People Power -vallankumous herättää edelleen tunteita Filippiineillä, mutta vuosi vuodelta yhä vähemmän. Sen poliittinen ja symbolinen merkitys on kutistunut yhä harvalukuisemmaksi käyvien vallankumousveteraanien harmittomaksi kokoontumisajoksi.
Filippiineillä muistellaan helmikuun 25. päivänä, People Power -vallankumousta, joka tunnetaan myös EDSA-vallankumouksena. Nykypäivänä harvat vapaapäivän viettäjistä tietävät, muistavat tai välittävät, mitä Manilassa tapahtui lähes neljä vuosikymmentä sitten
Jokaisella filippiiniläisellä on kuitenkin jonkinlainen mielikuva People Power -vallankumouksesta. Usein se mielikuva rajoittuu koulussa opittuihin löyhiin muistikuviin, että silloin tapahtui jotain merkittävää: Yksi muistelee jonkun kansallissankarin pelastaneen maan; Toinen arvelee, sillä olevan jotain tekemistä demokratian kanssa ja kolmas arvaa, että se liittyy jotenkin presidentti Marcosin vanhempiin…
Jopa niillä, jotka muistavat ja tietävät, on ristiriitaisia mielipiteitä. Joillekin People Power -vallankumous oli Filippiinien historian hienoin hetki. Toisille se oli “Elite strikes back” elokuvan käsikirjoitus, missä Marcosin maanpakoon ajamat poliittiset dynastiat ottivat valtansa ja asemansa takaisin.
Armeija ärsyyntyy
Presidentti Ferdinand Marcosin julistaman poikkeustilan aikana (1972-81) hän alkoi saada vastaansa merkittäviä yhteiskunnallisia voimia. Vaikka presidentti oli tehokkaasti keskittänyt vallan itselleen, sen perusteet alkoivat murentua. Presidenttiä ja hänen hallintoaan vastustava oppositio vahvistui sekä kotimassa että ulkomailla.
Vuoteen 1981 mennessä Marcos alkoi ymmärtää, että hänen oli uudistettava armeijaa, jos hän haluisi jatkaa presidenttinä poikkeustilan päätyttyä. Armeija oli veltostunut ja muuttunut tehottomaksi. Julkisen elämän kontrollointi ja ulkonaliikkumiskieltojen valvominen oli tehnyt sen päivittäisistä tehtävistä helppoja ja rutiininomaisia. Armeija tarvitsi moraalin ja toimintakyvyn kohennusta. Tätä tavoitetta toteuttamaan Marcos nimitti armeijan ylipäälliköksi uskollisen ystävänsä Fabian Verin ja varapäälliköksi pikkuserkkunsa Fidel Ramosin.
Kenraali Ver alkoi palkita vanhempia upseereita pidentämällä heidän hyvin palkattua palvelusaikaansa sen sijaan, että antaisi heidän jäädä eläkkeelle. Ylennysten sykli katkesi ja monet aktiivipalveluksessa olevat upseerit huomasivat jäävänsä ylimääräisiksi vuosiksi alimpiin palkkaluokkiin. Tämä aiheutti ärtymystä erityisesti nuorempien upseerien keskuudessa.
Ninoy Aquinon salamurha vuonna 1983 oli viimeinen pisara. Kaikki, mukaan lukien murhaa tutkinut Agrava-komissio, uskoivat armeijan sotkeutuneen murhaan. Se oli epäluottamuksen osoitus, mitä Filippiinien sotilasakatemiasta valmistuneiden nuorten ja isänmaallisten upseerien oli vaikea hyväksyä.
Tästä tyytymättömyydestä syntyi Reform the Armed Forces Movement (RAM) -liike, jolla huhuttiin olevan 1500 kannattajaa armeijan eri aselajeissa. Vaikka Marcos oli tietoinen RAMin kasvavasta vaikutusvallasta, hän ei suhtautunut siihen vakavasti. Kenraali Fidel Ramos ja puolustusministeri Juan Ponce Enrile saivat taivuteltua Marcosin tapaamaan RAMin johtavat upseerit. Hän tapasi upseerit, kuunteli heitä, mutta tulkitsi heidän valituksensa merkiksi epälojaalisuudesta.
Oppositio saarelle
Marcos ja armeijaa yhä itsevaltaisemmin johtava Ver laativat salaisen suunnitelman pidättää kaikki RAMin upseerit ja heidän tukijansa. Malacanangin palatsin vainoharhaisessa ilmapiirissä epäilyksen alaiseksi joutui myös puolustusministeri Enrile, joka oli läheisessä kanssakäymisessä RAMin upseereiden kanssa. Pidätettävien listalle joutui myös oppositioon kuuluvia siviilejä, kuten Ninoy Aquinon leski Corazon ”Cory” Aquino, jonka ympärille Marcosin vastainen oppositio oli alkanut ryhmittymään.
Vangittavien lukumäärä nousi yli kymmenentuhannen. Suunnitelman mukaan pidätetyt kuljetettaisiin Isla de Caballolle, pienelle Manilanlahdella sijaitsevalle linnoitussaarelle. Suunnitelma osoittaa, kuinka löyhästi Marcos oli tuolloin kiinni todellisuudessa. Miten yksikään demokraattisesti valittu presidentti voisi kuvitella pidättävänsä koko opposition, johon kuului myös kirkon ja hänen oman armeijansa jäseniä, ja kuljettavansa heidät pienelle saarelle?
Kun RAMin upseerit eivät saaneet presidentiltä vastakaikua valituksilleen, he päättivät toteuttaa sotilasvallankaappauksen. He ilmoittivat suunnitelmastaan Enrilelle, joka viikon harkinnan jälkeen antoi tukensa kapinallisille. Vallankaappaus suunniteltiin alkavaksi joko jouluna 1985 tai uudenvuodenpäivänä 1986.
RAMn suunnitelmassa 400 eliittisotilasta hyökkäisi presidentin palatsiin ja muut joukot valtaisivat televisio- ja radioasemat. Jos kaappaus onnistuisi, muodostetaan sotilasjuntta, jossa Ramos vastaa sotilasasioista ja Enrile siviiliasioista. Juntta sitoutuisi järjestämään vapaat vaalit kahden vuoden kuluessa. Suunnitelma sai myös Yhdysvaltain tiedustelupalvelun hiljaisen hyväksynnän.
Vilpilliset vaalit
Sitten kaikkien yllätykseksi Marcos ilmoitti järjestävänsä ennenaikaiset presidentinvaalit.
Voimistuva oppositioliike rohkaisi Cory Aquinoa asettumaan ehdolle Marcosia vastaan vaaleissa. Paljon tehtiin sen eteen, että Cory saatiin näyttämään ”vaatimattomalta kotirouvalta”. Maan varakkaimman maanomistajasuvun perijättärestä, jolla oli kokonainen armeija palvelijoita, ei uskottavasti saa millään vaatimattoman kotirouvan arkkityyppiä, mutta paremman tiedon puuttuessa länsimaiset tiedotusvälineet nielivät kuvailman pullantuoksuisesta ja hyväntahtoisesta leskestä.
Äänestyspäivä, 7. helmikuuta1986, sai ihmiset sankoin joukoin vaaliuurnille. Molemmat osapuolet huijasivat niin paljon kuin pystyivät, mutta kuten aina Filippiinien vaaleissa, vallassa oleva osapuoli pystyy huijaamaan hieman enemmän, koska se kontrolloi armeijaa, poliisia ja vaalikoneistoa.
Ääntenlaskennan ollessa vielä kesken, kumpikin ehdokas julistautui vaalien voittajaksi. Marcos väitti, että perustuslaki on hänen puolellaan. Coryn puolella olivat kirkko ja taivaan enkelit.
Filippiinien vaalivaliokunta ja edustajainhuone Batasang Pambansa julistivat Marcosin vaalien voittajaksi 15. helmikuuta. Julistuksen jälkeen 50 opposition edustajaa kävelivät protestina ulos parlamentista ja julistivat Cory Aquinon vaalien moraaliseksi voittajaksi.
Lauantai 22.2.1986
Koska Marcos ei näyttänyt luopuvan vallasta, RAMin upseerit tekivät uuden suunnitelman, jonka mukaan sotilasvallankaappaus alkaisi 23. helmikuuta. Suunnitelmana oli hyökätä presidentin palatsiin ja pidättää tai tappaa presidentti Marcos, jonka jälkeen Enrile julistaa itsensä maata tilapäisesti hallitsevan National Reconciliation Councilin johtajaksi.
Kapinallisten tietämättä yksi heidän miehistään välitti tiedon suunnitelmasta kenraali Verille, joka teki kuitenkin taktisen virheen, kun hän ei heti pidättänyt Enrileä, Ramosta ja RAMin johtajia. Sen sijaan hänen komennossaan ollut presidentin henkivartijakaarti alkoi linnoittaa Malacanangin palatsia. Kun RAMin kapinalliset kuulivat linnoitustöistä, he tiesivät paljastuneensa ja peruivat suunnitelmansa. He ymmärsivät, että heidät tultaisiin myös pidättämään.
Enrile ja Ramos pitivät tiedotustilaisuuden, jossa he ilmoittivat eronneensa Marcosin hallituksesta. Marcos järjesti hieman myöhemmin oman tiedotustilaisuuden, missä hän kehotti Enrileä ja Ramosia antautumaan ja lopettamaan tyhmyydet.
Illan tullen Enrile ja Ramos palasivat omiin tukikohtiinsa; Ramos Camp Crameen ja Enrile Camp Aquinaldoon. Yhdessä RAMin upseereiden kanssa he ilmoittivat johtavansa kapinaa.
Sunnuntai 23.2.1986
Aamulla Enrile siirtyi 400 sotilaan kanssa Camp Crameen odottamaan kenraali Verin johtaman armeijan hyökkäystä. Ver alkoi keskittää armeijan eliittijoukkoja EDSA-kehätien läheisyyteen. Armeijan helikoptereita ja ilmavoimien suihkuhävittäjiä lenteli kaupungin yllä.
Cory Aquino, joka oli siirtynyt Cebuun nunnien suojelukseen, kehotti filippiiniläisiä lähtemään kaduille osoittamaan mieltä kapinallisten tukemiseksi. Hän vaati Marcosia eroamaan, jotta vallanvaihto voitaisiin toteuttaa verettömästi.
Myös kardinaali Jaime Cardinal Sin vetosi radiolähetyksessä ihmisiin ja pyysi heitä kerääntymään Camp Cramen ympärille suojelemaan kapinallisia. Tuhannet ihmiset vastasivat kutsuun ja ihmismassa täytti EDSA-kehätien Camp Cramen edustalla. Väkijoukosta heiluteltiin keltaisia lippuja ja ihmiset alkoivat rytmikkäästi toistamaan mantraa: ”Cory! Cory! Cory!…”
Cory Aquino palasi Manilaan ja linnoittautui nunnien vartioimana siskonsa taloon Wack-Wackin vahvasti vartioidulle asuinalueelle.
Maanantai 24.2.1986
Auringon noustessa EDSA-kehätiellä yöpyneiden ihmisten keskuuteen levisi paniikki, kun seitsemän raketeilla varustettua taisteluhelikopteria lähestyi Camp Cramea. Helikopterit laskeutuivat leiriin ja niiden lentäjät liittyivät kapinallisiin.
Kaupungilla alkoi liikkua huhuja, että Marcosit ovat paenneet maasta. Marcos ja hänen perheensä ilmestyivät kuitenkin televisioon varoittamaan kapinallisia tekojensa seurauksista, jos he eivät välittömästi antautuisi.
Kun kenraali Ver määräsi valiojoukkonsa Camp Crameen pidättämään kapinalliset, omituinen nihkeys valtasi sotilaat. Hyökkäämisen sijaan sotilaat pelasivat aikaa kutsumalla lisävahvistuksia. Marcos yritti vielä tehdä sopimuksen puhelimitse Enrilen kanssa, mutta hänen entinen puolustusministerinsä totesi, ettei ollut enää mitään neuvoteltavaa.
Lopulta armeijan tankit ja panssaroidut miehistönkuljetusvaunut lähtivät vyörymään kehätietä pitkin kohti Camp Cramea. Pian nähtiin tunnetuin People Power -kuvailma, missä ihmisjoukot pysäyttävät tankit ja nunnat polvistuvat jyrisevien teräshirviöiden eteen krusifikseja pidellen.
Ihmiset kiipesivät tankkien päälle ja antoivat kukkia ja savukkeita hämmentyneille sotilaille. Ver lähetti lisää joukkoja, jotka eivät enää totelleet käskyjä vaan siirtyivät kapinallisen puolelle.
Sitten tapahtui jotain hyvin hämmentävää. Televisioon ilmestyi suora lähetys Malacanangin palatsista, missä Fabian Ver aneli presidentiltä lupaa avata tuli väkijoukkoja vastaan. Sairaan ja väsyneen oloinen Marcos kieltäytyi itsepäisesti antamasta käskyä.
Ver: ”Meidän täytyy pysäyttää heidät. Meillä on kaksi taisteluhävittäjää valmiina iskemään, Sir.”
Marcos: ”Minun määräykseni on olla hyökkäämättä.”
Ver: ”He keräävät siviilejä joukkojemme eteen. Emmehän me voi jatkuvasti perääntyä. Käskitte jo eilen perääntymään.”
Marcos keskeyttää: ”Käskin hajottamaan väkijoukon ilman ampumista.”
Ver: ”Emme voi jatkuvasti perääntyä...”
Marcos: ”Ei, Ei, Ei! Rauhoitu. Sinä hajotat väkijoukon ilman ammuskelua. Voit käyttää muita keinoja.”
Mitä ikinä Ferdinand Marcosista ajatteleekaan, tuota hetkeä voidaan pitää yhtenä hänen hienoimmista hetkistään valtiomiehenä: Hän kieltäytyi antamasta käskyä, joka olisi johtanut verilöylyyn.
Tiistai 25.2.1986
Tilanteen riistäytyessä yhä enemmän Marcosin käsistä, hän soitti yhdysvaltalaiselle senaattorille Paul Laxaltille kysyäkseen, voisiko Yhdysvallat vielä jotenkin auttaa häntä. Laxalt keskusteli asiasta presidentti Reaganin ja valtiosihteeri George Shultzin kanssa ja soitti kahden tunnin kuluttua takaisin.
Seurasi puhelinkeskustelu, jonka Marcos aloitti kysymällä, mitä hänen tulisi tehdä. Laxalt vastasi: ”Herra Presidentti, minua eivät sido mitkään diplomaattiset rajoitteet. Minä puhun ainoastaan omasta puolestani. Minusta teidän pitäisi nyt erota ja tehdä se siististi. Aika on tullut… Herra presidentti, oletteko vielä siellä?” ”Kyllä, Olen täällä edelleen,” kuului Marcosin ääni. ”Olen erittäin pettynyt.”
Marcos soitti vielä kerran Enrilelle ja yritti neuvotella ulospääsyä tilanteesta. Hän lupasi peruuttaa vaalien tuloksen ja asettaa Enrilen johtamaan väliaikaista hallitusta. Hän itse jäisi taustalle nimellisenä presidenttinä virkakautensa loppuun saakka ja Enrile saisi hoitaa muut asiat haluamallaan tavalla. Enrile oli kuitenkin jo lähdössä Cory Aquinon presidentin virkavalan vannomistilaisuuteen.
Muutamaa tuntia myöhemmin Malacanangin palatsissa myös Marcos vannoi presidentin virkavalan perheensä ja kyynelehtivien kannattajiensa ympäröimänä. Tilaisuus saavutti dramaattisen huipennuksen, kun vanha mies nosti oikean kätensä vannoakseen… Samalla televisiolähetys äkisti katkesi. Ramosin johtamat sotilaat olivat valloittaneet televisioaseman.
Malacanangin palatsissa viimeisetkin jäänteet toivosta vaihtuivat hätäiseen pakkaamiseen ja paon valmisteluun. Väkijoukkoja oli jo kokoontunut palatsin porteille mellakoimaan. Kun viimeinen amerikkalaisten lähettämä helikopteri nousi ilmaan Malacanangin pihalta, palatsin puolustajat antoivat periksi. He vaihtoivat kiireesti univormunsa farkkuihin ja t-paitoihin, ja sekoittuivat riemuitsevaan väkijoukkoon, joka kiipesi palatsin aitojen yli ja rynni rikottujen porttien läpi.
Marcos perheineen lennätettiin ensin Clarkin lentotukikohtaan, mistä jatkettiin Yhdysvaltain ilmavoimien tukikohtaan Guamille. Nopean koneenvaihdon jälkeen jatkettiin matkaa Havaijille, missä Ferdinand Marcos vietti kolme viimeistä elinvuottaan maanpaossa perheensä kanssa.
Jälkinäytös
Niille, jotka uskoivat People Power -vallankumouksen jakaneen ihmiset ”hyviin” ja ”pahoihin”, seuraavat kuukaudet tarjosivat runsaasti ajattelemisen aihetta uskonsa perusteista. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin Gringo Honasan, People Power -vallankumouksen ikonisin sankari, järjesti sotilasvallankaappausyrityksen itse perustamaansa hallitusta vastaan. Se oli ensimmäinen niistä lukuisista sotilasvallankaappausyrityksistä, jotka varjostivat Cory Aquinon presidenttikautta.
Vuonna 1990 Enrile purki tuntojaan radio-ohjelmassa, missä hän myönsi tehneensä kauhean virheen auttaessaan perustamaan Cory Aquinon hallinnon: ”Olen pahoillani… Pyydän ihmisiltä anteeksi noita tapahtumia.” Mutta jo kauan ennen Enrilen tunnustusta, presidentti Aquinon hallinnon sisäiset erimielisyydet ja julmuudet olivat repineet loputkin harhakuvitelmat hyvyyden voimista riekaleiksi.
Jälkeenpäin on helppo nähdä, ettei People Power -vallankumous ollut mikään pyhä ristiretki ”pahaa diktaattoria” vastaan. Filippiinien poliittisessa perinteessä se oli eräänlainen näyttelijöiden vaihto kesken näytelmän. Siinä maata hallitsevat poliittiset dynastiat vaihtoivat paikkoja hieman tavallista dramaattisemmin.
Vuoteen 1997 mennessä lähes kaikki Marcosin maasta karkottamat tai hänen kanssaan paenneet henkilöt olivat palanneet Filippiinien politiikkaan. Ja siellä he edelleen näyttelevät samaa näytelmää, jotkut jo toisessa tai kolmannessa polvessa.
