People Power – Vallankumous vai vallanvaihto?

People Power vallankumous herättää Filippiineillä edelleen tunteita, mutta vuosi vuodelta yhä vähemmän. Sen poliittinen ja symbolinen merkitys on kutistunut yhä harvemmiksi käyvien vallankumousveteraanien harmittomaksi kokoontumisajoksi.

Filippiineillä muistetaan vuosittain, helmikuun 25. päivänä, People Power vallankumousta. Hyvin harva vapaapäivän viettäjistä enää tietää, muistaa tai välittää mitä People Power vallankumouksessa tapahtui yli kolme vuosikymmentä sitten.

Jokainen filippiino, yleensäkin historiasta hyvin vähän piittaava, tietää kuitenkin jotain People Power vallankumouksesta. Valitettavan usein tiedot rajoittuvat löyhiin koulussa opittuihin mielikuviin siitä, että jotain tapahtui EDSA-kehätiellä; joku kansallissankari pelasti maan; demokratia palautettiin; presidentti Marcos ajettiin maanpakoon…

Nämä hatarat muisti- ja mielikuvat vallankumouksesta ovat myös vahvasti polarisoituneet. Joillekin People Power vallankumous oli Filippiinien historian hienoin hetki. Toisille se oli “Elite strikes back” elokuvan käsikirjoitus, missä Marcosin maanpakoon ajamat eliittiperheet ottivat valtansa ja asemansa takaisin.

Virkistetään lomapäivän kunniaksi muistia siitä, mitä People Power vallankumouksen kiihkeimpien vuorokausien aikana tapahtui ja mistä siinä oli kysymys.

Armeija ärsyyntyy

Poikkeustilavuosien aikana (1972-81) presidentti Marcos alkoi saada vastaansa merkittäviä yhteiskunnallisia voimia. Vaikka hän oli tehokkaasti keskittänyt vallan itselleen, sen perusteet alkoivat murentua. Hallituksen vastainen oppositio oli vahvistunut sekä Filippiineillä että ulkomailla. Omaisuutensa ja valtansa menettäneet eliittiperheet huomasivat olevansa Marcosia vastaan samalla puolella kuin kommunistisen herätyksen saaneet opiskelijatkin.

Vuoteen 1981 mennessä Marcos alkoi ymmärtää, että maan armeija tarvitsi uudistamista jotta hän voisi pysyä vallassa poikkeustilan lopettamisen jälkeen. Armeija oli monin tavoin veltostunut ja muuttunut tehottomaksi. Julkisen elämän kontrollointi ja ulkonaliikkumiskieltojen valvominen oli tehnyt sen päivittäisistä velvollisuuksista liian helppoja ja rutiininomaisia. Armeija tarvitsi moraalin ja toimintakyvyn kohennusta. Tätä tavoitetta toteuttamaan Marcos nimitti armeijan ylipäälliköksi uskollisen ystävänsä Fabian Verin ja varapäälliköksi pikkuserkkunsa Fidel Ramosin.

Kenraali Ver alkoi palkita vanhimpia upseereita pitämällä heidät palveluksessa sen sijaan, että olisi päästänyt heidät eläkkeelle. Ylennysten sykli katkesi ja monet aktiivipalveluksessa olevat upseerit huomasivat jäävänsä ylimääräisiksi vuosiksi alimpiin palkkaluokkiin. Tämä aiheutti ärtymystä erityisesti nuorempien upseerien keskuudessa.

Ninoy Aquinon salamurha vuonna 1983 oli viimeinen pisara. Lähes jokainen, mukaan lukien murhaa tutkinut Agrava-komissio, uskoi armeijan sotkeutuneen murhaan. Se oli epäluottamuksen osoitus, mitä Philippine Military Academysta valmistuneiden nuorten ja isänmaallisten upseerien oli vaikea enää sietää.

Tästä tyytymättömyydestä syntyi Reform the Armed Forces Movement (RAM) -liike, jolla huhuttiin olevan 1500 kannattajaa armeijan eri aselajeissa. Vaikka Marcos oli tietoinen RAM:in kasvavasta vaikutusvallasta, hän ei ottanut sitä vakavasti. Fidel Ramos ja puolustusministeri Juan Ponce Enrile saivat taivuteltua presidentin tapaamaan RAM:in johtavat upseerit ja kuuntelemaan heitä. Marcos tapasi upseerit, kuunteli heitä, mutta tulkitsi heidän valitukset epäluottamuksen osoitukseksi.

Oppositio saarelle

Marcos ja armeijaa yhä itsevaltaisemmin johtava Ver laativat salaisen suunnitelman, jossa kaikki RAM:in upseerit ja heidän tukijansa pidätetään. Malacanangin palatsin vainoharhaisessa ilmapiirissä epäilyksen alaiseksi joutui myös puolustusministeri Enrile, joka oli läheisessä kanssakäymisessä RAM:in upseereiden kanssa. Pidätettävien listalle joutui myös oppositioon kuuluvia siviilejä kuten Ninoy Aquinon leski Corazon ”Cory” Aquino, jonka ympärille Marcosin vastainen oppositio oli alkanut ryhmittymään.

Pidätettäväksi määrättyjen lukumäärä nousi yli kymmenentuhannen. Suunnitelman mukaan pidätettävät kuljetetaan Isla de Caballolle, Manilanlahdella sijaitsevalle pienelle linnoitussaarelle. Suunnitelma osoittaa kuinka löyhästi Marcos oli tuolloin enää kiinni todellisuudessa. Kuinka todennäköisesti demokraattisesti valittu presidentti voisi määrätä joukkopidätyksen ja kuljettaa häntä vastustavan opposition, johon kuului suuri joukko kirkon ja hänen oman armeijansa edustajia, pienelle saarelle?

Kun RAM:in upseerit eivät saaneet presidentiltä vastakaikua valituksilleen, he päättivät tehdä sotilasvallankaappauksen. He ilmoittivat suunnitelmastaan Enrilelle, joka viikon harkinnan jälkeen antoi tukensa kapinallisille. Vallankaappaus suunniteltiin joko jouluksi 1985 tai uudenvuodenpäiväksi 1986.

RAM:n suunnitelman mukaan 400 eliittisotilasta hyökkää presidentin palatsiin ja muut joukot valtaavat televisio- ja radioasemat. Jos kaappaus onnistuu, muodostetaan sotilasjuntta, jonka sotilasasioita johtaa Ramos ja siviiliasioita Enrile. Juntta sitoutuu järjestämään vapaat vaalit kahden vuoden aikana. Suunnitelma sai myös Yhdysvaltain tiedustelupalvelun hiljaisen hyväksynnän.

Enrilen kerätessä yksityisarmeijaa pohjoisessa kotiprovinssissaan Cagayanissa tarjotakseen taustatukea tulevalle sotilasvallankaappaukselle, Marcos kaikkien yllätykseksi ilmoitti järjestävänsä ylimääräiset ja ennenaikaiset presidentinvaalit.

Voimistuva oppositioliike rohkaisi Cory Aquinoa asettumaan Marcosin vastaehdokkaaksi. Paljon tehtiin sen eteen, että Cory saatiin näyttämään ”vaatimattomalta kotirouvalta”. Siihen liittyi paljon haasteita, sillä yhden rikkaimman maanomistajasuvun perijättärestä, jolla oli kokonainen armeija palvelijoita, ei uskottavasti saa millään vaatimattoman kotirouvan arkkityyppiä. Paremman tiedon puutteessa länsimaiset tiedotusvälineet kuitenkin nielivät kuvailman pullantuoksuisesta ja hyvintahtoisesta kotirouvasta.

Vilpilliset vaalit

Äänestyspäivä, 7.2.1986, sai ihmiset sankoin joukoin vaaliuurnille. Molemmat puolet huijasivat niin paljon kuin pystyivät, mutta kuten aina Filippiinien vaaleissa, vallassa oleva osapuoli pystyy huijaamaan hieman enemmän koska se kontrolloi armeijaa, poliisia ja vaalikoneistoa.

Välittömästi vaalipäivän jälkeen, kumpikin ehdokas julistautui vaalien voittajaksi ääntenlaskennan ollessa vielä kesken. Marcos väitti, että perustuslaki on hänen puolellaan. Coryn puolella olivat kirkko ja taivaan enkelit.

Filippiinien vaalivaliokunta COMELEC ja parlamentti Batasang Pambansa julistivat 15. helmikuuta Marcosin vaalien voittajaksi. Julistuksen jälkeen kaikki 50 opposition edustajaa kävelivät protestina ulos parlamentista ilmoittaen Cory Aquinon olevan vaalien moraalinen voittaja.

Lauantai 22.2.1986

Koska Marcos ei näyttänyt luopuvan vallasta, RAM:in upseerit tekivät uuden suunnitelman, jonka mukaan sotilasvallankaappaus alkaisi 23. helmikuuta kello kaksi aamulla. Sunnitelman mukaan presidentin palatsiin hyökätään ja Marcos pidätetään tai tapetaan, jonka jälkeen  Enrile julistaa itsensä maata tilapäisesti hallitsevan National Reconciliation Councilin johtajaksi.

Kapinalliset eivät tienneet, että yksi heidän miehistään välitti tietoja suunnitelmasta kenraali Verille . Ver teki taktisen virheen kun ei heti pidättänyt Enrileä, Ramosia ja RAM:in upseereita. Sen sijaan hänen komennossaan ollut presidentin henkivartijakaarti alkoi linnoittaa Malacanangin palatsia. Kun RAM:in kapinalliset kuulivat siitä, he tiesivät paljastuneensa ja nopeasti peruivat suunnitelman. He myös ymmärsivät, että heidät tultaisiin pian pidättämään.

Enrile ja Ramos pitivät tiedotustilaisuuden, jossa he ilmoittivat eronneensa Marcosin hallituksesta. Marcos järjesti hieman myöhemmin oman tiedotustilaisuuden, missä hän kehotti Enrileä ja Ramosia antautumaan ja lopettamaan tyhmyydet.

Illan tullen Enrile ja Ramos palasivat omiin tukikohtiinsa; Ramos Camp Crameen ja Enrile Camp Aquinaldoon. Yhdessä RAM:in upseereiden kanssa he ilmoittivat johtavansa kapinaa.

Sunnuntai 23.2.1986

Aamulla Enrile siirtyi 400 sotilaan kanssa Camp Crameen odottamaan kenraali Verin johtaman armeijan hyökkäystä. Ver alkoi keskittää armeijan eliittijoukkoja EDSA-kehätien läheisyyteen. Kaupungin yllä lenteli armeijan helikoptereita ja ilmavoimien suihkuhävittäjiä.

Cory Aquino, joka oli siirtynyt Cebuun nunnien suojelukseen, kehotti filippiiniläisiä liittymään mielenosoituksiin kapinallisten tueksi. Hän myös vaati Marcosia eroamaan jotta vallanvaihto voitaisiin toteuttaa verettömästi.

Kardinaali Jaime Cardinal Sinin kutsusta tuhannet ihmiset asettuivat Camp Cramen ympärille suojelemaan kapinallisia. Pian ihmismassa täytti kehätien Camp Cramen edustalla. Väkijoukkosta heiluteltiin keltaisia lippuja ja se alkoi rytmikkäästi huutamaan: ”Cory! Cory! Cory!…”.

Cory Aquino palasi Manilaan ja linnoittautui nunnien vartioimana siskonsa taloon Wack-Wackin vahvasti vartioidulle asuinalueelle.

Maanantai 24.2.1986

Auringon noustessa hetkellinen paniikki levisi kehätiellä yönsä viettäneisiin ihmisiin, kun seitsemän raketeilla varustettua taisteluhelikopteria lähestyi Camp Cramea. Helikopterit laskeutuivat leirin sisälle ja niiden lentäjät liittyivät kapinallisiin. Kaupungilla alkoi liikkua huhuja, että Marcosit ovat paenneet maasta. Marcos perheineen ilmestyi kuitenkin televisioon varoittamaan kapinallisia tekojensa seurauksista, jos he eivät välittömästi antautuisi.

Kun kenraali Ver lähetti valiojoukkonsa Camp Crameen pidättämään kapinallisia, omituinen nihkeys valtasi sotilaat. Sen sijaan että he olisivat hyökänneet, he pelasivat aikaa kutsumalla vahvistuksia. Marcos yritti vielä tehdä sopimuksen puhelimitse Enrilen kanssa, mutta hänen entinen puolustusministerinsä totesi, ettei ollut enää mitään neuvoteltavaa.

Sillä välin University of Lifen kampukselle keskitetyt armeijan tankit ja panssaroidut miehistönkuljetusvaunut lähtivät vyörymään kehätietä pitkin kohti Camp Cramea. Pian nähtiin tunnetuin People Power -kuvailma, missä kadulla olevat ihmisjoukot pysäyttävät tankit ja nunnat polvistuvat jyrisevien teräshirviöiden eteen krusifikseja pidellen. Ihmiset kiipesivät tankkien päälle ja antoivat kukkia ja savukkeita hämmentyneille sotilaille. Ver lähetti lisää joukkoja, jotka eivät enää totelleet käskyjä vaan viivyttelivät ja siirtyivät kapinallisen puolelle.

Sitten tapahtui jotain hyvin merkillistä. Televisiossa näytettiin suoraa lähetystä Malacanangista, missä Fabian Ver aneli presidentiltä lupaa avata tuli väkijoukkoja vastaan. Sairas ja väsynyt Marcos itsepäisesti kieltäytyi antamasta määräystä.

Ver: ”Meidän täytyy pysäyttää heidät. Meillä on kaksi taisteluhävittäjää valmiina iskemään, Sir.”

Marcos: ”Minun määräys on olla hyökkäämättä.”

Ver: ”He keräävät siviilejä joukkojemme eteen. Eihän me voida jatkuvasti perääntyä. Käskitte perääntymään jo eilen.”

Marcos keskeyttää: ”Minä määräsin hajottamaan väkijoukon ilman ampumista.”

Ver: ”Me emme voi jatkuvasti perääntyä…”

Marcos: ”Ei, Ei, Ei! Rauhoitu. Sinä hajotat väkijoukon ilman ampumista. Voit käyttää jotain muita keinoja.”

Mitä tahansa mieltä kukin on Ferdinand Marcosista, tuota hetkeä voidaan pitää yhtenä hänen hienoimmista hetkistään valtiomiehenä. Huolimatta siitä millaisia määräyksiä aikaisemmin oli annettu, hän kieltäytyi antamasta määräystä, joka olisi johtanut verilöylyyn.

Tiistai 25.2.1986

Tilanteen riistäytyessä yhä enemmän presidentin käsistä, hän soitti yhdysvaltalaiselle senaattorille Paul Laxaltille kysyäkseen voisiko Yhdysvallat vielä jotenkin auttaa häntä. Laxalt keskusteli asiasta presidentti Reaganin ja valtiosihteeri George Shultzin kanssa ja soitti kahden tunnin kuluttua takaisin. Seurasi puhelinkeskustelu, jonka Marcos aloitti kysymällä mitä hänen tulisi tehdä. Laxalt vastasi: ”Herra Presidentti, minua eivät sido mitkään diplomaattiset rajoitteet. Minä puhun ainoastaan omasta puolestani. Minusta teidän pitäisi nyt erota ja tehdä se siististi. Aika on tullut… Herra presidentti, oletteko vielä siellä?” ”Kyllä, Olen täällä edelleen,” kuului Marcosin ääni. ”Olen erittäin pettynyt.”

Marcos soitti vielä kerran Enrilelle ja yritti neuvotella tilanteesta ulospääsyä. Hän lupasi peruuttaa vaalien tuloksen ja asettaa Enrilen johtaman väliaikaisen hallituksen. Hän itse jäisi taustalle nimellisenä presidenttinä virkakautensa loppuun saakka ja Enrile saisi hoitaa asiat ihan miten haluaisi. Näin toimien kukaan ei rikkoisi perustuslakia. Enrile oli kuitenkin jo lähdössä Cory Aquinon presidentin virkavalan vannomisseremoniaan.

Muutamaa tuntia myöhemmin Malacanangin palatsissa myös Marcos vannoi presidentin virkavalan perheensä ja kyynelehtivien tukijoidensa ympäröimänä. Tilaisuus saavutti dramaattisen huipennuksen, kun vanha mies nosti oikean kätensä vannomaan… Televisiolähetys äkisti katkesi.  Ramosin johtamat sotilaat olivat valloittaneet TV-aseman.

Malacanangin palatsissa viimeisetkin jäänteet toivosta vaihtuivat hätäiseen pakkaamiseen ja paon valmisteluun. Ihmisjoukot olivat jo kerääntyneet palatsin porteille. Kun viimeinen amerikkalaisten lähettämä helikopteri nousi ilmaan Malacanangin pihalta, palatsin puolustajat antoivat periksi. He vaihtoivat kiireesti univormunsa farkkuihin ja t-paitoihin, ja sekoittuivat riemuitsevaan väkijoukkoon, joka kiipesi palatsin aitojen yli ja rynni rikottujen porttien läpi.

Marcos perheineen lennätettiin ensin Clarkin lentotukikohtaan, mistä jatkettiin Yhdysvaltain ilmavoimien tukikohtaan Guamille. Pikaisen koneenvaihdon jälkeen jatkettiin matkaa Havaijille, missä Ferdinand Marcos vietti kolme viimeistä elinvuottaan maanpaossa yhdessä perheensä kanssa.

Jälkinäytös

Niille, jotka edelleen uskoivat People Power vallankumouksen jakaneen ihmiset ”hyviin” ja” pahoihin”, tarjosi seuraavat kuukaudet runsaasti mietittävää uskonsa perusteista. Jo muutaman kuukauden kuluttua People Power vallankumouksen kuvauksellisin sankari Gringo Honasan organisoi sotilasvallankaappausyrityksen. Tällä kertaa itse perustamaansa hallitusta vastaan. Se oli ensimmäinen niistä lukuisista sotilasvallankaappausyrityksistä, jotka varjostivat Cory Aquinon presidenttikautta.

Vuonna 1990 Enrile purki tuntojaan People Power vallankumouksesta radio-ohjelmassa, missä hän tunnusti syyllistyessään hirvittävään virheeseen osallistuessaan Cory Aquinon hallinnon perustamiseen: ”Olen pahoillani… Pyydän ihmisiltä anteeksi noita tapahtumia.” Mutta jo kauan ennen Enrilen tunnustusta, olivat presidentti Aquinon hallinnon sisäiset erimielisyydet repineet loputkin harhakuvitelmat hyvyyden voimista riekaleiksi.

Jos People Power vallankumous näytti myöhemmin hieman vähemmän pyhältä ristiretkeltä, ei se lopultakaan ollut yllätys. Filippiinien poliittisessa perinteessä People Power vallankumousta voidaan verrata näyttelijöiden vaihtoon kesken näytelmän. Sama näytelmä jatkuu, mutta eri näyttelijöillä. Maata hallitsevat eliittiperheet ainoastaan vaihtoivat paikkaa. Vuoteen 1997 mennessä, lähes kaikki, jotka Marcos oli lähettänyt maanpakoon tai jotka olivat paenneet yhdessä hänen kanssaan, olivat palanneet Filippiinien politiikkaan. Ja siellä he edelleen näyttelevät samaa näytelmää, osa jo toisessa tai kolmannessa polvessa.