Suomessa poliittinen kriisi tarkoittaa yleensä kymmenen vuoden takaisen twiitin anteeksipyyntöä tai huolimattomasti täytettyä matkalaskua. Filippiineillä valtiollisia asioita ei aina hoideta yhtä hienovaraisesti, vaan politiikka muistuttaa toisinaan toimintaelokuvaa, jossa poliitikot itse näyttelevät päärooleja.
Keskiviikkona 13. toukokuuta Filippiinien senaatin rakennuksessa kajahti sarja laukauksia. Parlamentaarikot sukelsivat pöytien alle suojaan, sireenit ulvoivat ja toimittajat yrittivät pitää itsensä kasassa tilanteessa, joka vaikutti kaikelta muulta kuin hallitulta. Hyvin nopeasti kävi selväksi, että kyseessä oli jälleen yksi uusi huipennus maan poliittisessa arjessa.
Huhut levisivät välittömästi: salamurhayritys, poliittinen kosto, vallankaappaus, perheriita vai vain filippiiniläiseen tapaan ”pieni väärinkäsitys”? Sosiaalinen media täyttyi videoista, joissa ihmiset juoksivat suojaan senaatin käytävillä samalla kun uutiskanavat yrittivät pysyä nopeasti muuttuvan tilanteen perässä.
Tapahtumien keskiössä oli senaattori Ronald ”Bato” dela Rosa, entinen poliisiylijohtaja ja ex-presidentti Rodrigo Duterten huumesodan näkyvimpiä kasvoja. Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) oli antanut Dela Rosasta pidätysmääräyksen, ja senaattori hakeutui senaattiin välttääkseen mahdollisen pidätysyrityksen ja luovutuksen Haagiin. Hieman aikaisemmin hän oli vedonnut maan asevoimiin, etteivät nämä sallisi presidentti Ferdinand Marcosin hallinnon luovuttaa häntä rikostuomioistuimelle.
Lopulta kävi ilmi, ettei kyse ollut varsinaisesta vallankaappauksesta vaan poliittisten jännitteiden laukaisemasta sekavasta välikohtauksesta. Tapaus kuitenkin paljasti jotain olennaista Filippiinien politiikasta: kyse ei ole ensisijaisesti ideologioista tai puolueista, vaan henkilökohtaisesta vallasta. Hyvin henkilökohtaisesta vallasta.
Vanhat haavat eivät arpeudu
Draama ja väkivalta ovat kuuluneet Filippiinien politiikkaan jo vuosikymmenten ajan. Saarivaltion lähihistoria on täynnä tapahtumia, joista riittäisi materiaalia niin historiankirjoihin kuin televisiosarjoihinkin. Tunnetuimmat ja raaimmat tapaukset tuovat mieleen huumekartellien armottomat toimintatavat.
Vuonna 1983 oppositiojohtaja Benigno Aquino Jr. ammuttiin Manilan lentokentällä hänen palatessaan maanpaosta. Vuonna 2009 Maguindanaon verilöylyssä surmattiin 58 ihmistä paikallisten poliittisten klaanien välienselvittelyssä. Senaatin tuore välikohtaus asettuu osaksi tätä synkkää jatkumoa, jossa politiikka ja väkivalta kulkevat rinnakkain tavalla, joka tuntuu liiankin arkipäiväiseltä.
Vaikka Filippiinit on muodollisesti edustuksellinen demokratia, puolueet muistuttavat usein enemmän henkilöbrändejä kuin ideologisia kansanliikkeitä. Todellinen valta keskittyy edelleen poliittisille perhedynastioille, joihin myös Marcosit ja Dutertet kuuluvat. Kun politiikka rakentuu henkilökohtaiselle uskollisuudelle, instituutioista tulee helposti näyttämö, jolla samat valtataistelut toistuvat sukupolvesta toiseen.
Kuka veti liipaisimesta?
Mutta kuka senaatissa ampui? Virallisen selityksen mukaan kyse ei ollut valtiollisesta salaliitosta vaan kaoottisesti eskaloituneesta väärinkäsitysten ketjusta. Tilanne kärjistyi, kun senaatin väliaikainen turvallisuusjohtaja, eläkkeellä oleva poliisikenraali Mao Aplasca ampui laukauksen joko varoituksena kattoon tai kohti tunkeutujia. Hän pyrki näin estämään aseistautuneita miehiä pääsemästä senaatin toiseen kerrokseen.
Seurasi lyhyt mutta sekava yhteenotto, jossa käytettiin rynnäkkökiväärejä ja jonka jäljiltä senaatin lattialle jäi kasa hylsyjä. Kun tilanne lopulta rauhoittui, senaattori Ronald ”Bato” dela Rosa poistui alueelta jättäen jälkeensä luodinreikiä, sekasortoa ja entistä enemmän kysymyksiä.
Jo pelkästään se, että entinen poliisiylijohtaja hakeutui senaatin suojaan viranomaisia vastaan, kertoo paljon filippiiniläisten syvästä epäluottamuksesta oikeusjärjestelmää kohtaan. Maassa politiikka ja oikeuslaitos kietoutuvat tiiviisti yhteen, eikä luottamus kumpaankaan ole itsestäänselvyys. Lähes jokainen merkittävä oikeusprosessi tulkitaan poliittiseksi aseeksi – ja usein se toimii myös sellaisena.
Presidentti Ferdinand Marcos Jr. kiirehti vakuuttamaan, ettei hallituksella eikä millään valtion virastolla ollut mitään tekemistä tapahtumien kanssa. Tuskin koskaan saamme tietää, kuka todella oli pyrkimässä senaattiin ja millä asialla. Kuka heidät valtuutti ja määräsi toimimaan?
Dynastioiden törmäyskurssi
Nykyisen poliittisen kriisin juuret ulottuvat vuoden 2022 presidentinvaaleihin, joissa Bongbong Marcos ja Sara Duterte muodostivat näyttävän ”UniTeam”-liittouman. Pohjoisen Marcos-klaanin ja etelän Duterte-suvun yhdistelmä murskasi opposition ja toi kaksikolle selvän vaalivoiton.
Kulissien takana liittouma alkoi kuitenkin rakoilla nopeasti. Varapresidentti Sara Duterte odotti itselleen merkittävämpää roolia hallinnossa, mutta Marcosin leiri ryhtyi vähitellen rajaamaan Duterten vaikutusvaltaa. Samaan aikaan Rodrigo Duterten huumesota nousi uudelleen kansainvälisen huomion ja tutkinnan kohteeksi.
Tämän senaatissa tapahtuneen välikohtauksen uskotaan liittyvän juuri tähän kasvavaan valtataisteluun. Filippiinien politiikassa on harvoin kyse vain yhdestä syystä – taustalla vaikuttaa yleensä vuosien aikana rakentunut verkosto epäluottamusta, henkilökohtaisia kaunoja ja kostoa.
Kun kaksi vahvaa poliittista dynastiaa ajautuu törmäyskurssille, niiden ympärille kerääntyy tukijoiden, opportunistien, liittolaisten ja aseistettujen ryhmien verkosto. Samalla raja politiikan, henkilökohtaisten konfliktien ja valtataistelun välillä alkaa hämärtyä nopeasti.
Kohti lopullista välienselvittelyä
Samaan aikaan kun senaatin käytävillä väistellään luoteja ja selvitellään välikohtauksen seurauksia, siellä valmistellaan myös Sara Dutertelle virkarikossyytettä. Duterte on torjunut syytteet poliittisena ajojahtina. Hänen tukijansa puolestaan näkevät prosessin laajempana hyökkäyksenä Duterte-dynastiaa vastaan – ei yksittäisenä oikeustapauksena, vaan yrityksenä sulkea Sara Duterte ulos tulevista presidentinvaaleista.
Sara Duterte nauttii edelleen vahvaa kannatusta kansan keskuudessa, erityisesti Mindanaolla, ja jos vaalit järjestettäisiin nyt, hänestä tulisi todennäköisesti maan seuraava presidentti. Kannattajilleen hän näyttäytyy suorapuheisena ja päättäväisenä johtajana, kun taas kriitikoille hän edustaa isänsä autoritaarisen politiikan jatkumoa.
Tilanteesta ei ole helppoa ulospääsyä. Duterten oikeusprosessi voi venyä vuosiksi ja samalla syventää poliittista jakautumista entisestään. Marcosin hallinto pyrkii rajoittamaan hänen vaikutusvaltaansa ennen seuraavia vaaleja, sillä dynastioiden valtapelissä ei ole sijaa kompromisseille.
Filippiinien pysyvä paradoksi
Filippiinien ongelma ei kuitenkaan ole yksittäinen skandaali tai yksi ampumavälikohtaus. Varsinainen haaste on heikko institutionaalinen rakenne. Valtio toimii, mutta sen rinnalla elää vahva henkilökohtaisen vallan kulttuuri, jossa lojaalisuus kohdistuu ihmisiin ja sukuverkostoihin, ei instituutioihin.
Vaikka yksittäinen poliittinen dynastia heikkenisi, järjestelmä itsessään ei muutu. Uudet nimet ja uudet suvut ovat valmiina astumaan tilalle seuraavaan valtataisteluun. Näyttelijät vaihtuvat, mutta sama näytelmä jatkuu.
Samaan aikaan tavallisten ihmisten elämä jatkuu. Ostoskeskukset täyttyvät, karaoke raikaa ja koripalloa pelataan kaduilla. Filippiinien suuri paradoksi on siinä, että vaikka maa näyttää toistuvasti olevan kriisin partaalla, arki jatkuu silti lähes muuttumattomana.
Aiheelle taustaa:
Rodrigo Duterten oikeudenkäynti – Kuka tuomitsee kenet?
Filippiiniläinen demokratia – Vallaton välitila
Presidentti Duterten pidätys – Sankari, konna vai marttyyri?
Damaged culture – Perinteitä kunnioittaen, virheet toistaen?
