People Power – Vallankumous vai vallanvaihto?

People Power vallankumous herättää Filippiineillä edelleen tunteita, mutta vuosi vuodelta yhä vähemmän. Aikanaan kautta maailman seuratun tapahtuman poliittinen ja symbolinen merkitys on kutistunut yhä harvemmiksi käyvien vallankumousveteraanien harmittomaksi kokoontumisajoksi.

Filippiineillä muistetaan vuosittain, helmikuun 25. päivänä, People Power vallankumousta. Hyvin harva vapaapäivän viettäjistä kuitenkaan enää tietää, muistaa tai välittää mitä People Power vallankumouksessa tapahtui yli kolme vuosikymmentä sitten.

Jokainen filippiino, yleensäkin historiasta hyvin vähän piittaava, tietää kuitenkin jotain People Power vallankumouksesta, mutta usein tiedot rajoittuvat löyhiin koulussa opittuihin mielikuviin: Joku kansallissankari pelasti maan; demokratia palautettiin; diktaattori Marcos syrjäytettiin; jotain hienoa tapahtui EDSAlla… Muisti- ja mielikuvat vallankumouksesta ovat myös vahvasti polarisoituneet. Joillekin People Power vallankumous oli Filippiinien historian hienoin hetki. Toisille se oli Elite strikes back käsikirjoitus, missä Marcosin maanpakoon ajamat eliittiperheet ottivat omansa takaisin.

Virkistetään lomapäivän kunniaksi muistia mistä People Power vallankumous syntyi ja mitä sen kiihkeimpinä vuorokausina tapahtui.

Armeija ärsyyntyy

Poikkeustilan viimeisinä vuosina presidentti Marcos alkoi saada vastaansa merkittäviä yhteiskunnallisia voimia. Vaikka Marcos oli tehokkaasti keskittänyt vallan itselleen, sen perusteet alkoivat murentua. Hallituksen vastainen oppositio oli organisoitunut vahvemmaksi sekä Filippiineillä että ulkomailla. Omaisuutensa ja valtansa menettäneet vanhat eliittiperheet huomasivat olevansa samalla puolella Marcosia vastaan kuin NPAn kommunistisissijoukoissa tulikasteensa saaneet opiskelijat.

Vuoteen 1981 mennessä Marcos alkoi ymmärtää, että mikäli hän lopettaisi vuodesta 1972 lähtien voimassa olleen poikkeustilan, hänen pitäisi myös uudistaa maan armeija. Armeija oli monin tavoin muuttunut veltoksi kun julkisen elämän kontrollointi ja ulkonaliikkumiskieltojen valvominen oli tehnyt sen päivittäisistä velvollisuuksista suhteellisen helppoja ja rutiininomaisia. Armeija tarvitsi moraalin ja toimintakyvyn kohennusta. Tätä tavoitetta toteuttamaan Marcos nimitti armeijan uudeksi ylipäälliköksi uskollisen ystävänsä Fabian Verin ja varapäälliköksi pikkuserkkunsa Fidel Ramosin.

Armeijan ylipäällikkönä kenraali Ver alkoi palkita vanhimpia upseereita pitämällä heidät palveluksessa sen sijaan että olisi päästänyt heidät eläkkeelle. Normaali ylennysten sykli katkesi ja monet nuoremmat upseerit huomasivat jäävänsä ylimääräisiksi vuosiksi alimpiin palkkaluokkiin. Tämä aiheutti ärtymystä nuorempien upseerien keskuudessa.

Ninoy Aquinon salamurha vuonna 1983 oli viimeinen pisara armeijan tyytymättömyyteen kun lähes jokainen, mukaan lukien murhaa tutkinut Agrava-komissio, uskoi että armeija oli sotkeutunut murhaan. Se oli epäluottamuksen osoitus, mitä Philippine Military Academysta valmistuneiden nuorten ja isänmaallisten upseerien oli vaikea enää sietää.

Tästä tyytymättömyydestä syntyi Reform the Armed Forces Movement (RAM) -liike, jolla huhuttiin olevan 1500 kannattajaa armeijan eri aselajeissa. Vaikka Marcos oli tietoinen RAMin kasvavasta vaikutusvallasta armeijassa, hän ei ottanut sitä vakavasti. Fidel Ramos ja puolustusministeri Juan Ponce Enrile saivat taivuteltua presidentin tapaamaan RAMin upseerit ja kuuntelemaan heidän valituksiaan. Marcos tapasi upseerit, kuunteli heitä, mutta ymmärsi heidän valituksensa ainoastaan uskottomuutena.

Oppositio saarelle

Marcos ja maan armeijaa yhä itsevaltaisemmin johtava Ver laativat salaisen suunnitelman, missä kaikki RAMin upseerit ja heidän tukijansa pidätetään. Malacanangin palatsin vainoharhaisessa ilmapiirissä epäilyksen alaiseksi joutui myös puolustusministeri Enrile, joka oli läheisessä kanssakäymisessä RAMin upseereiden kanssa. Pidätettävien listalle joutui myös oppositioon kuuluvia siviileitä kuten Ninoy Aquinon leski Corazon ”Cory” Aquino, jonka ympärille Marcosin vastainen oppositio alkoi ryhmittyä.

Pidätettäväksi määrättyjen lukumäärä nousi yli kymmenentuhannen. Suunnitelman mukaan heidät vangitaan ja kuljetetaan Isla de Caballolle, Manilanlahdella sijaitsevalle pienelle linnoitussaarelle. Tämä suunnitelma osoittaa kuinka löyhästi Marcos oli enää kiinni todellisuudessa. Kuinka todennäköisesti demokraattisesti valittu presidentti voisi määrätä joukkopidätyksen ja kuljettaa häntä vastustavan opposition, johon kuului suuri joukko kirkon ja hänen oman armeijansa edustajia, pienelle saarelle?

Kun RAMin upseerit eivät saaneet presidentiltä vastakaikua valituksilleen, he päättivät ettei ollut muita vaihtoehtoja kuin sotilasvallankaappaus. He ilmoittivat suunnitelmastaan Enrilelle, joka viikon harkinnan jälkeen päätti liittyä kapinallisiin. Vallankaappaus suunniteltiin joko jouluksi 1985 tai uudenvuodenpäiväksi 1986.

Suunnitelma oli tällainen: 400 eliittisotilasta hyökkää presidentin palatsiin kun muut joukot valtaisivat televisio- ja radioasemat. Jos kaappaus onnistuisi, muodostettaisiin sotilasjuntta, jonka sotilasasioita johtaisi Ramos ja siviiliasioita Enrile, ja joka sitoutuisi järjestämään vapaat vaalit kahden vuoden kuluttua. Suunnitelma sai myös Yhdysvaltain tiedustelupalvelun hiljaisen hyväksynnän.

Enrilen kerätessä yksityisarmeijaa pohjoisessa kotiprovinssissaan Cagayanissa tarjotakseen taustatukea tulevalla sotilasvallankaappaukselle, Marcos kaikkien yllätykseksi ilmoitti marraskuussa 1985 järjestävänsä ylimääräiset ja ennenaikaiset presidentinvaalit.

Voimistuva oppositioliike rohkaisi Cory Aquinoa asettumaan Marcosin vastaehdokkaaksi. Paljon tehtiin myös sen eteen, että Cory saatiin näyttämään ”vaatimattomalta kotirouvalta”. Se tosin alkoi olla jo haasteellista: Maan rikkaimpien maanomistajasukujen perijättärestä, jolla oli kokonainen armeija palvelijoita, ei uskottavasti saa millään vaatimattoman kotirouvan arkkityyppiä. Paremman tiedon puutteessa länsimaiset tiedotusvälineet kuitenkin nielivät tämän kuvailman kokonaisena.

Vilpilliset vaalit

Äänestyspäivä sai ihmiset sankoin joukoin vaaliuurnille. Molemmat puolet huijasivat niin paljon kuin pystyivät, mutta kuten aina Filippiinien vaaleissa, vallassa oleva osapuoli pystyy huijaamaan hieman enemmän koska se kontrolloi armeijaa, poliisia ja vaalikoneistoa.

Välittömästi vaalipäivän jälkeen, kumpikin ehdokas julistautui vaalien voittajaksi vaikka ääntenlaskenta oli vielä kesken. Marcos väitti, että perustuslaki oli hänen puolellaan. Syväsi uskonnollisen Coryn puolella olivat kirkko ja taivaan enkelit.

Filippiinien vaalivaliokunta COMELEC ja parlamentti Batasang Pambansa julistivat 15. helmikuuta Marcosin vaalien voittajaksi. Julistuksen jälkeen kaikki 50 opposition edustajaa kävelivät protestina ulos parlamentista väittäen Cory Aquinon olevan vaalien moraalinen voittaja.

Lauantai 22.2.1986

Koska Marcos ei näyttänyt luopuvan vallasta edes vaaleilla, RAMin upseerit olivat tehneet uuden suunnitelman. Sotilaiden vallankaappaus oli suunniteltu alkamaan kahdelta yöllä 23. helmikuuta. Presidentin palatsiin hyökättäisiin ja Marcos pidätettäisiin tai tapettaisiin. Sen jälkeen Enrile julistaisi itsensä National Reconciliation Councilin johtoon.

Kapinalliset eivät tienneet, että yksi heidän miehistään piti kenraali Verin ajan tasalla heidän suunnitelmistaan. Ver teki taktisen virheen koska ei heti pidättänyt Enrileä, Ramosia ja RAMin upseereita. Sen sijaan hänen komennossaan ollut presidentin henkivartijakaarti alkoi linnoittaa Malacanangin palatsia. Kun RAMin tiedustelijat raportoivat tämän takaisin, kapinalliset tajusivat että joku oli kavaltanut heidät ja nopeasti peruivat suunnitelman. Nyt he tiesivät, että oli ainoastaan ajan kysymys kun heidät tultaisiin pidättämään.

Enrile ja Ramos pitivät tiedotustilaisuuden, jossa he ilmoittivat eronneensa Marcosin hallituksesta. Marcos järjesti hieman myöhemmin oman tiedotustilaisuuden, jossa hän kehotti Enrileä ja Ramosia antautumaan ja lopettamaan tyhmyydet.

Illan tullen Enrile ja Ramos kiiruhtivat tukikohtiinsa; Ramos Camp Crameen ja Enrile Camp Aquinaldoon. Yhdessä RAMin upseereiden kanssa he ilmoittivat johtavansa kapinaa.

Sunnuntai 23.2.1986

Aamulla Enrile siirtyi Camp Crameen 400 sotilaan kanssa odottamaan armeijan hyökkäystä. Kenraali Ver alkoi keskittämän armeijan eliittijoukkoja EDSA-kehätien lähellä sijaitseville alueille. Manilan yllä lenteli armeijan helikoptereita ja ilmavoimien suihkuhävittäjiä.

Cory Aquino, joka oli siirtynyt Cebuun nunnien suojelukseen, kehotti filippiiniläisiä mielenosoituksiin Enrilen ja Ramosin tueksi. Hän myös vaati Marcosia eroamaan jotta vallanvaihto voitaisiin toteuttaa verettömästi.

Kardinaali Jaime Cardinal Sinin kutsusta tuhannet ihmiset asettuivat Camp Cramen ympärille suojelemaan kapinallisia. Ihmiset toivat myös ruokaa kapinallisille ja järjestivät monenlaista improvisoitua viihdettä yhä tiheämmiksi käyville kansajoukoille.

Myös Ninoy Aquinon veli ”Butz” Aquino piti puheen kirkon omistamalla radioasemalla Radio Veritaksella ja pyysi ihmisiä tulemaan kapinallisten avuksi. Pian valtava ihmismassa täytti EDSAn Camp Cramen edustalla. He heiluttelivat keltaisia lippuja ja huusivat: ”Cory! Cory! Cory!…”

Cory Aquino saapuu Manilaan ja linnoittautuu edelleen nunnien vartioimana siskonsa taloon Wack-Wackin asuntoalueelle.

Maanantai 24.2.1986

Auringon noustessa hetkellinen paniikki levisi EDSAlla yönsä viettäneisiin väkijoukkoihin kun seitsemän raketeilla ja tykeillä varustettua taisteluhelikopteria lähestyi Camp Cramea. Helikopterit kuitenkin laskeutuivat leirin sisälle ja niiden lentäjät liittyivät kapinallisiin. Kaupungilla alkaa liikkua huhuja että Marcosit ovat paenneet maasta. Marcos perheineen ilmestyi kuitenkin televisioon varoittamaan kapinallisia tekojensa seurauksista, mikäli he eivät välittömästi antautuisi hallituksen joukoille.

Omituinen nihkeys näytti vallanneen kenraali Verin valiojoukot, jotka hän lähetti Camp Crameen pidättämään kapinallisia. Sen sijaan että he olisivat hyökänneet, he pelasivat aikaa kutsumalla vahvistuksia. Marcos yritti vielä tehdä sopimuksen puhelimitse Enrilen kanssa, mutta hänen entinen puolustusministerinsä totesi, ettei ollut enää mitään neuvoteltavaa.

Sillä välin University of Lifen kampukselle keskitetyt armeijan tankit ja panssaroidut miehistönkuljetusvaunut lähtivät vyörymaan EDSAa pitkin kohti Camp Cramea. Pian nähtiin se kaikkein tunnetuin People Power kuvailma, missä kadulla olevat ihmisjoukot pysäyttivät tankit, nunnat polvistuneena jyrisevien teräshirviöiden eteen krusifikseja pidellen. Ihmiset kiipeisivät tankkien päälle ja antoivat kukkia ja savukkeita hämmentyneille nuorille sotilaille. Ver lähetti yhä lisää joukkoja, jotka joka eivät enää totelleet käskyjä, viivyttelivät tai siirtyivät kapinallisen puolelle.

Sitten tapahtui jotain hyvin epätavallista: Suora televisiolähetys Malacanangista, missä nähtiin Fabian Ver anelemassa presidentiltä lupaa avata tuli väkijoukkoja vastaan. Sairas ja väsynyt Marcos itsepäisesti kieltäytyi antamasta määräystä.

Ver: ”Meidän täytyy pysäyttää heidät. Meillä on kaksi taisteluhävittäjää valmiina iskemään milloin tahansa, Sir.”

Marcos: ”Minun määräys on olla hyökkäämättä.”

Ver: ”He keräävät siviileitä joukkojemme eteen. Eihän me voida jatkuvasti perääntyä. Käskitte perääntymään jo eilen.”

Marcos keskeyttää: ”Minä määräsin hajottamaan väkijoukon ilman ampumista.”

Ver: ”Me emme voi jatkuvasti perääntyä…”

Marcos: ”Ei, Ei, Ei! Rauhoitu. Sinä hajotat väkijoukon ilman ampumista. Voit käyttää jotain muita keinoja.”

Mitä tahansa mieltä kukin on Ferdinand Marcosista, tuota hetkeä voidaan pitää yhtenä hänen hienoimmista hetkistään valtiomiehenä. Se oli hetki, huolimatta siitä millaisia määräyksiä menneisyydessä oli annettu, missä hän kieltäytyi antamasta määräystä, joka olisi johtanut hirvittävään verilöylyyn.

Tiistai 25.2.1986

Tilanteen riistäytyessä yhä enemmän presidentin käsistä, hän soitti yhdysvaltain senaattori Paul Laxaltille kysyäkseen voisiko Yhdysvallat vielä jotenkin auttaa häntä. Laxalt keskusteli asiasta presidentti Reaganin ja valtiosihteeri George Shultzin kanssa ja soitti kahden tunnin kuluttua takaisin. Seurasi puhelinkeskustelu, jonka Marcos aloitti kysymällä mitä hänen tulisi tehdä. Laxalt vastasi: ”Herra Presidentti, minua eivät sido mitkään diplomaattiset rajoitteet. Minä puhun ainoastaan omasta puolestani. Minusta teidän pitäisi nyt erota ja tehdä se ihan vilpittömästi. Aika on tullut….. Herra presidentti, oletteko vielä siellä?” ”Kyllä, Olen täällä edelleen,” kuului Marcosin ääni. ”Olen erittäin pettynyt.”

Marcos soitti vielä Enrilelle ja yritti vielä kerran neuvotella tilanteesta ulospääsyä. Hän lupasi peruuttaa vaalien tuloksen ja asettaa Enrilen johtaman väliaikaisen hallituksen. Hän itse pysyttelisi taustalla nimellisenä presidenttinä vuoteen 1987 saakka. Enrile saisi hoitaa asiat ihan miten haluaisi. Näin toimien kukaan ei loukkaisi perustuslakia. Enrile oli kuitenkin jo tuolloin lähdössä Cory Aquinon presidentin virkavalan vannomisseremoniaan.

Muutamaa tuntia myöhemmin Malacanangin palatsissa myös Marcos vannoi presidentin virkavalan perheensä ja kyynelehtivien tukijoidensa ympäröimänä. Tilaisuus saavutti dramaattisen huipennuksen, kun vanha mies nosti oikean kätensä vannomaan… Televisiolähetys katkesi kun Ramosin johtamat sotilaat valloittivat TV-aseman.

Viimeisetkin jäänteet toivosta romahtivat Malacanangin palatsissa kiihkeään tavaroiden pakkaamiseen ja paon valmisteluun. Ihmisjoukot olivat jo kasaantuneet palatsin porteille eikä palatsin puolustajat voineet pidätellä yhä raivoisammiksi käyviä joukkoja loputtomiin. Vasta kun viimeinen amerikkalaisten lähettämä helikopteri nousi ilmaan Malacanangin pihalta, palatsin puolustajat antoivat periksi. He vaihtoivat kiireesti univormunsa farkkuihin ja t-paitoihin, ja sekoittuivat riemuitsevaan väkijoukkoon, joka kiipesi palatsin aitojen yli ja rynni rikottujen pottien läpi.

Marcosin perhe lennätettiin ensin Clarkin lentotukikohtaan, mistä jatkettiin Guamille ja lopulta Havaijille, missä Ferdinand Marcos vietti kolme viimeistä elinvuottaan maanpaossa perheensä kanssa.

Jälkinäytös

Niille, jotka edelleen uskoivat People Power vallankumouksen jakaneen ihmiset ”hyviin ja pahoihin”, tarjosivat seuraavat kuukaudet runsaasti mietittävää uskonsa perusteista. Vallankumouksen kuvauksellisin RAM-sankari Gringo Honasan aloitti vallankumoushankkeen hallitusta vastaan, jota oli vielä muutama kuukausi aikaisemmin itse ollut perustamassa. Tämä oli ensimmäinen niistä lukuisista vallankumoushankkeista, jotka varjostivat Cory Aquinon presidenttikautta.

Vuonna 1990, myös Juan Ponce Enrile purki tuntojaan People Power vallankumotuksesta radio-ohjelmassa, missä hän katkerana tunnusti syyllistyessään hirvittävään virheeseen osallistuessaan Cory Aquinon hallinnon perustamiseen: ”Olen pahoillani… Pyydän ihmisiltä anteeksi noita tapahtumia.” Mutta jo kauan ennen Enrilen tunnustusta, olivat presidentti Aquinon hallinnon raadolliset erimielisyydet repineet loputkin harhakuvitelmat hyvyyden voimista riekaleiksi.

Jos People Power vallankumous näytti nyt hieman vähemmän pyhältä ristiretkeltä, ei se lopultakaan ollut yllätys. Filippiinien poliittisessa perinteessä People Power vallankumousta voidaan verrata vaikka näyttelijöiden vaihtoon kesken näytelmän. Näytelmä jatkuu, mutta eri näyttelijöillä. Käytännössä maata hallitsevat eliittiperheet ainoastaan vaihtoivat paikkaa. Vuoteen 1997 mennessä, lähes kaikki, jotka Marcos oli lähettänyt maanpakoon tai jotka olivat paenneet yhdessä hänen kanssaan, olivat palanneet Filippiinien politiikan näyttämölle. Ja siellä he edelleen näyttelevät samaa näytelmää, osa jo toisessa tai kolmannessa polvessa.