Tänään, 4. heinäkuuta, Yhdysvalloissa juhlitaan itsenäisyyspäivää. Filippiineilläkin on paljon ihmisiä, jotka itsepintaisesti pitävät kiinni siitä, että heilläkin on tänään aihetta juhlaan.
Filippiiniläisillä, jotka pitävät myös 4. heinäkuuta juhlapäivänä, on siihen muitakin syitä kuin se, että se oli Filippiinien virallinen itsenäisyyspäivä vuodesta 1946 vuoteen 1962 saakka.
Nykyään Filippiinien virallinen itsenäisyyspäivä on Araw ng Kasarinlán tai Araw ng Kalayaan, vapauden päivä, jota vietetään 12. kesäkuuta. Itsenäisyys ei tullut helpolla ja matkalla itsenäisyyspäivätkin vaihtuivat useasti ja saivat uusia merkityksiä.
Ensimmäinen yritys
Filippiinit oli Espanjan kuninkaan siirtomaa vuodesta 1565 lähtien. Pääkaupunki Manilaa ja muutamaa suurempaa linnoituskaupunkia lukuun ottamatta, maaseudulla ja saariston syrjäisimmillä alueilla katoliset papit hoitivat myös maallisen hallinnon hoitamisen, usein julmasti ja mielivaltaisesti. Espanjan siirtomaa-aikaa leimasivatkin paikalliset kapinat, jotka kohdistuivat pappien harjoittamaa hallintoa kohtaan.
Kansannousut ja kapinat huipentuivat vallankumoukseen, joka puhkesi vuonna 1896. Se kuitenkin päätyi umpikujaan ja tulitaukosopimukseen vallankumouksellisten ja espanjalaisten välillä. Hetken itsenäisyysunelmasta nauttimaan päässeet vallankumoukselliset eivät hellittäneet ja taistelu itsenäisyydestä jatkui.
Kenraali Emilio Aguinaldon johtamat joukot perustivat vallankumouksellisen hallituksen, joka julisti Filippiinit itsenäiseksi Espanjan siirtomaahallinnosta 12. kesäkuuta 1898. Filippiinien ensimmäinen tasavalta perustettiin Malolosin kaupungissa tammikuussa 1899 ja Aguinaldo valittiin sen ensimmäiseksi presidentiksi.
Filippiinien ensimmäiseltä tasavallalta puuttui kaksi itsenäisen valtion olennaista elementtiä: legitimiteetti ja suvereniteetti. Heillä ei ollut legitimiteettiä alueeseen, joka saavutetaan muiden valtioiden tunnustamisen kautta. Filippiinit oli edelleen Espanjan hallinnon alaisuudessa, joten Aguinaldon hallinnolta puuttui myös suvereniteetti.
Filippiinien kansainyhteisö
Filippiinien itsenäistyminen liikahti eteenpäin vasta kun Espanjan ja Yhdysvaltojen sota saatiin päätökseen Pariisin sopimuksella joulukuussa vuonna 1898. Sopimuksen mukaan Espanja luopui Filippiineistä ja siitä tuli Yhdysvaltojen siirtomaa. Filippiiniläisiltä vallankumouksellisilta ei kysytty mielipidettä. Pettymyksen nieltyään he jatkoivat itsenäisyystaistelua amerikkalaisia vastaan.
Yli kaksi vuotta kestäneiden taistelujen jälkeen Aguinaldo vangittiin ja Yhdysvaltain presidentti Theodore Roosevelt julisti sodan päättyneen. Filippiinien itsenäisyystaistelu jatkui poliittisella rintamalla.
Elokuussa 1916 Yhdysvalloissa hyväksyttiin Jones-laki, joka salli Filippiineille laajemman autonomian ja lupasi filippiiniläisille täyden itsenäisyyden, kunnes he olisivat valmiita ja kykeneviä hallitsemaan itseään ja alueitaan. Selkeää aikataulua itsenäisyydelle ei laissa määritelty.
Filippiiniläiset itsenäisyyttä ajavat ryhmittymät lähettivät useita delegaatioita Yhdysvaltoihin vaatiakseen konkreettisia toimia itsenäisyyden myöntämiseksi. Toisiaan seuranneet republikaanihallinnot torjuivat nämä vaatimukset.
Vasta kun Franklin Rooseveltista tuli Yhdysvaltain presidentti ja demokraatit saivat enemmistön kongressissa, Filippiinien itsenäisyyspyrkimyksille löytyi ymmärrystä. Toukokuussa 1934 Filippiinien poliittinen johtaja Manuel Quezon sai Yhdysvaltain kongressin hyväksymään Tydings-McDuffie-liittovaltiolain, jonka mukaan Yhdysvallat myöntää Filippiineille täyden itsenäisyyden vuonna 1946.
Filippiineille perustettiin autonominen hallinto, Filippiinien kansainyhteisö, jonka tarkoitus oli valmistella maa 10 vuoden siirtymäkauden aikana kohti täyttä itsenäisyyttä. Yhdysvallat sitoutui siirtymäkauden kuluessa luopumaan suvereniteetistaan ja tunnustamaan Filippiinit itsenäiseksi tasavallaksi 4. heinäkuuta 1946. Manuel Quezon valittiin Filippiinien kansainyhteisön ensimmäiseksi presidentiksi.
Japanilainen välinäytös
Toinen maailmansota saapui Filippiineille joulukuussa 1941, kun japanilaiset pommittivat Clarkin lentotukikohtaa. Pian sen jälkeen japanilaiset joukot nousivat maihin Lingayanlahdella, mistä ne etenivät nopeasti Manilaan. Japanilaiset valloittivat koko Filippiinien saariston ja alistivat sen sotilashallintonsa alaisuuteen.
Filippiinien kansainyhteisön hallitus ja presidentti Manuel Quezon pakenivat Yhdysvaltoihin, mistä käsin he toimivat pakolaishallituksena. Quezonin kuoleman jälkeen kansainyhteisön uudeksi presidentiksi valittiin vuonna 1944 Sergio Osmena.
Japanilaiset yrittivät voittaa filippiiniläisten uskollisuuden myöntämällä maalle symbolisen itsenäisyyden 14. lokakuuta 1943. Uuden hallituksen johtoon asetettiin presidentti Jose P. Laurel.
Suurin osa filippiiniläisistä ei uskonut japanilaisten vilpittömyyteen ja pitivät Laurelin hallitusta nukkehallituksena, jonka toimintaa ja päätöksiä japanilaisten sotilashallinto kontrolloi. Sodan aikana filippiiniläiset pysyivät uskollisina Filippiinien kansainyhteisölle ja Yhdysvalloille.
Itsenäistyminen
Kun amerikkalaisfilippiiniläiset joukot vapauttivat Filippiinit Japanin miehityksestä ja sotilashallinnosta, Osmena palasi Filippiineille jatkaakseen luvatun itsenäisyyden valmistelua. Vuoden 1945 alussa hän teki kolme matkaa Yhdysvaltoihin neuvotellakseen sodanjälkeisestä avusta ja varmistaakseen, että itsenäisyys tulee aikataulun mukaisesti.
Kansainyhteisö järjesti vielä yhdet presidentinvaalit ennen luvattua itsenäisyyttä. Vastakkain olivat kokenut Osmena ja nuori kunnianhimoinen haastaja Manuel Roxas.
Vaikka Roxas oli osallistunut Filippiinien puolustuksen järjestämiseen, hän oli toiminut Japanin asettamassa nukkehallituksessa. Monille filippiiniläisille Roxas oli maanpetturi ja hänen pelättiin palauttavan muutkin nukkehallituksen keskeiset toimijat takaisin politiikkaan. Filippiinien kansa tuki Osmenaa, mutta Yhdysvallat laittoi arvovaltansa ja resurssinsa peliin Roxasin valinnan puolesta.
Roxas voitti tiukan vaalikamppailun pienellä marginaalilla. Hän vannoi virkavalansa 28. toukokuuta 1946 Filippiinien kansainyhteisön kolmanneksi ja viimeiseksi presidentiksi. Toukokuussa 1946 perustettiin myös yhdysvaltalaisfilippiiniläinen virkamieskomitea viimeistelemään itsenäisen hallinnon rakentaminen.
Torstaina 4. heinäkuuta 1946 Yhdysvaltain komissaari McNutt luki Manila Hotellissa järjestetyssä tilaisuudessa julistuksen, jossa alkuun kerrattiin Yhdysvaltain tahto myöntää Filippiineille täysi itsenäisyys Tydings-McDuffie-lain mukaisesti. Tämän jälkeen McNutt luki Yhdysvaltain presidentti Trumanin allekirjoittaman Filippiinien itsenäisyysjulistuksen ja heti perään sen välittömän tunnustamisen.
Näin Filippiineistä tuli itsenäinen valtio, joka hallitsi omaa aluettaan täydellä suvereniteetilla. Uuden valtion presidenttinä jatkoi Manuel Roxas, joka joutui vannomaan presidentin virkavalan kahdesti viiden viikon aikana.
Päivämääräruletti
Vaikka Filippiinit sai lopulta itsenäisyyden, maan lakeihin kirjattiin amerikkalaisille useita etu- ja erityisoikeuksia, jotka jäivät hiertämään välejä entiseen siirtomaaisäntään. Lisäksi Filippiinien itsenäisyyspäivän juhlat osuivat kiusallisesti samalle päivälle kuin Yhdysvaltain itsenäisyyspäivä, mikä aiheutti hämmennystä ja herätti kysymyksiä itsenäisyyden sisällöstä sekä Filippiineillä että ulkomailla.
Alleviivatakseen maan itsenäisyyttä presidentti Diosdado Macapagal muutti Filippiinien virallisen itsenäisyyspäivän 12. kesäkuuksi. Tällä muutoksella hän halusi myös korostaa, että Emilio Aguinaldon itsenäisyysjulistus Espanjasta vuonna 1898 oli filippiiniläisille merkityksellisempi historiallinen tapahtuma.
Yhdysvaltain ulkoministeriö ei pitänyt Macapagalin muutoksesta eikä antanut sitä hänelle koskaan anteeksi. Macapagal oli Filippiinien ensimmäinen presidentti, jota ei koskaan kutsuttu valtiovierailulle Yhdysvaltoihin.
Tämän jälkeen 4. heinäkuuta aloitti merkillisen metamorfoosin Filippiinien juhlapäiväkalenterissa. Myönnytyksenä amerikkalaisille Macapagal teki päivästä tasavallan päivän, joka oli yleinen vapaapäivä. Presidentti Marcos vanhemman kaudella tasavallan päivä muutettiin Filippiinien ja Amerikan ystävyyden päiväksi ja palautettiin tavalliseksi työpäiväksi.
Presidentti Corazon Aquino lopetti Filippiinien ja Amerikan ystävyyspäivän kokonaan, mutta presidentti Fidel Ramos palautti sen kalenteriin Filippiinien itsenäisyyden 50-vuotisjuhlan yhteydessä. Presidentti Benigno ”Noynoy” Aquino muutti päivän Araw ng Republikang Filipino -päiväksi vuonna 2013.
Tänään, 4. heinäkuuta, on monta historiallista syytä juhlapäivään.
