Jos suuntaat tänään Manilan Binondoon, maailman vanhimpaan Chinatowniin, varaudu kulttuurielämykseen, joka saisi saatanankin tilaamaan vastamelukuulokkeet. Kiinalainen uusivuosi on rikinkatkuinen selviytymistaistelu, jossa ilotulitteet tekevät itsenäisiä urapäätöksiä ja sokerinen kookosvesi toimii viimeisenä ankkurina todellisuuteen.
Olet pukeutunut punaiseen, koska paikallinen Feng Shui -mestari on luvannut sen tuovan onnea, mutta peiliin katsoessasi näet vain ylikuumenneen, hikoilevan tomaatin, joka yrittää epätoivoisesti säilyttää ihmisarvonsa 38 asteen kosteudessa. Tuhannet ihmiset vellovat kapeilla kujilla kuin valtava, elävä organismi, ja sinä olet se vieras solu, jota immuunijärjestelmä yrittää aktiivisesti poistaa.
Ilma on sakeana suitsukkeiden savusta, räiskyvistä ilotulitteista ja urbaanista aromaterapiasta – viemärin, grillatun sian ja pakokaasun hienostuneesta liitosta. Tässä kaaoksessa itsetuntosi sulaa nopeammin kuin halpa muovinen onnenkissa paahtavassa auringossa.
Opit nopeasti, että kiinalainen uusivuosi kiinalaiskaupunginosassa ei ole hiljainen toive paremmasta huomisesta. Se on aggressiivinen neuvottelu onnen kanssa: “Katso nyt, universumi, miten kovaa me pidämme ääntä. Tuleeko sitä rahaa vai pitääkö meidän lisätä desibelejä?”
Lohikäärme tanssii ylitsesi
Ja sitten se alkaa. Ei musiikkina, ei esityksenä, vaan akustisena hyökkäyksenä. Lohikäärmetanssi, jossa kymmenen rumpua hakkaa samaa rytmiä – ääni ei kuulu, se tunkeutuu. Se menee rintalastan läpi, neuvottelee sisäelinten kanssa ja ilmoittaa keuhkoille, että hengittäminen on tästä eteenpäin vapaaehtoista.
Kahdeksan hikistä nuorta miestä on sullottu yhteen kimaltelevaan, karvaiseen mutanttikäärmeeseen, joka näyttää siltä kuin Pokémon olisi syönyt diskopallon ja saanut hermoromahduksen. He liikkuvat akrobatialla, johon oma kehosi pystyisi vain, jos sinuun osuisi salama, defibrillaattori ja elämänhalu yhtä aikaa. Lohikäärme nykii, hyppii ja kieppuu, eikä ole täysin selvää, kuka hallitsee ketä – tanssijat pukua vai puku tanssijoita.
Lohikäärme kiemurtelee kohti sinua aggressiivisesti, ja kun sen pää viistää sinua senttien päästä, joku mummo huutaa sinulle kantoniksi jotain, mikä kuulostaa sekä varoitukselta että tuomiolta. Et ymmärrä sanaakaan, mutta tiedät olevasi väärässä paikassa – eksistentiaalisesti, hengellisesti ja todennäköisesti myös vakuutusyhtiösi mielestä.
Yhtäkkiä huomiosi varastaa neonvärinen villakoira, joka loikkii korkeiden tolppien päällä kuin päihderiippuvainen jumalolento. Yleisö heittää sille rahaa suoraan suuhun. Täydellinen vertauskuva omalle taloudenhallinnallesi: raha katoaa pedon kitaan eikä kukaan tiedä mihin tämä päättyy.
Pureskele tai tuhoudu
Kiinalaisen uudenvuoden aikaan myös ruokailu muuttuu psykologiseksi sodankäynniksi, jonka ensisijainen ase on tikoy. Kyseessä ei ole riisikakku, vaan epoksiliima, joka on suunniteltu hitsaamaan ihmisen leukaluut yhteen.
Ostat palan kadunvarren kojusta, koska uskot sen kuuluvan asiaan. Ensimmäinen puraisu tuntuu siltä kuin olisit haukannut sokerista tehtyä trampoliinia. Toinen puraisu käynnistää leukalihasten irtisanoutumisen. Kolmannen jälkeen alat nähdä esi-isiäsi, jotka kuiskaavat: “Tämä oli virhe.”
Sitten löydät vapaan paikan ravintolasta, jossa sinut istutetaan pyöreään pöytään. Pitkät nuudelit, kokonainen kala ja kultaharkkoja simuloivat dumplingit muodostavat murhanhimoisen neuvoston. Jokaisella suupalalla on merkitys. Pureskelet varoen, koska pelkäät, että väärä tapa romahduttaa koko ensi vuoden. Onko tämä liian nopea puraisu? Liian skeptinen nielaisu? Voiko epäusko mitätöidä symbolisen varallisuuden?
Lopulta istut pöydän ääressä, vyötärö kiristäen ja mieli laajentuneena kuin universumi ennen lämpökuolemaa. Olet syönyt vaurautta, pitkää ikää, yhtenäisyyttä ja onnea – ja silti tunnet vain täyden vatsan ja hiljaisen eksistentiaalisen kysymyksen: Jos kohtalo todella riippuu siitä, miten pureskelen dumplingin, olenko minä koskaan ollut ohjaksissa?
Krääsäterapiaa
Sitten pääsemme Feng Shuihin ja niihin lukemattomiin pikkuesineisiin, joita sinulle yritetään myydä jokaisessa kadunkulmassa ”kohtalon korjaamiseksi”. Sinulle kerrotaan vakavalla naamalla, että jos asetat kolmijalkaisen sammakon, jolla on kolikko suussa, selkä oveen päin, rikkaudet virtaavat sisään kuin tulvavesi sadekaudella.
Ostat sammakon, kaksi kristallipalloa, punaisen rannekkeen ja muovisen lohikäärmeen, joka vilkkuu kuin halpa disko, ja tässä vaiheessa laukkusi painaa enemmän kuin moraalinen rappiosi. On syvästi absurdia katsoa, kuinka kaltaisesi järki-ihminen hetken ajan uskoo, että kristallipallo imee sisäänsä epäonniset ihmissuhteet ja vilkkuva lohikäärme neuvottelee puolestasi universumin kanssa kuin kosminen lakimies.
Seisot siinä Binondon sillalla, krääsää täynnä olevat pussit käsissäsi, ja katselet alla virtaavaa Pasig-jokea, joka on yhtä kirkas kuin tulevaisuutesi maanantaiaamuna, ja tunnet outoa yhteenkuuluvuutta tämän kaiken järjettömyyden kanssa. Ehkä elämä todella on vain huonosti aseteltu huone, jossa yritämme epätoivoisesti siirtää sohvaa pois epäonnea tuovasta kulmasta.
Pahat henget eivät kuuntele kuiskauksia
Kun ilta pimenee, alkaa se osuus, jota muistellaan myöhemmin joko nostalgiana tai kuulolääkärikäyntinä. Ensimmäinen räjähdys ei kuulosta ilotulitukselta. Sitten toinen. Kolmas. Yhtäkkiä horisontti ei ole enää siellä missä se oli hetki sitten.
Huomaat seisovasi keskellä improvisoitua toimintaleffaa, jossa ei ollut käsikirjoitusta ja budjetti käytettiin pelkkään ruutiin. Ilma täyttyy savusta, palaneesta kemikaalista ja siitä hyvin erityisestä tunteesta, että jokin räjähti liian lähellä ollakseen laillista.
Et ole enää varma, oliko äskeinen pamaus ilotulite vai pieni paikallinen sota. Taputat silti. Kaikki muutkin taputtavat. Tässä kohtaa meteli ei ole sivutuote – se on pääasia. Tämä ei ole pelkkä juhla. Tämä on kollektiivinen manaus, jossa äänenvoimakkuus mitataan desibeleissä ja uskonnollinen vakaumus mitataan räjähdysherkkyydessä.
Joku sytyttää walis tingtingin, kipinäsuihkun, joka näyttää viattomalta, mutta käyttäytyy kuin kokaiinilla täytetty ampiainen. Kipinät sinkoilevat suuntiin, joita fysiikan oppikirjat eivät tunnista. Joku toinen ampuu raketin, joka tekee itsenäisen urapäätöksen ja lähtee vaakalentoon kohti viereistä parveketta.
Tässä hetkessä opit jotain olennaista kiinalaisesta uudestavuodesta: pahat henget eivät kuuntele kuiskauksia. Jos haluat karkottaa ne, sinun pitää huutaa, paukuttaa ja räjäyttää. Jos et saa onnea, saat ainakin todisteen siitä, että yritit tosissasi. Ja kun viimeinen raketti lopulta räjähtää jossain, missä sen ei pitänyt räjähtää, hiljaisuus tuntuu epäilyttävältä. Korvasi soivat. Ilma haisee sodalta ja sokerilta.
Vähemmän odotuksia, enemmän armoa
Lopulta Binondon ylle laskeutuu rikinkatkuinen, kellertävä hämärä. Istut kadunreunassa ja juot sokerista kookosvettä kuin se olisi lääketieteellisesti perusteltu hoitomuoto.
Katselet, kuinka viimeisetkin lohikäärmeet katoavat sivukujille riisumaan hikisiä pukujaan – sisältä paljastuu vain tavallisia ihmisiä, jotka hengittävät raskaasti ja näyttävät siltä kuin olisivat juuri selvinneet rituaalisesta työharjoittelusta helvetissä.
Nouset ylös, pyyhit tikoy-jämät paidastasi kuin todisteet huonoista päätöksistä ja lähdet kohti kotia. Tiedät jo nyt, että ensi vuonna teet saman uudestaan. Ostat sammakon. Syöt liikaa. Uskot hetken aikaa ennusmerkkeihin. Ehkä sillä kertaa tuot mukanasi vähemmän odotuksia – ja vähän enemmän armoa omaa mielenterveyttäsi kohtaan.
Aiheesta lisää:
