Tulevina viikkoina kansallinen maine ja kunnia, tappio ja nöyryytys, hipaisevat toisiaan kun kansakunnat päivittävät kenen urheilijat tekevät temput nopeammin, korkeammalla ja voimakkaammin.
Kun aikanaan kirjoitetaan historiaa nykyajasta, vuosi 2021 jää muistiin siitä, että ihmiskunta oppi käyttämään miljardeja käsihygienian edistämiseen ja Tokion olympialaisista – Molemmat samasta syystä.
Koronapandemia siirsi alun perin vuodelle 2020 myönnettyjä kisoja vuodella eteenpäin ja nyt pandemian varjossa pidettävät olympialaiset jäävät historiaan tapahtumana, missä urheilijat ratkovat sijoituksensa ainoastaan tv-katsojien silmien edessä.
Rimaa hipoen
Tokion olympiakisat alkoivat virallisesti erikoisella avajaisseremonialla, joka näyteltiin tyhjille katsomoille mutta televisioitiin kaikkialle maailmaan. Suomen ja Filippiinien joukkueiden esiinmarssia odottaneet saivat mukavan yllätyksen, kun molemmat joukkueet kävelivät stadionille peräkkäin. Filippiinien joukkueen lipua kantoivat seiväshyppääjä EJ Obiena ja judoka Kiyomi Watanabe.
Filippiinien olympiakomitea lähetti kisoihin 19 urheilijan joukkueen, 11 naista ja 8 miestä (Suomen joukkueessa on 47 urheilijaa). Oletettuja sukupuolia ei olympialaisissa ole, kaikkien sukupuoli on testeillä vahvistettu.
Filippiineillä olympiakisojen karsintoihin osallistui noin 100 urheilijaa kahdeksastatoista eri urheilulajissa. Kuluneen viiden vuoden aikana järjestettiin kansainvälisten kilpailujen lisäksi poikkeuksellisen paljon paikallisia karsintatapahtumia ja -kilpailuja. Näissä kilpailuissa leivottiin myös kaksi filippiiniläistä maailmanmestaria, voimistelija Caloy Yulo ja nyrkkeilijä Nesthy Petecio.
Filippiinien olympiajoukkueeseen kuuluu edustajia seuraavista lajeista: Nyrkkeilyyn on odotetusti lähetetty suurin edustus, kaksi naista ja kaksi miestä. Golfia putataan kolmen golffarin voimin, yksi mies ja kaksi naista. Seiväshypyssä on yksi edustaja miesten sarjassa ja uinnissa yksi edustaja naisten sarjassa. Kaksi naista nostaa painoja. Soudussa, ilmakivääriammunnassa ja taekwondossa on yksi miesedustaja kussakin lajissa. Voimistelussa, judossa ja skeittauksessa on yksi naisedustaja kussakin lajissa.
Kirkkaimman mitalin metsästys
Filippiinit on osallistunut kesäolympialaisiin jo 21 kertaa, mutta ei ole voittanut vielä yhtään kultamitalia. Kolmesti maan urheilijat ovat yltäneet hopeamitaliin. Pronssimitalia on juhlittu seitsemän kertaa.
Filippiinit teki debyyttinsä olympialaisiin vuonna 1924 Pariisissa. Sen jälkeen maa on osallistunut kaikkiin kesäolympialaisiin lukuun ottamatta vuoden 1980 Moskovan kisoja, jolloin Filippiinit liittyi Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten kisaboikottiin vastalauseena Neuvostoliiton vuotta aikaisemmin tapahtuneelle hyökkäykselle Afganistaniin.
Tässä muutamia mielenkiintoisia tiedonmurusia Filippiinien olympiahistoriasta:
- Kun Filippiinit osallistui ensimmäisen kerran olympialaisiin Pariisissa 1927, sinne lähetettiin ainoastaan yksi urheilija, 100 ja 200 metrin pikajuoksija David Nepomuceno. Hän juoksi alkukarsinnoissa 100 metrin matkalla viidenneksi ja 200 metrin kolmanneksi. Tulokset eivät oikeuttaneet jatkokarsintoihin pääsyä.
- Eniten mitaleja Filippiinien joukkue on voittanut vuoden 1932 Los Angelesin olympialaisissa, missä kolme urheilijaa nappasi pronssimitalit; korkeushyppääjä Simeon Toribio, nyrkkeilijä Jose Villanueva ja uimari Teofilo Yldefonso.
- Filippiiniläiset naiset pääsivät edustamaan maataan olympialaisiin ensimmäisen kerran vuonna 1956 Melbournessa. Tuolloin joukkueessa oli mukana neljä naista; 2 esteratsastajaa ja 2 uimaria.
- Nyrkkeily on ollut se laji, mistä Filippiinit on tunnettu ja mistä se on saanut eniten olympiamitaleja: Anthony Villanueva toi ensimmäisen hopeamitalin 1964 Tokion kisoista ja Mansueto “Onyok” Velasco toisen 1996 Atlantan kisoista. Kolme pronssimitalia toivat Anthonyn isä Jose Villanueva 1932 Los Angelesista, Leopoldo Serantes 1988 Soulista ja Onyokin vanhempi veli Roel Velasco 1992 Barcelonasta.
- Filippiinit on päässyt seitsemän kertaa mukaan olympialaisiin maan suosituimmassa joukkueurheilussa koripallossa, viimeksi vuoden 1972 Münchenin olympialaisiin. Filippiinien koripallojoukkue on päässyt kahdesti puolivälieriin. Paras sijoitus tuli vuoden 1936 Berliinin kisoista, missä lopullinen sijoitus oli viides, mikä on edelleen aasialaisten koropallojoukkueiden paras sijoitus olympialaisissa.
- Filippiinien suurin edustusjoukkue olympialaisiin lähetettiin vuoden 1972 Münchenin kisoihin, jonne lähti 53 urheilijaa kilpailemaan yhteentoista lajiin. Maa ei kuitenkaan saanut kisoissa yhtään mitalia.
- Vuonna 1996 Atlantan olympialaisiin Filippiinit lähetti ainoastaan 12 urheilijaa, mutta joukkueessa oli mukana Onyok Velasco, joka toi kisoista mukanaan hopeamitalin.
- Ainoastaan Malesialla on Filippiinejä enemmän olympiamitaleja ilman kultamitalia; seitsemän hopeaa ja neljä pronssia. Filippiineillä on kolme hopeaa, seitsemän pronssia.
Jälleen kerran filippiiniläisten toiveet ovat virittyneet sen kirkkaimman mitalin metsästämiseen. Vaikka onnistumiseen vaaditaan paljon enemmän kuin” yritän parhaani ja katsotaan mihin se riittää” suoritus, teoreettinenkin mahdollisuus kultamitalin saamiseen muuttaa monen filippiiniläisen kiihkeäksi penkkiurheilijaksi tulevina viikkoina.
Palloa ja nyrkkiä
Filippiinit ei ole tunnettu urheilumaa, mikä on melkoinen paradoksi sillä maan suuresta väestömäärästä löytyisi varmasti useita maailmanluokan lahjakkuuksia. Filippiineillä väestömäärä korreloi maan urheilumenestyksen kanssa ihan yhtä huonosti kuin Suomessa, nurinpäin.
Filippiineillä perinteisesti suosittuja urheilulajeja ovat koripallo ja nyrkkeily. Niiden varassa on kansallinen itsetunto ja urheilun sankaritarinat. Ne ovat myös lajeja, joilla on suurta taloudellista merkitystä muillekin kuin niistä elantonsa saaville urheilijoille. Merkittävimmät koripallo- ja nyrkkeilytapahtumat ovat sen luokan spektaakkeleita, jotka saavat koko maan hetkeksi pysähtymään.
Koripallo on Filippiinien kansallisurheilu, jolle ei ole vakavia haastajia. Se tulee selväksi, kun kiertelee saaristoa; ei ole niin pientä kylää, ettei siellä olisi jonkinlaista koripallokenttää ja siellä donkkaavia paikallisia supertähtiä.
Viime vuosisadan alussa amerikkalaiset opettajat alkoivat opettaa koululaisille baseballia ja koripalloa. Baseball ei juurtunut filippiiniläiseen kulttuuriin sillä sen pelaaminen edellytti isoa kenttää ja erikoisvarusteita. Koripallo sen sijaan omaksuttiin välittömästi koska sitä pystyi pelaamaan missä tahansa eikä siihen tarvita kuin pallo ja kori.
Filippiinien miesten maajoukkue – lempinimeltään Gilas Pilipinas – voitti ensimmäiset Kaukoidän mestaruuskilpailut vuonna 1913. Filippiineistä tuli FIBA:n jäsen vuonna 1936 ja samana vuonna maa lähetti joukkueen Berliinin olympialaisiin, missä se saavutti viidennen sijan.
Filippiinien koripallojoukkue oli pelätty ja kunnioitettu vastustaja 1960-luvun alkuun saakka, jonka jälkeen Filippiinien asema kansainvälisessä koripallossa oli nähnyt parhaat päivänsä – Koolla alkoi olla merkitystä teknisyyden rinnalla. Maa jatkoi kuitenkin kilpailukykyistä pelaamista Aasian turnauksissa.
Toinen filippiiniläisiin iskevä urheilulaji on nyrkkeily. Siitä lähtien kun nyrkkeily urheiluna laillistettiin Filippiineillä vuonna 1921, maa on tuottanut lukuisia suuria mestareita lajin kevyempiin sarjoihin kuten Pancho Villa, Flash Elorde ja Ceferino Garcia. Ammattinyrkkeilyssä Filippiineiltä on tullut 42 maailmanmestaria sekä yksi lajin suurimmista ikoneista.
Emmanuel “Manny” Dapidran Pacquiao Sr. on merkitykseltään Filippiinien Paavo Nurmi, Lasse Viren ja Matti Nykänen yhdessä persoonassa. Hän on se poikkeus, joka todisti vääräksi sen syvään juurtuneen käsityksen, ettei filippiiniläisillä urheilijoilla ole asiaa urheilumaailman terävimpään kärkeen.
Manny Pacquiao on voittanut kaksitoista maailmanmestaruutta, mutta vieläkin arvostettavampaa on se, että hän on voittanut niitä kahdeksassa eri painoluokassa. Samaan ei ole kukaan toinen nyrkkeilijä pystynyt. Lisäksi hän on ainoa nyrkkeilijä, joka on osallistunut mestaruusotteluihin neljän vuosikymmenen aikana 1990-2020.
Pacquion viimeisten 25 ottelun tuotoiksi on arvioitu 1.2 miljardia dollaria pay-per-view-tuloja. Forbesin mukaan hän oli vuonna 2015 maailman toiseksi parhaiten palkattu urheilija. Hänen tapauksessansa voi vilpittömästi sanoa, että jokainen dollari on täysin ansaittu kovalla työllä ja poikkeuksellisella omistautumisella.
Suomalaisen makuun
Perinteisesti suosittujen lajien lisäksi Filippiineillä harrastetaan myös muutamia meille suomalaisille tärkeitä lajeja.
Jääkiekko ei tule ensimmäisenä mieleen Filippiineistä, mutta viime vuosina sen suosio on noussut. Maahan perustettiin vuonna 2015 jääkiekkoliitto (Federation of Ice Hockey League). Muutamia vuosia myöhemmin maahan saatiin luotua kansallinen jääkiekkoliiga Philippine Hockey League ja maajoukkue. Manilassa on myös harrastajille oma sarja Manila Hockey League. Joukkueissa on huomattavan paljon ulkomaisia pelaajia, myös Suomesta, sillä lajin paikallisten harrastajien määrän kasvua rajoittaa lajin suhteellinen kalleus ja keskittyminen Manilaan.
Jalkapallossa kumpikaan maa, ei Suomi eikä Filippiinit, ole viime vuosia lukuun ottamatta saavuttanut mitään suurempaa kansainvälistä menestystä. Jalkapallolla on Filippiineillä yli satavuotinen historia, mutta vasta viimeisten parin vuosikymmenen aikana se on alkanut saavuttamaan laajempaa kiinnostusta, mutta joukkuepelinä se on vielä pitkän potkun päässä koripallon asemasta maan ykkösurheiluna.
Maan nykyinen jalkapalloliiga Philippines Football League (PFL) on puoliammattilaissarja. Filippiinien maajoukkue Azkals (naisten maajoukkueen lempinimi on Malditas) on viime vuosina nostanut profiiliaan, mutta kansainvälinen menestys on pysynyt vaatimattomana. Azkalsin paras sijoitus FIFA:n maailman rankingissa on 127. sija.
Moottoriurheilussa, erityisesti rata-autoilussa ja kartingissa, Filippiineillä oli 2000-luvun alussa paljon nousujohteista toimintaa ja muutamia lahjakkaita rattimiehiä. Heistä kansainvälistä uraa pääsi luomaan filippiiniläissveitsiläinen Marlon Stockinger, joka ajoi useita vuosia Euroopan kilpasarjoissa filippiiniläisellä lisenssillä. Hänen tunnetuin saavutuksensa oli vuonna 2012 ajettu GP3 sarjan osakilpailuvoitto legendaarisella Monacon katuradalla.
Miksi suksi ei luista?
Filippiineillä on reilusti yli sata miljoonaa ihmistä, joista varmasti löytyisi lukuisia maailmanluokan lahjakkuuksia. Mitä heille tapahtuu? Miksi he eivät päädy maailman urheilumaailman huipulle?
Ennen Manny Pacquiaota Filippiineillä ei ollut samanlaista ryysyistä rikkauksiin perinnettä kuin Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa, missä esimerkiksi jalkapalloa tai juoksu yleisesti pidetään mahdollisuutena päästä irti köyhyydestä kohti vauraampaa elämää.
Maan urheilumenestys kulkee usein symbioosissa yleisen varautumisen kanssa. Jos lahjakkaan nuoren laji on jokapäiväisen leivän hankinta, sillä ei ponnisteta kovin pitkälle urheilu-uralle. Kun paikallisilla lahjakkuuksilla ei ole varusteita, tiloja eikä valmentajia, urheilulupaus on täysin omillaan, kunnes pääsee kiinni ammattimaisen harjoittelun edellyttämiin resursseihin.
Toinen iso ongelma on nuorten urheiluharrastuksen keskittyminen kouluihin ja niiden joukkueisiin. Koulujen ulkopuolella on hyvin vähän nuorten urheiluun liittyvää toimintaa tai urheiluseuroja, missä voi harrastaa mieleistään lajia. Kun koulu vaihtuu tai loppuu, siihen loppuu myös monen lupaavan nuorisourheilijan taival.
Filippiineillä ei ole vielä yhtään erikoiskoulua, joka keskittyisi urheiluun ja mahdollistaisi sellaisen valmennuksen ja resurssit, joiden avulla voisi pyrkiä opiskelijaksi ulkomaisiin urheilukouluihin.
Kolmas tekijä on urheilijoiden valmentaminen ja manageeraus, joka on urheiluakin kauempana kansainvälisestä tasosta. Heti kun urheilija alkaa menestyä ja ansaita rahaa, hänen seuraansa lyöttäytyy poliitikkoja paistattelemaan menestyksen ”taustavaikuttajina” ja ”managerit”, jotka alkavat järjestelemään urheilijan asioita tavoilla, jotka eivät toimi Filippiinien ulkopuolella.
Se, mikä toimii suhteiden ja syntyperän avulla Filippiineillä, ei pätevöitä manageriksi tai valmentajaksi maan rajojen ulkopuolella. Siellä myös managereilta ja valmentajilta odotetaan kansainvälisen tason ammattiosaamista.
Lähellä oli Manny Paquiaollakin uran jääminen lyhyeen tähdenlentoon, mutta hän oli onnekseen ehtinyt sitouttamaan uransa ohjauksen amerikkalaisille maailmanluokan ammattilaisille, jotka tiukasti pitivät huolta siitä, ettei Mannyn paikalliset tukijat ja ystävät päässeet sähläämään hänen uraansa ulkomailla.
Filippiinit kärsii edelleen kaikista yllä mainituista kansallisen urheilumenestyksen esteistä, mutta parempaan suuntaan ollaan menossa, ei juoksuaskelin, mutta yksittäisten esimerkkien ja onnistumisten kautta. Koripallossa ja nyrkkeilyssä on jo kokeiltu maanlaajuisia urheilulahjakkuuksien tunnistamisohjelmia yhdessä koulujen kanssa. Myös Pacquiaon kansainvälinen menestys luo pohjaa nähdä urheilu mahdollisuutena päästä elämässä eteenpäin, jos peruslahjakkuus on kohdallaan.
Ylittyykö odotusten rima?
Filippiinit ja Suomi ovat Tokiossa samassa sarjassa mitaliodotusten kanssa: Jos niitä tulee yhtäkään, ne voidaan laskea sirkkelisahurin sormin.
Filippiiniläisillä urheilijoilla on kuitenkin muutamia erittäin hyviä syitä ylittää itsensä. Maan ensimmäisen olympiakultamitalin saajan nimi tulee jäämään isoilla kirjaimilla maan historiaan. On aivan eri asia voittaa maalle yksi sadasta mitalista kuin sen ensimmäisen mitalin sadan vuoden yrittämisen jälkeen.
Väheksyä ei pidä myöskään palkintorahoja. Paikallisilta urheiluliitoilta on tulossa 3 miljoonaa, 2 miljoonaa ja 1 miljoonaa pesoa kulta-, hopea- ja pronssimitaleista. Siihen päälle ainakin San Miguel Corporationin johtaja Ramon Ang on luvannut ylimääräisen kannustimen; 10 miljoonan, 5 miljoonan ja 2 miljoonan peson bonuksen urheilijoille, jotka tuovat kotiin kulta-, hopea- tai pronssimitalin.
Lukuisat poliitikot ovat alkaneet poikkeuksellisen paljon myös lupailemaan bonuksia ja kaikkea muuta hyvää mitalisteille. Kyynisemmän näkökulman mukaan vaalien edellä on helppo rehvastella ulkokultaisella anteliaisuudella, kun on erittäin todennäköistä, ettei niitä lupauksia tarvitse koskaan lunastaa.
Ennakkoarvioiden perusteella vahvimmat Filippiinein mitalitoivot Tokiossa ovat golffari Yuka Saso (Yhdysvaltain naisten avoin golfmestaruus), painonnostaja Hidilyn Diaz (Rio Games hopeamitalisti 2016) ja skeittaaja Margielyn Didal (Asian Games kultamitalisti 2018).
Filippiinien ja Suomen olympiamenestyksestä kiinnostuneille yksi melkein yhteinen mitalitoivo on Suomen joukkueessa kilpaileva skeittaaja Lizzie Armanto, jonka äidin isoisä oli filippiiniläinen.
