Suurin osa maailman ihmisistä ei tiedä missä Filippiinit sijaitsee, mutta he ovat kuulleet, että Imelda Marcosilla oli tuhansien kenkäparien kokoelma.
Maailmassa ei ole toista naista, joka olisi käyttänyt yhtä suurta valtaa, hurmannut yhtä monta valtion päämiestä, liehakoinut viiden Yhdysvaltain presidentin hoveissa, ollut lehtimiesten ja juorupalstojen suosikki, ja jonka julkinen kuva olisi yhtä huono kuin Imelda Marcosin.
Jos Imelda Marcos olisi henkilöhahmo jostakin romaanista, hän olisi yksi maailman hienoimmista kirjallisista luomuksista. Hän on osaksi oman mielikuvituksensa ja osaksi filippiiniläisen mielenmaiseman lopputulos. Koska suurin osa filippiiniläisistä ihannoi glamouria, Imelda antoi heille glamouria. Kun hän teki sen räikeästi liioitellen jopa naurettavuuteen saakka, jossain syvällä sisimmässään ihmiset kokivat katsovansa omia haaveitaan ja toiveitaan.
Kuka on Imelda Marcos? Mistä hän tuli ja mitä hän filippiiniläisille edustaa, yhä edelleen?
”Nykypäivän ongelma on se, että ihmiset puhuvat jatkuvasti demokratiasta, vapauksista, oikeuksista. En minä välittänyt demokratiasta, kun yritin pysyä päivästä päivään hengissä.”
Imeldan isä oli lakimies Vicente Romualdez, joka työskenteli kahden vanhemman ja menestyneemmän veljensä kanssa Manilassa perheen omassa lakiasiaintoimistossa Romualdez, Romualdez y Romualdez.
Kun Vincenten ensimmäinen vaimo Juanita Acereda kuoli, hän jätti heidän viisi lastansa hänen kasvatettavakseen. Vincente meni uudelleen naimisiin syvästi uskonnollisen Remedios Trinidadin kanssa. Hänen lapsensa ensimmäisestä avioliitosta eivät hyväksyneet uutta äitipuolta, jota he eivät ainoastaan pitäneet tunkeutujana vaan myös alempiarvoisena hänen tumman ihonsa vuoksi.
Vincenten ja Remediosin ensimmäinen lapsi Imelda Imelda Remedios Visitacion Romualdez syntyi Manilassa vuonna 1929. Myöhemmin Imeldalle syntyi viisi sisarusta. Jo kauan ennen kuin heidän sisarusparvensa oli täydellinen, oli Vincenten kahden eri lapsikatraan välille syttynyt sotatila. Lopulta riidat huipentuivat siihen, että Remedios lapsineen muutti asumaan miehensä autotalliin. Öisin Remedios nukkui pöydällä ja lapset lattialla maitolaatikoista revityillä pahvinpaloilla.
Neljä kuukautta viimeisimmän lapsensa syntymän jälkeen Remedios kuoli keuhkokuumeeseen. Kahdeksanvuotias Imelda näki äitinsä haudattavan La Loman hautausmaalle. Syyskuussa 1938 Vincente päätti lopettaa työnsä perheyrityksessä ja muuttaa Leyten saarelle, mistä Romualdezin perhe oli lähtöisin.
Manilassa asuvien ja elämässä menestyneiden Romualdezien silmissä Vincenten muutto Leytelle oli häpeällinen epäonnistuminen. Perheen sosiaalisen statuksen lasku oli nuorelle Imeldalle kova pala nieltäväksi.
Seuraavan kymmenen vuoden aikana, joista kolme kului japanin miehitysvallan alla, Imeldan perhe joutui useasti muuttamaan saaren pääkaupungissa Taclobanissa. Lopulta he päätyivät asumaan pieneen mökkiin Taclobanin vanhaan keskustaan Calle Realiin, josta tuli Imeldan teinivuosien koti.
Kun kenraali MacArthurin joukot nousivat maihin Leytellä, Imelda täytti kuusitoista vuotta. Hän alkoi käydä, useiden esiliinojen vartioimana, amerikkalaisten tukikohdassa laulamassa sotilaille. Hänellä oli hyvä lauluääni ja hänen itseluottamuksensa kasvoi yleisön antamasta tunnustuksesta ja huomiosta.
”Filippiinot janoavat kauneutta. Minun täytyy näyttää kauniilta, jotta köyhillä olisi tähti, jota katsella slummeistaan.”
Imeldan serkut huomasivat hänen laululahjansa ja lupasivat viedä hänet Manilaan ottamaan laulu- ja pianotunteja. Vuonna 1952 Imelda lähti yhdessä serkkunsa Danielin kanssa pääkaupunkiin. Hän oli kaksikymmentäkolmevuotias.
Manilassa Imelda asui Daniel Romualdezin, joka oli kohonnut kongressin puheenjohtajaksi, talossa ja sai työpaikan Escoltalla (silloisen Manilan pääkatuja, nykyään osa kiinalaiskaupunginosaa) sijaitsevasta musiikkikaupasta. Pian Imelda siirrettiin parempiin töihin Keskuspankin paikallisosastoon toimistoapulaiseksi, missä jokainen kunnon tyttö oppi tempun jos toisenkin korruptiosta.
Eräänä päivänä Manila Chronicle -lehden toimittaja kiinnitti Imeldaan kadulla huomiota ja pian tämän jälkeen ilmestyi This Week -lehti, jonka kannessa poseerasi ”Tyttö Leyteltä – Imelda Romualdez”. Hän päätti hyödyntää saamansa julkisuuden ja pyrkiä Miss Manilaksi, joka olisi ensimmäinen askel Miss Philippines -titteliin.
Huolimatta Imeldan ennakkosuosikin asemasta, Norma Jiminez valittiin Miss Manilaksi. Imelda ei hyväksynyt tuomariston päätöstä ja marssi Manilan pormestarin Arsenio Lacsonin puheille. Kaksi päivää neiti Jiminezin kruunajaisten jälkeen ilmestyi kaikissa Manilan tärkeimmissä lehdissä ilmoitus, missä voittajaksi julistetiinkin Imelda Romualdez.
”Jumala on rakkaus. Minä olen rakastanut ja siksi pääsen taivaaseen.”
Imeldalla oli lyhyt suhde sivistyneen ja hyvämaineisesta perheestä olevan Ariston ”Titong” Nakpilin kanssa. Ongelma heidän suhteessaan oli se, että Ariston oli naimisissa, vaikka asui erossa vaimostaan ja lapsistaan. Liikkuessaan Aristonin perheen – joka kohteli Imeldaa erittäin ystävällisesti – seurapiireissä, hän oli varmasti ymmärtänyt kuinka ”maalainen” hän vielä oli verrattuna Manilan eliittiin. Hänen sosiaaliset tapansa, niin luonnollisia ja spontaaneja kuin ne olivatkin, kaipasivat hiomista ja hänen murteensa paljasti hänen maalaistaustansa.
Huhtikuun kuudentena päivänä 1954, Imelda vieraili Danielin vaimon kanssa kongressissa. Kun hän saapui rakennuksen aulaan, keräsi kongressimies Ferdinand E. Marcos siellä lattialle pudonneita papereitaan. Kongressin istunnon jälkeen naiset siirtyivät läheiseen kahvilaan, minne tuli myös Marcos, joka luotuaan Imeldaan yhden ainoan silmäyksen kongressin aulassa, vaati välittömästi esittelyä.
Tämän jälkeen seurasi kuuluisa yhdentoista päivän mittainen tuulispääromanssi, josta oli tuleva merkittävä mauste Marcosin parin mytologiaan, joka meni paljon vanhaa sydäntälämmittävää fraasia ”rakkautta ensi silmäyksellä” pidemmälle ja puhui kohtalosta.
Marcos oli tuolloin jo rikas mies ja silloisten sopivaisuussääntöjen mukaan hänet luonnollisesti kuvattiin romanssin aktiiviseksi osapuoleksi; kunnianhimoinen, nuori ja rikas kongressimies nappasi itselleen kauneuskuningattaren. Hänen yhdentoista päivän mittainen kosintansa ei nykypäivien mittapuun mukaan tunnu kovinkaan romanttiselta. Pikemminkin rakastunut Ferdinand puhui Imeldan ympäri.
Heidän tapaamisensa ensimmäisenä päivänä, Imelda piti itseään vielä Ariston Nakpilin morsiamena. Hän kuitenkin suostui lähtemään Ferdinandin ja tämän lehtimiesystävän Jose Guevaran mukaan viiden tunnin ajomatkan päässä sijaitsevaan Baquion vuoristokaupunkiin. He lähtivät Manilasta keskiviikkona ja allekirjoittivat vihkitodistuksen jo Pitkänäperjantaina. Vähemmässä kuin kahdessa viikossa hän huomasi olevansa varakkaan ja kunnianhimoisen kongressimiehen vaimo.
Emme tiedä kertoiko Ferdinand jo tuolla matkalla Imeldalle, että hän oli asunut vuosia yhdessä Carmen Ortegan kanssa ja kuinka heillä oli neljä yhteistä lasta. Joka tapauksessa Imelda palasi Baquiosta säihkyvän, yksitoista timanttia sisältävän – yksi kullekin kosintapäivälle – sormuksen kanssa.
”Jos tiedät kuinka rikas olet, et ole oikeasti rikas. Mutta minä… En tiedä kuinka paljon minulla on omaisuutta. Sen verran minä olen rikas.”
Miksi Imelda hyväksyi Ferdinandin kosinnan niin nopeasti? Rikas ja päämäärätietoinen kongressimies tuli ja valloitti hetkessä kaksitoista vuotta nuoremman maalaistytön. Emme luultavasti koskaan tule tietämään totuutta. Joka tapauksessa heidän nopeaa siviilivihkimistä seurasi ylelliset kirkkohäät, joista lehdistö teki suuren seurapiiritapahtuman. Osin Romualdezin perheen vaikutusvallan avulla Ferdinand aloitti nousun politiikan huipulle.
Seuraavien yhdentoista vuoden aikana, jotka Marcosit asuivat hyvin varustetussa San Juanin talossaan, heille syntyi kaksi tyttöä ja poika. Ferdinandin yritykset muuttaa Imeldaa sivistyneeksi kaupunkilaiseksi eivät vähentäneet Imeldan kasvavaa vastenmielisyyttä heidän julkisuuteen perustuvaa elämäntapaansa kohtaan.
Samoihin aikoihin Imelda alkoi huomata, kuinka Manilan eliittiperheet tekivät hänestä ylimielisiä ja ivallisia huomautuksia. Vanha eliitti vitsaili ylemmyydentuntoisesti hänen tavoistaan ja taustaustaan. Miehensä varakkuudesta huolimatta häntä pidettiin pelkkänä vulgaarina nousukkaana.
Lopulta henkinen paine johti täydelliseen hermoromahduksen. Imelda sulkeutui viikoiksi huoneeseensa ja puhumattomuuteen. Lopulta hän toipui, mutta ei ennalleen. Imelda oli muuttunut nainen, joka hyväksyi uuden asemansa tuomat haasteet ja oppi nauttimaan elämästään julkisuudessa.
Tavallaan hermoromahdus oli Imeldan oma Paavalin ilmestys Damaskoksen tiellä, jonka jälkeen kaikki muuttui (joskin Imeldan tapauksessa on epäselvää, syntyikö sen tuloksena pyhimys). Hyväksyttyään uuden elämänsä realiteetit, hän ei koskaan enää katsonut taakseen. Kun häneltä myöhemmin kysyttiin persoonansa muutoksesta, vastasi hän metaforalla: ”Olin kuten perhonen, joka kuoriutuu kotelostaan.”
”Voitto tai häviö. Menemme vaalien jälkeen ostoksille.”
Uudistunut Imelda hurmasi nopeasti Manilan seurapiirit ja loi ympärilleen oman hovin: kaksikymmentäviisi varakkaimpien perheiden nuorta naista, jotka pukeutuivat sinisiin vaatteisiin. Alkuun he tulivat tunnetuksi ”Imeldan ystävinä”, mutta pian heitä alettiin kutsua nimellä ”Blue ladies”.
Imeldalle oli suuri henkilökohtainen voitto, että hän oli kyennyt tekemään yläluokan jäsenistä omia palvelijoitaan, jotka keskenään kilpailivat hänen suosiostaan… Ja toisinaan saivat katkerasti maksaa epäsuosiosta. Taclobanin ruusu oli matkalla vaatimaan omaa osuuttaan kakusta, ja oli päättänyt, ettei ihan pieni siivu riittäisi hyvittämään autotallin betonilattialla vietettyjä öitä ja ivallisia huomautuksia hänen taustastaan.
Vuonna 1965 Ferdinand päätti pyrkiä maan presidentiksi. Imelda aloitti miehensä rinnalla väsymättömän kampanjoinnin. Hän matkusti helikopterilla, vuotavilla veneillä, kuoppaisilla teillä pomppivilla jeepneyllä ja härkävankkureilla. Hän puhui saman puheen kaksikymmentä kertaa päivässä. Hän kätteli ihmisiä, kunnes hänen kätensä oli tunnoton. Hän jakoi poskisuudelmia, kunnes hänen huulensa olivat veressä. Ja tietysti hän lauloi kurkkunsa käheäksi. Hän näki paljon vaivaa laulaakseen laulut paikallisilla murteilla, ja ihmiset olivat ihastuksissaan. Hän oli säihkyvä ilmestys jostain toisesta maailmasta, josta pääkaupungin ulkopuolella eläneet ihmiset olivat nähneet häivähdyksiä ainoastaan lehtien valokuvista.
Imelda jatkoi kampanjaa, vaikka oli puolitajuton uupumuksesta. Jotenkin hän onnistui näyttämään vaalitilaisuuksissa säteilevältä, kuten lehdistö jatkuvasti jaksoi huomauttaa. Ferdinand oli valmentanut hänet hyvin, mutta hänessä oli kasvamassa jotain muutakin: luontaisen poliitikon vaisto ja lämpö johon ihmiset reagoivat. Tavallaan hän loi Marcosin kampanjan hengen, ja yhä edelleen monet ihmiset väittävät, että hän teki miehestään presidentin.
”Ihmiset sanovat, että olen ylimielinen, koska haluan ympäröidä itseni kauneudella. Kerro minulle, kuka haluaa elää roskien ympäröimänä?”
Marcos voitti vaalit noin 700000 äänellä ja Imelda aloitti oman uransa miehensä rinnalla. Aluksi hän oli valmistautumaton uuteen rooliinsa maan ensimmäisenä naisena, mutta nopeasti hänestä kouliintui Iron Butterfly, millä nimellä maailma hänet myöhemmin oppi tuntemaan. Hän suoritti ennätysajassa tutkinnon politiikasta ja loi palatsiin ylellisen hovin, jota ylläpidettiin valtion varoilla.
Marcosit aloittivat ensimmäisen virkakautensa pitkällä listalla kunnianhimoisia hankkeita ja täynnä ennennäkemätöntä energiaa. Jo tuolloin heistä alettiin puhua monikossa – Marcosit. Tuolloin ei ollut epäselvyyttä kumpi heistä oli presidentti, mutta Imeldalla oli tärkeä rooli täydentämässä presidentin julkista kuvaa.
Ensimmäisenä presidenttikautenaan Ferdinand toteutti monia uudistuksia; maan huonokuntoista tieverkkoa kohennettiin näyttävästi ja maataloutta kehitettiin kunnianhimoisesti. Hänet valittiin presidentiksi myös toiseksi kaudeksi. Kun arvioidaan Marcosin kahta ensimmäistä kautta, täytyy mukaan sisällyttää myös Imelda. Jo tuolloin hänellä oli kokonaiskuvassa erittäin suuri merkitys.
Perustuslain mukaan. kolmas kausi presidenttinä ei olisi enää ollut mahdollinen, mutta Marcosit olivat haluttomia luopumaan ehdottomasta vallastaan maan johdossa. Hieman ennen toisen kauden loppua vuonna 1972, Marcos julisti maahan poikkeustilan, jota hän perusteli kommunistisissien vallankaappausuhalla sekä lain ja järjestyksen rappiotilalla. Tämän jälkeen Marcos hajotti kongressin ja keskitti kaiken vallan itselleen.
”En ole koskaan ollut materian perään. Isäni sanoi minulle, että älä koskaan rakasta mitään, mikä ei voi rakastaa sinua takaisin.”
Poikkeustilan aikana presidentin palatsin käytävillä valtaa käytti entistä selvemmin kaksi ryhmää: Marcosin Ilocano-ystävät ja Imeldan Leyte-klaani. Yhä useammin kuultiin huhuja hurjista riidoista, jatkuvista väittelyistä ja erimielisyyksistä, miten ja millaisia projekteja toteutettaisiin sekä toinen toisensa kumoavista määräyksistä ja ohjeista. Imeldan poliittinen valta ja hankkeiden budjetit kasvoivat samaa tahtia hänen itseluottamuksensa kanssa.
Vuonna 1970 Imelda sai miehensä kiinni ”rysän päältä” amerikkalaisen näyttelijän Dovie Beamsin kanssa. Salasuhde ja sitä seurannut Imeldan julkinen nöyryytys oli se tekijä, mikä antoi hänelle lopullisen henkisen yliotteen miehestään ja lisää polttoainetta kunnian- ja vallanhimolle, ehkä jossain määrin myös kostonhimolle.
Imeldalle, joka oli huolellisesti vaalinut julkisuudessa täydellisen avioliiton kuvaa ja miehensä supersankaruutta, syrjähypystä julkisesti kiinni jääminen oli anteeksiantamatonta. Ferdinand oli mokannut oman osuutensa yhteisestä unelmasta. Imelda vaati mieheltään hyvitykseksi lisää poliittista ja taloudellista valtaa.
Yksi näistä Ferdinandin sovinnon eleistä oli Benquetin kultakaivokset, joita Marcos oli järjestelemässä liikemiesystäviensä avulla omistukseensa. Nyt kultakaivosten haltuunottoa alkoikin järjestellä Romualdezin perhe. Paperilla omistajaksi tuli Ayala Corporation ja Enrique Zobelista tuli kultakaivosten hallituksen puheenjohtaja, mutta todellinen omistaja oli Imeldan suosikkiveli Kokoy Romualdez.
”Olen niin väsynyt kuuntelemaan tarinoita miljoonasta dollarista siellä, miljoonasta dollarista täällä. Se on niin pikkumaista.”
Uransa huipulla – karkeasti arvioiden 1975 – 1983 – Imeldan valta oli suunnaton. Hän oli muokannut itsestään omilla avuillaan ja ehdoillaan täydellisen poliitikon. Hän oli roolissaan riittävän taitava myös näytelläkseen Filippiinien kiertävää hyvän tahdon lähettilästä maailmalla.
Ferdinand ei halunnut matkustaa ja vältti sitä aina kun mahdollista. Imelda puolestaan rakasti matkailua ja teki sitä aina kun hänellä oli siihen mahdollisuus. Yhdessä hän ja hänen miehensä kehittivät kaksinapaisen diplomatian. Aina kun presidentti halusi luoda suhteet johonkin tunnetusti hankalaan tai pahamaineiseen maahan – erityisesti Washingtonin mielestä – hän lähetti matkaan Imeldan, täysin valmennettuna matkan tavoitteista, kiilaamaan hienon kenkänsä oven väliin.
Kuninkaat söivät hänen kädestään. Hän sai sekalaiset kolmansien maiden everstit kehräämään. Jäyhät miehet, kuten Leonid Brezhnev ja puhemies Mao, Imelda hämmensi täysin. Hänen pelkkä fyysinen läsnäolonsa riitti samaan heidän näivettyneet libidot heräämään pitkästä talviunesta.
Mitä ihmettä viisi peräkkäistä Yhdysvaltain presidenttiä ovat mahtaneet ajatella, kun tämä häikäisevä luomus liihottaa, flirttailee ja laulaa heidän jähmeissä hoveissaan? Imeldan rinnalla heidän omat ensimmäiset naisensa näyttivät hieman…. No, lievästi ilmaistuna äidillisiltä ja hyveellisiltä.
Oli vierailu kuinka arvovaltainen tahansa, tämä häikäisevä filippiina oli aina omassa luokassaan. Hän jätti heidät jopa äitiydessä varjoonsa luomalla omiin fantasioihinsa ja mytologiaan perustuvan tarinan itsestään maan äitinä. Hänen pitkät julkisten hankkeiden listat saivat muiden maiden ensimmäisten naisten tylsät yksittäiset klinikat näyttämään vaatimattomalta puuhastelulta.
”Käytännössä omistamme kaiken Filippiineillä.”
Vuonna 1975 Imeldasta tehtiin Metro Manilan kuvernööri ja kolme vuotta myöhemmin Ferdinand nimitti hänet vasta perustetun Human Settlement ministeriön johtoon. Ministeriöstä tuli Imeldan henkilökohtaisen imperiumin kivijalka. Sieltä käsin hän hallitsi valtakuntaansa.
Ennen pitkää Imelda oli rakentanut ministeriöstään kilpailevan hallituksen, jolla oli päällekkäisiä tehtäviä ja samansuuruisesti valtaa ja resursseja. Lisäksi hän onnistui loihtimaan ministeriölleen rajattoman budjetin toteuttaa itsenäisiä hankkeita. Ei kestänyt kauaakaan, kun Do not Delay: Another project of the First Lady tarroilla varustetut autot alkoivat olla tavallinen näky Manilan liikenneruuhkissa.
Imelda oli jo pitkään pitänyt Manilanlahden täyttömaa-aluetta henkilökohtaisena leikkikenttänään, jolle hän rakennutti Cultural Centerin, Folk Arts -teatterin ainoastaan seitsemänkymmentäseitsemän päivän aikana. Vuonna 1976 hän sai valmiiksi Philippine International Convention Centren (PICC), joka oli riittävän iso toimimaan minkä tahansa tapahtuman näyttämönä. PICC:n viereen nousi Philippine Plaza hotelli, jonka Imelda omisti, tosin useiden välikäsien välityksellä.
Näiden lisäksi täyttömaalle nousi Philcite Trade Show Centre, Coconut Palace ja Film Centre vuoden 1982 alussa pidettäviin Imeldan järjestämään Manila International Film festivaaliin avajaisiin. Imelda rakennutti Manilanlahden rannalle myös Metropolitan taidemuseon; tusinoittain hotelleja turistiryntäystä odottamaan; vieraille ja ystäville 32 ylellistä palatsia maan kauneimmille paikoille; joukon sisätautisairaaloita (erikoissairaaloita, jotka olivat erikoistuneet sydän-, munuais-, keuhko- ja muihin sisäelinsairauksiin); University of Lifen ja National Arts Centren, jonka tiloissa toimii myös Philippine High School for the Arts erityislahjakkaille lapsille, mikä oli yksi hänen lemmikkihankkeistaan.
Imeldan ongelma oli ideoiden ylenpalttisuus. Hän saattoi herätä aamulla pää täynnä visioita ja ideoiden poikasia tusinaan uusia hankkeita. Koska hänellä oli käytettävissään suunnaton käskyvalta, hänellä oli tapana viitata jalokivillä koristellulla kädellään ja tokaista; ”Älä nyt seiso siinä tyhjän panttina, meidän on ruvettava hommiin!”. Käskyt alkoivat sinkoilla ja uusi laivasto Do not delay: Another project of the First Lady –kylteillä varustettuja kuorma- ja pakettiautoja lähti liikkeelle.
”Inhoan rumuutta. Tiedäthän, olen allerginen rumuudelle.”
Imeldassa oli valtansa huipulla myös piirre, joka alkoi kasvavasti ärsyttää ihmisiä: Hänen ilmeinen ylenkatseensa ja leikittelynsä yleisillä sopivuussäännöillä. Se olisi ollut vielä hyväksyttävää, jos hän olisi leikitellyt ja tehnyt naurunalaiseksi länsimaiset tavat ja tyylit, mutta kun hän alkoi viedä liioittelua uskonnon alueelle ja sekoittaa omaa tarinaansa Filippiineillä suosittuun Santo Nino -kulttiin, alkoivat konservatiivisimmat filippiinot saada tarpeekseen.
Imeldaa alettiin yhä voimakkaammin arvostelemaan myös siitä, kuinka hän muutti presidentin virka-asunnon Malacanangin palatsin kuninkaalliseksi fantasiapalatsiksi. Se katsottiin sopimattomaksi kehittyvään maahan, missä nälkä ja köyhyys olivat jokapäiväistä kokemuksia suurimmalle osalle kansaa. Imelda oikeutti loisteliaat vaatteensa ja huikeat kulunsa kansansa johtajalle, datulle, kuuluvina etuoikeuksina eikä nöyristellyt moralisoinnin edessä.
Monet presidentit perheineen ennen Marcosta – joidenkin mielestä kaikki – olivat väärinkäyttäneet asemaansa ja keränneen perheelleen suuria omaisuuksia. Myös Marcosia seuranneet presidentit olivat erittäin kykeneviä hyödyntämään aseman tarjoamia mahdollisuuksia.
Poikkeustila kumottiin vuonna 1981, mutta Marcosin pariskunta ei osoittanut mitään merkkejä vallasta luopumiseksi. Kasvava tyytymättömyys heidän hallintoaan kohtaan kasvoi sekä kotimaassa että Yhdysvalloissa johti EDSA-kansannousuun helmikuussa 1986. Marcosin perhe lennätettiin maanpakoon Havaijille, missä Ferdinand kuoli syyskuussa 1989.
”He tonkivat kaappini etsiessään sieltä luurankoja, mutta luojan kiitos, he löysivät vain kauniita kenkiä.”
Maan seuraava presidentti Corazon Aquino salli Imeldan palata lapsineen Filippiineille kohdatakseen syytteet veropetoksesta ja korruptiosta vasta vuonna 1991. Sen sijaan että Imelda olisi pyytänyt anteeksi tai osoittanut katumusta tekojaan kohtaan, hän päätti palata politiikkaan.
Huolimatta lukuisista syytteistä ja oikeusjutuista, Imelda osallistui vuoden 1992 presidentinvaaleihin. Hän veti tunteisiin vetoavan vaalikampanjan, mutta sijoittui vasta viidenneksi seitsemästä ehdokkaasta. Hän sai huomattavan paljoa ääniä maan köyhimmiltä alueilta.
Vuoden 1995 vaaleissa Imelda valittiin edustajainhuoneeseen Leyten edustajaksi. Hän lähti vielä kerran kampanjoimaan vuoden 1998 presidentinvaaleissa, mutta vetäytyi tukemaan myöhemmin vaalit voittanutta Joseph ”Erap” Estradaa.
Imelda asettui ehdolle Ilocos Norten toisen piirin edustajaksi vuoden 2010 vaaleissa korvatakseen poikansa Bongbongin, joka siirtyi senaattoriksi, ja tuli ylivoimaisesti valituksi. Hänet valittiin uudelleen vuonna 2013 ja kolmanneksi ja viimeiseksi toimikaudeksi vuonna 2016.
Lokakuussa 2018 Imelda lähti pyrkimään Ilocos Norten kuvernööriksi vuoden 2019 vaaleihin korvatakseen senaattoriksi ryhtyneen tyttärensä Imeen. Hän kuitenkin luopui ehdokkuudestaan, ja hänen tilalleen ehdokkaaksi tuli hänen pojanpoikansa Matthew Manotoc.
Imeldaa vastaan on nostettu useita oikeusjuttuja; suurin osa jutuista on kaatunut, osa on kesken tai loputtomien valitusprosessien hautaamia. Hänet kuitenkin tuomittiin vankeuteen vuonna 2018 henkilökohtaisen omaisuuden pimittämisestä säätiöihin. Tuomiota ei kuitenkaan tulla toimeenpanemaan sillä hän pystyy vetoamaan korkeaan ikäänsä eikä häntä voida pidättää valitusprosessien aikana.
Lopulta vuoden 2022 presidentinvaaleissa Ferdinandin ja Imeldan poika ”Bongbong” Marcos seurasi isänsä suurten saappaiden jälkiä astellakseen Filippiinien presidentiksi. Imeldan unelma Marcosin perheen paluusta valtaan, mikä jäi häneltä itseltään saavuttamatta, muuttui todeksi.
”Ei minulla koskaan ollut kolmeatuhatta kenkäparia. Minulla oli vain tuhat kuusikymmentä paria”
Poliitikko, joka antaa ihmisille mitä he haluavat, voittaa vaalit. Mutta hän, joka antaa ihmisille vielä enemmän, jää historiaan. Koska Imelda tarjosi kansalle enemmän kuin pelkkää politiikkaa, yksittäiset tosiasiat näyttävät menettäneen merkityksen hänen hyvyyttään tai pahuuttaan arvioitaessa. Kaikki arvostelijat ovat samanaikaisesti sekä väärässä että oikeassa, riippuen siitä minkälaiseen tarinaan ja taustaan Imeldan kukin sijoittaa.
Länsimainen historiankirjoitus on betonoinut Ferdinand ja Imelda Marcosin pahuuden pariskunnaksi, joka ei mustavalkoisuudessaan tee täyttä oikeutta filippiiniläisten käsitykselle Marcoseista (kuten heidän poikansa valinta presidentiksi osoittaa).
Imelda tarina todistaa, kuinka mielellään ihmiset uskovat poliitikkoihin, jotka elävät heidän omia haaveitaan ja unelmiaan todeksi, vaikka he tietävät niiden perustuvan keksityille tarinoille ja suoranaisille valheille. Imeldan luomat mielikuvat koskettivat ihmisten toiveita ja muuttuivat niiden myötä heille todeksi.
