Millaista on filippiiniläinen rasismi? Keneen se kohdistuu ja onko se samaa rasismia, joka Suomessa jakaa maailman tasa-arvoisinta yhteiskuntaa niihin, jotka eivät näe sitä missään ja niihin, jotka näkevät sitä kaikkialla?
Vielä pari vuosikymmentä sitten ”Hey Joe” -huudahdukset kajahtelivat iloisesti, kun filippiiniläiset huomasivat länsimaalaisen miehen. Nyt nuo toisinaan hieman rasittavaksi käyneet huudot ovat vähentyneet. Satunnaisesti niitä vielä kuulee maaseudulla ja kaukaisilla saarilla.
Ovatko tällaiset ulkomaalaisiin kohdistetut spontaanit huutelut rasistista leimaamista vai iloista filippiiniläistä avoimuutta ulkomaalaisia kohtaan? Kuten moni muukin asia filippiiniläisessä mielenmaisemassa, se voi olla molempia samanaikaisesti.
Valkoisia valheita ja mustia mietteitä
Filippiiniläisessä ajattelussa ja asioiden jäsentelyssä on vahva ambivalentti piirre; toisensa poissulkevat asiat voivat olla olemassa ja tapahtua samanaikaisesti ilman mitään loogista tai determinististä ristiriitaa. Meillä länsimaalaisilla on enemmän taipumusta mustavalkoiseen joko-tai-ajatteluun: Teot ja puheet ovat rasismia tai ne eivät ole.
Filippiineillä rasismipöhinä ei nosta sellaista yhteiskunnallista sotaa, missä taistelutanner on niin mustavalkoisena savusta, ettei kukaan enää näe, ketä vastaan taistelee ja miksi. Filippiineillä voi suunnistaa moraalisen oikeaoppisuuden viidakossa ihan omin voimin ilman ismien ja aatteiden puolustamista tai ihmisen leimaamista.
En ole vielä törmännyt laajemmin sellaiseen tietoisuuteen, jossa etnisyyteen liittyviä sanoja ja termejä arvioitaisiin intersektionaalisen tietoisesti, jottei kukaan päätyisi turvattomaan tilaan. Twitter ei raikaa rasismin määritelmistä, vaikka ihmiset kertovat toisilleen valkoisia valheita ja faktat esitetään mustavalkoisesti.
Toistaiseksi en ole huomannut, että rasismi ilmiönä olisi noussut merkittäväksi yhteiskunnalliseksi keskustelunaiheeksi tai sosiaalisen kommunikoinnin elementiksi. Toki Filippiineilläkin on muutamia äänekkäitä antirasistiaktivisteja, jotka etsivät identiteettiään yliopistojen kampuksilta, mutta heidän sanomansa ei laajemmin kiinnosta ihmisiä.
Filippiiniläiset itse ovat kokeneet historiansa aikana niin paljon todellista kollektiivista rasismia, että he tietävät ja ymmärtävät intuitiivisesti, milloin se on haitallista ja milloin tahatonta, milloin osa normaalia inhimillistä vuorovaikutusta.
Valkoisen miehen taakka
Vuonna 1899 Rudyard Kipling kirjoitti runon ”The White Man’s Burden: The United States and the Philippine Islands” tukeakseen Yhdysvaltain pyrkimyksiä alistaa Filippiinit siirtomaakseen. Eurosentristiset ja avoimesti rasistiset piirit omaksuivat ”valkoisen miehen taakan” käsitteeksi, jota käytettiin oikeuttamaan valkoisen rodun oikeutta siirtomaavaltaan.
Vielä nykyäänkin maassa voi huomata paljon merkkejä maan pitkästä ja rasistisesta kärsimyshistoriasta. Se on kuin palimpsesti, asiakirja, joka on pyyhitty ja kirjoitettu uudelleen monta kertaa, mutta vanhojen versioiden jälkiä näkyy edelleen rivien välissä.
Tähän päivään saakka siirtomaamentaliteetin selkein ”rodullistava” sivuvaikutus on filippiiniläisten omaksuma näkemys, jonka mukaan kaikki mikä ei ole valkoista, on huonompaa ja vähempiarvoista. Esimerkiksi vaalea iho ja vaaleat hiukset statussymbolina ovat immuuneja vaihtuville muoti-ilmiöille.
Filippiinien lainsäädäntö on myös räikeän ”rasistinen”, koska se asettaa ulkomaalaiset täysin eriarvoiseen asemaan lain edessä. Toisaalta se voidaan nähdä myös oikeutettuna protektionismina ja oman maan kansalaisten ja etujen suojelemisena.
Mustaa valkoisella
Harmittomimmillaan arkipäivän rasismi näkyy esimerkiksi turistikohteissa korkeampina hintoina ulkomaalaisille. Se, että ulkomaalaiselta pitää laskuttaa filippiiniläistä turistia enemmän, on iskostunut niin vahvasti kulttuuriin, ettei siitä päästä eroon turismiministeriön säädöksillä eikä kampanjoilla, joissa vakuutetaan ulkomaalaisenkin olevan ihminen.
Toisaalta länsimaalainen kävelee ostoskeskuksen turvatarkastuksen läpi tarkastamatta, kun taas mukana olevat filippiiniläiset syynätään virkaintoisuuden koko kirjon suomalla pilkutarkkuudella.
Ehkä selkein ja näkyvin rasismin muoto on kuitenkin maassa vierailevien turistien käytös. Siihen syyllistyy vain osa turisteista, mutta he tekevät sen sitäkin antaumuksellisemmin. Öykkäröivät länsimaiset, joille kansalaisuus on ihmisarvoisen kohtelun kriteeri, ovat arkipäivää maan turistikohteissa. Heidän käytöksensä jää kuitenkin lepertelyksi, kun sitä vertaa aasialaisturistien käsityksiin kansakuntien rodullisista eroista.
Filippiiniläiset ovat kehittäneet oman hiljaisen tapansa tällaista rasistista kohtelua vastaan, joka usein ymmärretään alistumiseksi ja ”rahan edessä mateluksi”, kuten eräs rasismitutkija totesi vieraillessaan maassa. Muutaman viikon kuluttua hänkin huomasi myös, kuinka taitavasti filippiiniläiset käsittelivät tällaisia tilanteita ja iskivät omissa porukoisaan kahta kauheammin takaisin matkalla nauraen pankkiin.
Rasismin ruskeat kasvot
Rasismikäsitysten kanssa flirttaillaan myös arkikielessä, missä ulkomaalaisista käytetään etniseen taustaan perustuvia termejä; intsek, hapon, negro, kano, bombay, arabu… MUTTA niitä ei yleensä käytetä loukkaavassa tarkoituksessa, enemmänkin kuvailevassa. Ulkomaalaisia kuvaavilla termeillä on humoristinen lähtökohta, mistä ne ovat assimiloituneet arkikieleen ilman sen suurempaa rasistista merkityssisältöä.
Valtaväestön keskuudessa rasismin olemus muuttuu vertikaalisesti sosiaalisen ja yhteiskunnallisen aseman mukaan: Alemmissa yhteiskuntaluokissa rasismi kohdistuu enemmän ulkomaalaisiin, mutta mitä korkeammalle yhteiskunnan suhteellisessa hierarkiassa noustaan, sitä selvemmin rasismi ja eriarvoisuus kohdistuvat oman maan kansalaisiin ja omaan etniseen alkuperään.
Erityisesti maan alkuperäiskansat, kuten aetat, badjaot, morot, tausugit, batakit ja mangyanit, kokevat rankaa arkipäivän rasismia valtaväestön taholta. Vaikka näiden etnisten ryhmien oikeudet on suojeltu Kaakkois-Aasian ensimmäisellä alkuperäiskansojen oikeuksia koskevalla lailla (Indigenous Peoples’ Rights Act), he kokevat myös institutionaalista syrjintää valtion ja paikallishallintojen taholta.
Suurin osa maan valtaväestöstä pitää alkuperäiskansoihin kuuluvia ihmisiä alempiarvoisena roskasakkina, joka asuu alkeellisine tapoineen vuorilla tai kaukaisilla saarilla. Heidät yhdistetään köyhyyteen, kerjäämiseen ja likaisuuteen hieman samaan tapaan ja taatusti yhtä julmasti kuin Australian valkoinen valtaväestö kohteli aboriginaaleja.
Värillä on väliä
Filippiiniläiset eivät yleensä tiedä mitään Suomesta eikä suomalaisuuteen liity mitään sellaisia etnisiä mielikuvia, joiden perusteella pääsisimme pelaamaan rasismikorteilla filippiiniläisten kanssa.
Kantasuomalaiselle väri on valttia Filippiineillä, missä luonnostaan vaalea iho herättää ihailua, usein jopa kiusallista kiinnostusta. Ihmiset huomauttelevat ihonväristä, yleensä ihailevasti, ja rohkeimmat pyrkivät jopa koskettelemaan. Maan syrjäisimmillä seuduilla vaaleaihoinen tuntee itsensä julkiseksi eläimeksi, jota on täysin luonnollista tuijottaa ja osoitella sormella.
Mielestäni suomalaisen maahanmuuttaja ei kuitenkaan koe avointa rasismia, joka kohdistuisi suoraan kansallisuuteen tai etniseen taustaan. Omassa elämässäni, modernin suurkaupungin arjessa ja syrjäisempien maakuntien perinteisissä kuvioissa, kohtaan päivittäin eriarvoisuutta ja harmitonta syrjintää, joka on sekä negatiivista että positiivista.
Selkeimmän kokemuksen suomalaisuuteen liittyvästä käänteisestä rasismista sain 90-luvun alussa, kun pyysin yöpymislupaa Palawanin alkuperäiskansan vuoristokylässä. Kylän päällikkö puisteli päätään ja teki selväksi, ettei pidä valkoisista ihmisistä.
Hän mainitsi arvostavansa ainoastaan kolmea valkoihoista ihmistä, Jeesusta, joulupukkia ja erästä filippiiniläisen miehen kanssa naimisiin mennyttä kaunista Miss Universumia. Iskin välittömästi rasismikorttipakasta ässät pöytään ja sain yösijan kapteenin omasta majasta.
Muutama vuosikymmen sitten Nokia oli Filippiineillä eritäin tunnettu matkapuhelinbrändi ja liikeasioissa oli hyödyllistä mainita olevansa suomalainen. Nokian suomalaisuuteen liittyvät mielikuvat avasivat usein sellaisia ovia, jotka olisivat pysyneet suljettuina ilman kansallista ”tukirasismia”.
Suomalaisuus on ollut etu myös moottoriurheilussa. Kun kanssakilpailijat kuulevat, että tulen samasta maasta kuin Kimi, Valtteri, Mika ja Keke, olen henkisesti paalupaikalla ajamatta metriäkään.
No, onko tuollainen rasismia ja syrjintää? Tiukan pipon määrittelyllä se on sitä, mutta havainnollistakoot esimerkit eroa filippiiniläisen ja länsimaisen rasismin välillä: Länsimaissa rasismi ymmärretään avoimena syrjintänä tai väkivaltana. Aasiassa se on hienovaraisempaa, ja ilmaistaan sosiaalisen syrjäytymisen, stereotypioiden tai mahdollisuuksien rajoitusten kautta.
Totuus on kaikille sama, se vaan näyttää erilaiselta
Mitä pidempään Filippiineillä asuu, sitä selvemmin alkaa ymmärtämään, kuinka vahvasti etnisyys ja rodullistava profilointi vaikuttaa siihen, miten ihmisiä eri tilanteissa kohdellaan ja kuinka syvällä ne ovat ihmisyyden perusolemuksessa.
Sanotaan se lopuksi ääneen; Filippiineillä on hyvin rasistinen kulttuuri, mutta se ei ole sitä samaa ”rasismia”, joka länsimaissa määritellään ja yksinkertaistetaan perusinhimillisyydestä irralliseksi moraalivalinnaksi hyvän ja pahan välillä.
Filippiineillä arkipäivän rasismi saa äärimmillään räikeitä syrjinnän muotoja; positiivisimmillaan hulvattoman hauskoja kommentteja eri maista ja eri taustoista tulevista ihmisistä ilman loukkaamis- tai halventamistarkoitusta.
Filippiiniläisen rasismin rajat ovat veteen piirrettyjä viivoja tai pikemminkin leveällä siveltimellä vedettyä harmaata aluetta, jossa ihmisyyden käsite kaikissa ilmenemismuodoissaan on sidottu tilanteeseen ja tarkoitusperiin, ei käytettyihin sanoihin ja yhteiskunnallisiin mielipiteisiin.
Jos jostain kajahtaa Hey Joe -huudahdus, siellä ei olla käsi kaasuhanalla aloittamassa kansanmurhaa.
