Islam Filippiineillä – Sotaa ja sopimista

”Ei Mindanaolle saada koskaan rauhaa. Ei sitä löydy meistä, ei meillä ole sitä veressämme.” Näin totesi eräs Moro Islamic Liberation Front -taisteluyksikön päällikkö, kun häneltä kysyttiin, miksi hän taistelee oman maansa sotilaita vastaan.

Filippiineillä on vielä ihmisiä, jotka kutsuvat lounaismonsuunia merirosvotuuleksi. Nimi kertoo siitä sukupolvien takaisesta pelosta, jota muslimimerirosvot herättivät, kun lounaasta puhaltavat tuulet toivat heidät ryöstelemään ja hakemaan orjia maan pohjoisosista saakka.

Nykyään keskiverto filippiiniläinen joutuu tekemisiin muslimien kanssa kansanmarketeilla. Näillä marketeilla muslimikauppiaille on varattu omat erilliset alueet, missä tingitään, käydään kauppaa merkkituotteiden salakuljettujilla kopioilla ja löydetään edullisimmat vaihtoehdot asiaan kuin asiaan ilman kuluttajansuojan taakkaa.

Muslimikauppiaat ja heidän erillisalueensa marketeilla kuvastavat Filippiinien muslimien asemaa yleisemminkin yhteiskunnassa: Heitä siedetään ja heidän sallitaan toimia rajatuilla alueilla pienessä mittakaavassa omien lakien ja tapojen mukaisesti. Kauppapaikkojen omistajat ja viranomaiset katsovat kauppaa läpi sormiensa eivätkä puutu siihen, kunhan se ei liiaksi häiritse heidän omia liiketoimiansa.

Vapaustaistelijoita vai terroristeja?

Filippiinien muslimiväestön todellisesta määrästä ei ole tilastollista yksimielisyyttä, sillä kaikilla muslimivaltaisilla alueilla ei tehdä väestölaskentaa. Arvioiden mukaan maan väestöstä noin 7 prosenttia pitää itseään muslimeina. Suurin osa heistä asuu maan eteläisissä osissa Mindanaolla, Basilanin ja Jolon saarilla.

Vaikka Filippiinien muslimit ovat ylpeitä omasta identiteetistään, he eivät ole yhtenäinen ryhmä. He ovat jakautuneet vähintään 13 eri ryhmään, joilla jokaisella on oma kieli ja omat hallinnolliset rakenteet ja hierarkiat. Suurin osa heistä harjoittaa konservatiivista shafi’i-koulukunnan mukaista sunni-islamia.

Maan kristityn valtaväestön ja muslimivähemmistön rinnakkaiselo on ollut loppumatonta taistelua, sopimista, epäluuloa ja valtataistelua. Muslimijohtajat pitävät aseellista taistelua espanjalaisia, amerikkalaisia, japanilaisia ja filippiiniläisiä vastaan osana neljä vuosisataa jatkunutta oikeutettua kansallista vapautusliikettä.

Espanjan siirtomaa-ajoista lähtien Filippiineistä on pyritty rakentamaan kansallisvaltio, jonka valtiollinen yhtenäisyys on ankkuroitu ”yksi kansa, yksi mieli” ajatukseen. Muslimit tulkitsevat sen assimilaatioksi, jonka tavoitteena on sulauttaa heidän kulttuurinsa osaksi kristittyjen enemmistökulttuuria. Heidän oman käsityksensä mukaan he muodostavat suvereenin kansakunnan, joka integroitiin tarpeettomasti valtioon, jossa heillä ei ole mitään roolia.

Tämä ristiriita on luonut pirullisen kolmiodraaman, jossa muslimit, maan hallitus ja armeija kiertävät loputtomien taistelujen ja rauhanneuvottelujen kehää, missä oikeutettuja vaatimuksia ei voi erottaa terrorismista.

Vaikka maan hallitus on tehnyt paljon myönnytyksiä muslimivähemmistön vaatimuksille, konflikti on jatkunut, koska kaikki sen osapuolet ovat toistaiseksi halunneet sen jatkuvan: Muslimit osana omaa kansallista taisteluaan; hallituksen virkamiehet osana valtiollista syrjintää ja kenraalit osana armeijan rahoituksen turvaamista.

Piikki kristittyyn lihaan

Islam kulkeutui Filippiinien saariston eteläosiin Intian valtamereltä purjehtineiden arabikauppiaiden mukana. Espanjalaisten saapuessa saaristo oli islamilaistettu Manilaa myöten. Kun Miguel López de Legazpin johtama espanjalainen laivasto saapui Manilaan vuonna 1565, he kohtasivat siellä Brunein sulttaanikunnan vasallivaltion.

Espanjalaiset eivät siirtomaakaudellaan (1565–1898) pystyneet hallitsemaan koko saaristoa. Muslimien hallitsemilla Sulun saarilla ja Mindanaon saaren sisäosissa espanjalaiset sotilaat joutuivat vetäytymään ja jättämään hallinnon rakentaminen sikseen. Paikallisten sulttaanien oli helppo puolustaa alueitaan, koska espanjalaisia ei ollut riittävästi rakentamaan alueelle linnoituksia ja puolustamaan niitä.

Koska maallinen siirtomaavalta ei pystynyt alistamaan muslimeja sotilaallisesti eikä henkisesti, papit eivät jättäneet käyttämättä tilaisuutta kuvata heidät kristittyjen luonnollisina vihollisina ja merirosvoina, jotka terrorisoivat saariston meriteitä ja rannikkokyliä. Tämä vuosisatoja kestänyt kirkollinen propaganda on jättänyt pitkän nykypäivään ulottuvan varjon suhtautumisessa maan muslimivähemmistöön.

Verraton väestönvaihto

Kun Yhdysvallat sai Filippiinit siirtomaakseen Pariisin rauhansopimuksella vuonna 1989, uudet siirtomaaisännät pyrkivät kohtelemaan muslimivähemmistöä hurskaan holhoavasti. Toisinaan hyväntahtoiset holhoamisyritykset kärjistyivät verisiksi rauhoittamisoperaatioiksi. Amerikkalaiset saivat perustettua siviilihallinnon etelän muslimialueille, joita he kutsuivat Morolandiksi, vasta vuonna 1914.

Morolandin hallinto hoidettiin Bureau of Non-Christian Tribes -viraston kautta. Vaikka muslimeita pidettiin barbaareina, heitä ei kohdeltu yhtä julmalla välinpitämättömyydellä kuin saariston alkuperäisheimoja. Se johtui pääasiassa siitä, että muslimiklaaneilla oli aristokratiaan perustuvat selkeät hallintorakenteet ja he tunnustivat amerikkalaisten tuntemaa valtauskontoa.

Kun Filippiinien kansainyhteisö perustettiin vuonna 1935, amerikkalaisten politiikka muslimeja kohtaan muuttui. Bureau of Non-Christian Tribes lakkautettiin ja sen myötä myös muslimiväestön erityiskohtelu loppui. Asennemuutosta seurasi uusi poliittinen tavoite: Yhdysvaltain siirtomaahallinto aloitti Luzonin maattomien talonpoikien laajamittaiset siirrot Mindanaon saarelle.

Kristittyjen talonpoikien massamuutto nähtiin tehokkaana keinona kiertää maareformin tarve pohjoisessa ja samalla vähentää muslimiväestön suhteellista osuutta maan eteläisillä saarilla. Muslimit huomasivat syrjäytyvänsä omilla perinteisillä asuinalueillaan kristittyjen uudisasukkaiden ja keinottelijoiden haaliessa maat itselleen.

Köyhille muslimiperheille tarjottiin vaatimattomia summia, jos he muuttaisivat muualle kristittyjen perheiden tieltä. Monet perheet ottivat rahat ja lähtivät. Jos asukkaat kieltäytyivät muuttamasta, asia hoidettiin voimakeinoin armeijan ja poliisin toimesta.

Marcos kohtaa muslimiveljet

Kristittyjen laajamittainen muutto Mindanaolle jatkui Filippiinein itsenäistymisen jälkeen ja kiihtyi presidentti Marcos vanhemman kaudella (1965–1986). Muslimit olivat vahvistaneet omaa identiteettiään ja alkoivat nähdä muuttoliikkeen yhä perustellummin kristittyjen juonena vallata heidän maansa ja tukahduttaa heidän kulttuurinsa.

Vuonna 1968 laajasti Arabimaissa opiskellut Nur Misuari perusti Moro National Liberation Front (MNLF) -liikkeen, joka aloitti poliittinen ja aseellinen taistelun muslimiväestön oikeuksien puolesta. Liikkeen perimmäisenä tavoitteena oli perustaa itsenäinen islamilainen valtio Etelä-Filippiineille. Misuari vetosi Malesiaan ja Indonesiaan sekä arabivaltioihin saadakseen taloudellista tukea ja asetoimituksia.

Islamilainen maailma kuuli Misuarin vetoomuksen ja hän sai sekä poliittista että aseellista tukea. Vuoteen 1974 mennessä hänen uskonnollinen ja demografinen taistelunsa oli laajentunut täysimittaiseksi sodaksi MNLF:n ja Filippiinien armeijan välillä. MNLF kykeni aseistamaan lähes 60000 sissiä aseilla, jotka pääosin hankittiin Libyasta ja toimitettiin Filippiineille Malesian kautta.

Vuoteen 1977 mennessä sota oli kärjistynyt siihen pisteeseen, että se sitoi kaksi kolmasosaa Filippiinien armeijan taistelujoukoista ja eikä näköpiirissä ollut minkäänlaista ratkaisua taistelujen lopettamiseksi.

Kun sota levisi Manilaan lisääntyvien terrori iskujen muodossa, Marcos ymmärsi, että täysimittainen sota oli käymässä liian kalliiksi sekä taloudellisesti että poliittisesti. Filippiinien valtio aloitti rauhanneuvottelut MNLF:n kanssa. Misuari ei innostunut Marcosin ehdottamasta alueellisesta autonomiasta vaan vaati täydellistä itsenäisyyttä Minsupalaksi nimeämälleen alueelle, johon kuuluisivat koko Mindanao, Sulun saaristo ja Palawan.

Marcos vastasi kampanjalla, jonka hän toivoi vakuuttavan maan muslimiväestön ja Arabimaiden öljyntuottajavaltiot, jotka tukeakseen Misuarin pyrkimyksiä uhkasivat keskeyttää öljytoimitukset Filippiineille, vilpittömästä halustaan ratkaista Filippiinien muslimikysymys: Manilaan rakennettiin suuri moskeija, muslimien tärkeät pyhäpäivät tunnustettiin virallisesti, Filippiinien yliopistoon perustettiin Islamilaisen tutkimuksen instituutti ja presidentti laati henkilökohtaisesti useita lakeja muslimien aseman parantamiseksi.

Tripolin sopimus

Marcosin toimet johtivat alustavaan sopimukseen, jonka Misuari ja MNLF hyväksyivät. Vuoden 1976 viimeisinä viikkoina Filippiinien hallituksen ja MNLF:n edustajat tapasivat Tripolissa, Libyassa sopiakseen sodan lopettamisesta.

Tripolissa saatiin aikaan tulitaukosopimus ja alustavat ehdot rauhan solmimiselle. Yhteisymmärrys, joka tunnetaan Tripolin sopimuksena, määritteli yleiset periaatteet muslimien autonomialle Filippiinien eteläisissä osissa. Sopimuksessa myös tunnustettiin MNLF Filippiinien muslimien viralliseksi edustajaksi.

Marcos lupasi muslimeille oman autonomisen edustuslaitoksen ja islamilaisen tuomioistuimen, jotka toteutuisivat, mikäli eteläisissä maakunnissa pidettävässä kansanäänestyksessä autonomiaa kannattavien äänet voittaisivat. Marcos myönsi kaikille muslimikapinallisille myös ehdollisen armahduksen, joka tulisi voimaan, mikäli autonomia toteutuisi.

Tripolin sopimuksen mukaisesti molemmat osapuolet laskivat aseensa tammikuussa 1977 ja jäivät odottamaan äänestystulosta. Kansanäänestys järjestettiin 17. huhtikuuta ja autonomian kannattajat hävisivät eikä Tripolin sopimus tullut voimaan. Äänestyksen jälkeen MNLF aloitti uudelleen taistelut, mutta ne eivät saavuttaneet samaa intensiteettiä kuin aikaisemmin.

Tripolin sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen MNLF: asema ja sotilaallinen voima oli heikentynyt. Aseellinen tuki ulkomailta väheni ja erimielisyydet johdossa eskaloituvat siihen, että rauhansopimukseen kielteisesti suhtautuneet muslimijohtajat perustivat oman Moro Islamic Liberation Front (MILF) -järjestön.

Autonomian yritys

Kun Marcosin hallinto kaatui vuonna 1986 ja Corazon Aquinosta tuli presidentti, muslimit näkivät uuden mahdollisuuden saada Tripolin sopimus voimaan. Aquinon hallinto kirjoitti maalle uuden peruslain, johon sisällytettiin autonomisen muslimialueen perustaminen, mikäli niiden väestön enemmistö kannattaisi sitä kansanäänestyksessä.

Toiveet romahtivat vuonna 1989, kun Filippiinien kongressi laati ja hyväksyi valtuutuslainsäädännön, joka edellytti kansanäänestyksen tuloksen hyväksyttämistä erikseen jokaisessa 13 maakunnassa ja yhdeksässä kaupungissa, jotka kuuluivat Tripolin sopimuksen alkuperäisiin autonomisiin alueisiin. Kristittyjen muuttoliikkeen vuoksi useimmilla alueilla ja kaupungeilla oli nyt kristitty enemmistö, joka ei tulisi alistumaan muslimien autonomiseen hallintoon.

MNLF katkaisi rauhanneuvottelut hallituksen kanssa ja vaati kansanäänestyksen perumista. Kansanäänestys kuitenkin pidettiin ja vain neljä 13 maakunnasta äänesti autonomisen alueen perustamisen ja siihen liittymisen puolesta.

Kansanäänestyksessä liittymisen puolesta äänestäneet maakunnat perustivat Autonomous Region in Muslim Mindanao (ARMM) hallintoalueen 6. marraskuuta 1990 ja sen ensimmäiseksi kuvernööriksi valittiin Nur Misuari. Se koostui neljästä muslimienemmistöisestä maakunnasta: Lanao del Sur, Maguindanao, Sulu ja Tawi-Tawi.

ARMM sai valtiolta paljon tukia ja avustuksia, joilla pyrittiin kehittämään alueen palveluita, elinkeinoja ja infrastruktuuria. Hyvät aikomukset kaatuivat pian paikallishallintojen tehottomuuteen, kyvyttömyyteen ja holtittomaan korruptioon.

Vuoden 1996 rauhansopimus

Vuonna 1982 presidentiksi tuli entinen sotilas Fidel Ramos, joka jatkoi MNLF:n kanssa neuvotteluja, joiden tavoitteena oli lopullinen rauhansopimus sekä ARMM:n alueiden ja autonomian laajentaminen vastaamaan paremmin Tripolin sopimuksen alkuperäisiä linjauksia.

Rauhanneuvotteluja käytiin vuosina 1993–1996, ja ne johtivat sopimukseen, joka onnistui sekä noudattamaan 20 vuotta aiemmin allekirjoitettua Tripolin sopimusta, että pysymään vuoden 1987 perustuslain ja ARNN:n perustamista koskevan lakiesityksen muodollisissa rajoissa.

Huolimatta vuoden 1996 rauhansopimuksen alkuperäisestä lupauksesta, sen täytäntöönpano ei edennyt. Ongelmaksi muodostui myös se, että Filippiinien hallitus oli neuvotellut ainoastaan alkuperäisen Tripolin sopimuksen allekirjoittaneen MNLF:n kanssa. Filippiineillä oli paljon muslimeita, jotka eivät luottaneet hallituksen sopimuksiin eivätkä Nur Misuarin MNLF:ään.

Samoihin aikoihin Filippiinien muslimeiden edustamisesta kilpaileva MILF aloitti oman taistelunsa Filippiinien armeijan kanssa. He vaativat Tripolin sopimuksen mitätöimistä ja Etelä-Filippiinien perinteisille muslimialueille täyttä itsenäisyyttä ilman kompromisseja.

Sotimista ja sopimista

Vuonna 1998 presidentiksi nousi Joseph Estrada, joka otti neuvotteluissa periksiantamattoman asenteen vaatimalla MILF:ää laskemaan aseensa, uhkaamalla massiivisilla kostotoimilla ja asettamalla tiukkoja määräaikoja rauhanneuvotteluille. Neuvottelut päättyivät tuloksettomina ja Filippiinien armeija jatkoi sotatoimia MILF:n joukkoja vastaan.

Estradan lyhytaikaisen hallinnon kaaduttua valtataistelu MNFL:n ja MILF:n joukkojen välillä kiihtyi satunnaisiksi aseellisiksi selkkauksiksi. Seuraavan presidentin Gloria Macapagalin hallitus kieltäytyi neuvottelemasta MNLF:n kanssa ja aloitti rauhantunnustelut MILF:n kanssa.

Mindanaon ja Sulun saaristossa oli muitakin vallantavoittelijoita. Helmikuussa 2013 noin sata Sulun sulttaanin Jamalul Kiram Ill:n kannattajaa hyökkäsi Malesiassa sijaitsevaan Sabahiin ja valloitti sieltä yhden kylän. He vaativat kylän liittämistä Sulun sulttaanikuntaan. Kiista ratkaistiin rauhanomaisesti, mutta se osoitti, että vanhojen siirtomaa-aikaa edeltävien sulttaanikuntien perilliset eivät kunnioita toisen maailmansodan jälkeen sovittuja valtiollisia rajoja.

Filippiinien kongressi hyväksyi helmikuussa 2001 uuden lain, jolla pyrittiin laajentamaan ARMM:n aluetta ja sen autonomista toimivaltaa. Uusien maakuntien liittyminen päätettiin jälleen maakuntien kansanäänestyksissä, joissa ainoastaan Marawin kaupunki ja Basilanin maakunta päättivät liittyä ARMM:n autonimiseen alueeseen.

ARMM:n alue ei kehittynyt odotetusti ja siihen kuuluvat maakunnat olivat edelleen maan köyhimpiä ja rauhattomampia. Ilman massiivisia valtion tukia niiden aluehallinnot eivät pystyneet järjestämään riittäviä peruspalveluja eivätkä kehittämään niiden talouselämää.

Poikkeuksellisen pitkän rauhanajan aikana kytenyt tyytymättömyys ja pettymys purkautui toukokuussa 2017, kun itsenäinen Maute-sissiryhmä valloitti Marawin kaupungin ja piti sitä hallussaan viisi kuukautta.

Unelma Bangamorosta

Mitä syvemmälle ARMM upposi omaan tehottomuuteensa, sisäisiin valtataisteluihinsa ja korruptioskandaaleihinsa, sitä enemmän ajatus uudesta muslimien laajemmasta autonomisesta alueesta Bangsamorosta (Moro-kansakunta) alkoi saada kannatusta maan muslimiväestön keskuudessa ja valtionhallinnossa.

Presidentti Rodrigo Duterte allekirjoitti 26. heinäkuuta 2018 Bangsamoron orgaanisen lain, joka tasoitti tietä uudelle autonomiselle poliittiselle ja hallinnolliselle kokonaisuudelle.

Tammikuussa 2019 Mindanaon muslimialueilla järjestettiin kansanäänestys, jossa hyväksyttiin Bangsamoron alueen perustaminen ja ARMM:n sulauttaminen siihen. Siirtymäajaksi Bangamoron autonomiselle alueelle nimettiin väliaikaisen aluehallitus. Bangsamoron alueen virallistaminen oli alun perin tarkoitus tehdä 2022, mutta aikataulua lykättiin vuoteen 2025 muun muassa koronapandemian vuoksi.

Bangsamoron autonominen alue koostuu toistaiseksi seuraavista hallinnollisista yksiköistä: Basilan, Lanao del Sur, Maguindanao, Sulu ja Tawi-Tawi. Kaupungeista mukana ovat Marawi, Lamitan ja Cotabato City sekä 63 Barangayta Pohjois-Cotabaton alueella. Bangsamoron pääkaupunki on Cotabato City.

Vaikka Filippiinien nykyisen hallinnon ja Bangsamoron tilapäishallinnon välit ovat toistaiseksi hyvät ja hanke etenee myötätuulessa, autonomisella alueella on ratkaistavanaan isoja haasteita. Näistä hankalin on kaikkien muslimiryhmien aseistariisuminen.

Ellei aseistariisuntaa saada päätökseen vuoteen 2025 mennessä, Filippiinien kongressi voi joutua miettimään uudelleen alueen perustamisen perimmäisiä kysymyksiä. Toinen isoista haasteista on Bangsamoron tilapäishallinnon kyky parantaa alueella asuvien ihmisten palveluita ja elinolosuhteita. Heidän pitää osoittaa, ettei korruptio ja nepotismi soluttaudu hallintoon kuten tapahtui ARMM:n kanssa.

Oma valtio vai rinnakkaiselo?

Filippiinien muslimit ovat osa maan monimutkaista yhteiskunnallista kudelmaa eikä heidän alistamisensa onnistu aseilla. Historiallisesti on helppo nähdä, että oli virhe yrittää väkivalloin pakottaa vuosisatoja vanhat muslimihallinnon rakenteet keskitetyn valtionhallinnon alaisuuteen.

Muslimien perinteiset hallintomallit eivät perustu lakikirjoihin eikä painettuihin sopimuksiin. Toimintalinjaukset ja sopimukset hoidetaan pääosin suullisesti. Mitä kauemmas käskyjen antajasta mennään, sitä avoimempia ne ovat tulkinnoille. Hallinnon sisäinen dynamiikka ei koskaan ole täysin selvää ja se on jatkuvassa käymistilassa.

Syrjäyttämällä muslimit omilta alueiltaan kristityn väestön massiivisella muuttoliikkeellä, hallitus loi suhteellisesti köyhän ja syrjäytyneen alueellisen vähemmistön, joka tunsi syvään juurtunutta kaunaa ja katkeruutta valtionhallintoa kohtaan. Aseelliset selkkaukset olivat hinta, jonka Filippiinien hallitukset joutuivat maksamaan omista ja sitä edeltävien siirtomaahallintojen virheistä.

Espanjan siirtomaa-ajoista lähtien muslimiyhteisöt ovat luoneet omia varjohallituksia, jotka ovat tosiasiallisesti olleet vastuussa ruohonjuuritason hallinnosta, ja joihin paikalliset luottavat enemmän kuin viralliseen hallintoon. Filippiinien valtion tulee jossain määrin hyväksyä se, etteivät maan muslimienemmistöiset alueet halua sovittaa perinteisiä islamilaisia hallintomalleja yhteen nykymaailman mallien kanssa.

Toisaalta Filippiinien valtiolla ei ole halua luoda etelärajalleen islamistista naapurivaltiota, jonne jäisi suuri filippiiniläiskristittyjen vähemmistö. Siinä vaihtoehdossa syntyisi ruutitynnyri, joka räjähtäessään vaikuttaisi koko Kaakkois-Aasian vakauteen.

Lähivuodet osoittavat kuinka muslimien ja kristittyjen rinnakkaiselo Filippiineillä jatkuu ja kuinka hyvin tai huonosti Bangamoron mahdollisuus pysyvämpään rauhaan hyödynnetään. Se historiasta on kuitenkin opittu, että ainekset pysyvämpään rauhaan ovat aikaisempaa paremmat.