Viime vuosina on maailmalla puhuttu paljon demokratian kriisistä. Miten käy Filippiineillä, missä vapailla vaaleilla valitaan “autokraatteja” ja “nationalisteja” näyttämään länsimaiselle liberaalille demokratialle keskisormea?
Demokratia on länsimaissa ollut voittava valtiojärjestys siitä lähtien, kun maailmaa alettiin rakentaa toisen maailmansodan raunioista. Ihmiset ja yhteiskunnat kokivat menevänsä eteenpäin, ja demokratiasta muodostui dogmi, jonka puolesta taistellaan ja jota toisaalla puolustetaan – mutta ketä vastaan?
Se, että demokratia on kehittynyt osana länsimaista kulttuuripiiriä ja palvellut toistaiseksi hyvin sen kansalaisia, ei tarkoita sitä, että sama kehityskaari toteutuisi muualla maailmassa.
Filippiinit on yksi niistä länsimaisen kulttuuripiirin ulkopuolisista maista, joihin on yritetty juurruttaa demokratiaa uskossa, että se on ainoa oikea tapa järjestää yhteiskunta. Näin on tehty siitäkin huolimatta, että länsimainen liberaali demokratia on monin tavoin ristiriidassa saariston alkuperäisten kulttuurien ja niiden hallintomallien kanssa.
On sinnikkäästi uskottu, että demokratian juurtumiseen tarvitaan aikaa, kunhan sen puolesta vain taistellaan riittävästi ja sen toteutumisen esteet poistetaan yhteiskunnasta. Jos näin olisi, demokratian pitäisi olla juurtunut Filippiineille – aikaa ja yritystä on ollut enemmän kuin useimmilla eurooppalaisilla valtioilla.
Demokratian lippulaiva?
Kaikki Kaakkois-Aasian maat ovat enemmän tai vähemmän autoritaarisia, vaikka ne olisivatkin muodollisesti demokratioita. Filippiineilläkin demokratia on kehittynyt sotkuiseksi paradoksiksi, jossa valtio toimii näennäisesti demokraattisten mallien mukaisesti, mutta paikallishallinnon todellisuus perustuu perinteisiin autoritäärisiin rakenteisiin.
Filippiinien demokratialla on kaikki elinvoimaisen demokratian tunnusmerkit: vapaat vaalit, korkea äänestysprosentti, laaja kansalaistoiminta sekä hallinnolliset instituutiot, joiden tehtävänä on teoriassa edistää ja turvata kansalaisten oikeuksia ja vapauksia.
Samanaikaisesti monet demokratian puutteet ovat selvästi näkyvissä: oligarkkiset rakenteet, eliitin etuoikeudet, instituutioiden heikkous, koko yhteiskunnan läpäisevä eriarvoisuus sekä julkisten virkojen ja varojen krooninen väärinkäyttö.
Poliittiset puolueet ovat heikkoja, eikä niiden merkitys ole samanlainen kuin länsimaissa. Ne ovat epävakaita, usein vain yksittäisten ehdokkaiden tukiyhdistyksiä ilman ideologisia tai aatteellisia tavoitteita. Julkisiin virkoihin valitut poliitikot eivät käytännössä ole vastuussa äänestäjille, vaan heitä tukeneelle ”puolueelle” ja sen ympärille ryhmittyneille tukijoille. Puolueesta toiseen hyppiminen sen mukaan, millaisia ohituskaistoja ne tarjoavat vallan valtateillä, on poliitikoille täysin normaalia ja hyväksyttävää.
Filippiiniläiset poliitikot eivät vaaleissa taistele kansalaisten luottamuksesta johdonmukaisten teemojen tai arvojen avulla. Jos ehdokas selkeästi valitsee yksittäisen asian vaaliteemakseen, hän laskee sen tuovan todennäköisemmin vaalimenestystä kuin oman, usein olemattoman vakaumuksensa ja arvomaailmansa esiin tuominen.
Filippiiniläiseen demokratiaan on aina liittynyt hieman samanlainen ulkokultaisuuden eetos kuin tekopyhään uskonnon harjoittamiseen: ne, jotka politiikassa kiihkeimmin väittävät puolustavansa demokratiaa, tekevät sen yleensä jonkin muun syyn tai motiivin ajamina, eivät demokratian itsensä vuoksi.
Kaukainen demokratia
Jos Filippiinien demokratiaa tarkastelee länsimaisesta näkökulmasta, se ei näytä toimivalta eikä vakiintuneelta. Kun sitä sen sijaan tarkastelee Filippiinien todellisuudessa, näkökulma lavenee, ja käsitys demokratian merkityksestä ja seurauksista suhteutuu selkeämmin filippiiniläiseen kulttuuriin.
Kulttuurin vaikutus on erittäin suuri siihen, miten ja millaisia johtajia ihmiset kaipaavat. Maassa on aina ollut vahva perinne suoraviivaisille tahtojohtajille, jotka eivät tee monimutkaisia kompromisseja ja jotka palauttavat tarvittaessa kurin ja järjestyksen. Tämä kaipuu on sekä historiallinen että nykyhetkeen linkittyvä ilmiö.
Se, että filippiiniläiset kaipaavat enemmän vahvaa johtajaa kuin liberaalin demokratian vaikeaselkoista käsitteellisyyttä, kumpuaa saariston historiasta ja kulttuuriperimästä. Ennen amerikkalaisten saapumista demokratian periaatteet olivat täysin tuntemattomia tavalliselle kansalle. Senkin jälkeen demokratia positiivisena muutosvoimana vain harvoin kosketti heidän arjen kokemusmaailmaansa.
Demokratia vieraili heidän elämässään ainoastaan vaalien aikaan annettuina hämärinä ja pitämättöminä lupauksina jostain enemmän demokraattisesta ja paremmasta hallinnosta. Länsimaisen demokratian periaatteita ja ihanteita on vaikea perustella ihmisille, joiden huomio keskittyy pääosin päivittäiseen selviytymiseen ja joiden elämä on riippuvainen henkilökohtaisista suhteista paikallispoliitikkoihin ja viranomaisiin sekä heidän oikkuihinsa.
Sellaisista tunnelmista syntyy helposti toiveita mutkat suoriksi vetävästä vapahtajasta, joka saisi aikaan jotain konkreettista, jonka äänestäjät kokisivat muutoksena omassa elämässään. Turhautuneet ja pettyneet ihmiset kaipaavat mitä tahansa muutosta.
Valtasuhteiden verkostot
Filippiiniläiset ovat poliittisesti äärimmäisen konservatiivisia. Perhe on aina ollut yhteiskunnan ehdoton keskipiste. Oman perheen ja sukulaisten merkitys on ideologioita ja aatteita suurempi. Sukulaisuus on politiikan peruskivi, johon länsimainen liberaali demokratia ensimmäisenä karahtaa.
Filippiineillä sukulaisuus periytyy molemmilta vanhemmilta; kaikki esivanhemmat lasketaan sekä isän että äidin puolelta samaan sukuun. Sukulaisuussuhde voi käsittää myös kuvitteellisia sukulaisia, jotka syntyvät compadre-järjestelmän kautta. Ristiäisiin ja häihin nimetään suuri joukko kummisetiä ja -tätejä, joita nykyään kutsutaan myös sponsoreiksi tai suojelijoiksi. Näiden yhteyksien kautta kumpare (mies) ja kumare (nainen) mielletään kuuluviksi sukuun. Compadre-järjestelmä laajentaa sukulaisuuden käsitteen pitkälle biologisten siteiden ulkopuolelle.
Pienenkin kylän barangay-kapteenilla saattaa olla yli sata ”kummilasta”, joilla kaikilla on velvollisuus äänestää häntä vaaleissa. Pormestareilla ja kongressin jäsenillä voi olla tuhansia ”kummilapsia”, joiden perheitä he taloudellisesti tukevat – vastavuoroisesti perheiden odotetaan äänestävän heitä vaaleissa.
Ihmiset sitovat ”verivaloin” elämänsä kummisetiin ja -täteihin, joille he ovat uskollisia eivätkä voi kieltäytyä heidän pyytämistään vastapalveluksista. Tällaiset keskinäiset suhteet mitätöivät kaikki ideologiset periaatteet ja aatteet, joihin länsimainen demokratia perustuu.
Äänestäjän kiitollisuus
Toinen demokratian juurtumista rajoittava tekijä on sosiaalista normistoa ohjaava utang na loob -käsite. Sen suora käännös on ”sisäinen velka”, ja se sisältää samoja elementtejä kuin länsimainen kiitollisuudenvelka – mutta myös paljon muuta.
Utang na loob menee paljon pidemmälle kuin länsimainen käsitys kiitollisuudenvelasta, sillä kyseessä on velka, jota ei voi koskaan täysin maksaa takaisin. Kaikki velat eivät ole rahassa mitattavia, ja niiden tarkka arvottaminen tekee takaisinmaksun mahdottomaksi. Utang na loob -velvoite ulottuu yksilöä pidemmälle: se kattaa myös velallisen perheyhteisön. Kyse ei ole varsinaisesta taakasta, vaan taustalla vaikuttavasta velvollisuudesta.
Filippiiniläiset poliitikot hyödyntävät utang na loobia saadakseen ääniä vaaleissa. Vaikka useimmat heistä julkisesti kieltävät tämän, yhteiskunnan hienovaraiset suhteet vaikuttavat enemmän kuin mikään vaalilupaus. Utang na loob sitoo äänestäjät henkilökohtaisesti poliitikkoihin.
Tässä kohtaa poliitikon autoritäärinen taipumus – joka on tyypillistä lähes kaikille vastaavien yhteiskuntien johtajille – muuttuu sekä poliitikon että hänen äänestäjiensä yhteisesti hyväksytyksi normiksi ja toimintamalliksi.
Poliittinen järjestelmä ruohonjuuritasolta kansalliselle tasolle toimii utang na loob– ja sukulaisuussuhteiden varassa, vaikka ne ovat ristiriidassa demokratian periaatteiden ja perustuslain kanssa. Tällaiset toisistaan poikkeaviin periaatteisiin perustuvat, samanaikaiset ja ristikkäiset hallintomallit sekä johtajuuskäsitykset tekevät Filippiinien poliittisesta järjestelmästä häilyvän ja levottoman.
Kohti kotikutoista demokratiaa
Kansalaisten pettymys demokratiaan on helppo ymmärtää. Äänestämisellä ei ole merkitystä, ellei sillä ole vaikutusta omaan elämään. Miten suurin osa filippiiniläisistä tulee suhtautumaan näihin jatkuviin valtapeleihin, joita pieni poliittinen eliitti loputtomasti pelaa sen sijaan, että johtaisi maata vaurauteen ja kansalaisten toiveita vastaavaan tulevaisuuteen?
Tyytymättömyys tällaiseen demokratiaan on luonut painetta uudenlaiselle yhteiskuntasopimukselle, joka perustuisi selkeämmin maan omaan kulttuuriin ja sen johtamismalleihin. Yhteiskuntasopimus tarkoittaa tiivistetysti sitä, mitä hallitukset tarjoavat ihmisille vastineeksi siitä, että nämä antavat hallituksille luvan hallita ja hoitaa yhteisiä asioita.
Vaikka useissa Aasian maissa demokraattisesti valitut johtajat käyttävät demokratiaa oman valtansa pönkittämiseen ja ovat ottaneet käyttöön autoritaarisia keinoja vahvistaakseen asemaansa, näillä hallinnoilla on usein myös kansalaisten aitoa tukea.
Kun Rodrigo Duterte vuonna 2016 ja Marcos nuorempi vuonna 2022 voittivat Filippiinien presidentinvaalit vanhan poliittisen eliitin vimmaisesta vastustuksesta huolimatta, syntyi Suomen tiedotusvälineissä epäjohdonmukainen johtopäätös: Filippiinien demokratia olisi mennyttä.
Näiden viimeaikaisten presidenttien selkeät vaalivoitot ovat pikemminkin osoitus siitä, kuinka yhteiskuntasopimus on uudistumassa ja kansalaiset ovat löytäneet aikaisempaa enemmän vapautta ja valtaa päättää, kenet HE haluavat johtamaan maataan.
Demokratian tosiasiallisesta vahvistumisesta ja uudenlaisen yhteiskuntasopimuksen muodostumisesta kertoo myös se, että valta on vaihtunut viimeisen vuosikymmenen aikana varsin rauhallisesti. Viimeaikaisten presidenttien kausien loppupuolella ei ole esiintynyt tavanomaisia spekulaatioita siitä, millaisia perustuslain vastaisia keinoja istuva presidentti saattaisi käyttää virkakautensa jatkamiseksi.
Viime vuosina emme ole kuulleet varoituksia tai huhuja sotilasvallankaappauksista, jotka olivat vuoteen 2016 saakka jokaisen presidentin ja hallinnon riesana. Filippiinien politiikka on monin tavoin rauhoittunut ja ”demokratisoitunut” tavalla, joka enteilee uudenlaisen yhteiskuntasopimuksen syntyä.
Autoritäärisiä demokraatteja
Kun presidentti valitaan suoralla kansanäänestyksellä ja selvällä äänten enemmistöllä, demokraattista prosessia on vaikea arvostella, ainoastaan sen lopputulosta. Suomessakin on nähty irvokkaita tilanteita, missä ”demokratian puolustajat” ovat huomanneet arvostelevansa kansan tahtoa, kun vapailla vaaleilla valituksi tuli liian autoritäärinen tai nationalistinen presidentti.
Naapurimaidensa tapaan, Filippiinitkin saattaa olla polulla, joka johtaa uuteen poliittiseen todellisuuteen, joka ei enää ole yhtä selvässä ristiriidassa saariston alkuperäisten kulttuurien ja aasialaisen autoritäärisyyden perinteen kanssa: Kansalaiset saavat vapaasti päättää kuinka paljon tai vähän autoritäärisyyteen ja nationalismiin taipuvaisen johtajan he itselleen haluavat.
Aiheesta lisää:
Paratiisia pilkkomassa – Filippiiniläistä aluepolitiikkaa
Damaged culture – Perinteitä kunnioittaen, virheet toistaen?
