Intramuros oli Espanjan siirtomaakaudella Manilan sydän. Nykyään sen syke on hitaampi, mutta jokainen lyönti muistuttaa yhä siitä, mistä Filippiinit on tullut – ja ehkä hieman myös siitä, minne se on matkalla.
Intramuros on vanha, osin espanjalaistyylinen kaupunginosa Manilassa, joka toimi espanjalaisen siirtomaavallan hallinnollisena, uskonnollisena ja kulttuurisena keskuksena Filippiineillä yli kolmen vuosisadan ajan (1571–1898). Intramuroksen nimi tulee latinasta ja tarkoittaa ”muurien sisällä”.
Intramuros oli vallan hermokeskus – paikka, jossa päätettiin saarivaltion asioista ja jonka sydän sykki espanjalaisella rytmillä. Tavalliselle väestölle siinä sydämessä ei juuri ollut sijaa. Kaupungissa elivät espanjalaiset, mestitsit (toinen vanhemmista oli eurooppalaista syntyperää), kiinalaiset kauppiaat sekä katoliset papit. Kaikki muut jäivät muurien ulkopuolelle.
Nykypäivän Intramuros on museoalue, mutta se on myös Filippiinien historian ruumiillistuma – muistutus siirtomaamenneisyydestä, kirkon vaikutusvallasta, kansallisen identiteetin etsinnästä ja lopulta myös sen löytämisestä.
Uskon linnoitus ja kulttuurin kehto
Pasig-joen suulla, sen Manilanlahteen laskevalla pohjoisrannalla, sijaitsi vuosisatojen ajan vilkas kauppasatama ja paikallisten heimopäälliköiden hallinnollinen keskus. Strategisesti tärkeällä alueella vaikutti eri aikoina kiinalaisia, intialaisia ja arabialaisia hallitsijoita. Myös espanjalaiset saapuessaan tunnistivat alueen merkityksen ja päättivät perustaa sinne uuden siirtomaansa linnoitetun hallintokeskuksen.
Vuonna 1571 espanjalainen konkistadori Miguel López de Legazpi käynnisti Intramuroksen rakennustyöt. Seuraavan vuosisadan aikana joen varrelle kohosi hiekka- ja hohkakivestä rakennettuja muureja ja vallihautoja. Lopulta 64 hehtaarin kokoista aluetta ympäröi jykevät kivimuurit, joista suurin osa on yhä tänä päivänä pystyssä.
Muurein suojattuun kaupunkiin pääsi seitsemän portin kautta, jotka suljettiin iltaisin. Näistä suurin oli Puerta Real – ”Kuninkaallinen portti”. Intramuroksen sisälle rakennettiin hallintorakennuksia, kivisiä asuintaloja ja kirkkoja, joissa opetettiin Jumalan pelkoa ja espanjan kielioppia – usein samassa lauseessa. Sinne perustettiin myös maan ensimmäiset korkeakoulut, kuten ja Universidad de Santo Tomás (1611) ja Colegio de San Juan de Letrán (1620).
Muurien sisällä saivat asua vain espanjalaistaustaiset tai espanjalaisten suosiossa olevat filippiiniläiset. Muu väestö asui muurien ulkopuolella, nykyisen Binondon kaupunginosan alueella, Pasig-joen vastakkaisella rannalla. Intramuroksen väestö koostui pääasiassa virkamiehistä, sotilaista sekä kirkon palvelijoista – munkeista ja papeista – joilla oli Jumalan mandaatti ja usein myös epäilyttävän suuri kiinnostus paikallisiin neitsyisiin.
Vuonna 1762 Iso-Britannia valtasi Intramuroksen osana Euroopassa riehunutta seitsemän vuoden sotaa, joka laajeni myös siirtomaihin. Britit hallitsivat Intramurosta lähes kahden vuoden ajan, kunnes se palautettiin Espanjalle vuoden 1764 Pariisin rauhansopimuksen mukaisesti.
Täystuho
Intramuroksen rooli muuttui merkittävästi Yhdysvaltain siirtomaakaudella (1898–1946). Amerikkalaisten suhtautuminen Intramurokseen oli ristiriitainen: toisaalta se nähtiin historiallisesti ja kulttuurisesti merkittävänä kohteena, mutta toisaalta se edusti heidän silmissään espanjalaisen siirtomaavallan rappeutunutta perintöä, joka ei sopinut yhteen heidän pyrkimystensä kanssa.
Yhdysvallat halusi esiintyä ”sivistyksen tuojana” ja erottautua espanjalaisista edeltäjistään. Intramuros symboloi menneisyyttä, jota amerikkalaiset pyrkivät osittain purkamaan – sekä konkreettisesti että symbolisesti.
Heidän tavoitteensa oli rakentaa uudenlainen filippiiniläinen yhteiskunta, jossa espanjalainen, katolinen ja aristokraattinen siirtomaakulttuuri väistyisi ”demokraattisen ja modernin” amerikkalaisen mallin tieltä.
Vuonna 1905 Daniel Burnham laati Manilan kaupunkisuunnitelman, joka keskittyi kaupungin kehittämiseen Intramuroksen ulkopuolella. Uudet hallintokeskukset rakennettiin Ermitan kaupunginosaan ja Malacañangin presidentinpalatsin ympäristöön. Intramuros jäi unohduksiin ja muuttui köyhän väestön asuinalueeksi.
Alkuperäinen Intramuros tuhoutui lopullisesti helmikuussa 1945, kun amerikkalaisten massiiviset ilmapommitukset pyyhkivät sen maan tasalle toisen maailmansodan loppuvaiheessa. Japanilaiset käyttivät Intramurosta miehityksensä aikana sotilashallintonsa keskuksena, ja sen rakennuksissa toimivat muun muassa Japanin armeijan sotilaspoliisin, kempeitain, pahamaineiset vankilat ja kidutuskammiot.
Pommien pudotessa Intramuroksen historialliset kohteet – barokkikirkot ja siirtomaapalatsien rivistöt – katosivat. Kirkot sortuivat, kivitalot jauhautuivat pölyksi, ja vuosisatainen historia muuttui hiljaisuudeksi. Ainoastaan San Agustínin kirkko jäi pystyyn – Jumalan armosta, kuten paikalliset asukkaat sen selittivät.
Ylösnousemus
Sodan jälkeen Intramuros ei noussut restaurointihankkeiden kärkeen. Itsenäistynyt Filippiinien valtio keskittyi ensisijaisesti maan jälleenrakentamiseen ja talouden vakauttamiseen, ei siirtomaahistorian muistomerkkien säilyttämiseen. Intramuroksen raunioalue jäi unohduksiin eikä sen infrastruktuuriin ja kunnossapitoon löytynyt kiinnostusta.
Vuonna 1979 presidentti Ferdinand Marcos perusti valtiollisen viraston, Intramuros Administrationin, jonka tehtävänä oli alueen kunnostaminen, suojeleminen ja hallinnointi. Virasto sai laajat valtuudet restauroida alue historiallista tarkkuutta noudattaen. Alueelle muodostuneet slummit ihmisineen siirrettiin muualle, ja osa rakennuksista rakennettiin uudelleen alkuperäisten piirustusten pohjalta (esimerkiksi Casa Manila).
Restaurointi ei kuitenkaan sujunut täysin ongelmitta. Alkuperäisiä rakennusmateriaaleja ei aina ollut saatavilla, ja monet uudelleen rakennetut talot jäivät osittain kulisseiksi – ne näyttivät historiallisilta, mutta toimivat käytännössä moderneina museoina tai toimistotiloina.
Kadonnutta aikaa etsimässä
Nykyään Intramuros ei ole enää suljettu linnake, vaan historiallinen teemapuisto, jossa siirtomaamenneisyys kohtaa ruman uudisrakentamisen. Viime vuosina on pyritty siihen, että Intramuros olisi enemmän kuin pelkkä ulkoilmamuseo: alue toimii näyttämönä erilaisille festivaaleille, katuesityksille ja uskonnollisille kulkueille. Päivittäiset opastetut kävelykierrokset ja monipuolinen tapahtumatarjonta pitävät paikan elävänä ja vireänä.
Intramuroksen tunnetuimpia vierailukohteita ovat:
Manilan Cathedral – Useaan kertaan uudelleen rakennettu katedraali. Nykyinen versio vuodelta 1958 muistuttaa enemmän eurooppalaista arkkipiispan päiväunta kuin alkuperäistä rakennusta, mutta on silti vaikuttava näky.
Casa Manila – Täysin rekonstruoitu espanjalaisajan yläluokan kaupunkitalo, joka esittelee, miten herrasväki nukkui kovilla sängyillä ja nautti kahdeksan ruokalajin illallisia hopeisilla aterimilla, joita palvelijat puhdistivat äänettömästi nurkassa.
San Agustínin kirkko – Filippiinien vanhin kivikirkko (valmistunut 1607), joka on myös UNESCO:n maailmanperintökohde.
Baluarte de San Diego – Intramuroksen lounaiskulmaan 1600- luvulla rakennettu linnoitus, josta saa parhaat valokuvat, mutta jonka muureilta on yllättävän helppo pudota, jos yrittää ottaa selfien liian lähellä reunaa.
Calesa-hevoskärryt – Jos haluat kulkea kuin siirtomaa-ajan aristokraatti ja haista kuin karjapiha, kokeile calesa-ajelua. Hevoskärryjen kuskit ovat usein itseoppineita historioitsijoita – tai ainakin hyviä keksimään juttuja, kunhan tippi irtoaa.
Bahay Tsinoy – Museo, joka kertoo Filippiinien kiinalaisvähemmistön historiasta ja vaikutuksesta maan kehitykseen.
Ilustrado-ravintola – Tarjoaa autenttista filippiiniläistä siirtomaa-ajan ruokaa hienostuneessa miljöössä.
Erityismaininnan ansaitsee joulun alla järjestettävä Pasko sa Intramuros – tapahtuma, jossa kynttilöin valaistut kivikujat luovat satumaisen tunnelman. Tapahtuma on vaikuttava sekä visuaalisesti että elämyksellisesti.
Jose Rizal – Intramuroksen tragedian kasvot
Jose Rizal on henkilö, jota ei voi sivuuttaa puhuttaessa Intramuroksesta. Rizal oli silmälääkäri ja monipuolisesti sivistynyt mies, joka näki tarkasti ja kirjoitti vielä tarkemmin. Hänen ajatuksensa ja kirjoituksensa rohkaisivat filippiiniläisiä kuvittelemaan mahdotonta: vapautumista Espanjan kirkon ja pappien vallasta.
Vuonna 1896 Rizal vangittiin syytettynä kapinaan yllyttämisestä. Hänet suljettiin Fort Santiagoon, Intramuroksen vanhimpaan linnoitukseen, joka toimi espanjalaisten pelotteluvälineenä kaikkia niitä vastaan, jotka uskalsivat puhua sananvapauden tai itsenäisyyden puolesta. Rizalin oikeudenkäynti oli pelkkä näytös – puolustus oli muodollisuus ja lopputulos ennalta päätetty tragedia. Rizal tuomittiin kuolemaan.
Viimeisinä päivinään hän kirjoitti sellissään jäähyväisrunon Mi Último Adiós (Viimeiset hyvästit) kynttilänvalossa, nojaten vankilan kylmää seinää vasten. Pian tämän jälkeen hänet marssitettiin teloituspaikalle Bagumbayaniin (nykyinen Luneta-puisto), jossa espanjalainen teloituskomppania ampui hänet hiljaisen väkijoukon seuratessa tapahtumaa. Teloitus sysäsi liikkeelle vallankumouksen, joka johti Espanjan siirtomaavallan päättymiseen Filippiineillä.
Nykyään Fort Santiagossa toimii Rizal Shrine -museo, jossa voi nähdä hänen henkilökohtaisia esineitään – vaatteita, kirjeitä ja sellin, jossa hän vietti viimeiset päivänsä. Museon vaihtuvat näyttelyt esittelevät Rizalin elämää, hänen kirjallista tuotantoaan sekä kohtalokasta matkaa kohti teloitusta. Fort Santiago on yksi Intramuroksen vaikuttavimmista kohteista.
Askel menneeseen ja silmäys tulevaan
Jos Manila olisi kirja, Intramuros olisi ehkä se luku, josta lukeminen kannattaa aloittaa, koska siellä syntyi Filippiinien valtiollinen identiteetti. Sen kaduilla kävellessä paljastuu myös, millainen suhde nyky-Filippiineillä on omaan historiaansa: muutama restauroitu katu ja rakennus on saatu näyttämään siltä, miltä menneisyyden toivottiin näyttäneen, mutta ilman jatkumoa ja suhdetta ympäröivään arkkitehtoniseen kaaokseen.
Vaikka nykyinen Intramuros on entisöity historiallinen turistikohde keskellä kauan remontintarpeessa olevia toimistorakennuksia, se on silti eräänlainen metafora Filippiinien sielusta — muistutus siirtomaa-ajasta, kirkon vallasta ja kansallisen identiteetin synnystä.
Intramuroksessa olisi perusainekset maailmanluokan historialliselle nähtävyydelle, joita Manilassa ei ole, mutta se edellyttäisi täysin uudenlaista valtiollista suhtautumista omaan historiaan sekä valtavan määrän rahaa ja käytännössä koko muurien ympäröimän alueen jälleenrakentamisen, mikä takaa, ettei lähitulevaisuus tule muuttamaan Intramuroksen tilannetta.
Siitä huolimatta Intramuros on nykyiselläänkin vierailemisen arvoinen alue, sillä sen restauroidut osat tarjoavat näkymän yhdenlaiseen Manilaan, joka on yksi niistä monista erilaisista todellisuuksista, joita suurkaupunki pitää sisällään.
Aiheesta lisää:
Filippiinien ensimmäinen tasavalta – Itku lyhyestä ilosta
Jose Rizal – Elät vain kahdesti
Fernão de Magalhães – Mies, joka purjehti maailman maapalloksi
