Hasta la Vista, Juan! – Seksiä ja väkivaltaa Filippiineillä

Hasta la Vista, Juan! – Seksiä ja väkivaltaa Filippiineillä

Kun Clint Eastwood jakaa oman käden oikeutta pistoolilla, Filippiiniläisissä elokuvissa siihen tarvitaan iso miesjoukko, tehokkaat aseet, rajattomasti ammuksia ja erittäin huono osumatarkkuus.

Filippiiniläinen elokuva tunnetaan maailmalla yhtä hyvin kuin filippiiniläinen keittiö. Syykin on sama, elokuvia tehdään lähinnä paikalliseen makuun eikä se maku maistu muun maailman massoille. Tästä sisäänpäin kääntyneisyydestä huolimatta maan elokuvateollisuus oli vielä muutamia vuosikymmeniä sitten yksi Aasian suurimpia.

Kuten muuallakin Aasiassa myös filippiiniläisissä elokuvissa tavoitellaan länsimaisten elokuvien tyyliä, mutta mukaan väistämättä siivilöityy aineksia paikallisesta kulttuurista. Vaikka filippiiniläisestä elokuvasta kääntäisi äänen pois, sen tunnistaa filippiiniläiseksi elokuvaksi ihan yhtä nopeasti kuin suomalaisen elokuvan tunnistaa suomalaiseksi.

Filippiiniläiset valtavirtaelokuvat perustuvat draaman muodostuksen primitiivikuvastoon: Ylimitoitettua väkivaltaa ja seksiä lihaa säästämättä. Kun nämä ainekset keitetään ennalta arvattavassa juonessa ja eriasteisissa marttyyriasetelmissa, päästään maistelemaan filippiiniläisen valtavirtaelokuvan ydinmehuja.

Keitto maustetaan tähtipölyllä, jota saadaan tähtikultista mikä on myös filippiiniläisen elokuvan edellytyksiä ja perusominaisuuksia. Tunnetulle ”näyttelijälle” maksetaan pikemminkin itsensä kuin roolihahmon esittämisestä. Filippiiniläinen elokuvatähdeltä odotetaan tunnettuja maneereita, ei ammattitaidolla luotua roolihahmoa. Elokuvissa esiintyykin poikkeuksellisen paljon poliitikkoja (myös monen poliitikon ura perustuu elokuvatähteyteen), urheilijoita, missejä, uutisankkureita…

My name is Dela Cruz , Juan Dela Cruz

Filippiinien ensimmäinen elokuvateatteri Salón de Pertierras aloitti liikkuvien kuvien esitykset 31. elokuuta 1897 Manilassa. Ensimmäinen filippiiniläisen elokuvantekijän tekemä elokuva oli José Nepomucenon Dalagang Bukid, joka sai ensi-iltansa 12. syyskuuta 1919.

Ennen toista maailmansotaa elokuvat olivat varakkaimpien filippiinojen ja ulkomaalaisten elitistinen harrastus. Koko kansan huviksi elokuva muodostui vasta sodan jälkeen kun itsenäistyneen maan kansalle alettiin tarjoilla isänmaallisia sotaelokuvia.

1950-luvulla alkoi filippiiniläinen elokuvan ensimmäinen kulta-aika. Ohjaajat alkoivat tehdä sisällöllisesti vaihtelevampia ja teknisesti laadukkaampia elokuvia. Vuosikymmenen loppuun mennessä Filippiinien elokuvateollisuudesta oli kasvanut Aasian suurin.

1960-luvulla elokuvien laatu uhrattiin halvan massatuotannon alttarille. Vuosikymmenelle oli leimallista toiminta- ja pehmopornoelokuvien (Bomba movies) murtautuminen valtavirtaan.

Vuonna 1972 Marcos julisti Filippiineille poikkeustilan ja myös elokuvat valjastettiin hallinnon propagandavälineeksi. Bomba-elokuvat ja Marcosin hallinnon kannalta kriittiset poliittiset elokuvat kiellettiin.

1980-luvulla alkoi filippiiniläisen elokuvan toinen kulta-aika. Vaikka suurin osa elokuvista oli edelleen halpatuotantona tehtyjä pito-pito-elokuvia, joiden kuvauksiin käytettiin muutama viikko, niiden rinnalle alkoi tulla myös vakavampia aiheita käsitteleviä elokuvia.

Vuonna 1981 Imelda Marcos järjesti ensimmäisen kansainvälisen elokuvafestivaalin (Manila International Film Festival), jonka uskottiin aloittavan filippiiniläisen elokuvan maailmanvalloituksen. Maailman valloittivat ainoastaan uutiset tapahtumaa varten rakennettavan Manila Film Centre rakennuksen katastrofista. Rakennuksen yläkerran juuri valettu sementtilattia romahti alapuolella nukkuneiden työmiesten päälle marraskuun 17. 1981. Pelastustöille ei ollut aikaa joten betonin alle jääneiden työmiesten päälle laskettiin uusi sementti jotta pysyttiin tiukassa aikataulussa. Manila Film Centre seisoo edelleen modernien kummitustarinoiden monumenttina Manilanlahden rannalla, tyhjillään.

1990-luvulla massatuotantoelokuvissa seksi ja väkivalta nostettiin jälleen tyylilajien keskiöön. Kasvavalle teini-ikäiselle yleisölle suunnatut romanttiset komediat vetivät uutta yleisöä teattereihin. Slapstick-komediat pitivät vielä pintansa, mutta ne jo seuraavana vuosikymmenenä ne putosivat valtavirrasta marginaaliin.

2000-luvulla alkoi Filippiinien elokuvateollisuuden kuihtuminen. Hollywood-elokuvat alkoivat viedä yhä enemmän yleisöä paikallisilta elokuvilta. Monet tuotantoyhtiöt joutuivat lopettamaan kun elokuvatuotantoihin tehdyt sijoitukset alkoivat yhä useammin tuottaa miljoonien pesojen tappioita. Vuosikymmenen lopulla ajauduttiin tilanteeseen, missä vuosittain tuotettiin enää noin kaksikymmentä paikallista täysimittaista elokuvaa.

May the force be with you!

Yksi elokuvien tyylilaji kuitenkin nousi laadullisesti punnertamaan kansainvälisten kilpailujen mitalisijoille – Historialliset draamat.

Filippiineillä on aina tehty huomattavan paljon maan historiaan pohjautuvia elokuvia, mutta niiden lähtökohta on yleensä ollut propagandassa tai tuimassa nationalismissa, historiallisten tosiasioiden ja teknisen laadun kustannuksella.

2010-luvulla uuden polven pätevimmät ohjaajat alkoivat panostaa laadukkaisiin historiallisiin elokuviin ja herättivät lajityypin uuteen kukoistukseen. Osaksi historiallisten elokuvien laadun nousuun vaikutti myös siirtyminen täysin digitaaliseen tuotantoteknologiaan, mikä mahdollisti entistä näyttävämpiä aikakausilavastuksia aikaisempaa pienemmillä budjeteilla.

Tässä muutamia esimerkkejä filippiiniläisen historiallisen elokuvan parhaista osumista:

Bonifacio: Ang Unang Pangulo (2014): Toimintaelokuva, joka herätti uuden kiinnostuksen historiallista elokuvaa kohtaan. Elokuvassa kuvitetaan Andres Bonifacion elämää ja vallankumousliike Katipunanin nousua. Elokuvaan on saatu poikkeuksellista syvyyttä kuvaamalla siinä myös Bonifacion vallankumousjohtajaroolin myötä syntyviä ristiriitoja ja kulttuurikonflikteja.

Heneral Luna (2015): Filippiinien uuden polven ohjaajan Jerrold Tarogin eeppinen sotaelokuva, joka räjäytti potin myös lippukassoilla. Elokuva on tyylikäs, kauniisti kuvattu historiallinen eepos kenraali Antonio Lunan toimista filippiiniläis-amerikkalaisen sodan aikana.

Goyo: The Boy General (2018): Heneral Lunan rinnakkaistarina, joka kertoo Gregorio del Pilarin osuudesta filippiiniläis-amerikkalaisessa sodassa. Ohjaaja Jerrold Tarog, pitäytyi tässäkin elokuvassa Heneral Lunan menestysreseptiin, mutta hieman hillitymmällä lähestymistavalla.

Quezon’s Game (2018): Matthew Rosen ohjaama elämäkerrallinen draamaelokuva. Elokuvan tarina keskittyy presidentti Manuel L. Quezonin suunnitelmaan suojella saksalaisia ja itävaltalaisia juutalaisia, jotka pakenivat natsi-Saksasta toisen maailmansodan aikana Filippiineille.

Ilman kiinnostusta Filippiinein historiaa kohtaan, nämäkään elokuvat eivät itsenäisinä elokuvina kansainvälisesti ole kiinnostavia. Jotta näitä elokuvia osaa arvostaa oikeaa taustaa vasten, katsojalla olisi hyvä olla perustiedot Filippiinien historiasta.

Go ahead, make my day

Filippiineilläkin ulkomaisten elokuvien laajempi tarjonta on rajoittunut amerikkalaisiin blockbuster-elokuviin. Tämä johtuu suurelta osin siitä, että elokuvien maahantuonti on ollut yhden perheen ikiaikainen monopoli. Palanca-perhe solmi jo 50-luvulla niin tuottoisat ja tiukat sopimukset Hollywoodin tuotantoyhtiöiden kanssa, ettei maahan ole päässyt syntymään kilpailuasetelmia muiden maiden elokuvatuotantojen kanssa.

Vasta viime vuosina Hollywoodin ”varmojen nakkien” rinnalle on päässyt muutama korealainen ja hongkongilainen menestyselokuva maanlaajuiseen levitykseen. Ne ovat menestyneet niin hyvin, että uudet tuulet tulevat pian puhaltamaan lisää aasialaisia elokuvia jättihiteiksi Filippiineillä.

Myös yksityiset elokuvateatterit ovat käytännössä hävinneet kun elokuvien jakelusopimukset ovat yksi kerrallaan siirtyneet Robinsons ja Ayala Mall ostoskeskusten elokuvateattereille. Ainoastaan suurempien yliopistojen elokuvakerhoissa pääsee näkemään vaihtoehtoisia ja vaihtelevampia ulkomaalaisia elokuvia.

Filippiineillä elokuvissa käynti on suhteellisen halpaa ja teattereiden hinta-laatu suhde on hyvä. Filippiiniläisissä teattereissa pääsee myös näkemään suurimpien Hollywoodin hittien ensi-illat lähes samaan aikaan kuin USA:ssa, useita viikkoja ennen suomalaisia elokuvateattereita.

Kyllä lähtee!

Filippiiniläinen elokuva ei ole jättänyt merkittäviä jälkiä Suomessa, mutta suomalaiset ovat ehtineet tähdittämään Filippiinien elokuvamaailmaa tarjoamalla sille naiskauneutta ja räjähtävää toimintaa.

Kun Armi Kuusela juuri nimettynä Miss Universumina muutti Filippiineille, hänestä leivottiin saman tien uudessa kotimaassaan myös elokuvatähti. Vuonna 1953 julkaistiin mustavalkoinen elokuva Now and forever, missä Armi ja hänen vastavihitty miehensä Virgilio “Gil” Hilario esittävät itseään.

Elokuvassa kerrataan heidän rakkaustarinansa alkutaipaleet, filippiiniläisittäin. Elokuva sisältää lukuisia musiikki- ja unelmointikohtauksia, jotka intohimon sijasta herättävät nykypäivänä ainoastaan myötähäpeää tekijöitä kohtaan. Armi on itse kertonut kuinka mielellään unohtaisi koko elokuvan. Elokuvan nähtyään hänen mielipidettään on helppo ymmärtää.

Vuoden 1974 Miss Suomi Johanna Raunio jatkoi Armin iskostamaa kuvaa ihanista suomalaista naisista Filippiineillä. Hän kävi tähdittämässä kahta vuonna 1975 teattereihin tullutta filippiiniläistä toimintaelokuvaa: Balakyot ja Hustler Squad. Vaikka Johanna esitteli ansiokkaasti molemmissa elokuvissa suomalaista naiskauneutta, elokuvat esittelivät paikallisen elokuvateollisuuden pohjamutia.

Ja lopuksi se kaikista ahkerin suomalainen tähti, joka ei ole tuikkinut kirkkaimmin parrasvaloissa, mutta on sitäkin sankarillisemmin taistellut itselleen varsin vaikuttavan uran Filippiineillä. Mies, joka saa tähdet näkemään tähtiä, taistelukohtausten ja stunttien erikoismies Mike Sanders Dome (Mika Käsmä). Hän on ollut 90-luvulta alusta lähtien mukana yli 50 filippiiniläisessä elokuvassa ja TV-sarjassa sekä lukuisissa mainoksissa hoitamassa kuvausten vaarallisimmat ja satuttavimmat kohtaukset kun paikallisilla tähdillä on puntti alkanut tärisemään.

I’ll be back