeen. Ainoastaan 18 miestä pääsi Victorian mukana palaamaan kotimaahansa.

Kunnian kentät

Espanjassa purjehdusta pidettiin suurena menestyksenä, sillä Victorian mukanaan tuoma viidenkymmenen tonnin maustelasti oli hyvin arvokas. Elcano sai kuninkaalta kohtuullisen palkkion. Alkumatkan kapteenia Fernão de Magalhãesia sen sijaan ei kukaan muistanut.

Elcano otti itselleen kaiken kunnian maailmanympäripurjehduksesta. Magalhães katosi historian hämärään, josta hänet löydettiin vasta muutama sata vuotta myöhemmin, kun Antonia Pigafettan matkapäiväkirja julkaistiin kokonaisuudessaan. Siinä kunnia ensimmäisestä maailmanympärimatkasta palautettiin miehelle, joka teki sen mahdolliseksi mutta joka itse pääsi ainoastaan puolitiehen.

Euroopassa alettiin pian matkan jälkeen ymmärtää Magalhãesin aloittaman ja Elcanon loppuun viemän merimatkan merkitys uudelle maailmankuvalle. Matka pani maailmankartat uusiksi ja iski lopputilin litteän maan koulukunnalle. Magalhães löysi sen, mikä Kolumbukselta jäi saavuttamatta, läntisen meritien Euroopasta Aasiaan. Purjehdusta alettiin pitämään tärkeimpänä merimatkana, jonka ihminen on koskaan tehnyt.

Nykyisissä kartoissa purjehduksesta muistuttavat Magalhãesin mukaan nimetty Magalhãesinsalmi sekä hänen nimeämä Tyynivaltameri, jota kutsuttiin myös Magellaninmereksi 1700-luvulle saakka. Magellan on Magalhãesin englanninkielinen nimi.

Hänen nimeään on sittemmin lainattu useisiin eri yhteyksiin, kuten Magellanin pilvet (kaksi kääpiögalaksia eteläisen pallonpuoliskon yötaivaalla), Project Magellan (kylmän sodan aikaisen Yhdysvaltain laivaston projekti maailman kiertämiseen sukellusveneillä), Magellan Navigation (Yhdysvaltalainen paikannuslaitteita valmistava yritys), Magellan Aerospace (Kanadalainen lentokoneteollisuusyritys) ja NASA:n Magellan-avaruusluotain.

…Sillä välin saarilla

Magalhãesin vierailun myötä nykypäivän Filippiinien valtion muodostavat saaret tulivat osaksi kirjoitettua maailmanhistoriaa. Ennen espanjalaisten vierailua saaristossa asuvista ihmisistä ja heidän tavoistaan ei ole olemassa kirjoitettua historiaa.

Magalhães ei antanut Filippiinien saaristolle nimeä eikä valloittanut sitä Espanjan siirtomaaksi. Vuonna 1543 espanjalainen Ruy López de Villalobos purjehti nykyisille Leyten ja Samarin saarille ja nimesi ne ”Felipinas” nimellä silloisen Asturian prinssin kunniaksi, josta myöhemmin tuli Espanjan kuningas Filip II. Myöhemmin saariston nimi muokkautui kartoissa muotoon ”Las Islas Filipinas”

Poliittisesti Magalhãesin vierailu ei vielä alistanut saaristoa Espanjan siirtomaaksi. Kului vielä 44 vuotta ennen kuin Miguel López de Legazpi laivastoineen saapui Philip II:n käskystä valloittamaan Filippiinien saariston virallisesti Espanjan siirtomaaksi.

Ehkä merkittävin seuraus Magalhãesin matkasta Filippiineille oli se, että saaristosta kehittyi Aasian ainoa valtio, missä kristinusko on valtauskonto. Matkan yksi tavoite oli levittää kristinuskoa uusille alueille ja siinä Magalhães onnistui hyvin. Ensimmäinen katolinen messu pidettiin jo Limasawan saarella 31. maaliskuuta 1521 ja muutaman viikon kuluttua Sugbulla päästiin aloittamaan väestön massakäännytykset.

Magalhães jätti jälkeensä myös siemenen kristinuskon laajemmalle leviämiselle koko saaristoon, Santo Nino –kultin. Sen juuret johtavat Magalhãesin mukanaan tuomaan Jeesus-lapsen figuuriin, jonka hän antoi kastajaislahjaksi Humabonin vaimolle. Pieni värikäs lapsinukke visualisoi ja konkretisoi saarelaisille jotain sellaista mihin he kiintyivät hyvin voimakkaasti. Santo Nino -kultti levisi hetkessä kaikkialle saaristoon lukuun ottamatta saariston eteläisiä alueita, minne islam oli jo levinnyt hallitsevaksi uskonnoksi.

Mactanilta Köyliönjärvelle

Legendan mukaan Lapulapu ei koskaan kuollut, vaan muuttui kiveksi, ja on sittemmin vartioinut Mactanin saaren vesiä. Saaren kalastajat edelleen heittävät kolikoita veteen pyytääkseen lupaa kalastaa päällikön vesillä.

Vuonna 2018 presidentti Rodrigo Duterte julisti 27. huhtikuuta Lapulapun päiväksi kunnioittamaan maan ensimmäistä sankaria, joka kukisti ulkomaisen hallinnon.

Nämä kaksi ääripään esimerkkiä kuvastavat sitä kuinka Lapulapu on sekä mystifioitu että virallistettu osaksi Filippiinien kansallista tarinaa. Lapulapun hahmon muokkaamisessa kansan puolesta taistelevaksi symboliksi ollaan tukevasti kvasiantropologian alueella, jossain ”folkloren” ja ”fakeloren” välimaastossa, mutta jokainen kansakunta luo itselleen kansalliset sankarinsa niistä aineksista mitä on saatavilla.

Jo 1800-luvun lopulla Jose Rizal nosti Lapulapun historian hämäristä inspiroivana tarinana filippiinosta, jolla oli rohkeutta ja voimaa taistella ulkomaalaisia valloittajia vastaan. Tuolloin tarvittiin kertomusta, jolla innostaa filippiinoja uskomaan siihen mahdollisuuteen, että he itse pystyisivät kaatamaan Espanjan siirtomaahallinnon.

Sittemmin Lapulapua on alettu takautuvasti pitämään ensimmäisenä ”Filippiinien kansallissankarina”, joka näytti ne kuuluisat närhen munat ulkomaiselle siirtomaavallalle.  Tosin tuolloin ei ollut Filippiinien valtiota tai mitään muutakaan yhteiseen kansalliseen identiteettiin pohjautuvaa hallinnollista kokonaisuutta. Magalhãeskin oli vahingossa mausteiden hakureissulta näyttämölle eksynyt merenkulkija.

Meillä Suomessa saman tarpeen on täyttänyt Lalli, joka Köyliönjärven jäällä näytti ne samat närhen munat piispalle, jonka kerrottiin tulleen ulkomailta Suomen sydänmaille kekkuloimaan.  Lalli on samanlainen suomalaisille mystifioitu kansallinen symboli, eräänlainen suomalaisuuden prototyyppi, joka ei anna vieraiden hyppiä nenälleen ja joka puolustaa omia arvojaan.

Lapulapusta on tullut Filippiinien ”Lalli”, kansallinen symboli, jonka uhmasta, rohkeudesta ja voimasta on periytynyt jotain kaikille filippiinoille. Lapulapusta puhuessaan nykypäivän filippiinot saattavat tuntevat häivähdyksen samaa syvältä kumpuavaa kansallisylpeyttä, mitä me suomalaiset tunnemme kun puhumme Köyliönjärven jäällä kauan sitten tapahtuneesta miestaposta.