Millaista on filippiiniläinen rasismi? Keneen se kohdistuu ja onko se samaa rasismia, joka Suomessa jakaa maailman tasa-arvoisinta yhteiskuntaa niihin, jotka eivät näe sitä missään ja niihin, jotka näkevät sitä kaikkialla?
Vielä pari vuosikymmentä sitten ”Hey Joe” -huudahdukset kajahtelivat iloisesti, kun filippiiniläiset huomasivat länsimaalaisen miehen. Nyt nuo toisinaan hieman rasittavaksi käyneet huudot ovat vähentyneet. Satunnaisesti niitä vielä kuulee maaseudulla ja kaukaisilla saarilla.
Ovatko tällaiset ulkomaalaisiin kohdistetut spontaanit huutelut rasistista leimaamista vai iloista filippiiniläistä avoimuutta ulkomaalaisia kohtaan? Kuten moni muukin asia filippiiniläisessä mielenmaisemassa, se voi olla molempia samanaikaisesti.
Valkoisia valheita ja mustia mietteitä
Filippiiniläisessä ajattelussa ja asioiden jäsentelyssä on vahva ambivalentti piirre; toisensa loogisesti poissulkevat asiat voivat olla olemassa ja tapahtua samanaikaisesti ilman mitään determinististä ristiriitaa. Meillä länsimaalaisilla on enemmän taipumusta mustavalkoiseen joko-tai-ajatteluun: Teot ja puheet ovat rasismia tai ne eivät ole.
Filippiineillä rasismipöhinä ei ole nostanut sellaista yhteiskunnallista sotaa, missä taistelutanner on niin mustavalkoisena savusta, ettei kukaan enää näe, ketä vastaan taistelee ja miksi. Filippiineillä voi suunnistaa moraalisen oikeaoppisuuden viidakossa ihan omin voimin ilman ismien ja omien arvojen puolustamista ja ajamista muiden ihmisten leimaamiseen saakka.
En ole törmännyt laajemmin sellaiseen tietoisuuteen, jossa etnisyyteen liittyviä sanoja ja termejä arvioitaisiin intersektionaalisen tietoisesti, jottei kukaan päätyisi turvattomaan tilaan. Twitter ei raikaa rasismin määritelmistä, vaikka ihmiset kertovat toisilleen valkoisia valheita ja faktat esitetään mustavalkoisesti.
En ole myöskään huomannut, että rasismi ilmiönä olisi politisoitunut tai noussut merkittäväksi yhteiskunnallisen keskustelun aiheeksi. Toki Filippiineilläkin on muutamia äänekkäitä antirasistiaktivisteja, jotka etsivät identiteettiään yliopistojen kampuksilta, mutta heidän sanomansa ei saa vastakaikua kansan parissa.
Filippiiniläiset ovat kokeneet niin paljon todellista kollektiivista rasismia historiansa aikana, että he ymmärtävät intuitiivisesti, milloin se on tahatonta ja milloin normaalia inhimillistä kanssakäymistä.
Valkoisen miehen taakka
Vuonna 1899 Rudyard Kipling kirjoitti runon ”The White Man’s Burden: The United States and the Philippine Islands” tukeakseen Yhdysvaltain pyrkimyksiä alistaa Filippiinit siirtomaakseen. Eurosentristiset ja avoimen rasistiset piirit omaksuivat ”valkoisen miehen taakan” käsitteeksi, jota käytettiin oikeuttamaan valkoisen rodun oikeus siirtomaavaltaan.
Vielä nykyäänkin näkee paljon merkkejä maan pitkästä ja rasistisesta kärsimyshistoriasta. Se on kuin palimpsesti, asiakirja, joka on pyyhitty yli ja kirjoitettu useasti uudelleen, mutta siten, että vanhojen versioiden jälkiä näkyy edelleen rivien väleistä.
Tähän päivään saakka siirtomaamentaliteetin selkein ”rodullistava” sivuvaikutus on filippiiniläisten omaksuma näkemys, jonka mukaan kaikki mikä ei ole valkoista, on huonompaa ja vähempiarvoista. Esimerkiksi vaalea iho ja vaaleat hiukset statussymbolina ovat immuuneja vaihtuville muoti-ilmiöille.
Filippiinien lainsäädäntö on myös räikeän ”rasistinen”, koska se asettaa ulkomaalaiset hyvin eriarvoiseen asemaan lain edessä. Toisaalta se voidaan nähdä myös oikeutettuna protektionismina ja oman maan kansalaisten ja etujen suojelemisena.
Rasismin ruskeat kasvot
Rasismikäsitysten kanssa flirttaillaan myös arkikielessä, missä ulkomaalaisista käytetään etniseen taustaan perustuvia termejä; intsek, hapon, negro, kano, bombay, arabu… MUTTA niitä ei yleensä käytetä loukkaavassa tarkoituksessa, enemmänkin kuvailevassa. Ulkomaalaisia kuvaavilla termeillä on humoristinen lähtökohta, mistä ne ovat assimiloituneet arkikieleen ilman sen suurempaa rasistista merkityssisältöä.
Valtaväestön keskuudessa rasismin olemus muuttuu vertikaalisesti sosiaalisen ja yhteiskunnallisen aseman mukaan: Alemmissa yhteiskuntaluokissa rasismi kohdistuu enemmän ulkomaalaisiin, mutta mitä korkeammalle yhteiskunnan suhteellisessa hierarkiassa noustaan, sitä selvemmin rasismi ja eriarvoisuus kohdistuvat oman maan kansalaisiin ja omaan etniseen alkuperään.
Erityisesti maan alkuperäiskansat, kuten aetat, badjaot, morot, tausugit, batakit ja mangyanit, kokevat rankaa arkipäivän rasismia valtaväestön taholta. Vaikka näiden etnisten ryhmien oikeudet on suojeltu Kaakkois-Aasian ensimmäisellä alkuperäiskansojen oikeuksia koskevalla lailla (Indigenous Peoples’ Rights Act), he kokevat myös institutionaalista syrjintää valtion ja paikallishallintojen taholta.
Suurin osa maan valtaväestöstä pitää alkuperäiskansoihin kuuluvia ihmisiä alempiarvoisena roskasakkina, joka asuu alkeellisine tapoineen vuorilla tai kaukaisilla saarilla. Heidät yhdistetään köyhyyteen, kerjäämiseen ja likaisuuteen hieman samaan tapaan ja taatusti yhtä julmasti kuin Australian valkoinen valtaväestö kohteli aboriginaaleja.
Mustaa valkoisella
Harmittomimmillaan arkipäivän eriarvoisuus näkyy esimerkiksi turistikohteissa korkeampina hintoina ulkomaalaisille. Se, että ulkomaalaiselta pitää laskuttaa filippiiniläistä turistia enemmän, on iskostunut niin vahvasti kulttuuriin, ettei siitä päästä eroon turismiministeriön säädöksillä eikä kampanjoilla, joissa vakuutetaan ulkomaalaisenkin olevan ihminen.
Toisaalta länsimaalainen kävelee ostoskeskuksen turvatarkastuksen läpi tarkastamatta, kun mukana olevat filippiiniläiset syynätään virkaintoisuuden koko kirjon suomalla pilkuntarkkuudella.
Ehkä selkein ja näkyvin rasismin muoto on kuitenkin maassa vierailevien turistien käytös. Siihen syyllistyy vain osa turisteista, mutta he tekevät sen sitäkin antaumuksellisemmin. Öykkäröivät länsimaiset, joille kansalaisuus on ihmisarvoisen kohtelun kriteeri, ovat arkipäivää maan turistikohteissa. Heidän käytöksensä jää kuitenkin lepertelyksi, kun sitä vertaa aasialaisturistien käsityksiin kansakuntien rodullisista eroista.
Filippiiniläiset ovat kehittäneet oman hiljaisen tapansa tällaista kohtelua vastaan, joka usein ymmärretään alistumiseksi ja ”rahan edessä mateluksi”, kuten eräs rasismitutkija totesi vieraillessaan maassa. Muutaman viikon kuluttua hänkin huomasi, kuinka taitavasti filippiiniläiset käsittelivät näitä tilanteita ja iskivät omissa porukoisaan kahta kauheammin takaisin, nauraen matkalla pankkiin.
Värillä on väliä
Filippiiniläiset eivät yleensä tiedä mitään Suomesta eikä suomalaisuuteen liity mitään sellaisia etnisiä mielikuvia, joiden perusteella pääsisimme pelaamaan rasismikorteilla filippiiniläisten kanssa.
Kantasuomalaiselle väri on kuitenkin valttia Filippiineillä, missä luonnostaan vaalea iho herättää ihailua, usein jopa kiusallista kiinnostusta. Ihmiset huomauttelevat ihonväristä ja rohkeimmat pyrkivät jopa koskettelemaan. Maan syrjäisimmillä seuduilla vaaleaihoinen tuntee itsensä julkiseksi eläimeksi, jota on täysin luonnollista tuijottaa ja osoitella sormella.
Mielestäni suomalaisen maahanmuuttaja ei kuitenkaan koe rasismia, joka kohdistuisi suoraan kansallisuuteen tai etniseen taustaan. Omassa elämässäni, modernin suurkaupungin arjessa ja syrjäisempien maakuntien perinteisissä kuvioissa, kohtaan päivittäin eriarvoisuutta ja harmitonta syrjintää, joka on sekä negatiivista että positiivista.
Selkeimmän kokemuksen suomalaisuuteen liittyvästä käänteisestä rasismista sain 90-luvun alussa, kun pyysin yöpymislupaa Palawanin alkuperäiskansan vuoristokylässä. Kylän päällikkö puisteli päätään ja teki selväksi, ettei pidä valkoisista ihmisistä.
Hän mainitsi arvostavansa ainoastaan kolmea valkoihoista ihmistä, Jeesusta, joulupukkia ja erästä filippiiniläisen miehen kanssa naimisiin mennyttä kaunista Miss Universumia. Iskin välittömästi rasismikorttipakasta ässät pöytään ja sain yösijan kapteenin omasta majasta.
Muutama vuosikymmen sitten Nokia oli Filippiineillä eritäin tunnettu matkapuhelinbrändi ja liikeasioissa oli hyödyllistä mainita olevansa suomalainen. Nokian suomalaisuuteen liittyvät mielikuvat avasivat usein sellaisia ovia, jotka olisivat pysyneet suljettuina ilman kansallista ”tukirasismia”.
Suomalaisuus on ollut etu myös moottoriurheilussa. Kun kanssakilpailijat kuulevat, että tulen samasta maasta kuin Kimi, Valtteri, Mika ja Keke, olen henkisesti paalupaikalla ajamatta metriäkään.
No, onko tuollainen rasismia ja syrjintää? Tiukan pipon määrittelyllä se on sitä, mutta havainnollistakoot nuo esimerkit sitä, että filippiiniläinen ”rasismi” on enemmän uteliaisuutta, ennakkoluuloja ja opittuja käytöstapoja, kuin tuomitsevaa ja pahantahtoista syrjintää tai semanttista pellehyppelyä.
Totuus on kaikille sama, se vaan näyttää erilaiselta
Mitä pidempään Filippiineillä asuu, sitä selvemmin alkaa ymmärtämään, kuinka vahvasti etnisyys ja rodullistava profilointi vaikuttaa siihen, miten ihmisiä eri tilanteissa kohdellaan ja kuinka syvällä ne ovat ihmisyyden perusolemuksessa.
Sanotaan se lopuksi ääneen; Filippiinit on hyvin rasistinen maa, mutta se ei ole sitä samaa ”rasismia”, joka länsimaissa määritellään ja yksinkertaistetaan perusinhimillisyydestä irralliseksi moraalivalinnaksi hyvän ja pahan välillä.
Filippiineillä arkipäivän rasismi saa äärimmillään räikeitä syrjinnän ja ennakkoluulon muotoja, mutta positiivisimmillaan hulvattoman hauskoja kommentteja eri maista ja eri taustoista tulevista ihmisistä ilman loukkaamis- tai halventamistarkoitusta.
Filippiiniläisen rasismin rajat on vedetty hyvin leveällä pensselillä harmaaksi alueeksi, jossa ihmisyyden käsite kaikissa ilmenemismuodoissaan on sidottu tilanteeseen ja tarkoitusperiin, ei niinkään käytettyihin sanoihin, yhteiskunnallisiin mielipiteisiin ja henkilökohtaisiin arvoihin.
Jos jostain kajahtaa Hey Joe -huudahdus, siellä ei olla käsi kaasuhanalla aloittamassa kansanmurhaa.
