Filippiineillä käydään parhaillaan oikeudenkäyntiä, joka muistuttaa enemmän poliittista valtataistelua kuin tavanomaista oikeusprosessia. Vaakalaudalla eivät ole vain varapresidentti Sara Duterten kohtalo, vaan myös maan kahden merkittävän poliittisen dynastian tulevaisuus, seuraavat presidentinvaalit ja maan demokratian uskottavuus.
Jos avaat television Filippiineillä nyt, vastaan tulee todennäköisesti senaatin istuntosali, juristeja mustissa puvuissa, vakavailmeisiä senaattoreita ja kameroiden ympäröimä Sara Duterte. Se näyttää ensi silmäyksellä tavanomaiselta oikeusprosessilta.
Todellisuudessa kyse on kuitenkin paljon merkittävämmästä asiasta. Oikeudenkäynnissä ratkaistaan kahden vaikutusvaltaisen poliittisen dynastian välinen valtataistelu, vuoden 2028 presidentinvaalien lähtökohdat ja ehkä myös se, kuinka vahvaksi filippiiniläiset kokevat oman demokratiansa ja oikeusvaltionsa.
Suomessa politiikka ja oikeus pyritään pitämään mahdollisimman kaukana toisistaan. Filippiineillä ne elävät jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Jokaisella oikeudenkäynnillä on poliittisia seurauksia, ja lähes jokaisella suurella poliittisella päätöksellä on ennemmin tai myöhemmin myös oikeudellinen ulottuvuus.
Liittolaisista kilpailijoiksi
Kun Ferdinand Marcos Jr. ja Sara Duterte ilmoittivat vuonna 2021 muodostavansa yhteisen vaaliliiton vuoden 2022 presidentinvaaleja varten, moni filippiiniläinen huokaisi helpotuksesta. Maa oli selvinnyt pandemiasta, talous tarvitsi vauhtia ja kansa kaipasi vakautta. Kahden vahvan poliittisen suvun yhteistyö vaikutti tarjoavan juuri sitä.
Vaalit vuonna 2022 olivat näytösluonteiset. Ferdinand ”Bongbong” Marcos Jr. valittiin presidentiksi yli 31 miljoonalla äänellä, mikä oli Filippiinien historian suurin presidentinvaalien äänimäärä. Sara Duterte puolestaan voitti varapresidentin vaalit vieläkin selvemmin keräten lähes 32 miljoonaa ääntä. Yhdessä he muodostivat yhden maan historian vahvimmista poliittisista mandaateista.
Moni analyytikko tulkitsi tuloksen merkiksi siitä, että Filippiinit oli vihdoin siirtymässä vakaampaan poliittiseen aikaan. Vaalivoitto kuitenkin peitti alleen ongelman, joka oli ollut olemassa jo liittouman syntyhetkestä lähtien. Marcosit ja Dutertet eivät yhdistyneet yhteisen ideologian ympärille, vaan yhteisen vaalivoiton saavuttamiseksi.
Kun yhteinen tavoite oli saavutettu, jäljelle jäi kaksi erittäin vaikutusvaltaista poliittista sukua, joilla molemmilla oli omat kannattajansa, omat verkostonsa ja omat suunnitelmansa tulevaisuutta varten. Kysymys ei enää ollut siitä, voitettaisiinko vaalit. Kysymys oli siitä, kuka todella käyttäisi valtaa niiden jälkeen.
Tästä syystä moni filippiiniläinen sanoo nykyään, että liittouma ei varsinaisesti koskaan hajonnut. Se oli alun alkaenkin enemmän aselepo kuin pysyvä rauhansopimus.
Miksi Filippiineillä suvut ovat niin tärkeitä?
Suomalaiselle politiikka tarkoittaa yleensä puolueita, jotka ohjaavat ja kontrolloivat maamme politiikkaa lähes täysin. Äänestämme kokoomusta, perussuomalaisia, SDP:tä, keskustaa tai jotakin muuta puoluetta, emme tiettyä sukua.
Filippiineillä tilanne on päinvastainen. Puolueilla on toki merkitystä, mutta ne vaihtuvat paljon helpommin kuin tunnetut sukunimet. Poliitikko voi vaihtaa puoluetta useita kertoja uransa aikana menettämättä lainkaan uskottavuuttaan. Tärkeintä on se, kuka hän on henkilönä – tai oikeammin, mihin sukuun hän kuuluu.
Tätä ilmiötä kutsutaan poliittiseksi dynastiaksi. Se tarkoittaa, että saman perheen jäsenet hoitavat merkittäviä poliittisia tehtäviä sukupolvesta toiseen. Isä toimii kuvernöörinä, poika kongressiedustajana, tytär pormestarina ja puoliso senaattorina. Kun yhden toimikausi päättyy, toinen jatkaa.
Suomessa tällainen järjestely herättäisi nopeasti keskustelua hyvä veli -järjestelmästä ja nepotismista. Filippiineillä ilmiö on paljon hyväksytympi. Moni äänestäjä ajattelee, että jos perhe on jo osoittanut kykynsä johtaa, miksei myös seuraava sukupolvi voisi jatkaa samaa työtä.
Toki ilmiöllä on myös varjopuolensa. Samat suvut voivat hallita maakuntia vuosikymmeniä, mikä vaikeuttaa uusien poliittisten voimien nousua. Toisaalta moni filippiiniläinen muistuttaa, että dynastia ei automaattisesti tarkoita huonoa hallintoa. On sekä erittäin onnistuneita että epäonnistuneita poliittisia sukuja – aivan kuten yritysmaailmassakin on hyvin ja huonosti johdettuja perheyrityksiä.
Kun tämän ymmärtää, ymmärtää myös paremmin Sara Duterten oikeudenkäyntiä. Se ei ole vain yhden poliitikon kohtalon ratkaisemista. Se on samalla kahden poliittisen dynastian välinen kamppailu siitä, kumpi johtaa Filippiinejä seuraavalla vuosikymmenellä.
Kaksi sukua, kaksi erilaista tarinaa
Vaikka Marcosit ja Dutertet niputetaan usein samaan lauseeseen, niiden taustat ovat hyvin erilaiset.
Marcosin nimi tunnetaan kaikkialla maailmassa. Ferdinand Marcos vanhempi hallitsi yhdessä puolisonsa Imeldan kanssa Filippiinejä vuosina 1965–1986, julisti maahan poikkeustilan ja rakensi ympärilleen järjestelmän, jota monet pitävät autoritaarisena. Hänen valtakautensa päättyi vuoden 1986 kansannousuun, jolloin Marcosin perhe pakeni Havaijille.
Moni uskoi silloin, ettei Marcosin nimi enää koskaan palaisi maan korkeimpaan johtoon. Historia kulki kuitenkin toiseen suuntaan. Perhe rakensi asemansa vähitellen uudelleen. Imelda Marcos palasi politiikkaan, lapset nousivat eri virkoihin ja lopulta Ferdinand Marcos Jr. voitti presidentinvaalit vuonna 2022. Kyse oli yhdestä maailman poliittisen historian merkittävimmistä poliittisista valtaanpaluista.
Duterten perheen tarina on aivan toisenlainen. Rodrigo Duterte ei noussut valtaan vanhan kansallisen poliittisen eliitin jäsenenä vaan Davaon pitkäaikaisena pormestarina, joka rakensi maineensa kovana rikollisuuden vastaisena johtajana. Hänen suorapuheinen tyylinsä, karkea huumorinsa ja halunsa rikkoa poliittisia sääntöjä tekivät hänestä poikkeuksellisen suositun erityisesti tavallisen kansan keskuudessa.
Kun Rodrigo Duterte valittiin presidentiksi vuonna 2016, monet näkivät hänen edustavan vastavoimaa Manilan perinteiselle eliitille. Hänen tyttärensä Sara peri osan tästä suosiosta jo kauan ennen kuin hän itse nousi kansalliseen politiikkaan.
Nämä kaksi sukua näyttivät vuonna 2022 täydentävän toisiaan täydellisesti. Jälkikäteen katsottuna erilaiset lähtökohdat olivat kuitenkin liian suuria, jotta perheet pystyivät jakamaan vallan keskenään.
Ensimmäiset säröt
Poliittiset liitot eivät yleensä hajoa yhden suuren riidan seurauksena. Ne murenevat vähitellen. Ensimmäiset merkit näkyivät jo hallituksen ensimmäisen toimintavuoden aikana. Sara Duterte sai vastuulleen opetusministeriön, mutta hänen asemansa hallituksen sisällä ei ollut aivan niin vahva kuin moni oli odottanut. Samalla presidentin lähipiiri alkoi nojata yhä enemmän omiin pitkäaikaisiin liittolaisiin.
Erimielisyydet koskivat aluksi lähinnä henkilönimityksiä ja hallinnon painopisteitä. Julkisuudessa niistä puhuttiin vähän, mutta Manilan poliittisissa piireissä huhut lisääntyivät nopeasti. Toimittajat alkoivat kirjoittaa, ettei presidentin ja varapresidentin välinen yhteys ollut enää yhtä mutkaton kuin vaalien aikaan.
Vähitellen myös ulkopolitiikka nousi kiistakapulaksi. Presidentti Marcos lähensi suhteita Yhdysvaltoihin, lisäsi puolustusyhteistyötä amerikkalaisten kanssa ja omaksui aiempaa tiukemman linjan Kiinan toimintaan Etelä-Kiinan merellä. Duterten leiri suhtautui tähän huomattavasti varauksellisemmin.
Rodrigo Duterten presidenttikaudella suhteita Kiinaan oli pyritty parantamaan, eivätkä hänen kannattajansa pitäneet suunnanmuutosta ongelmattomana. Vaikka Sara Duterte ei arvostellut hallitusta yhtä suorasanaisesti kuin isänsä, näkemyserot olivat yhä selvemmin nähtävissä.
Tilanne muuttui entistä vaikeammaksi, kun Sara Duterte erosi opetusministerin tehtävästä kesällä 2024. Viralliset perustelut olivat hallinnollisia, mutta poliittisissa piireissä ero nähtiin selvänä merkkinä siitä, että yhteistyö presidentin kanssa oli käytännössä päättynyt.
Haagin varjo Filippiinien yllä
Lopullinen välirikko syntyi, kun molemmat osapuolet alkoivat arvostella toisiaan avoimesti julkisuudessa. Sen jälkeen oli enää ajan kysymys, milloin poliittinen konflikti siirtyisi myös oikeussaleihin.
Monien filippiiniläisten mielestä varsinainen sodanjulistus nähtiin, kun entinen presidentti Rodrigo Duterte vietiin maasta Kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICC) huostaan. Duterten kannattajat pitivät sitä Marcosin hallinnon iskuna koko Duterte-sukua vastaan.
Samaan aikaan presidentti Marcos pyrki vakuuttamaan sekä kotimaiselle yleisölle että kansainvälisille kumppaneilleen, että Filippiinit toimii oikeusvaltion periaatteiden mukaisesti eikä poliittisin perustein. Näiden kahden näkemyksen välinen ristiriita näkyy edelleen lähes kaikessa oikeudenkäyntiä koskevassa keskustelussa.
Duterten kannattajat näkivät asian täysin eri tavalla. Heidän mielestään kyse ei ollut vain kansainvälisestä oikeudesta vaan myös kotimaisesta politiikasta. Moni kysyi ääneen, miksi Marcosin hallinto ei tehnyt enempää estääkseen suositun entisen presidentin kyseenalaista pidätystä ja siirtoa Haagiin.
Mistä Sara Dutertea syytetään?
Tässä vaiheessa moni ulkomainen uutinen antaa helposti vaikutelman, että Sara Duterte istuu syytettynä tavallisessa rikosoikeudenkäynnissä. Näin ei kuitenkaan ole.
Filippiineillä on parhaillaan käynnissä valtiosyyteprosessi, jonka tarkoitus on ratkaista yksi hyvin yksinkertainen mutta samalla erittäin vaikea kysymys: onko Sara Duterte edelleen sellainen henkilö, jonka voidaan katsoa nauttivan kansan luottamusta ja olevan kelvollinen toimimaan varapresidenttinä?
Tämä saattaa kuulostaa sanaleikiltä, mutta sillä on valtava oikeudellinen merkitys. Senaatilla ei ole toimivaltaa määrätä vankeusrangaistusta, eikä se ratkaise sitä, kuuluuko Sara Duterte vankilaan. Se ratkaisee, kuuluuko hänen edelleen istua maan toiseksi korkeimmalla poliittisella paikalla.
Filippiinien valtiosyytemenettely perustuu vuoden 1987 perustuslakiin, joka laadittiin Ferdinand Marcos vanhemman hallinnon kaatumisen jälkeen. Sen tarkoituksena oli varmistaa, ettei yksikään presidentti tai muu korkea viranhaltija olisi lain yläpuolella.
Perustuslain mukaan presidentti, varapresidentti, korkeimman oikeuden tuomarit sekä muutamat muut ylimmät virkamiehet voidaan erottaa virastaan, jos heidän katsotaan syyllistyneen esimerkiksi perustuslain rikkomiseen, maanpetokseen, lahjontaan, vakavaan korruptioon tai niin sanottuun betrayal of public trust -rikkomukseen. Juuri tämä viimeinen käsite tekee Filippiinien valtiosyytemenettelystä mielenkiintoisen.
Suomeksi se kääntyy yleensä muotoon julkisen luottamuksen pettäminen, mutta tarkkaa oikeudellista vastinetta sille ei oikeastaan ole. Se antaa senaatille huomattavan laajan harkintavallan arvioida, onko viranhaltijan toiminta ollut niin moitittavaa, ettei hänen enää voida katsoa olevan tehtävänsä arvoinen.
Toisin sanoen senaatin ei tarvitse osoittaa rikosta samalla tavalla kuin rikostuomioistuimen. Riittää, että enemmistö katsoo viranhaltijan menettäneen kansan luottamuksen. Tästä syystä valtiosyyte on yhtä aikaa sekä oikeudellinen että poliittinen prosessi.
Salaiset määrärahat nousivat syytteiden ytimeen
Vaikka julkisuudessa on puhuttu paljon Sara Duterten kärkkäistä lausunnoista, oikeudenkäynnin raskain kokonaisuus liittyy rahaan. Varapresidentin toimistolla sekä useilla ministeriöillä on käytössään niin sanottuja luottamuksellisia ja salaisia määrärahoja (confidential and intelligence funds). Niiden tarkoituksena on mahdollistaa esimerkiksi tiedusteluun, turvallisuuteen ja järjestäytyneen rikollisuuden torjuntaan liittyvien operaatioiden toteuttamisen, joita ei turvallisuussyistä voida avata yksityiskohtaisesti julkisuuteen.
Ajatus kuulostaa täysin järkevältä. Lähes kaikilla valtioilla on vastaavia järjestelmiä. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, että näiden varojen valvonta on vaikeaa. Kun kaikkea ei voida julkistaa, väärinkäytösten todentaminen tai kumoaminen muuttuu huomattavasti tavallista hankalammaksi.
Syyttäjien mukaan osa Sara Duterten hallinnoimista määrärahoista käytettiin tavalla, jota ei pystytä asianmukaisesti perustelemaan. Oikeudenkäynnissä on esitetty väitteitä puutteellisesta kirjanpidosta, epäselvistä vastaanottajista sekä dokumenteista, joiden aitoutta on kyseenalaistettu.
Puolustus kiistää väitteet jyrkästi. Sen mukaan kaikki määrärahat on käytetty lain sallimalla tavalla ja turvallisuuteen liittyvien operaatioiden luonteesta johtuen kaikkea aineistoa ei voida julkistaa vaarantamatta kansallista turvallisuutta.
Juuri tässä kohdassa oikeudenkäynti muuttuu vaikeaksi myös tavalliselle filippiiniläiselle. Kuinka todistaa väärinkäytös silloin, kun osa aineistosta on salassa? Ja toisaalta, kuinka osoittaa syytökset perusteettomiksi ilman mahdollisuutta näyttää kaikkea julkisesti?
Presidenttiin kohdistuneet uhkaukset muuttivat kaiken
Jos rahankäyttö muodostaa oikeudenkäynnin juridisen ytimen, julkiset uhkaukset muodostavat sen poliittisen ytimen.
Marraskuussa 2024 Sara Duterte antoi verkkolähetyksessä lausunnon, joka levisi muutamassa tunnissa koko maahan. Hän sanoi määränneensä henkilön surmaamaan presidentti Ferdinand Marcos Jr.:n, tämän puolison Liza Marcosin ja edustajainhuoneen puhemiehen Martin Romualdezin, jos hän itse joutuisi murhatuksi. Lausunto oli dramaattinen. Vielä dramaattisempaa oli se, ettei kyse ollut suljetun oven takana sanotusta kommentista vaan suorasta lähetyksestä, jonka näki suuri yleisö.
Puolustus on myöhemmin vedonnut siihen, että kyseessä oli tunnekuohussa lausuttu kommentti eikä todellinen murhasuunnitelma. Asianajajat ovat korostaneet, ettei mitään konkreettista valmistelua tai toimeenpanoa ole koskaan tapahtunut.
Syyttäjät näkevät asian toisin. Heidän mukaansa maan toiseksi korkein viranhaltija ei voi esittää tällaisia lausuntoja ilman, että ne horjuttavat vakavasti julkista luottamusta ja vaarantavat kansallista turvallisuutta.
Tämä syytekohta on myös poliittisesti kaikkein näkyvin. Moni filippiiniläinen ei tunne valtiosyyteprosessin juridisia yksityiskohtia, mutta lähes kaikki muistavat nuo televisiossa ja sosiaalisessa mediassa lausutut sanat.
Mitä syyttäjät yrittävät todistaa?
Oikeudenkäyntiä seuraava saattaa helposti ajatella, että syyttäjien täytyy todistaa jokainen yksittäinen väite kiistattomasti. Näin ei valtiosyyteprosessissa välttämättä ole.
Syyttäjien tavoitteena on rakentaa kokonaiskuva, jossa eri tapahtumat tukevat toisiaan. Heidän mukaansa kyse ei ole yhdestä lipsahduksesta tai yhdestä epäselvästä kuitista, vaan toimintatavasta, joka osoittaa piittaamattomuutta julkista vastuuta kohtaan.
Tästä syystä oikeudenkäynnissä käsitellään samanaikaisesti useita toisistaan poikkeavia tapahtumia. Salaiset määrärahat, julkiset lausunnot, viranhoito ja hallinnolliset päätökset muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jonka senaatin pitäisi arvioida.
Puolustus puolestaan pyrkii purkamaan tämän kokonaisuuden osiin. Jos jokainen syytekohta voidaan selittää erikseen, koko syyttäjän rakentama kertomus alkaa horjua.
Kyse on siis myös tarinoiden kilpailusta. Kumpi onnistuu vakuuttamaan senaattorit paremmin – syyttäjien kuva vallan väärinkäytöstä vai puolustuksen kuva poliittisesti motivoidusta ajojahdista?
Mitä puolustus sanoo?
Sara Duterte ei ole kiistänyt olevansa voimakas ja joskus kärjekäs poliitikko. Sen sijaan hän kiistää syyllistyneensä mihinkään sellaiseen, mikä oikeuttaisi hänen erottamisensa.
Puolustuksen keskeinen väite on, että koko valtiosyyte on alusta alkaen ollut poliittinen hanke. Sen tarkoituksena ei olisi puolustuksen mukaan ollut oikeuden toteutuminen vaan vuoden 2028 presidentinvaalien tärkeimmän kilpailijan syrjäyttäminen.
Asianajajat muistuttavat myös siitä, että Filippiineillä luottamuksellisten määrärahojen käyttö on ollut vuosikymmeniä vaikeasti valvottavaa eikä Sara Duterte ole ensimmäinen viranhaltija, jonka toimintaa niiden osalta arvostellaan.
Puolustus on lisäksi korostanut, että monet syyttäjien esittämistä väitteistä perustuvat poliittisiin tulkintoihin eivätkä kiistattomiin tosiasioihin. Erityisesti presidenttiin kohdistuneita lausuntoja on puolustuksen mukaan irrotettu alkuperäisestä asiayhteydestään.
Yksi puolustuksen tärkeimmistä tavoitteista onkin saada senaattorit epäilemään, ettei kyseessä ole puolueeton oikeudellinen arvio vaan osa paljon suurempaa poliittista valtataistelua.
Todellinen kysymys ei ole syyllisyys
Mitä enemmän oikeudenkäyntiä seuraa, sitä selvemmäksi käy yksi asia. Senaatti ei lopulta ratkaise vain sitä, rikkoiko Sara Duterte lakia tai käyttikö hän väärin julkisia varoja. Se ratkaisee, millainen käyttäytyminen on hyväksyttävää Filippiinien korkeimmille vallankäyttäjille.
Voiko varapresidentti käyttää harkitsematonta kieltä ja silti säilyttää kansan luottamuksen? Kuinka tarkasti salaisia määrärahoja voidaan valvoa vaarantamatta turvallisuutta? Missä kulkee poliittisen retoriikan ja todellisen uhkauksen välinen raja?
Nämä ovat kysymyksiä, joihin ei löydy yksiselitteisiä vastauksia lakikirjasta. Ehkä juuri siksi Sara Duterten oikeudenkäynti kiinnostaa niin paljon myös Filippiinien ulkopuolella. Se ei ole vain kertomus yhdestä poliitikosta. Se on kertomus siitä, kuinka vaikeaa demokratian on toisinaan sovittaa yhteen oikeus, politiikka ja vallankäyttö.
Ja seuraavassa osassa katse siirtyy niihin ihmisiin, joiden käsissä ratkaisu lopulta on. Keitä senaattorit ovat, millaisia paineita he kohtaavat ja voiko heidän päätöstään koskaan erottaa politiikasta?
Samasta aiheesta:
Filippiiniläinen demokratia – Vallaton välitila
Presidentti Duterten pidätys – Sankari, konna vai marttyyri?
