Suomen Yleisradio antaa oppitunnin siitä, mikä ihmisten äänestyskäyttäytymisessä on pielessä kaukana Filippiineillä ja miksi demokraattisissa vaaleissa valitaan diktaattoreita.
Aikanaan Suomessa julkisuuteen nousi hetkeksi pensselisetä, joka hauskuutti suomalaisia murteellisella suomen kielellä esitetyillä lauluilla. Pensselisetä tuli mieleen, kun luin viime sunnuntaina YLE:n verkkouutisista reportaasin Marcosin perheestä ja filippiiniläisistä äänestäjistä: Hassu diktaattoriperhe.
Reportaasia mukailtiin samana iltana myös Suomen pääuutislähetyksissä ja kuluneen viikon tiistaina Yle Areenan Uutispodcast-ohjelmassa julkaistiin podcast: Valeuutisten mahti – Näin saaristovaltiosta tuli sometrollaamisen koelaboratorio.
Pensselisetä tuli näistä mieleen ehkä siksi, että niissä lähestyttiin aihetta kahdella pensselillä: Toisella maalattiin kuvaa siitä, miten asioiden pitäisi toimittajan mielestä olla ja toisella tahattomasti peitettiin miten ne oikeasti ovat. Näiden reportaasien hieman epämääräiseksi jäänyt pihvi oli se, kuinka Marcosit käyttivät sosiaalista mediaa inhimillistääkseen perhekuvaansa, voittaakseen valeuutisilla presidentinvaalit ja kuinka Filippiinien kansa nieli tämän ”propagandan”.
Hyvin harvoin lähden kommentoimaan muiden kirjoituksia ja tarinoita Filippiineistä, sillä maa on niin monimuotoisesti rikas, että jokaiselle voi sen eri puolista ja ilmiöistä muodostua oma vahva mielipide, jotka kaikki ovat todennäköisesti samanaikaisesti totta.
Tässä tapauksessa teen poikkeuksen koska reportaasit jättivät suomalaisille hämmentävän kuvan siitä mitä Filippiineillä tapahtuu ja millainen maa se nykypäivänä on.
Moraalikolonialismia
Olen ensimmäisistä Filippiinien vierailuistani lähtien ihmetellyt filippiinojen ambivalenttia viha-rakkaussuhdetta Marcoseihin (Hyvä Marcos – Paha Marcos). Se on hyvin filippiiniläinen ilmiö, joka ei länsimaisella logiikalla ja arvomaailmalla ole täysin ymmärrettävissä eikä selitettävissä.
Marcosit ovat jo muuttuneet ikoniksi, jonka tekemisiä ei haluta/osata/ymmärretä enää käsitellä tosiasioiden pohjalta. Sillä ei ole nykypäivänä enää juurikaan merkitystä, mitä he tekivät tai jättivät tekemättä. Tärkeää on ainoastaan se, mitä he kenellekin edustavat. Toisille he ovat pahan diktaattoriperheen arkkityyppi ja toisille maan hienoimmat presidentit.
On totta, että Ferdinand Marcosin presidenttikaudella (1965-86), etenkin poikkeustilan vuosina 1972-81, tapahtuneet vääryydet ja kauheudet olivat kamalia, eikä niitä pidä lähteä puolustelemaan eikä peittelemään. Tietenkin Ferdinand Marcos laittoi omaan taskuun valtavan määrän valtiolle kuuluvia varoja ja piilotteli niitä ympäri maailmaa. Lopulta hän myös ryssi maan talouden. Nämäkin ovat historiallisia tosiasioita, mutta ne eivät ole koko totuus Marcoseista.
YLE:n toimittajan laatimat kuvaukset Marcosin perheestä ovat esimerkki siitä, kuinka sitkeässä Suomessakin elää yksinkertaistettu tarina Marcosin diktatuurista ja hirmuhallinnosta, ja kuinka helpolla tiedotusvälineet itsensä päästävät kierrättämällä sitä ja osin sekoittamalla siitä aineksia nykypäivän todellisuuteen.
Tällainen lähtökohta ei tee oikeutta filippiiniläisille eikä suomalaisille. Historia on osoittanut useasti sen, että kansan enemmistö voi olla ”väärässä” (siltikin puolustamme demokratiaa). Jos lähdemme todistamaan näitä “vääryyksiä” tarinoilla, jotka perustuvat todellisuuteen ainoastaan valikoiden, teemme enemmän vahinkoa kuin välitämme tietoa maassa vallitsevasta todellisuudesta.
Valeuutisilla valtaan?
Filippiinot eivät äänestäneet viime toukokuussa Bongbong Marcosia maan uudeksi presidentiksi palauttaakseen maahansa diktatuurin ja hirmuhallinnon. He tietävät ja tuntevat Marcosin perheen huomattavasti paremmin, uskokaa pois, kuin suomalainen toimittaja.
Filippiinot eivät äänestäneet Bongbong Marcosia myöskään siksi, että hänen vaalikampanjansa aivopesi äänestäjät valeuutisilla. Toki sosiaalisen median taitava käyttö vaikutti lopputulokseen, mutta se ei ollut perimmäinen syy hänen murskavoitolleen presidentinvaaleissa.
Kun Bongbong Marcos ilmoitti pyrkivänsä maan presidentiksi, hän ponnahti välittömästi mielipidemittauksissa piikkipaikalle. Hänen kannatuksensa pysyi historiallisen korkeana ja vakaana läpi koko kampanjan. Vaikka Marcos olisi julkaissut sosiaalisessa mediassa ainoastaan itseään koskevia herjoja ja vitsejä, hän todennäköisesti olisi voittanut presidentinvaalit.
Petetty kansakunta
”….Vaali-iltana MJ Tapang, 25, itki vuolaasti. Hän oli tehnyt töitä Marcosin päähaastajan, naisehdokas Leni Robredon kampanjassa, joka ajoi Filippiineille ihmisoikeuksia ja läpinäkyvämpää hallintoa….”
Tuossa on se naula, mihin lyömällä YLE olisi osunut paremmin maaliin. On totta, että Leni Rodredo on nainen ja vaalikampanjassaan hän ilmoitti puolustavansa ihmisoikeuksia ja läpinäkyvämpää hallintoa. Kuulostaa hyvältä ja on mielikuvana vahva polarisaatio Bongbong Marcosin vanhempien epäonnistumisille ja väärinkäytöksille.
Se kuitenkin jätettiin reportaaseissa kokonaan mainitsematta, että Leni Rodredo on liberaalipuolueen puheenjohtaja ja hänen perheensä on sen kantavia voimia.
Filippiinien liberaalipuolue ja sen ympärille ryhmittyneet eliittisuvut ovat olleet maan vaikutusvaltaisin poliittinen ryhmittymä vuoteen 2016 saakka. He ovat edustaneet lähes kaiken omistavaa poliittistaloudellista vähemmistöä ja maan ultrakonservatiivista kirkkoa, joiden harjoittama politiikka on vastuussa – karkeasti yleistäen – Filippiinien valtion viime vuosikymmenten alamäestä lähes jokaisella yhteiskunnallisen elämän sektorilla.
Liberaalipuolue on puolustanut vaalikampanjoissaan demokratiaa, ihmisoikeuksia, hyvää hallintoa ja vastustanut korruptiota, mutta mitä kansalaiset ovat saaneet heidän presidenteiltään ja hallinnoiltaan: ”Demokratian”, joka palveli ainoastaan maan pientä eliittiä; entistä laajemmalle ulottuvia ihmisoikeusloukkauksia; vitsin hyvästä hallinnosta, joka ei naurata ketään; toisiaan seuraavia massiivisia korruptioskandaaleita.
Historian kirjopesu
Reportaasien ansioksi pitää kuitenkin lukea se, että niissä viitataan Bongbong Marcosin vaalivoiton perimmäisiin syihin: Muun muassa historioitsija Francis Gealogo kertoo, kuinka syvästi äänestäjät olivat pettyneitä Marcosia seuranneisiin presidentteihin.
Suurin osa filippiiniläisistä on toivottoman kyllästynyt heidät ulossulkevaan eliittidemokratiaan ja siihen ettei mikään yhteiskunnan osa-alue ole kehittynyt potentiaalinsa mukaisesti kuten naapurimaissa. He ovat myös kyllästyneet jatkuvaan muistuttamiseen Marcosin tekemistä vääryyksistä. Sekään ei ole tuonut heille yhtään parempia tulevaisuudennäkymiä.
Kolmenkymmenenviiden vuoden ajan kansakuntaa on kyllästetty tarinoilla siitä, kuinka kauheita Marcosin perhe ja hallinto olivat. Samanaikaisesti filippiinot ovat saaneet omassa elämässään kokea kuinka saamattomia Marcoseja seuranneet hallinnot ovat olleet. Mikä muu tahansa kuin samojen eliittihallintojen kierrättäminen, vaikka sitten Marcosin perheen paluu, antaa heille enemmän toivoa paremmasta tulevaisuudesta.
Nykypäivän äänestäjille on ihan sama mitä Bongbong Marcosin vanhemmat ovat tehneet, mikä on totta ja mikä valetta. He haluavat muutosta ja mahdollisuuden oman elämänsä parantamiseen omassa maassaan. He katsovat tulevaisuuteen, eivät menneisyyteen.
Filippiinot saivat edellisen presidentin, Rodrigo Duterten kaudella maistaa eliitin ulkopuolelta tullutta hallintoa, joka toi heidän elämäänsä konkreettisia parannuksia ja uskoa muutoksen mahdollisuuteen. He pitivät siitä ja haluavat sitä lisää.
TikTok tikittää äänestäjät
Tosiasia on, että Marcosin kampanja onnistui erinomaisesti sosiaalisen median kampanjoissaan. He muun muassa ymmärsivät muita ehdokkaita paremmin kuvaviestinnän merkityksen. Maassa, missä on suuri määrä eri murteita ja kieliä, ja missä kouluttamaton kansanosa ei aina ymmärrä edes tagalogia tai englantia, kuvakieli ja sen luomat mielikuvat ovat vaikuttamisen keskiössä.
Leni Rodredon sosiaalisen median kampanjat eivät onnistuneet vakuuttamaan äänestäjiä siitä, että tällä kertaa hyvä hallinto olisi ihan oikeasti tulossa ja ihmisoikeudet alkaisivat koskemaan myös heitä. Hänen koti- ja ulkomaiset taustavoimansa tukeutuivat enemmän perinteisen median voimaan. Sen avulla he ovat onnistuneet aikaisemmin hallitsemaan maan tiedonvälitystä ja vaalipropagandaa.
Lenin ehdokkaakseen nostama poliittistaloudellinen eliitti omistaa maan merkittävimmät perinteiset mediat ja kyselytutkimuslaitokset, mutta niiden merkitys on viime vuosina vähentynyt. Vaalivaikuttaminen on siirtynyt sosiaalisen median alustoille, joiden kontrollointiin heillä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia.
Sosiaalisen median kehittymisen myötä, Filippiinien poliittinen todellisuus on muuttunut vapaammaksi ja vaikeammin kontrolloitavaksi. Edelliset presidentinvaalit jo osoittivat, että kansa sai presidentin, josta he pitivät ja jonka harjoittamaan politiikkaa he olivat valmiita tukemaan koko kauden ajan.
Maakuvan ryvetys
Filippiinit on nopeasti kehittyvä valtio ja asukasluvulla mitattuna maailman yhdenneksitoista suurin maa ja markkina-alue.
Filippiineillä tulee olemaan lähivuosina entistä suurempi merkitys Suomelle, kun maahamme saapuu kasvavassa määrin filippiiniläisiä siirtotyöläisiä paikkaamaan kriittisten alojen työvoimapulaa. Filippiinit on myös maamme vientiyrityksille entistä tärkeämpi kauppakumppani.
Kuluneella viikolla olen kysynyt suomalaisilta liike-elämän edustajilta, jotka ovat suunnittelemassa viennin aloittamista Filippiineille, mitä mieltä he olivat YLE:n reportaaseista. Ne, jotka tunsivat Filippiinien nykypäivää, eivät niihin reagoineen juuri mitenkään. Mutta vähemmän maata tuntevat alkoivat pohtia ”kannattaako tuollaiseen maahan lähteä mitään viemään, jos siellä alkaa diktaattorit heilumaan”.
Jututin myös useita Suomessa asuvia filippiinoja siitä, miten he kokivat YLE:n reportaasit. Selkeästi suurin osa ei niistä pitänyt, koska niistä jäi mielikuva heistä jonkinlaisen propagandan tai aivopesun tahdottomia uhreja. Suurimmalla osalla heistä on omasta mielestään ollut ihan perustellut syyt äänestää Bongbong Marcos presidentiksi.
Kukaan ei vielä tiedä millaisen presidentin Filippiinit saa Bongbong Marcosista. Hän itse todistaa tulevaisuudessa oman ja ajamansa politiikan arvon Filippiinien kansalle. Suomen valtiollinen media toivottaa siihen hänelle onnea ja menestystä otsikolla Hassu diktaattoriperhe.
