Kun Clint Eastwood jakaa oman käden oikeutta pistoolilla, Filippiiniläisessä elokuvassa samaan tarvitaan iso miesjoukko, tehokkaat aseet, rajattomasti ammuksia ja erittäin huono osumatarkkuus.
Filippiiniläinen elokuva tunnetaan maailmalla yhtä hyvin kuin filippiiniläinen keittiö. Syykin on sama, elokuvia tehdään paikalliseen makuun, eikä se maistu muulle maailmalle. Tästä itseriittoisesta kotikutoisuudesta huolimatta maan elokuvateollisuus oli yksi Aasian suurimmista vielä muutama vuosikymmen sitten.
Kuten muuallakin Aasiassa, myös filippiiniläisissä elokuvissa tavoitellaan länsimaisten elokuvien tyyliä, mutta väistämättä niihin siivilöityy aineksia myös paikallisesta kulttuurista. Vaikka filippiiniläisestä elokuvasta kääntäisi äänen pois, sen tunnistaa filippiiniläiseksi elokuvaksi ihan yhtä helposti kuin suomalaisen elokuvan tunnistaa suomalaiseksi.
Filippiiniläiset valtavirtaelokuvat perustuvat draaman muodostuksen primitiivikuvastoon: Liioiteltua väkivaltaa ja seksiä lihaa säästämättä. Kun nämä ainekset keitetään ennalta arvattavaksi juoneksi ja eriasteisiksi marttyyriasetelmiksi, pääsemme maistamaan filippiiniläisen elokuvan ydinmehua.
Mehu on maustettu tähtipölyllä, joka on saatu tähtikultista, joka on myös Filippiinien elokuvateollisuuden perushyödyke. Tunnetulle näyttelijälle maksetaan pikemminkin itsensä kuin roolihahmon esittämisestä. Filippiiniläiseltä elokuvatähdeltä odotetaan tunnettuja maneereita, ei ammattitaidolla luotua roolihahmoa. Elokuvissa esiintyykin poikkeuksellisen paljon poliitikkoja (monen poliitikon ura perustuu myös elokuvatähteyteen), urheilijoita, kauneuskuningattaria, uutisankkureita…
My name is Cruz , Juan Dela Cruz
Filippiinien ensimmäinen elokuvateatteri Salón de Pertierras aloitti liikkuvien kuvien esitykset 31. elokuuta 1897 Manilassa. Ensimmäinen filippiiniläisen elokuvantekijän valmistama elokuva oli José Nepomucenon Dalagang Bukid, joka sai ensi-iltansa 12. syyskuuta 1919.
Ennen toista maailmansotaa elokuvat olivat vain varakkaimpien filippiiniläisten ja ulkomaalaisten elitistinen ajanviete. Koko kansan huviksi elokuva muodostui vasta sodan jälkeen, kun hiljattain itsenäistyneen maan kansalle alettiin tarjoilla isänmaallisia sotaelokuvia.
1950-luvulla alkoi filippiiniläinen elokuvan ensimmäinen kultakausi. Ohjaajat pääsivät tekemään sisällöltään monipuolisempia ja teknisesti laadukkaampia elokuvia. Vuosikymmenen loppuun mennessä Filippiinien elokuvateollisuus oli kasvanut Aasian suurimmaksi.
1960-luvulla elokuvien laatu uhrattiin halvan massatuotannon alttarille. Vuosikymmentä leimasi toiminta- ja pehmopornoelokuvien (Bomba movies) murtautuminen valtavirtaan.
Vuonna 1972 presidentti Marcos julisti poikkeustilan Filippiineille ja elokuvat valjastettiin myös hallinnon propagandavälineeksi. Bomba-elokuvat ja Marcosin hallintoa kritisoivat poliittiset elokuvat kiellettiin.
1980-luvulla alkoi filippiiniläisen elokuvan toinen kultakausi. Vaikka suurin osa elokuvista oli edelleen halpatuotantona tehtyjä ”viikossa valmista elokuvia” (pito-pito movies), niiden rinnalle alkoi tulla myös vakavampia aiheita käsitteleviä elokuvia.
Houston, we have a problem
Vuonna 1981 Imelda Marcos järjesti ensimmäisen kansainvälisen elokuvafestivaalin (Manila International Film Festival), jonka uskottiin aloittavan filippiiniläisen elokuvan maailmanvalloituksen. Maailman valloitti ainoastaan uutinen Manila Film Centre rakennuksen katastrofista.
Tapahtumaa varten rakenteilla olleen rakennuksen äskettäin valettu sementtilattia romahti yöllä sen alapuolella nukkuneiden työmiesten päälle marraskuussa 17. 1981. Koska aikataulua piti noudattaa, pelastustöille ei ollut aikaa, joten betonin alle jääneiden työmiesten päälle valettiin uusi sementtikerros ja työt jatkuivat. Manila Film Centre seisoo edelleen modernien kummitustarinoiden monumenttina Manilanlahden rannalla, tyhjillään, koska kukaan ei halua työskennellä siellä.
Massatuotetussa elokuvissa seksi ja väkivalta nousivat jälleen tyylilajien keskiöön 1990-luvulla. Kasvavalle teini-ikäiselle yleisölle suunnatut romanttiset komediat vetivät uutta yleisöä teattereihin. Slapstick-komediat pitivät vielä pintansa, mutta olivat jo putoamassa valtavirrasta marginaaliin.
2000-luvulla alkoi Filippiinien elokuvateollisuuden kuihtuminen, kun Hollywood-elokuvat veivät yhä enemmän yleisöä paikallisilta elokuvilta. Monet tuotantoyhtiöt joutuivat lopettamaan toimintansa, kun elokuvatuotantoihin tehdyt sijoitukset johtivat yhä useammin miljoonien pesojen tappioihin. Vuosikymmenen lopulla ajauduttiin tilanteeseen, jossa valmistettiin vain kaksikymmentä täyspitkää elokuvaa vuodessa.
May the force be with you!
Yksi elokuvien tyylilaji nousi laadullisesti punnertamaan kansainvälisten kilpailujen mitalisijoille – Historialliset draamat.
Filippiineillä on aina tehty huomattavan paljon maan historiaan perustuvia elokuvia, mutta niiden lähtökohtana on yleensä ollut propaganda ja tuima nationalismi historiallisten tosiasioiden ja teknisen laadun kustannuksella.
2010-luvulla uuden polven pätevimmät ohjaajat alkoivat panostaa laadukkaisiin historiallisiin elokuviin ja herättivät lajityypin uuteen kukoistukseen. Osaksi historiallisten elokuvien laadun nousuun vaikutti myös siirtyminen täysin digitaaliseen tuotantoteknologiaan, mikä mahdollisti entistäkin näyttävämpiä aikalaislavastuksia aikaisempaa pienemmillä budjeteilla.
Tässä muutamia esimerkkejä filippiiniläisen historiallisen elokuvan parhaista osumista:
Bonifacio: Ang Unang Pangulo (2014): Elokuvassa kuvitetaan Andres Bonifacion elämää ja vallankumousliike Katipunanin nousua. Tarinaan on saatu poikkeuksellista syvyyttä kuvaamalla myös Bonifacion vallankumousjohtajaroolin myötä syntyviä ristiriitoja ja kulttuurikonflikteja.
Heneral Luna (2015): Filippiinien uuden sukupolven ohjaajan Jerrold Tarogin eeppinen elokuva, joka räjäytti potin lippukassoilla. Elokuva on tyylikäs, kauniisti kuvattu historiallinen eepos kenraali Antonio Lunan toimista filippiiniläisamerikkalaisen sodan aikana.
Goyo: The Boy General (2018): Heneral Lunan rinnakkaistarina, joka kertoo Gregorio del Pilarin osuudesta filippiiniläisamerikkalaisessa sodassa. Ohjaaja Jerrold Tarog, pitäytyi tässäkin elokuvassa Heneral Lunan menestysreseptissä, mutta hieman hillitymmällä lähestymistavalla.
Quezon’s Game (2018): Matthew Rosen ohjaama elämäkerrallinen draamaelokuva, jonka tarina keskittyy presidentti Manuel L. Quezonin suunnitelmaan suojella Saksan ja Itävallan juutalaisia, jotka pakenivat natsi-Saksaa toisen maailmansodan aikana Filippiineille.
Ilman kiinnostusta Filippiinein historiaa kohtaan, nämäkään elokuvat eivät itsenäisinä elokuvina ole kansainvälisesti suuremmin kiinnostavia. Jotta näitä elokuvia osaa arvostaa oikeaa taustaa vasten, katsojalla tulee olla perustiedot Filippiinien historiasta.
Go ahead, make my day
Ulkomaisten elokuvien laajempi tarjonta on rajoittunut amerikkalaisiin menestyselokuviin. Tämä johtuu suurelta osin siitä, että elokuvien maahantuonti on ollut yhden perheen ikiaikainen monopoli. Palancan perhe solmi jo 50-luvulla niin tuottoisat ja pitävät sopimukset Hollywoodin tuotantoyhtiöiden kanssa, ettei maahan päässyt syntymään kilpailuasetelmia muiden maiden elokuvien maahantuonnin kanssa.
Vasta viime vuosina muutama korealainen ja hongkongilainen menestyselokuva on päässyt maanlaajuiseen jakeluun Hollywoodin ”varmojen nakkien” rinnalle. Ne ovat menestyneet niin paljon, että uudet tuulet puhaltavat pian lisää aasialaisia elokuvia jättihiteiksi myös Filippiineillä.
Myös yksityiset elokuvateatterit ovat käytännössä kadonneet Filippiineiltä, kun elokuvien jakelusopimukset ovat yksi kerrallaan siirtyneet Robinsons ja Ayala Mall ostoskeskusten elokuvateattereille. Ainoastaan suurempien yliopistojen elokuvakerhoissa pääsee katsomaan vaihtoehtoisia ja vaihtelevampia ulkomaalaisia elokuvia.
Filippiineillä elokuvissa käyminen on suhteellisen halpaa ja teattereiden hinta-laatusuhde on hyvä, paikoin erinomainen. Filippiiniläisissä teattereissa pääsee näkemään Hollywoodin hittien ensi-illat lähes samaan aikaan kuin Yhdysvalloissa, useita viikkoja ennen suomalaisia elokuvateattereita.
Kyllä lähtee!
Filippiiniläinen elokuva ei ole jättänyt Suomeen merkittävää jälkeä, mutta suomalaiset ovat ehtineet tähdittämään Filippiinien elokuvamaailmaa tarjoamalla sille naiskauneutta ja räjähtävää toimintaa.
Kun Armi Kuusela muutti Filippiineille tuoreena Miss Universumina, hänestä tehtiin heti elokuvatähti uudessa kotimaassaan. Vuonna 1953 julkaistiin mustavalkoinen elokuva Now and forever, jossa Armi ja hänen vastavihitty aviomiehensä Virgilio “Gil” Hilario esittävät itseään.
Elokuvassa kerrataan heidän rakkaustarinansa alkutaipaleet – Filippiiniläisittäin. Elokuva sisältää lukuisia musiikki- ja unelmointikohtauksia, jotka intohimon sijasta herättävät nykypäivänä ainoastaan myötähäpeää. Armi itse on sanonut, että hän haluaisi unohtaa koko elokuvan, ja sen nähtyään hänen mielipiteensä on helppo ymmärtää.
Vuoden 1974 Miss Suomi Johanna Raunio jatkoi Armin iskostamaa kuvaa ihanista suomalaisnaisista Filippiineillä. Hän kävi tähdittämässä kahta filippiiniläistä toimintaelokuvaa – Balakyot ja Hustler Squad – jotka molemmat nähtiin teattereissa vuonna 1975. Vaikka Johanna esitteli molemmissa ansiokkaasti suomalaista naiskauneutta, elokuvat tonkivat paikallisen elokuvateollisuuden pohjamutia.
Ja lopuksi se kaikista ahkerin suomalainen tähti, joka ei tuikkinut kirkkaimmin parrasvaloissa, mutta on sitäkin sankarillisemmin taistellut itselleen varsin vaikuttavan uran Filippiineillä. Mies, joka sai tähdet näkemään tähtiä, taistelukohtausten ja stunttien erikoismies Mike Sanders Dome (Mika Käsmä). 90-luvun alusta lähtien hän on ollut mukana yli 50 filippiiniläisessä elokuvassa ja tv-sarjassa sekä lukuisissa mainoksissa hoitamassa kuvausten vaarallisimmat ja satuttavimmat kohtaukset, kun paikallisilla tähdillä on puntti alkanut tärisemään.
I’ll be back
