Suomessa opit olla vaivaamatta ketään, ja kutsut sitä itsenäisyydeksi. Filippiineillä taas joku hymyilee sinulle – aidosti – ja yhtäkkiä huomaat olevasi merkityksellinen. Ilman, että olisit tehnyt mitään sen eteen, maailma huomaa sinut, ja se tuntuu yhtä aikaa ihmeelliseltä ja hieman pelottavalta.
Suomessa tunnet roolisi. Se on kirjoittamaton sopimus, jota kukaan ei ole allekirjoittanut, mutta kaikki noudattavat. Astut baariin, tilaat juoman, nyökkäät ja pidät keskustelun minimissä, koska miksi ihmeessä tekisit elämästäsi sosiaalisesti monimutkaisempaa kuin se jo on? Olet se tyyppi, joka ei aiheuta ongelmia, muttei myöskään ratkaise niitä.
Sitten lennät pois tästä tunnekuolemasta ja saavut Filippiineille. Matkalla mietit, miksi päätit lähteä vapaaehtoisesti paikkaan, josta et tiedä juuri mitään – tiedät vain sen, että Tommin ja Jussin videoblogien mukaan siellä on ”kivaa”.
Astut ulos koneesta Manilassa. Ensimmäisenä huomaat, että ilmasto yrittää tappaa sinut. Hiki ei tule, se hyökkää. Paita ei kastu, se antautuu. Sitten joku hymyilee sinulle. Sellaisella aidolla, avoimella, täysin puolustuksen murentavalla hymyllä, jota Suomessa näkee vain mainoksissa tai psykologin vastaanotolla.
Siinä kohtaa jokin napsahtaa. Ei päässä – vielä – vaan todellisuudessa. Pelikenttä on vaihtunut, ja universumi on tehnyt pienen kirjanpitovirheen: yhtäkkiä sinä olet plussan puolella.
Ensikosketus merkityksellisyyteen
Suomessa heräät, menet töihin, vältät small talkia kuin se olisi jonkun muun ongelma ja palaat kotiin olemaan hiljaa. Olet ihminen, jonka kanssa voi olla hississä ilman että tilanne muuttuu rikosilmoitukseksi. Olet yksi sadoista tuhansista – ehkä jopa miljoonista – jotka elävät ja kuolevat Kelan päätösten tahdissa.
Filippiineillä asetelma muuttuu. Yhtäkkiä olet ulkomaalainen, mikä jo itsessään nostaa sinut kiinnostavien asioiden kategoriaan. Näyttämö on valaistu, ja kirkkain valokeila osoittaa suoraan sinuun. Sinulla on enemmän painoarvoa kuin olet tottunut kantamaan. Yhtäkkiä mielipiteesi alkaa kiinnostaa. Ihmiset kuuntelevat sinua – jopa silloin, kun sanot jotain täysin yhdentekevää, kuten “tämä mango on hyvä.”
Ympärilläsi nyökytellään kuin olisit juuri tiivistänyt elämän tarkoituksen yhteen lauseeseen. Tässä kohtaa syntyy ensimmäinen vaarallinen harha: kuvittelet, että tämä kaikki johtuu sinusta. Todellisuudessa maailma ympärilläsi on vain päättänyt kohdella sinua eri tavalla.
Hiljaisuuden kaksiteräinen miekka
Suomessa hiljaisuus on sosiaalinen selviytymiskeino. Se on turvallista, mutta tekee sinusta helposti näkymättömän. Jos et puhu, kukaan ei huomaa. Jos puhut paljon, joku huomaa liikaa. Se tekee sinusta kohteliaan, mutta myös helposti ohitettavan keskustelukumppanin.
Filippiineillä sama käytös toimii toisin. Hiljaisuus on outoa ja hieman mystistä. Et ole epäsosiaalinen – olet erikoinen, ehkä jopa arvoituksellinen. Kun et keskeytä, sinua pidetään kunnioittavana. Kun kuuntelet, sinua arvostetaan. Kun sanot “kiitos” ja “ole hyvä”, et ole vain kohtelias, vaan aristokraattinen.
Yhtäkkiä sosiaalinen kömpelyys kääntyy eduksesi. Kaikki ne tilanteet, joissa Suomessa tunsit olevasi hieman väärässä paikassa, muuttuvatkin vahvuuksiksi: hiljaisuus muuttuu maskuliiniseksi tyyneydeksi, tuijotus syvälliseksi pohdinnaksi, hidas puhe viisaudeksi ja sosiaalinen epävarmuus mystiseksi arvoituksellisuudeksi.
Valkoinen kirahvi Manilassa
Suomessa sinut erottaa massasta vain, jos unohdat laittaa housut jalkaan. Filippiineillä et voi piiloutua. Olet pidempi, vaaleampi ja näytät erilaiselta, vaikka olisit täysin keskiverto suomalainen mies, joka ei ole koskaan erottunut joukosta.
Ja se riittää. Yhtäkkiä olet keskustelunaihe, vaikka et ole sanonut sanaakaan. Ihmiset kysyvät mistä olet, mitä teet ja miksi olet Filippiineillä. Suomessa sama kyselytulva tuntuisi epämiellyttävältä kuulustelulta, mutta täällä se tuntuu aidolta kiinnostukselta.
Et ole muuttunut millään tavalla. Sama ihminen, sama huumorintaju, samat hieman kuluneet vitsit. Ainoa ero on ympäristö, jossa ihmiset reagoivat eroon. Sinä olet se ero, ja se tuntuu hyvältä.
Miehen kosminen itsepetos
Nyt tiedät, miltä Brad Pittistä tuntuu ilman ulkonäköä, lahjakkuutta ja treenattua vatsaa. Olet maailmassa, jossa pelkkä olemassaolosi on tapahtuma. Kun ihmiset hymyilevät sinulle, alat rentoutua. Kun sinua kohdellaan paremmin, alat itsekin käyttäytyä paremmin. Kun sinua kuunnellaan, alat puhua.
Ja sitten käy niin kuin kaikille lopulta käy: ego ja itseluottamus alkavat kasvaa – nopeasti, hallitsemattomasti, ehkä jopa liikaa. Alat uskoa, että olet aina ollutkin huipputyyppi, ja että maailma vasta nyt viimein huomaa sen.
Todellisuus ei tietenkään ole ihan näin suoraviivainen. Olet vain erilainen, ehkä jopa hieman eksoottinen, ja siksi kiinnostava. Mutta juuri siinä piilee jutun juju: jos kaikki ympärilläsi kohtelevat sinua kuin täyden kympin miestä, alat itsekin elää sen mukaisesti. Se on kaunis, kosminen itsepetos, mutta se toimii.
kollektiivinen hyvinvointiprojekti
Yksi hymy johtaa toiseen, ja pian siitä tulee rutiini – tervehdys, joka odottaa sinua joka kerta kun saavut paikalle. Alatte vaihtaa muutaman sanan, sitten vähän enemmän, kunnes huomaat kertovasi itsestäsi asioita, joita et Suomessa sanoisi edes humalassa.
Se on se hetki, jolloin alat kuulua johonkin. Ensin kahvipöytään, sitten perheeseen, ja lopulta seisot juhlissa, joissa et tunne puoliakaan ihmisistä, mutta kaikki tietävät sinut.
Huomaat, ettei filippiiniläinen perhe tarkoita äitiä, isää ja kahta lasta. Se on biologinen valtameri, joka laajenee jokaisessa keskustelussa. Serkut, tädit, kummit ja naapurit ilmestyvät mukaan kuin uudet hahmot saippuasarjaan.
Ja sanat kuten “love” ja “support” alkavat toistua samassa lauseessa. Jossain vaiheessa joku pyytää pientä apua. Ei mitään suurta, vain jotain väliaikaista ja täysin kohtuulliselta kuulostavaa siinä hetkessä. Yhtäkkiä huomaat maksavasi jonkun pikkuserkun hitsauskurssia tai ostavasi sikaa naapurin ristiäisiin.
Filippiineillä yhteisöllisyys ei ole vain sana, vaan konkreettinen tapa elää. Perhe on kokonainen ekosysteemi, joka sekä kannattelee että välillä kuormittaa. Tässä kohtaa moni suomalainen tekee klassisen virheen: jakaa maailman suomalaisiin ja huijareihin.
Filippiineillä on aitoa lämpöä, sellaista, joka ei tarvitse perusteluja tai analyysiä. Ihmiset välittävät toisistaan tavalla, joka voi tuntua suomalaisesta liioitellulta, kunnes ymmärtää, että se on normaalia – ja paljon armollisempaa kuin istua yksin suomalaisessa lähiössä katsomassa, kuinka naapuri haravoi lehtiä vihaisena.
Henkinen ylösnousemus
Oletko todella tullut paremmaksi mieheksi? Lyhyt vastaus: et ole. Hieman perustellumpi vastaus: et ole – mutta ympäristö on puolellasi. Nyt ei ole kyse egon kasvattamisesta, vaan sen asettamisesta oikeisiin mittasuhteisiin. Sinusta tulee uusi mies siinä kontekstissa, jossa olet, ja ympäristö tekee suurimman osan työstä puolestasi.
Ympäristö voi nostaa sinut jalustalle nopeammin kuin ehdit tilata ensimmäisen oluen. Mutta se voi myös pudottaa sinut sieltä yhtä nopeasti, jos et ymmärrä, minkä varassa seisot. Se muistuttaa, ettei identiteetti ole mikään pysyvä vakio – se elää ja muovautuu ympäristön mukana.
Jos tunnet olosi jossain paremmaksi ihmiseksi, se ei tarkoita, että olisit muuttunut. Olet edelleen se sama tyyppi, joka Suomessa seisoi tiskillä hiljaa ja mietti, pitäisikö tilata vielä yksi. Ainoa ero on se, että nyt joku hymyilee sinulle ja tulee juttelemaan. Ja joskus niinkin pieni muutos riittää horjuttamaan maailmankuvaa.
Nauti siitä niin kauan kuin aurinko paistaa ja olut pysyy kylmänä. Ota vielä yksi, hymyile takaisin – sellaisia hetkiä, joissa pelkkä olemassaolosi riittää, ei ole tarjolla joka päivä.
Samasta aiheesta:
