Viime vuosina on maailmalla puhuttu paljon demokratian kriisistä. Miten käy Filippiineillä, missä vapailla vaaleilla valitaan “autokraatteja” ja “nationalisteja” näyttämään länsimaiselle liberaalille demokratialle keskisormea?
Demokratia on länsimaissa ollut voittava valtiojärjestys siitä lähtien, kun maailmaa alettiin rakentaa toisen maailmansodan raunioista. Ihmiset ja yhteiskunnat kokivat menevänsä eteenpäin, ja demokratiasta muodostui dogmi, jonka puolesta taistellaan ja jota toisaalla puolustetaan – mutta ketä vastaan?
Se, että demokratia on kehittynyt osana länsimaista kulttuuripiiriä ja palvellut toistaiseksi hyvin sen kansalaisia, ei tarkoita sitä, että sama kehityskaari toteutuisi muualla maailmassa.
Filippiinit on yksi niistä länsimaisen kulttuuripiirin ulkopuolisista maista, joihin on yritetty juurruttaa demokratiaa uskossa, että se on ainoa oikea tapa järjestää yhteiskunta. Näin on tehty siitäkin huolimatta, että länsimainen liberaali demokratia on monin tavoin ristiriidassa saariston alkuperäisten kulttuurien ja niiden hallintomallien kanssa.
On sinnikkäästi uskottu, että demokratian juurtumiseen tarvitaan aikaa, kunhan sen puolesta vain taistellaan riittävästi ja sen toteutumisen esteet poistetaan yhteiskunnasta. Jos näin olisi, demokratian pitäisi olla juurtunut Filippiineille – aikaa ja yritystä on ollut enemmän kuin useimmilla eurooppalaisilla valtioilla.
Demokratian lippulaiva?
Kaikki Kaakkois-Aasian maat ovat enemmän tai vähemmän autoritaarisia, vaikka ne olisivatkin muodollisesti demokratioita. Filippiineilläkin demokratia on kehittynyt sotkuiseksi paradoksiksi, jossa valtio toimii näennäisesti demokraattisten mallien mukaisesti, mutta paikallishallinnon todellisuus perustuu perinteisiin autoritäärisiin rakenteisiin.
Filippiinien demokratialla on kaikki elinvoimaisen demokratian tunnusmerkit: vapaat vaalit, korkea äänestysprosentti, laaja kansalaistoiminta sekä hallinnolliset instituutiot, joiden tehtävänä on teoriassa edistää ja turvata kansalaisten oikeuksia ja vapauksia.
Samanaikaisesti monet demokratian puutteet ovat selvästi näkyvissä: oligarkkiset rakenteet, eliitin etuoikeudet, instituutioiden heikkous, koko yhteiskunnan läpäisevä eriarvoisuus sekä julkisten virkojen ja varojen krooninen väärinkäyttö.
Poliittiset puolueet ovat heikkoja, eikä niiden merkitys ole samanlainen kuin länsimaissa. Ne ovat epävakaita, usein vain yksittäisten ehdokkaiden tukiyhdistyksiä ilman ideologisia tai aatteellisia tavoitteita. Julkisiin virkoihin valitut poliitikot eivät käytännössä ole vastuussa äänestäjille, vaan heitä tukeneelle ”puolueelle” ja sen ympärille ryhmittyneille tukijoille. Puolueesta toiseen hyppiminen sen mukaan, millaisia ohituskaistoja ne tarjoavat vallan valtateillä, on poliitikoille täysin normaalia ja hyväksyttävää.
Filippiiniläiset poliitikot eivät vaaleissa taistele kansalaisten luottamuksesta johdonmukaisten teemojen tai arvojen avulla. Jos ehdokas selkeästi valitsee yksittäisen asian vaaliteemakseen, hän laskee sen tuovan todennäköisemmin vaalimenestystä kuin oman, usein olemattoman vakaumuksensa ja arvomaailmansa esiin tuominen.
Filippiiniläiseen demokratiaan on aina liittynyt hieman samanlainen ulkokultaisuuden eetos kuin tekopyhään uskonnon harjoittamiseen: ne, jotka politiikassa kiihkeimmin väittävät puolustavansa demokratiaa, tekevät sen yleensä jonkin muun syyn tai motiivin ajamina, eivät demokratian itsensä vuoksi.
Kaukainen demokratia
Jos tarkastelemme Filippiinien demokratiaa länsimaisesta näkökulmasta, se ei näytä toimivalta eikä vakiintuneelta. Hallinnon muodot vaikuttavat epäjohdonmukaisilta ja lupaukset usein pitämättömiltä. Kun samaa ilmiötä kuitenkin tarkastellaan filippiiniläisen arjen ja kulttuurin näkökulmasta, tilanne näyttää hyvin erilaiselta. Näkökulma avartuu, ja demokratian merkitys ja seuraukset asettuvat paikalliseen kontekstiin.
Kulttuurilla on ratkaiseva rooli siinä, millaisia johtajia kansa haluaa. Filippiinien historiassa on aina arvostettu suoraviivaisia tahtojohtajia, jotka eivät arkaile tehdä vaikeita päätöksiä tai palauttaa tarvittaessa kuria ja järjestystä. Tämä kaipuu vahvoihin johtajiin ei ole vain historiallinen ilmiö; se elää vahvasti myös nykypäivän yhteiskunnassa.
Filippiiniläisten mieltymys vahvoihin johtajiin selittyy pitkälti saariston historian ja kulttuuriperimän kautta. Ennen amerikkalaisten saapumista demokratian periaatteet olivat kansalle tuntemattomia, ja senkin jälkeen demokratia kosketti arkea vain harvoin. Useimmille ihmisille demokratia ilmestyi elämään vain vaalien aikaan: lupauksina paremmasta hallinnosta, usein hämärinä ja pitämättöminä.
Länsimaisen demokratian ihanteita on vaikea perustella ihmisille, joiden huomio kiinnittyy päivittäiseen selviytymiseen ja joiden arki riippuu henkilökohtaisista suhteista paikallispoliitikkoihin ja viranomaisiin – sekä näiden oikuista. Tällaisissa oloissa on helppo kaivata pelastajaa, joka ”vetää mutkat suoriksi” ja saa aikaan konkreettisia muutoksia, jotka näkyvät suoraan omassa elämässä. Turhautuneet ja pettyneet ihmiset kaipaavat ennen kaikkea muutosta – mitä tahansa muutosta.
Valtasuhteiden verkostot
Filippiiniläiset ovat poliittisesti konservatiivisia, ja perhe on yhteiskunnan kiistaton keskipiste. Perheen ja sukulaisten merkitys ylittää ideologiat ja aatteet, ja sukulaisuussuhteet muodostavat politiikan perustan. Juuri tämä perusperiaate on usein länsimaisen liberaalin demokratian suurin kompastuskivi.
Sukulaisuus periytyy Filippiineillä molemmilta vanhemmilta: kaikki esivanhemmat lasketaan sekä isän että äidin puolelta samaan sukuun. Lisäksi sukulaisuuden käsitettä laajentaa compadre-järjestelmä, jossa luodaan ”kuviteltuja sukulaisuuksia”. Ristiäisiin ja häihin kutsutaan suuri joukko kummisetiä ja -tätejä, nykyisin sponsoreita tai suojelijoita, ja näiden kautta kumpare (mies) ja kumare (nainen) mielletään osaksi sukuun. Näin sukulaisuuden käsite venyy pitkälle biologisten siteiden ulkopuolelle.
Pienenkin kylän barangay-kapteenilla voi olla satoja ”kummilapsia”, joilla kaikilla on velvollisuus äänestää häntä. Pormestareilla ja kongressiedustajilla kummilapsia voi olla tuhansia, ja he tukevat näiden perheitä taloudellisesti – vastineeksi odotetaan poliittista lojaalisuutta vaaliuurnilla.
Filippiiniläiset sitovat elämänsä ”verivaloin” kummisetiin ja -täteihin, joille he ovat uskollisia eivätkä voi kieltäytyä pyydetyistä palveluksista. Tällaiset keskinäiset suhteet mitätöivät käytännössä kaikki ideologiset periaatteet, joihin länsimainen demokratia perustuu. Ne selittävät, miksi vahva johtaja koetaan usein tärkeämmäksi kuin abstraktit demokratian ihanteet.
Äänestäjän kiitollisuus
Toinen demokratian juurtumista rajoittava tekijä on sosiaalista normistoa ohjaava utang na loob -käsite. Sen suora käännös on ”sisäinen velka”, ja se sisältää samoja elementtejä kuin länsimainen kiitollisuudenvelka – mutta myös paljon muuta.
Utang na loob menee huomattavasti pidemmälle kuin länsimainen kiitollisuudenvelka, sillä kyse on velasta, jota ei voi koskaan täysin maksaa takaisin. Kaikki velat eivät ole rahassa mitattavia, ja niiden arvon määrittely tekee takaisinmaksun mahdottomaksi. Kiitollisuuden velvoite ulottuu myös yksilöä laajemmalle: se kattaa koko velallisen perheyhteisön. Kyse ei ole suoranaisesta taakasta, vaan taustalla jatkuvasti vaikuttavasta velvollisuudesta.
Filippiiniläiset poliitikot hyödyntävät tätä kulttuurista sidettä saadakseen ääniä vaaleissa. Vaikka useimmat heistä julkisesti kieltävät sen, utang na loob ohjaa yhteiskunnallisia suhteita voimakkaammin kuin yksikään vaalilupaus. Se sitoo äänestäjät henkilökohtaisesti poliitikkoihin.
Tässä kohtaa poliitikon autoritäärinen taipumus – joka on tyypillinen monille vastaavien yhteiskuntien johtajille – muuttuu sekä poliitikon että hänen äänestäjiensä hyväksymäksi normiksi ja toimintamalliksi.
Poliittinen järjestelmä, aina ruohonjuuritasolta kansalliselle tasolle, rakentuu pitkälti utang na loob -velvoitteiden ja sukulaisuussuhteiden varaan, vaikka ne ovat ristiriidassa demokratian ja perustuslain periaatteiden kanssa. Tällaiset rinnakkaiset ja keskenään kilpailevat hallintamallit sekä erilaiset käsitykset johtajuudesta tekevät Filippiinien poliittisesta järjestelmästä häilyvän ja epävakaan.
Kohti kotikutoista demokratiaa
Kansalaisten pettymys demokratiaan on helppo ymmärtää. Äänestäminen menettää merkityksensä, jos se ei johda muutoksiin omassa elämässä. Miten siis suurin osa filippiiniläisistä suhtautuu loputtomiin valtapeleihin, joita pieni poliittinen eliitti pelaa sen sijaan, että se johtaisi maata kohti vaurautta ja kansalaisten toiveiden mukaista tulevaisuutta?
Tyytymättömyys tällaiseen demokratiaan on luonut painetta uudenlaiselle yhteiskuntasopimukselle, joka nojaisi vahvemmin maan omaan kulttuuriin ja sen perinteisiin johtamismalleihin. Yhteiskuntasopimus tarkoittaa tiivistetysti sitä, mitä hallitus tarjoaa kansalaisille vastineeksi siitä, että nämä antavat hallitukselle oikeuden hoitaa yhteisiä asioita.
Monissa Aasian maissa demokraattisesti valitut johtajat ovat käyttäneet demokratiaa välineenä oman valtansa pönkittämiseen ja ottaneet käyttöön autoritaarisia keinoja asemansa vahvistamiseksi. Silti heidän hallinnoillaan on usein kansalaisten aitoa kannatusta.
Kun Rodrigo Duterte vuonna 2016 ja Ferdinand ”Bongbong” Marcos Jr. vuonna 2022 voittivat Filippiinien presidentinvaalit vanhan poliittisen eliitin kiivaasta vastustuksesta huolimatta, Suomen tiedotusvälineissä nähtiin ristiriitainen johtopäätös: Filippiinien demokratian väitettiin olevan mennyttä.
Todellisuudessa näiden presidenttien selkeät vaalivoitot kertovat enemmän yhteiskuntasopimuksen uudistumisesta. Kansalaiset ovat löytäneet aiempaa enemmän vapautta ja valtaa päättää, kenet HE haluavat johtamaan maataan.
Demokratian tosiasiallisesta vahvistumisesta ja uudenlaisen yhteiskuntasopimuksen syntymisestä kertoo myös se, että valta on vaihtunut viime vuosina varsin rauhallisesti. Viimeisimpien presidenttien kausien loppupuolella ei ole nähty tavanomaisia spekulaatioita siitä, millaisia perustuslain vastaisia keinoja istuva presidentti saattaisi käyttää valtakautensa pidentämiseksi.
Samoin viime vuosina emme myöskään ole kuulleet varoituksia tai huhuja sotilasvallankaappauksista, jotka olivat aina vuoteen 2016 saakka jokaisen hallinnon riesana. Filippiinien politiikka on monin tavoin rauhoittunut ja ”demokratisoitunut” tavalla, joka enteilee uudenlaisen yhteiskuntasopimuksen syntyä.
Autoritäärisiä demokraatteja
Kun presidentti valitaan suoralla kansanäänestyksellä ja selvällä ääntenenemmistöllä, itse demokraattista prosessia on vaikea arvostella – ainoastaan sen lopputulosta. Suomessakin on nähty irvokkaita tilanteita, joissa ”demokratian puolustajat” ovat huomanneet arvostelevansa kansan tahtoa, kun vapaissa vaaleissa valituksi on noussut liian autoritäärinen tai nationalistinen presidentti.
Naapurimaidensa tavoin myös Filippiinit saattaa olla matkalla kohti uutta poliittista todellisuutta, joka ei ole yhtä räikeässä ristiriidassa saariston alkuperäisten kulttuurien ja aasialaisen autoritäärisyyden perinteen kanssa. Kansalaiset saavat vapaasti päättää, kuinka paljon – tai kuinka vähän – autoritäärisyyttä ja nationalismia he haluavat johtajiltaan.
Aiheesta lisää:
Damaged culture – Perinteitä kunnioittaen, virheet toistaen?
People Power – Vallankumous vai vallanvaihto?
