Filippiinien alkuperäiskansat – Alku ja loppu

Filippiinit on alkuperäiskansojen Eldorado, missä värikkäisiin vaatteisiin pukeutuneet heimot poseeraavat provinssien matkailumainoksissa. Ovatko nämä eksoottiset hobitit todellisuutta vai ainoastaan mielikuvia mihin me haluamme uskoa?

Tänään (9.8.) on Yhdistyneiden Kansakuntien lanseeraama maailman alkuperäiskansojen päivä – International Day of the World’s Indigenous People. Päivän tarkoituksena on muistuttaa kuinka tärkeää on parantaa alkuperäiskansojen taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuurisia mahdollisuuksia ylläpitää perinteitään ja elinkeinojaan.

Alkuperäiskansojen päivä tulee ja menee, mutta vuosi vuodelta vaatimattomin rummun päristyksin. Hyvää tarkoittavalle ajatukselle on käynyt samoin kuin maailman alkuperäiskansoille – Ei ole leivän hankkimisen edellytyksiä paikallisessa valtakulttuurissa eikä globalisoituvan maailman realismissa.

Jos YK:n pitää jostain asiasta erikseen muistuttaa, se ei yleensä kerro kovin suuresta tärkeydestä siinä maailmassa missä asiat todellisuudessa tapahtuvat. Valtaosa ihmisistä – alkuperäiskansoista ja valtaväestöistä – haluaa vilpittömästi säilyttää oman vähemmistökulttuurinsa, mutta kun päivittäisen leivän hankkiminen alkaa ristetä tämän päämäärän kanssa, valtakulttuuri tulee viemään lopulta voiton.

Alkuperäiskansat ovat arvokkaita ja tärkeitä, mutta siihen kuuluville yksittäisille ihmisille valtakulttuuri on usein houkuttelevampi vaihtoehto steppailla inhimillisen tarvehierarkian huterilla askelmilla.

Alkuperäiskansojen runsaudensarvi

Filippiineillä arvioidaan olevan hieman yli sata alkuperäiskansoihin kuuluvaa etnistä ryhmää. Näihin eri puolilla saaristoa eläviin ryhmiin kuuluu noin 3 prosenttia maan koko väestöstä, noin 4 miljoonaa ihmistä..

Filippiineillä termi ”alkuperäiskansa” ymmärretään hieman toisin kuin länsimaissa yleisesti käytetty antropologiaan perustuva määrittely. Filippiineillä alkuperäiskansa perustuu enemmän etnolingvistiseen määrittelyyn, jonka mukaan siihen kuuluvat myös sellaiset ryhmät, jotka eivät halua integroitua filippiino-valtaväestön nykyaikaiseen elämäntapaan.

Useimmat alkuperäiskansat elävät valtaväestöstä erillään vuoristoisilla metsäalueilla tai eristyneillä saarilla. Huolimatta matkailuesitteiden luomista mielikuvista, alkuperäiskansat eivät useinkaan elä sen enempää ”luonnon ehdoilla” kuin valtaväestöön kuuluvat filippiinot, mutta heidän elinkeinonsa ovat valtaväestöä useammin kytköksissä suoraan ympäröivään luontoon.

Filippiineilläkin alkuperäiskansat kuuluvat maan köyhimpään ja usein muodollista koulutusta vaille jääneeseen väestöryhmään. He kokevat myös rankkaa syrjintää ja halveksuntaa valtaväestön taholta. Lisäksi he joutuvat monilla alueilla puolustamaan asunalueitaan niin kaivosyhtiöitä, metsänhakkaajia kuin valtaväestön kaskiviljelijöitä vastaan.

Eedenin puutarhassa

70-luvun alussa Marcosin hallitsijapariskunta oli hurahtanut luomaan yhteistä kansallista mytologiaa. Filippiinoille haettiin esihistoriaan ulottuvaa yhteistä tarinaa, neitseellistä ja viatonta alkukotia.

Tasaday-heimo ilmestyi ensimmäisen kerran maailman tiedotusvälineisiin kesäkuussa 1971 kun Manuel ”Manda” Elizalde ilmoitti, että Etelä-Filippiinien tiheiden viidakoiden peittämiltä vuorilta on löydetty tähän asti täysin tuntematon kivikautinen heimo. Elizalde johti tuolloin PANAMIN organisaatiota (Presidental Assistance on National Minorities), joka oli vastuussa Filippiinien kulttuurivähemmistöjen suojelusta.

Vaatimattomasti Elizalde kutsui tapahtumaa ”vuosisadan tärkeimmäksi antropologiseksi löydöksi”. National Geographic lehtiomisti Tasaday-heimolle kaksi numeroa täynnä runollisia tarzanmaisia kuvauksia neitseellisestä heimosta, joka eli harmoniassa luonnon kanssa kivikautisessa idyllissään. Tasadayt kuvattiin puhtaina ja koskemattomina luonnonlapsina, jäänteinä Eedenistä, joita piti kaikin keinoin suojella saastuttamiselta ja riistämiseltä.

Elizaldesta maalattiin kuva sankarillisena idealistina, jota kiinnosti kovia kokeneet kansalliset vähemmistöt enemmän kuin oman perheensä hyvinvointi. Elizalden oman perheen hyvinvointi ei kuitenkaan ollut uhattuna. Elizalden perhe kuului maan eliittiperheisiin ja omistivat tuolloin muun muassa Tanduay Distilleries -nimisen yrityksen, maan tunnetuimman rommin valmistajan.

Skeptikoilta ei myöskään jäänyt huomaamatta, että Elizalde pyrki senaattoriksi samaan aikaan kun hän teki ”löytönsä”. Vaikka paikka senaatissa jäi vaaleissa saamatta, Marcos palkitsi hänen työnsä Filippiinien alkuperäiskansojen hyväksi ministerin statuksella ja eduilla.

Suuri heimohuijaus

Uutinen Tasaday-heimosta otettiin maailmalla vastaan suurella kiinnostuksella. Erityisesti National Geographic lietsoi kiinnostusta lehtiensä kuvasarjoilla ja The Last Tribes of Mindanao dokumenttifilmillä.

Elizalden vaatimuksesta ja presidentin määräyksellä ulkopuolisten ihmisten vierailut vastaperustetulle reservaatti-alueelle kiellettiin. Presidentin määräykset eivät kuitenkaan koskeneet Imelda Marcosia, joka lennätti presidentin yksityishelikopterilla maailman jet settiä ihastelemaan ”hänen omaa pientä neitseellistä alkuperäiskansaansa”.

Lukuun ottamatta näitä VIP-vieraiden ja tarkoin valittujen lehtimiesten vierailuja, Tasadayt pidettiin muusta maailmasta eristyksissä. Kenenkään vakavasti otettavan antropologin ei sallittu tehdä tutkimusta heimon kanssa.

Vaikka alusta lähtien antropologien parissa oli kierrellyt huhuja, että kyseessä saattaisi olla huijaus, vasta Marcosin kukistumisen jälkeen 1986 päästiin tarkemmin tutkimaan noita ”kivikautisia” ihmisiä. Heti kävi selväksi, että he kuuluivat T’boli-alkuperäiskansaan. Heidän asuinluolansa olivat kävelymatkan päässä lähimmästä T’boli-kylästä ja he puhuivat keskenään paikallista Manobo-kieltä.

Tasaday-huijauksessa kiinnostavaa oli myös se, kuinka halukkaasti siihen haluttiin uskoa. Se ei ainoastaan kiihottanut ihmisten ei-poliittista mielenkiintoa Filippiinejä kohtaan ja vienyt huomiota Marcosin hallinnon perustuslaillisesta autoritäärisyydestä, sillä myös osoitettiin hallinnon humaania ja vastuullista suhtautumista omia kulttuurivähemmistöjä kohtaan. Tuntuuko tutulta myös nykypäivänä?

Alkuperäiskansat ovat tärkeitä omana itseisarvoisena itsenään, mutta myös kansallisena resurssina. Filippiineilläkin hurskastellaan ja alleviivataan tekopyhästi, etenkin provinsseissa, kuinka rikas sen oma kulttuuri on ja kuinka sen esihistoria on edelleen elossa sen alkuperäiskansoissa.

Se todellisuus, missä alkuperäiskansat pilkotaan yksilöiksi joita pitäisi tukea ja joille tulisi osoittaa ihmisarvoista kohtelua, on sitten ihan toisenlainen todellisuus. Siinä todellisuudessa alkuperäiskansojen arvo ja eksotiikka ei ole yksilöissä vaan siinä kollektiivisessa fantasiassa mihin me kaikki haluamme uskoa.

Viidakkokaraokea

Olen päässyt seuraamaan kuinka yksi Filippiinien eristyneimmistä alkuperäisheimoista luopui yhden sukupolven aikana alkuperäisestä elämäntavastaan ja kulttuuristaan.

Batakit ovat yksi Palawanin saaren neljästä alkuperäiskansasta. Vielä muutama vuosikymmen sitten tämä pieni, noin neljänsadan ihmisen muodostama negrito-heimo asui saaren keskiosien tiheiden metsien peittämillä vuorilla.

Kun ensimmäisen kerran asustelin heimon parissa 90-luvun alussa, kylän miehet viihdyttivät vierailijaa koko yön kestävällä metsästysmatkalla missä saalistettiin puhallusputkilla ja myrkkynuolilla villisikoja.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana kylän miehet ovat viihdyttäneet vieraita karaokella ja San Miguel oluella.  Muutamassa vuosikymmenessä batakit muuttuivat puhallusputkilla villisikoja metsästävistä viidakon kuninkaista San Miguelia kittaaviksi karaokekuninkaiksi.

Vierailen edelleen heimon luona ja jokaisella kerralla huomaan asioiden muuttuvan siihen samaan suuntaan mihin lähes kaikki maailman alkuperäiskansat kulkevat – Ne sulautuvat osaksi vallitsevaa valtakulttuuria.

Nykyään Palawanin batak-heimo on jakautunut kahdeksi erilliseksi ryhmäksi. Toinen ryhmä yrittää pitää kiinni alkuperäisen elämäntapansa rippeistä ja asuvat omassa muusta väestöstä erillään sijaitsevassa kylässään. Kylä ei enää ole kaukana metsäisillä vuorilla vaan lähempänä saaren päätietä sijaitseva ”reservaatti”, jonka saaren kuvernööri rakennutti heille.

Alueelle on muuttanut paljon valtaväestöä eikä kylää ympäröivät metsät enää mahdollista perinteistä elämäntapaa – Ei ole enää villisikoja metsästettäväksi. Batak-kylä elää lähes täysin saaren hallinnon ja avustusjärjestöjen tuen varassa.

Toinen batak-ryhmä on muuttanut Palawanin saaren pääkaupunkiin Puerto Princesaan, missä se yrittää hankkia elantonsa tarjoamalla eksotiikkaa turisteille. He myyvät käsitöitä, toimivat oppaina batak-kylään ja tanssivat iltaisin kaupungin hotelleissa keksimiään ”heimotansseja”. Värikästä ja eksoottista meininkiä, mutta ei sillä ole mitään tekemistä heimon oikeassa elämässä, missä ei ollut aikaa tanssia eikä rahaa värikkäisiin korosteisiin.

Kaavitaan tähän laarin pohjalta kirjoitus ajalta kun vierailin ensimmäisiä kertoja batak-heimon parissa. Silloin kun asiat olivat vielä toisin: Kirjoitus on julkaistu alun perin Maapallo-lehdessä vuonna 1993.

BATAK ORIGINAL

Filippiineillä, Palawanin saarella elää alkuperäiskansa, jonka korviin ei ole kiirinyt tieto vuoden 1993 nimeämisestä YK:n alkuperäiskansojen vuodeksi. Syvällä sademetsässä elävän batak-heimon jäsenet tuntevat arvonsa eksoottisina muun maailman silmissä, mutta eivät jaksa ymmärtää, miksi turistit ovat valmiita taivaltamaan tiheän viidakon halki heidät nähdäkseen.

Sataa kaatamalla, trooppinen sademetsä hukkuu sadeveteen. Ainoa kuivana säilynyt esine on muovipussiin kääritty taskulamppu, jonka himmeässä valossa kompuroin läpi tiheän aluskasvillisuuden. Valon lisäksi pimeyttä leikkaa valloilleen päässyt mielikuvitus; jokainen varjo on käärme, iso hämähäkki, lisko tai jotain vieläkin pahempaa.

VALOA. Hartain toiveeni toteutuu, vaikken heti usko silmiäni. Pimeyden läpi, noin 300 metrin päässä alarinteessä, näkyy valopiste, joka aina hetkittäin häviää trooppisen sateen piiskatessa pimeyttä.

Olen löytänyt tieni takaisin batak-kylään. Ohitan ensimmäiset pimeydessä häämöttävät majat ja tiheä aluskasvillisuus muuttuu jalkojeni alla tutuksi saviseksi poluksi. Valo loistaa majani sadekatoksen alta; astun sen alle tulisijan ympärillä istuvien hämmästeltäväksi.

Bambusta ja puiden lehdistä rakennettu majani sijaitsee kylän laitamilla, kylää ympäröivän sademetsän äärimmäisessä reunassa. Olen saanut majan käyttööni niiden yhdeksän päivän ajaksi, jotka aion viettää kylässä. Olen tekemässä läheisellä Tanabag-joella maantieteellistä tutkimusta ja batakit tarjosivat mahdollisuuden asua kylässään tutkimusten vaatiman ajan. Olin lähtenyt aamulla ostamaan ruokaa ja muita tarvikkeita San Rafaelista, saaren rannikolla sijaitsevasta kylästä, jonne batak-kylästä on matkaa noin neljätoista kilometriä.

Katoksen alla palaa almaciga-pihkasta tehty tuli, jonka ympärillä istuu neljä miestä: saksalainen biologi Kurt, filippiiniläinen opas Gabriel, varusteiden kantaja Niong sekä kylän päällikkö Capitan. ”Magandang gabi!, toivotan hyvää iltaa ja lysähdän penkille istumaan.

He näyttävät huolestuneilta. Ennen kuin ensimmäinen vesipisara läpimäristä vaatteistani ehtii pudota, he aloittavat sättimisen: ”Hullu, lähdit tulemaan takaisin vaikka tiesit sateen tulvan.” ”Eksyin”, puolustauduin. ”Olimme sinusta todella huolissamme. Gabriel jätti almacigan palamaan kun emme olleet varmoja oletko tulossa takaisin.” Kiitin Gabrielia. Ilman hänen huolenpitoaan olisin vieläkin harhailemassa pimeässä viidakossa.

Batakkimiesten nimien tulee kalskahtaa komealta

Seuraavana aamuna istumme Capitanin kanssa hänen majansa edustalla levittämässä jalkoihini yrteistä valmistettua öljyä, joka hänen vaimonsa mukaan auttaa hiertymiin. ”Monet kylän naisista tuntevat kaikki parantavat kasvit”, hän kertoo. ”Et ole ensimmäinen vieras, jota pitää lääkitä.” Kysyn saksalaisesta biologista. Capitan kertoo hänen jo lähteneen oppaan ja kantajan kanssa takaisin rannikolle. ”Ei hän osannut liikkua metsässä”, Capitan nauraa. ”Huomasitko kuinka hän kantoi reppuaan?” En huomannut.

Capitan on batak-kylän päällikkö, joka kertoo iäkseen aina tilanteen mukaan jotain kymmenen ja viidenkymmenen vuoden väliltä. Epäilen, että hän ei edes tiedä tarkkaa ikäänsä tai sitten sillä ei ole mitään merkitystä. Hän näyttää hyväkuntoiselta ja ketterältä; liikkuminen metsässä on vaivatonta. ”Miten sinusta tuli päällikkö?” kysyn uteliaana. ”Kun edellinen päällikkö kuolee tai tulee liian heikoksi, valitsemme yhdessä uuden päällikön. Päällikön pitää olla paras metsästäjä, paras soturi, paras ampuja… mutta jos kyläläiset eivät pidä päälliköstä, hänet voidaan erottaa ja sitten taas valitaan uusi. Onko sinun maasi päällikkö hyvä metsästäjä?” hän kysyy ja alkaa esitellä majan seinällä roikkuvia pitkiä, taidokkaasti koristeluja keihäitään.

Batakkimiesten nimet eivät kuvasta Capitania lukuun ottamatta heidän asemaansa yhteisössä, vaan niillä on sama tarkoitus kuin monilla suomalaisilla titteleillä; nimen tulee kalskahtaa komealta. Kylässä on aika ajoin käynyt virkamiehiä ja tutkijoita, joiden tittelit ovat tehneet vaikutuksen. Nykyään myös batak-kylässä on Council, Secretary, Professor, Policeman, Adviser Capitan… ”On meillä myös omat perinteiset nimemme, mutta vieraiden kanssa on parempi käyttää näitä virallisia, koska vieraat eivät kuitenkaan osaa oikeita nimiämme eivätkä ymmärrä niiden merkitystä”, Capitan kertoo. ”Joskus annamme lapselle kylässä käyneen vierailijan nimen, jos se kuulostaa meistä hienolta”. Kylän raitilla kirmaileekin James, Carlos ja Haribon-nimisiä pikkubatakkeja.

Capitanin vaimo tuo sisältä päällikön nuorimman pojan ja laskee hänet päällikön syliin. ”Seuraavan lapseni nimeksi, jos se on poika, olen suunnitellut New Capitania”, hän toteaa.

Sademetsän pieni alkuperäiskansa

Batak-heimo on yksi Filippiineillä elävästä noin sadasta alkuperäiskansasta. Maan kansallisia vähemmistöjä valvovan yhdistyksen PANAMIN (Private Association for National Minorities) mukaan alkuperäisiksi luokiteltaviin kansoihin tai heimoihin kuuluu Filippiineillä yli kuusi miljoonaa ihmistä, mikä on noin 10 prosenttia koko maan väestöstä. PANAMIN määritelmän mukaan alkuperäiskansoiksi tai heimoiksi luetaan sellaiset alueen alkuperäisistä asukkaista polveutuvat yhteisöt, joilla on selkeä historiallinen suhde asuttamaansa maahan ja sen ympäristöön. Palawanilla elävä batak-heimo on yksi maan pienimistä alkuperäisheimoista, mutta se on toistaiseksi onnistunut säilyttämään heimonsa ikivanhat perinteet ja elinkeinot.

Batakit asuvat Keski-Palawanin metsissä kahdeksassa eri kylässä, joissa he harjoittavat pienimuotoista maanviljelyä, keräilyä ja metsästystä. Pääkallonmetsästäjän maineestaan he ovat jo päässeet, vaikka se oli todellisuutta vielä vuosisadan alussa. Ei meillä mitään isoja kahakoita ole ollut lowlandersien (saarelle muuttaneet uudisasukkaat) kanssa, onhan meillä metsä mihin mennä. Eivät kristityt täällä halua asua”, Capitan selvittää.

Huolestuttava tulevaisuus

Capitan jatkaa kertomusta heimonsa vaiheista: “Espanjalaiset olivat pahoja. He tappoivat paljon batakeja.” Council nauraa ja osoittaa minua puolimetrisellä veitsellään, ”Onko sinun maasi lähellä espanjaa?”

”Amerikkalaiset olivat parempia. He eivät tappaneet. He toivat riisiä”, Council levittää kätensä ja jäljittelee lentokonetta. ”Eräs amerikkalainen lähetyssaarnaaja toi kylään riisiä helikopterilla, mutta nyt häntä ei ole enää näkynyt vuosiin.” ”Yrittikö hän tehdä teistä kristittyjä?”, kysyn ja molemmat miehet purskahtavat nauruun. ”Kyllä hän osittain onnistuikin. Aina kun saimme riisiä, olimme kovasti uskovaisia, mutta kun hän lähti pois, lensi usko hänen mukanaan. Hänelle me tuon kentänkin raivasimme”, Capitan osoittaa kylän keskellä sijaitsevaa laajaa tasaista aluetta jossa kylän lapset potkivat palloa.

Vaikka heimon elämä on kovaa ja monet sairaudet ovat jatkuvana riesana, batakit osaavat vilpittömästi nauttia arjen pienistä iloista. He ovat kovia nauramaan ja laskemaan leikkiä, mutta toisinaan ilme synkkenee kun puhe kääntyy sairaaseen lapseen, läheisen kuolemaan, malariaan, loukkaantumisiin tai tulevaisuuteen.

”Kyllä me olemme huolissamme tulevaisuudesta”, Council kertoo vakavana. ”Meitä on jäljellä ainoastaan noin 400 henkeä, eikä koskaan tiedä milloin lowlandersit tulevat tänne ja hakkaavat kaikki metsät. Mihin me sitten menemme?”

”Haluaisin panna lapseni kouluun, mutta minua pelottaa mitä hän siellä oppii. Osaako hän olla enää batakki”, Capitan jatkaa. ”Muutamia vuosia sitten kylästä kävi pari lasta rannikon koulussa, mutta eivät he kauaa jaksaneet kulkea koulumatkaa.” Hän on syystäkin huolissaan lasten identiteetistä. Monet kylän lapsista kulkevat mieluummin t-paidassa ja shortseissa kuin lannevaatteessa. Aikuiset ovat säilyttäneet heimon perinteiset tavat ja pukeutumisen, mutta nuoret tietävät, että rannikolla on paljon kiehtovampia asioista kuin metsästys, keräily ja esi-isien muinaiset tavat. ”Onko Iron Maiden hyvä bändi?”, kysyy yhtyeen mainospaitaan pukeutunut nuori batak-poika, joka ei koskaan ole kuullut suosikkiyhtyeensä laulua.

Yhteistyötä ympäristöjärjestön kanssa

Eräänä iltana kylään saapuu saarella toimivan ympäristöjärjestö Haribonin kaksi työntekijää, jotka tuovat kylään uusia muovisia vesiputkia. ”Rakennamme kylään vesijohdon”, he selittävät. ”Johdamme ylhäällä vuorella sijaitsevalta lähteeltä veden kylään, jotta kyläläisten ei tarvitse ottaa vettä likaisesta purosta.

Vaikka Haribon-järjestö on keskittynyt Palawanin luonnonsuojeluun, he ovat ottaneet myös batak-heimon siipiensä suojiin. Järjestö yrittää parantaa heimon elinolosuhteita ja auttaa heitä saamaan oikeuden asumiinsa maihin.

”Yhteistyö heimon kanssa toimii hyvin. Esimerkiksi myymme heimon keräämän hunajan ja almaciga-pihkan kaupungissa ja myyntivoitosta annamme osan batakeille ja osalla ostamme heimolle lääkkeitä ja erilaisia hyödyllisiä tavaroita.” Haribonin työntekijät ottavat laukusta ison neulalla varustetun ruiskun ja osoittavat sillä vieressä istuvaa Adviser Capitania, joka säikähtää ja vetäytyy kauemmaksi. ”Toimintamme on vielä alussa. Kyläläiset esimerkiksi pelkäävät kuollakseen rokotusta.”

”Opetamme heimolle myös maanviljelyä, mutta siinä he ovat laiskoja eivätkä vaivaudu hoitamaan peltojaan. He eivät vielä täysin ymmärrä, että jonakin päivänä metsissä ei enää riitä riistaa. Silloin heidän on hyödyllistä osata myös maanviljelyä.”

Turistit tuovat rahaa

Palawanin viranomaiset ovat toistaiseksi antaneet batakien asua vuorilla, mutta virallista omistusoikeutta asuinalueisiinsa heille ei olla myönnetty. Haribon yrittääkin taivutella viranomaisia antamaan batakeille oikeuden omaan maahansa. Viranomaisia painostaa toisaalla myös kolme suurta Palawanin metsiä hyödyntävää kansallista metsäyhtiötä.

Haribonin työntekijät kertovat kuinka useat heistä ovat olleet pidätettyinä ja heitä on syytetty monenlaisin tekaistuin syyttein. ”Uskomme kuitenkin, että pian saaren viranomaiset ymmärtävät, kuinka suuri merkitys batakeilla on. Maailmassa ei ole enää monta heimoa, jotka pystyvät elämään täysin luonnon ehdoilla.

”Kyllä me edelleen voisimme elää pelkästään metsästyksellä ja keräilyllä, mutta ruuan ostaminen rannikon kaupoista on paljon helpompaa. Meillä ei ole usein rahaa, joten pitää myös metsästää”, Professor, Capitanin veli kertoo. Hän istuu banaanipuun juurella ja mutustelee betel-pähkinää, josta erittyvä punainen väri saa hänet näyttämään verenimijältä. ”Silloin tällöin käymme rannikon kylissä ja viemme hunajaa ja muita metsän tuotteita Haribonin ihmisille. Jos saamme paljon rahaa, saatamme ostaa joskus San Miguel –olutta ja amerikkalaisia savukkeita, mutta yleensä kaikki raha menee riisiin ja kylän naisille ostettaviin kankaisiin.”

”On hyvä että kylään tulee turisteja. Heillä on rahaa. Meidän naiset ovat punoneet kauniita koreja, joita he sitten ostavat”, Capitan selittää. ”Paljon parempi, että annatte rahanne meille kuin lowlanderseille, rannikon ihmisille; ettehän te heitä tule katsomaan. Korit muuten maksavat 40 pesoa kappale; Bu bukias, hyvä pieni kori”.

”Rannikolla asuvat oppaat tuovat kylään vierailijoita ja yleensä he ostavat meiltä jotain matkamuistoiksi”, Professor kertoo tyytyväisen näköisenä. ”Mutta usein ihmettelen, miksi te näette kaiken vaivan nähdäksemme meidät.” Professorin ilme muuttuu hieman vakavammaksi. ”Kuinkahan paljon oppaat saavat rahaa, kun he opastavat vierailijat tänne?”

Saami-batakki

Viimeisenä iltana istumme kylän miesten kanssa majani katoksen alla juomassa kahvia ja miettimässä mitä pitäisi tehdä Policemanin viime yön metsästysmatkalla loukkaamalle jalalle. Hänellä on jalkapohjassaan pahannäköinen haava eikä kylästä löydy puhdistusainetta. Lupaan kysyä olisiko tutkimusryhmäni muilla jäsenillä mukanaan ensiaputarvikkeita jos he tulevat huomenna käymään kylässä.

Miehet tarkastelevat pöydällä olevaa lapinleukuani ja sovittelevat sitä lannevaatteisiinsa, ”Bu Paijda, iso hyvä puukko”, toistuu useamman kerran. Kyselen mitä Capitan majalla edellisenä iltana oli tapahtunut. Hänen majalleen olivat kerääntyneet lähes kaikki kylän naiset sekä muutamia miehiä. He olivat istuneet ison nuotion ympärillä, valittaneet kovaäänisesti ja laulaneet miesten johdolla. Miehet näyttävät hieman vaivaantuneilta kun Professor selittää: ”Meillä oli kaksi sairasta lasta, joilla oli jatkunut korkea kuume pitkään eivätkä lääkkeet olleet auttaneet. Joskus kun lääkkeet eivät auta, kutsumme henkiä avuksi.” Pöydän ympärillä istuvat miehet näyttävät noloilta. ”Kyllä me tiedämme, että se kuulostaa hölmöltä, mutta uskomme, että joskus siitä voi olla apua. Haribonin väki ei pidä siitä, sillä he ovat antaneet heille lääkkeitä. Mutta emme me sitä kovin usein tee”, miehet selittävät kahvimukeihinsa tuijotellen. ”Ovatko lapset nyt kunnossa?”, kysyn uteliaana. ”Paranemaan päin”, Professor vastaa. Kerron heille, että naisten ja esilaulajina toimivien miesten ääntely oli kuulostanut hämmästyttävän paljon kotoisten saamelaisten joikaamiselta.

Miehet alkavat kiinnostuneina kysellä saamelaisista ja varsinkin heidän metsästystavoistaan. Kun kerron, että olen ostanut paidani saamelaisilta, he kysyvät varovasti voisinko mahdollisesti vaihtaa lapinleukuni taidokkaasti punottuun koriin. Lahjoitan puukkoni Capitanille, ”Salamat, Salamat po, Kiitos, paljon kiitoksia. Katsokaa kuinka hyvin tämä sopii roikkumaan lannevaatteesta; nyt minä olen saami-batakki.”

Yritän kysellä onko YK tehnyt mitään heidän hyväkseen ja joko tieto sen julistamasta alkuperäiskansojen vuodesta olisi kiirinyt heidän korviinsa. YK on heille tuntematon käsite, puhumattakaan mistään alkuperäiskansojen vuodesta – yhtä tuntematon kuin Suomi-Finland. Kerron lähestyvästä paluumatkasta kotimaahani. ”Mutta kai sinä tulet takaisin kahden viikon kuluttua vietettävään suureen hunajankeruujuhlaan?”, esittää miesjoukko. Selitykseni matkan pituudesta ja mahdottomuudesta kaikuvat kuuroille korville. ”Kyllähän tänne tulee ihmisiä rannikoltakin”, toteavat miehet.