Hey Joe! – Filippiiniläistä rasismia?

Millaista on filippiiniläinen rasismi? Keneen se kohdistuu ja onko se samaa rasismia, joka Suomessa jakaa maailman tasa-arvoisinta yhteiskuntaa niihin, jotka eivät näe muuta kuin rasismia ja niihin jotka yrittävät nähdä mitä tahansa muuta paitsi rasismia? 

Vielä pari vuosikymmentä sitten ”Hey Joe” huudahdukset kajahtelivat iloisesti kun länsimaalainen mies käveli missä tahansa Filippiineillä. Nyt nuo toisinaan hieman rasittavaksi käyneet huudot ovat vähentyneet. Satunnaisesti niitä vielä kuulee kaukaisemmissa provinsseissa.

Ovatko tuollaiset spontaanit ulkomaalaisille huutelut rasistista leimaamista vai iloista filippiiniläistä välittömyyttä ulkomaalaisia kohtaan? Kuten moni muukin asia filippiiniläisessä mielenmaisemassa, se voi olla molempia samanaikaisesti.

Filippiiniläisessä asioiden jäsentämisessä ja ajattelussa on vahva ambivalenttinen piirre; asiat voivat olla olemassa samanaikaisesti ilman mitään loogista tai determinististä ristiriitaa. Meillä länsimaalaisilla on enemmän taipumusta mustavalkoiseen joko-tai -ajatteluun, teot ja puheet ovat rasismia tai ne eivät ole rasismia.

YK:n ihmisoikeusjulistusta ei tunneta Filippiineillä yhtä hyvin kuin länsimaissa eikä se ole noussut ohjaavaksi ja määrittäväksi normiksi miten kohdella toisia ihmisiä. Filippiineillä voi suunnistaa oikeaoppisuuden viidakossa ihan omin voimin ilman ismien ja aatteiden puolustamista tai halveeraamista.

Filippiiniläinen yhteiskunta perustuu edelleen feodaaliseen eriarvoisuuteen ja sen kaikkiin mahdollisiin ilmenemismuotoihin. Filippiiniläisessä arjessa tulee rasistisia ilmiöitä vastaan jatkuvasti, mutta niiden sosiaalinen merkittävyys ja ihmisten suhtautuminen niihin on varsin erilaista verrattuna Suomeen. Filippiineillä rasismipöhinä ei nosta sellaista sotaa, missä taistelutanner on niin mustavalkoisena savusta, ettei kukaan enää näe ketä vastaan taistelee ja miksi.

Valkoisen miehen taakka

Rudyard Kipling kirjoitti ”The White Man’s Burden: The United States and the Philippine Islands” -runon vuonna 1899 tukeakseen Yhdysvaltain pyrkimystä alistaa Filippiinit siirtomaakseen. Eurosentristiset ja avoimeen rasismiin taipuvaiset piirit omaksuivat ”valkoisen miehen taakan” käsitteeksi, jolla perusteltiin valkoisen rodun oikeutta siirtomaaherruuteen.

Nykypäivän filippiino-elämästä voi edelleen nähdä paljon merkkejä maan pitkästä ja rasistisesta kärsimyshistoriasta. Se on kuin palimpsesti, asiakirja, joka on pyyhitty moneen kertaan yli ja yhtä moneen kertaan kirjoitettu uudelleen ja vanhempien versioiden jälkiä on nähtävissä rivien väleissä.

Tähän päivään saakka selkein siirtomaamentaliteetin ”rodullistava” sivuvaikutus on filippiinojen omaksuma näkemys siitä, että kaikki mikä ei ole valkoista, on huonoa ja vähempiarvoista: Vaalea iho ja vaaleat hiukset ovat edelleen filippiiniläisille takuuvarmoja statussymboleita.

Harmittomimmillaan historiaan pohjautuva arkipäivän rasismi näkyy esimerkiksi turistikohteissa korkeampina hintoina ulkomaalaisille. Se, että ulkomaalaiselta turistilla voi, tai oikeammin pitää, laskuttaa palveluista filippiiniläistä turistia enemmän, on iskostunut niin vahvasti kulttuuriin, ettei siitä päästä eroon turismiministeriön säädöksillä ja ukaaseilla.

Myös Filippiinien lainsäädäntö voidaan kokea rasistiseksi koska se asettaa ulkomaalaiset räikeästi eriarvoiseen asemaan. Tämä tietysti voidaan myös nähdä oikeutettuna protektionismina ja oman maan kansalaisten etujen asettamisena muiden edelle.

Rasismin ruskeat kasvot

Varsinaisen rasismin puolelle päästään kuitenkin arkipäivän kielenkäytössä, missä on aivan normaalia käyttää ulkomaalaisista etniseen taustaan perustuvia termejä; intsek, hapon, negro, kano, bombay, arabu… MUTTA niitä ei käytetä loukkaavassa tarkoituksessa, enemmänkin kuvaavassa, jolla on humoristinen lähtökohta mistä termit ovat assimiloituneet arkikieleen ilman sen suurempaa rasistista merkityssisältöä.

Valtaväestön keskuudessa rasismin olemus muuttuu vertikaalisesti sosiaalisen ja yhteiskunnallisen aseman mukaisesti: Mitä korkeammalle mennään yhteiskunnan suhteellisessa hierarkiassa, sitä kohdistuneemmaksi rasismi muuttuu kohti oman maan kansalaisia ja omaa etnisyyttä.

Alemmissa sosiaaliluokissa rasismi kohdistuu enemmän ulkomaalaisiin, kun taas yhteiskunnan huipulla olevat eliittiperheet kohdistavat sen alempiarvoiseksi katsomiinsa filippiinoihin.

Erityisesti maan alkuperäiskansat – aetat, badjaot, morot, tausugit, batakit, mangyanit… – kokevat rankaa arkipäivän rasismia valtaväestön taholta. Vaikka näiden kansanryhmien oikeudet on laillisesti suojattu ensimmäisenä Kaakkois-Aasiassa alkuperäiskansojen oikeuksia koskevalla lailla (Indigenous Peoples’ Rights Act.), käytännössä he kokevat myös institutionaalista syrjintää valtion ja paikallishallintojen taholta.

Myös valtaväestö pitää heitä alempiarvoisena roskasakkina, joka asuu vuorilla tai kaukaisilla saarilla kuin eläimet. Heidät yhdistetään usein köyhyyteen, kerjäämiseen ja likaisuuteen. Hieman samaan tapaan ja taatusti yhtä julmasti mitä aboriginaalit ovat aikaisemmin saaneet kokea Australian valkoisen valtaväestön taholta.

Värillä on väliä

Kantasuomalaiselle väri on valttia Filippiineillä, missä luonnostaan vaalea iho ja hiukset herättävät ihailua, ja usein jopa kiusallista kiinnostusta. Ihmiset huomauttelevat ihonväristä (harvoin kuitenkaan halveksivasti) ja rohkeimmat pyrkivät jopa koskettelemaan. Maan syrjäisimmillä seuduilla vaaleaihoinen saa tuntea olevansa julkinen eläin, jota saa tuijottaa ja osoitella sormella.

Omassa elämässä, modernin suurkaupungin ja provinssien perinteisimmissä kuvioissa, kohtaan harmitonta perusrasismia päivittäin, sekä negatiivista että positiivista. Mutta kokeeko suomalaisen maahanmuuttaja Filippiineillä rasismia, joka suoraan kohdistuisi kansallisuuteen?

Koska filippiinot eivät tiedä juuri mitään Suomesta, ei suomalaisuuteen liity mitään yleistäviä etnisiä mielikuvia, jotta suomalaisen pääsisi pelaamaan filippiinon kanssa rasismikorteilla. Itse en ole koskaan törmännyt suoraan rasismiin, joka kohdistuisi nimenomaan suomalaisuuteen, mutta käänteiseen rasismiin useinkin.

Selkein suomalaisuuteen liittyvä käänteinen rasismikokemus tapahtui 90-luvun alussa kun olin pyytämässä yöpymislupaa eräässä Palawanin alkuperäiskansan vuoristokylässä. Alkuun kylän päällikkö puisteli lupapyyntöihin päätään ja kertoi ettei pitänyt valkoisista ihmisistä. Lopulta hän mainitsi arvostavansa ainoastaan kolmea valkoihoista; Jeesusta, joulupukkia ja jotain filippiinon kanssa naimisiin mennyttä kaunista miss universumia. Iskin välittömästi rasismikorttipakasta ässän pöytään ja kerroin olevani kahden hänen arvostamansa valkonaaman maamies. Sain yösijan kapteenin omasta majasta.

Vielä vuosikymmen sitten liiketoiminnassa suomalaisia auttoivat Nokiaan liitetyt mielikuvat. Nokia oli Filippiineillä eritäin tunnettu kännykkäbrändi ja sen tiedettiin tulevan Suomesta. Liikeasioissa oli hyödyllistä mainita olevansa Suomesta. Nokian suomalaisuuteen liittyvät mielikuvat avasivat usein sellaisia ovia, jotka olisivat pysyneet suljettuina ilman kansallista tukirasismia.

Moottoriurheilussa suomalaisuudesta on myös hyötyä kun kanssakilpailijat ovat tietoisia siitä, että tulet samasta maasta kuin Kimi, Valtteri, Mika tai Keke. Olet henkisesti voittanut kilpailun ajamatta metriäkään.

No, onko tuollainen rasismia? Tiukan pipon määrittelyllä se on, mutta kuvastakoon nuo omakohtaiset esimerkit eroa filippiiniläisen ja suomalaisen rasismikäsityksen välillä. Suomessa rasismi on lähtökohtaisesti aina negatiivista ja tuomittavaa. Onhan se sitä myös Filippiineillä, mutta ei yhtä mustavalkoisena koska se ilmenee usein myös tilannesidonnaisena käänteisenä rasismina, jota harvoin lähdetään barrikadeille vastustamaan.

Rasismin valkopesu

Mitä pidempään asuu Filippiineillä, sitä selkeämmin alkaa huomata kuinka vahvasti etninen olemus vaikuttaa siihen kuinka eri tavalla ihmisiä Filippiineillä kohdellaan eri tilanteissa. Länsimaalainen huomaa sen viimeistään silloin kun kävelee ostoskeskuksen turvatarkastuksesta läpi ilman että vartija kysyy mitään tai tekee ruumiintarkastuksen, mutta mukana olevat filippiino-partnerit syynätään virkaintoisuuden suomalla pikkutarkkuudella.

Sanotaan se lopuksi ääneen; FILIPPIINEILLÄ ON ERITTÄIN RASISTINEN KULTTUURI, mutta se ei kaikilta osin ole samaa rasismia, joka on määritelty ja yksinkertaistettu inhimillisyydestä irralliseksi moraalivalinnaksi.

Kun jostain kajahtaa Hey Joe -huudahdus, siellä ei olla käsi kaasuhanalla aloittamassa kansanmurhaa.