Hey Joe! – Filippiiniläistä rasismia?

Millaista on filippiiniläinen rasismi? Keneen se kohdistuu ja onko se sitä samaa rasismia, joka Suomessa jakaa maailman tasa-arvoisinta yhteiskuntaa niihin, jotka eivät näe sitä missään ja niihin, jotka yrittävät nähdä sitä kaikkialla?

Vielä pari vuosikymmentä sitten ”Hey Joe” huudahdukset kajahtelivat iloisesti, kun filippiiniläiset huomasivat länsimaalaisen miehen. Nyt nuo toisinaan hieman rasittavaksi käyneet huudot ovat vähentyneet. Satunnaisesti niitä vielä kuulee kaukaisemmissa provinsseissa.

Ovatko tuollaiset spontaanit ulkomaalaisille huutelut rasistista leimaamista vai iloista filippiiniläistä välittömyyttä ulkomaalaisia kohtaan? Kuten moni muukin asia filippiiniläisessä mielenmaisemassa, se voi olla molempia samanaikaisesti.

Filippiiniläisessä ajattelussa ja asioiden jäsentämisessä on vahva ambivalenttinen piirre; asiat voivat olla olemassa ja tapahtua samanaikaisesti ilman mitään loogista tai determinististä ristiriitaa. Meillä länsimaalaisilla on enemmän taipumusta mustavalkoiseen joko-tai-ajatteluun, teot ja puheet ovat rasismia tai ne eivät ole rasismia.

YK:n ihmisoikeusjulistusta ei tunneta Filippiineillä yhtä hyvin kuin länsimaissa eikä se ole noussut ohjaavaksi ja määrittäväksi normiksi miten kohdella ihmisiä. Yhteiskunta perustuu edelleen feodaaliseen eriarvoisuuteen ja sen kaikkiin mahdollisiin ilmenemismuotoihin. Päivittäisessä arjessa tulee rasistisia ilmiöitä vastaan jatkuvasti, mutta niiden sosiaalinen merkitys ja ihmisten suhtautuminen niihin on varsin erilaista verrattuna Suomeen.

Filippiineillä rasismipöhinä ei nosta sellaista sotaa, missä taistelutanner on niin mustavalkoisena savusta, ettei kukaan enää näe ketä vastaan taistelee ja miksi. Filippiineillä voi suunnistaa moraalisen oikeaoppisuuden viidakossa ihan omin voimin ilman ismien ja aatteiden puolustamista tai ihmisten halveeraamista.

Valkoisen miehen taakka

Rudyard Kipling kirjoitti ”The White Man’s Burden: The United States and the Philippine ” -runon vuonna 1899 tukeakseen Yhdysvaltain pyrkimystä alistaa Filippiinit siirtomaakseen. Eurosentristiset ja avoimeen rasismiin taipuvaiset piirit omaksuivat ”valkoisen miehen taakan” käsitteeksi, jolla perusteltiin valkoisen rodun oikeutta siirtomaaherruuteen.

Nykypäivänäkin voi edelleen nähdä paljon merkkejä maan pitkästä ja rasistisesta kärsimyshistoriasta. Se on kuin palimpsesti, asiakirja, joka on pyyhitty moneen kertaan yli ja yhtä moneen kertaan kirjoitettu uudelleen, mutta vanhempien versioiden jälkiä on nähtävissä rivien väleissä.

Tähän päivään saakka selkein siirtomaamentaliteetin ”rodullistava” sivuvaikutus on filippiiniläisen omaksuma näkemys siitä, että kaikki mikä ei ole valkoista, on huonoa ja vähempiarvoista: Esimerkiksi vaalea iho ja vaaleat hiukset ovat muoti-ilmiöille immuuneja statussymboleita.

Harmittomimmillaan historiaan pohjautuva arkipäivän rasismi näkyy esimerkiksi turistikohteissa korkeampina hintoina ulkomaalaisille. Se, että ulkomaalaiselta turistilla pitää laskuttaa filippiiniläistä turistia enemmän, on iskostunut niin vahvasti kulttuuriin, ettei siitä päästä eroon turismiministeriön säädöksillä ja kampanjoilla.

Filippiinien lainsäädäntö on myös avoimen ”rasistinen”, sillä se asettaa ulkomaalaiset räikeästi eriarvoiseen asemaan. Toisaalta se voidaan nähdä myös oikeutettuna protektionismina ja oman maan kansalaisten etujen suojelemisena.

Rasismin ruskeat kasvot

Varsinaista rasismia lähestytään arkipäivän kielenkäytössä, missä on aivan hyväksyttävää käyttää ulkomaalaisista etniseen taustaan perustuvia termejä; intsek, hapon, negro, kano, bombay, arabu… MUTTA niitä ei yleensä käytetä loukkaavassa tarkoituksessa, enemmänkin kuvaavassa, jolla on humoristinen lähtökohta, mistä termit ovat assimiloituneet arkikieleen ilman sen suurempaa rasistista merkityssisältöä.

Valtaväestön keskuudessa rasismin olemus muuttuu vertikaalisesti sosiaalisen ja yhteiskunnallisen aseman mukaisesti: Mitä korkeammalle mennään yhteiskunnan suhteellisessa hierarkiassa, sitä kohdistuneemmaksi rasismi muuttuu kohti oman maan kansalaisia ja omaa etnisyyttä.

Alemmissa sosiaaliluokissa rasismi kohdistuu enemmän ulkomaalaisiin, kun taas yhteiskunnan huipulla olevat ihmiset kohdistavat sen alempiarvoiseksi katsomiinsa tavallisiin filippiiniläisiin.

Erityisesti maan alkuperäiskansat – Esimerkiksi aetat, badjaot, morot, tausugit, batakit ja mangyanit – kokevat rankaa arkipäivän rasismia valtaväestön taholta. Vaikka näiden kansanryhmien oikeudet on laillisesti suojattu Kaakkois-Aasian ensimmäisellä alkuperäiskansojen oikeuksia koskevalla lailla (Indigenous Peoples’ Rights Act.), he kokevat todellista institutionaalista syrjintää myös valtion ja paikallishallintojen taholta.

Suurin osa maan valtaväestöstä pitää alkuperäiskansoihin kuuluvia ihmisiä itseään alempiarvoisena roskasakkina, joka asuu alkeellisine tapoineen vuorilla tai kaukaisilla saarilla. Heidät yhdistetään usein köyhyyteen, kerjäämiseen ja likaisuuteen. Hieman samaan tapaan, ja taatusti yhtä julmasti kuten Australian valkoinen valtaväestö kohteli aboriginaaleja.

Värillä on väliä

Kantasuomalaiselle väri on valttia Filippiineillä, missä luonnostaan vaalea iho herättää ihailua, usein jopa kiusallista kiinnostusta. Ihmiset huomauttelevat ihonväristä (harvoin kuitenkaan halveksivasti) ja rohkeimmat pyrkivät jopa koskettelemaan. Maan syrjäisimmillä seuduilla vaaleaihoinen tuntee olevansa julkinen eläin, jota saa tuijottaa ja osoitella sormella.

Omassa elämässäni modernin suurkaupungin arjessa ja syrjäisempien maakuntienkin perinteisimmissä kuvioissa, kohtaan harmitonta eriarvoisuutta ja perussyrjintää päivittäin, sekä negatiivista että positiivista. Mielestäni suomalaisen maahanmuuttaja ei kuitenkaan koe varsinaista rasismia, joka suoraan kohdistuisi kansallisuuteeni tai etniseen taustaani?

Filippiiniläiset eivät yleensä tiedä mitään Suomesta eikä suomalaisuuteen liity mitään sellaisia etnisiä mielikuvia, jotta he pääsisivät pelaamaan suomalaisten kanssa rasismikorteilla. Itse en ole koskaan törmännyt suoraan rasismiin, joka kohdistuisi nimenomaan suomalaisuuteen, mutta positiiviseen käänteiseen rasismiin törmään jatkuvasti; Jos joku jotain tietää Suomesta, se on yleensä positiivista, ja sen perusteella saan usein lähtökohtaisesti parempaa kohtelua verrattuna muiden kansallisuuksien edustajiin.

Selkein suomalaisuuteen liittyvä käänteinen rasismikokemus tapahtui 90-luvun alussa, kun olin pyytämässä yöpymislupaa eräässä Palawanin alkuperäiskansan vuoristokylässä. Alkuun kylän päällikkö puisteli päätään ja teki selväksi, ettei pitänyt valkoisista ihmisistä. Lopulta hän mainitsi arvostavansa ainoastaan kolmea valkoihoista; Jeesusta, joulupukkia ja filippiiniläisen miehen kanssa naimisiin mennyttä kaunista miss universumia. Iskin välittömästi rasismikorttipakasta ässän pöytään ja kerroin olevani kahden hänen arvostamansa valkonaaman maamies. Sain yösijan kapteenin omasta majasta.

Vielä vuosikymmen sitten liiketoiminnassa suomalaisia auttoivat Nokiaan liitetyt mielikuvat. Nokia oli Filippiineillä eritäin tunnettu kännykkäbrändi ja liikeasioissa oli hyödyllistä mainita olevansa Suomesta. Nokian suomalaisuuteen liittyvät mielikuvat avasivat usein sellaisia ovia, jotka olisivat pysyneet suljettuina ilman kansallista tukirasismia.

Moottoriurheilussa suomalaisuudesta on myös ollut etua. Kun kanssakilpailijat kuulivat, että tulen samasta maasta kuin Kimi, Valtteri, Mika tai Keke. olin henkisesti voittanut kilpailun ajamatta metriäkään.

No, onko tuollainen rasismia? Tiukan pipon määrittelyllä se on, mutta kuvastakoot nuo omakohtaiset esimerkit eroa filippiiniläisen ja suomalaisen rasismikäsityksen välillä. Suomessa rasismi on lähtökohtaisesti aina negatiivista ja tuomittavaa. Onhan se äärimmillään sitä myös Filippiineillä, mutta ei yhtä mustavalkoisena koska se ilmenee usein tilannesidonnaisena tai käänteisenä rasismina, jota harvoin lähdetään barrikadeille vastustamaan.

Rasismin valkopesu

Mitä pidempään asuu Filippiineillä, sitä selkeämmin alkaa ymmärtämään kuinka vahvasti etninen olemus vaikuttaa siihen kuinka eri tavalla ihmisiä kohdellaan eri tilanteissa ja kuinka syvällä se on ihmisen perusolemuksessa. Länsimaalainen huomaa sen viimeistään silloin kun kävelee ostoskeskuksen turvatarkastuksesta läpi, mutta mukana olevat filippiiniläiset syynätään virkaintoisuuden koko kirjon suomalla pikkutarkkuudella.

Sanotaan se lopuksi ääneen; FILIPPIINEILLÄ ON ERITTÄIN RASISTINEN KULTTUURI. Se ei kuitenkaan ole kaikilta osin sitä samaa rasismia, joka länsimaissa määritellään ja yksinkertaistetaan perusinhimillisyydestä irralliseksi moraalivalinnaksi hyvän ja pahan välillä.

Filippiineillä ”arkipäivän rasismi” on äärimmillään erilaisia syrjinnän muotoja; positiivisimmillaan hulvattoman hauskoja kommentteja eri maalaisista ja taustaisista ihmisistä vailla loukkaamis- tai halventamistarkoitusta.

Jos jostain kajahtaa Hey Joe -huudahdus, siellä ei olla käsi kaasuhanalla aloittamassa kansanmurhaa.