Millaista on filippiiniläinen rasismi? Keneen se kohdistuu ja onko se samaa rasismia, joka Suomessa jakaa maailman tasa-arvoisinta yhteiskuntaa niihin, jotka eivät näe muuta kuin rasismia ja niihin, jotka yrittävät nähdä mitä tahansa muuta paitsi rasismia?
Vielä pari vuosikymmentä sitten ”Hey Joe” huudahdukset kajahtelivat iloisesti, kun länsimaalainen mies käveli Filippiineillä. Nyt nuo toisinaan hieman rasittavaksi käyneet huudot ovat vähentyneet. Satunnaisesti niitä vielä kuulee kaukaisemmissa provinsseissa.
Ovatko tuollaiset spontaanit ulkomaalaisille huutelut rasistista leimaamista vai iloista filippiiniläistä välittömyyttä ulkomaalaisia kohtaan? Kuten moni muukin asia filippiiniläisessä mielenmaisemassa, se voi olla molempia samanaikaisesti.
Filippiiniläisessä asioiden jäsentämisessä ja ajattelussa on vahva ambivalenttinen piirre; asiat voivat olla olemassa ja tapahtua samanaikaisesti ilman mitään loogista tai determinististä ristiriitaa. Meillä länsimaalaisilla on enemmän taipumusta mustavalkoiseen joko-tai-ajatteluun, teot ja puheet ovat rasismia tai ne eivät ole rasismia.
YK:n ihmisoikeusjulistusta ei tunneta Filippiineillä yhtä hyvin kuin länsimaissa eikä se ole noussut ohjaavaksi ja määrittäväksi normiksi miten kohdella ihmisiä. Yhteiskunta perustuu edelleen feodaaliseen eriarvoisuuteen ja sen kaikkiin mahdollisiin ilmenemismuotoihin. Päivittäisessä arjessa tulee rasistisia ilmiöitä vastaan jatkuvasti, mutta niiden sosiaalinen merkitys ja ihmisten suhtautuminen niihin on varsin erilaista verrattuna Suomeen.
Filippiineillä rasismipöhinä ei nosta sellaista sotaa, missä taistelutanner on niin mustavalkoisena savusta, ettei kukaan enää näe ketä vastaan taistelee ja miksi. Filippiineillä voi suunnistaa oikeaoppisuuden viidakossa ihan omin voimin ilman ismien ja aatteiden puolustamista tai halveeraamista.
Valkoisen miehen taakka
Rudyard Kipling kirjoitti ”The White Man’s Burden: The United States and the Philippine Islands” -runon vuonna 1899 tukeakseen Yhdysvaltain pyrkimystä alistaa Filippiinit siirtomaakseen. Eurosentristiset ja avoimeen rasismiin taipuvaiset piirit omaksuivat ”valkoisen miehen taakan” käsitteeksi, jolla perusteltiin valkoisen rodun oikeutta siirtomaaherruuteen.
Nykypäivänäkin filippiino-elämästä voi edelleen nähdä paljon merkkejä maan pitkästä ja rasistisesta kärsimyshistoriasta. Se on kuin palimpsesti, asiakirja, joka on pyyhitty moneen kertaan yli ja yhtä moneen kertaan kirjoitettu uudelleen, mutta vanhempien versioiden jälkiä on nähtävissä rivien väleissä.
Tähän päivään saakka selkein siirtomaamentaliteetin ”rodullistava” sivuvaikutus on filippiiniläisten omaksuma näkemys siitä, että kaikki mikä ei ole valkoista, on huonoa ja vähempiarvoista: Vaalea iho ja vaaleat hiukset ovat filippiiniläisille takuuvarmoja statussymboleita.
Harmittomimmillaan historiaan pohjautuva arkipäivän rasismi näkyy esimerkiksi turistikohteissa korkeampina hintoina ulkomaalaisille. Se, että ulkomaalaiselta turistilla voi, tai oikeammin pitää, laskuttaa palveluista filippiiniläistä turistia enemmän, on iskostunut niin vahvasti kulttuuriin, ettei siitä päästä eroon turismiministeriön säädöksillä ja ukaaseilla.
Myös Filippiinien lainsäädäntö voidaan kokea rasistiseksi koska se asettaa ulkomaalaiset räikeästi eriarvoiseen asemaan. Tämä tietysti voidaan myös nähdä oikeutettuna protektionismina ja oman maan kansalaisten etujen asettamisena muiden edelle.
Rasismin ruskeat kasvot
Varsinaista rasismia lähestytään arkipäivän kielenkäytössä, missä on aivan hyväksyttävää käyttää ulkomaalaisista etniseen taustaan perustuvia termejä; intsek, hapon, negro, kano, bombay, arabu… MUTTA niitä ei yleensä käytetä loukkaavassa tarkoituksessa, enemmänkin kuvaavassa, jolla on humoristinen lähtökohta, mistä termit ovat assimiloituneet arkikieleen ilman sen suurempaa rasistista merkityssisältöä.
Valtaväestön keskuudessa rasismin olemus muuttuu vertikaalisesti sosiaalisen ja yhteiskunnallisen aseman mukaisesti: Mitä korkeammalle mennään yhteiskunnan suhteellisessa hierarkiassa, sitä kohdistuneemmaksi rasismi muuttuu kohti oman maan kansalaisia ja omaa etnisyyttä.
Alemmissa sosiaaliluokissa rasismi kohdistuu enemmän ulkomaalaisiin, kun taas yhteiskunnan huipulla olevat ihmiset kohdistavat sen alempiarvoiseksi katsomiinsa tavallisiin filippiiniläisiin.
Erityisesti maan alkuperäiskansat – Esimerkiksi aetat, badjaot, morot, tausugit, batakit ja mangyanit – kokevat rankaa arkipäivän rasismia valtaväestön taholta. Vaikka näiden kansanryhmien oikeudet on laillisesti suojattu Kaakkois-Aasian ensimmäisellä alkuperäiskansojen oikeuksia koskevalla lailla (Indigenous Peoples’ Rights Act.), he kokevat myös institutionaalista syrjintää valtion ja paikallishallintojen taholta.
Valitettavasti suurin osa valtaväestöstä pitää alkuperäiskansoihin kuuluvia ihmisiä itseään alempiarvoisena roskasakkina, joka asuu alkeellisine tapoineen vuorilla tai kaukaisilla saarilla. Heidät yhdistetään usein köyhyyteen, kerjäämiseen ja likaisuuteen. Hieman samaan tapaan ja taatusti yhtä julmasti mitä aboriginaalit ovat aikaisemmin kokeneet Australian valkoisen valtaväestön taholta.
Värillä on väliä
Kantasuomalaiselle väri on valttia Filippiineillä, missä luonnostaan vaalea iho ja hiukset herättävät ihailua, ja usein jopa kiusallista kiinnostusta. Ihmiset huomauttelevat ihonväristä (harvoin kuitenkaan halveksivasti) ja rohkeimmat pyrkivät jopa koskettelemaan. Maan syrjäisimmillä seuduilla vaaleaihoinen tuntee olevansa julkinen eläin, jota saa tuijottaa ja osoitella sormella.
Omassa elämässä, modernin suurkaupungin ja provinssien perinteisimmissä kuvioissa, kohtaan harmitonta perusrasismia päivittäin, sekä negatiivista että positiivista. Mielestäni suomalaisen maahanmuuttaja ei kuitenkaan koe sellaista rasismia, joka suoraan kohdistuisi kansallisuuteen?
Koska filippiiniläiset eivät yleensä tiedä mitään Suomesta, ei suomalaisuuteen liity mitään sellaisia etnisiä mielikuvia, jotta he pääsisivät pelaamaan suomalaisten kanssa rasismikorteilla. Itse en ole koskaan törmännyt suoraan rasismiin, joka kohdistuisi nimenomaan suomalaisuuteen, mutta käänteiseen rasismiin useinkin.
Selkein suomalaisuuteen liittyvä käänteinen rasismikokemus tapahtui 90-luvun alussa, kun olin pyytämässä yöpymislupaa eräässä Palawanin alkuperäiskansan vuoristokylässä. Alkuun kylän päällikkö puisteli lupapyyntöihin päätään. Hän kertoi, ettei pitänyt valkoisista ihmisistä. Lopulta hän mainitsi arvostavansa ainoastaan kolmea valkoihoista; Jeesusta, joulupukkia ja jotain filippiiniläisen kanssa naimisiin mennyttä kaunista miss universumia. Iskin välittömästi rasismikorttipakasta ässän pöytään ja kerroin olevani kahden hänen arvostamansa valkonaaman maamies. Sain yösijan kapteenin omasta majasta.
Vielä vuosikymmen sitten liiketoiminnassa suomalaisia auttoivat Nokiaan liitetyt mielikuvat. Nokia oli Filippiineillä eritäin tunnettu kännykkäbrändi ja sen tiedettiin tulevan Suomesta. Liikeasioissa oli hyödyllistä mainita olevansa Suomesta. Nokian suomalaisuuteen liittyvät mielikuvat avasivat usein sellaisia ovia, jotka olisivat pysyneet suljettuina ilman kansallista tukirasismia.
Moottoriurheilussa suomalaisuudesta on myös ollut etua. Jos kanssakilpailijat tietävät, että tulet samasta maasta kuin Kimi, Valtteri, Mika tai Keke. Olet henkisesti voittanut kilpailun ajamatta metriäkään.
No, onko tuollainen rasismia? Tiukan pipon määrittelyllä se on, mutta kuvastakoot nuo omakohtaiset esimerkit eroa filippiiniläisen ja suomalaisen rasismikäsityksen välillä. Suomessa rasismi on lähtökohtaisesti aina negatiivista ja tuomittavaa. Onhan se äärimmillään sitä myös Filippiineillä, mutta ei yhtä mustavalkoisena koska se ilmenee usein myös tilannesidonnaisena käänteisenä rasismina, jota harvoin lähdetään barrikadeille vastustamaan.
Rasismin valkopesu
Mitä pidempään asuu Filippiineillä, sitä selkeämmin alkaa huomata kuinka vahvasti etninen olemus vaikuttaa siihen kuinka eri tavalla ihmisiä Filippiineillä kohdellaan eri tilanteissa. Länsimaalainen huomaa sen viimeistään silloin kun kävelee ostoskeskuksen turvatarkastuksesta läpi ilman että vartija kysyy mitään, mutta mukana olevat filippiiniläiset syynätään virkaintoisuuden suomalla pikkutarkkuudella.
Sanotaan se lopuksi ääneen; FILIPPIINEILLÄ ON ERITTÄIN RASISTINEN KULTTUURI, mutta se ei kaikilta osin ole samaa rasismia, joka on määritelty ja yksinkertaistettu inhimillisyydestä irralliseksi moraalivalinnaksi.
Kun jostain kajahtaa Hey Joe -huudahdus, siellä ei olla käsi kaasuhanalla aloittamassa kansanmurhaa.
