Suurin osa maailman ihmisistä ei tiedä missä Filippiinit sijaitsee, mutta he ovat kuulleet Imelda Marcosin tuhansien kenkäparien kokoelmasta. Filippiiniläisille Imelda Marcos on paljon enemmän kuin kenkien keräilijä, jonka tahratun maineen alta paljastuu hyvin erikoinen elämäntarina.
Maailmassa ei ole toista naista, joka olisi käyttänyt yhtä suurta valtaa, hurmannut yhtä monta valtion päämiestä, liehakoinut viiden Yhdysvaltain presidentin hoveissa, ollut lehtimiesten ja juorupalstojen suosikki, ja jonka julkinen kuva olisi yhtä huono kuin Imelda Marcosin.
Jos Imelda Marcos olisi henkilöhahmo jostakin romaanista, hän olisi yksi maailman hienoimmista kirjallisista luomuksista. Hän on osaksi oman mielikuvituksensa ja osaksi filippiiniläisen kulttuurin luomus.
Koska useimmat filippiiniläiset ihannoivat glamouria, Imelda antoi heille glamouria. Kun hän teki sen räikeästi liioitellen jopa naurettavuuteen saakka, jossain syvällä sisimmässään ihmiset kokivat katsovansa omia haaveitaan ja toiveitaan.
”Nykypäivän ongelma on se, että ihmiset puhuvat jatkuvasti demokratiasta, vapauksista, oikeuksista. En minä välittänyt demokratiasta, kun yritin pysyä päivästä toiseen hengissä.”
Imeldan isä oli asianajaja Vicente Romualdez, joka työskenteli kahden vanhemman ja menestyneemmän veljensä kanssa Manilassa perheen omassa asianajotoimistossa Romualdez, Romualdez y Romualdez.
Kun Vincenten ensimmäinen vaimo Juanita Acereda kuoli, hänestä tuli heidän viiden lapsensa yksinhuoltaja. Vincente meni uudelleen naimisiin syvästi uskonnollisen Remedios Trinidadin kanssa, mutta hänen lapsensa ensimmäisestä avioliitosta eivät hyväksyneet uutta äitipuolta, jota he pitivät paitsi tunkeilijana myös ala-arvoisempana hänen tumman ihonsa vuoksi.
Vincenten ja Remediosin ensimmäinen lapsi, Imelda Remedios Visitacion Romualdez, syntyi Manilassa vuonna 1929. Myöhemmin Imeldalle syntyi viisi nuorempaa sisarusta. Alusta lähtien Vincenten kahden eri lapsikatraan välille syttyi sotatila. Lopulta riidat huipentuivat siihen, että Remedios lapsineen muutti asumaan miehensä autotalliin. Öisin Remedios nukkui pöydällä ja lapset lattialla maitolaatikoista revityillä pahvinpaloilla.
Neljä kuukautta viimeien lapsensa syntymän jälkeen Remedios kuoli keuhkokuumeeseen. Kahdeksanvuotias Imelda näki äitinsä haudattavan La Loman hautausmaalle. Syyskuussa 1938 Vincente päätti lopettaa työnsä perheyrityksessä ja muuttaa Leyten saarelle, mistä Romualdezin perhe oli kotoisin.
Manilassa asuvien ja elämässä menestyneiden Romualdezien silmissä Vincenten muutto Leytelle oli häpeällinen epäonnistuminen. Perheen sosiaalisen aseman romahdus oli nuorelle Imeldalle kova pala nieltäväksi.
Seuraavan kymmenen vuoden aikana, joista kolme kului japanin miehitysvallan alla, Vincenten perhe joutui muuttamaan useita kertoja saaren pääkaupungissa Taclobanissa. Lopulta he päätyivät asumaan pieneen mökkiin Taclobanin vanhaan keskustaan Calle Realiin, josta tuli Imeldan teinivuosien koti.
Kun kenraali MacArthurin johtamat amerikkalaisjoukot nousivat maihin Leytellä, Imelda täytti kuusitoista vuotta. Hän alkoi käydä, useiden esiliinojen vartioimana, amerikkalaisten tukikohdassa laulamassa sotilaille. Hänellä oli hyvä lauluääni ja hänen itseluottamuksensa kasvoi yleisön antamasta tunnustuksesta ja huomiosta.
”Filippiinot janoavat kauneutta. Minun täytyy näyttää kauniilta, jotta köyhillä olisi tähti, jota katsella slummeistaan.”
Imeldan serkut huomasivat hänen laululahjansa ja lupasivat viedä hänet Manilaan ottamaan laulu- ja pianotunteja. Vuonna 1952 Imelda lähti yhdessä serkkunsa Danielin kanssa pääkaupunkiin.
Manilassa 23-vuotias Imelda asui kongressin puheenjohtajaksi nousseen Daniel Romualdezin talossa ja sai työpaikan myyjättärenä musiikkiliikkeestä. Muutaman kuukauden kuluttua Imelda siirrettiin parempaan työhön Keskuspankin konttoriin toimistoapulaiseksi, missä jokainen kunnon tyttö oppi tempun jos toisenkin korruptiosta.
Eräänä päivänä Manila Chronicle -lehden toimittaja kiinnitti viehättävään Imeldaan kadulla huomiota, ja pian tämän jälkeen ilmestyi This Week -lehti, jonka kannessa poseerasi ”Tyttö Leyteltä – Imelda Romualdez”. Hän päätti hyödyntää saamansa julkisuuden ja pyrkiä Miss Manilaksi, joka olisi ensimmäinen askel kohti Miss Philippines -titteliä.
Huolimatta Imeldan ennakkosuosikin asemasta, Norma Jiminez valittiin Miss Manilaksi. Imelda ei hyväksynyt tuomariston päätöstä ja marssi Manilan pormestarin Arsenio Lacsonin puheille. Kaksi päivää neiti Jiminezin kruunajaisten jälkeen ilmestyi kaikissa Manilan tärkeimmissä lehdissä ilmoitus, missä Imelda Romualdez julistettiin kilpailun voittajaksi.
”Jumala on rakkaus. Minä olen rakastanut ja siksi pääsen taivaaseen.”
Imeldalla oli lyhyt suhde sivistyneen ja hyvämaineisesta perheestä olevan Ariston ”Titong” Nakpilin kanssa. Heidän suhteessaan oli kuitenkin ylitsepääsemätön ongelma: Ariston oli naimisissa, vaikka asui erillään vaimostaan ja lapsistaan. Liikkuessaan Aristonin perheen seurapiireissä, Imelda ymmärsi kuinka ”maalainen” hän vielä oli verrattuna Manilan eliittiin. Hänen sosiaaliset tapansa, niin luonnollisia ja spontaaneja kuin ne olivatkin, kaipasivat hiomista ja hänen murteensa paljasti hänen maalaistaustansa.
6. huhtikuuta 1954, Imelda vieraili kongressissa serkkunsa Danielin vaimon kanssa. Kun he saapuivat rakennuksen aulaan, keräsi kongressimies Ferdinand E. Marcos lattialle pudonneita papereitaan. Kongressin istunnon jälkeen naiset siirtyivät läheiseen kahvilaan, minne heitä seurasi myös Marcos, joka luotuaan Imeldaan yhden ainoan silmäyksen aulassa, vaati välittömästi esittelyä.
Tämän jälkeen seurasi yhdentoista päivän mittainen tuulispääromanssi, josta oli tuleva merkittävä mauste Marcosien mytologiassa, joka meni paljon vanhaa sydäntälämmittävää fraasia ”rakkautta ensi silmäyksellä” pidemmälle ja alkoi puhumaan kohtalosta.
Marcos oli jo tuolloin rikas mies ja silloisten sopivaisuussääntöjen mukaan hänet kuvattiin romanssin aktiiviseksi osapuoleksi; kunnianhimoinen, nuori ja rikas kongressimies nappasi itselleen kauneuskuningattaren. Hänen 11 päivän mittainen kosintansa ei nykypäivien mittapuun mukaan tunnu kovinkaan romanttiselta. Pikemminkin rakastunut Ferdinand puhui Imeldan ympäri.
Heidän tapaamisensa ensimmäisenä päivänä Imelda piti itseään vielä Ariston Nakpilin morsiamena. Hän kuitenkin suostui lähtemään Ferdinandin ja hänen lehtimiesystävänsä Jose Guevaran mukaan viiden tunnin ajomatkan päässä sijaitsevaan Baquion vuoristokaupunkiin. He lähtivät Manilasta keskiviikkona ja vähemmässä kuin kahdessa viikossa hän huomasi olevansa varakkaan ja kunnianhimoisen kongressimiehen vaimo.
Emme tiedä kertoiko Ferdinand jo tuolla matkalla Imeldalle, että hän oli asunut vuosia yhdessä Carmen Ortegan kanssa ja kuinka heillä oli neljä yhteistä lasta. Joka tapauksessa Imelda palasi Baquiosta säihkyvän, yksitoista timanttia sisältävän – yksi kullekin kosintapäivälle – sormuksen kanssa.
”Jos tiedät kuinka rikas olet, et ole oikeasti rikas. Mutta minä… En tiedä kuinka paljon minulla on omaisuutta. Sen verran minä olen rikas.”
Miksi Imelda hyväksyi Ferdinandin kosinnan niin nopeasti? Rikas ja päämäärätietoinen kongressimies tuli ja valloitti hetkessä kaksitoista vuotta nuoremman maalaistytön. Emme luultavasti koskaan tule tietämään totuutta. Joka tapauksessa heidän nopeaa siviilivihkimistään seurasi ylelliset kirkkohäät, joista lehdistö teki suuren seurapiiritapahtuman. Osin Romualdezin perheen vaikutusvallan avulla Ferdinand aloitti nousun politiikan huipulle.
Seuraavien yhdentoista vuoden aikana, jolloin Marcosit asuivat hyvin varustetussa talossaan San Juanin kaupunginosassa, heille syntyi kaksi tytärtä ja poika. Ferdinandin yritykset tehdä Imeldasta sivistynyt kaupunkilainen ei vähentänyt Imeldan kasvavaa vastenmielisyyttä heidän julkista elämäntapaansa kohtaan.
Samoihin aikoihin Imelda alkoi huomata, kuinka Manilan eliittiperheet tekivät hänestä ylimielisiä ja ivallisia huomautuksia. Vanha eliitti vitsaili ylemmyydentuntoisesti hänen tavoistaan ja taustaustaan. Miehensä varakkuudesta huolimatta Imeldaa pidettiin pelkkänä vulgaarina nousukkaana.
Lopulta henkinen paine johti täydelliseen hermoromahduksen. Imelda sulkeutui viikoiksi huoneeseensa ja puhumattomuuteen. Lopulta hän toipui, mutta ei ennalleen. Imelda oli muuttunut nainen, joka hyväksyi uuden asemansa tuomat haasteet ja oppi nauttimaan elämästään julkisuudessa.
Tavallaan hermoromahdus oli Imeldan oma Johanneksen ilmestys Damaskoksen tiellä, jonka jälkeen kaikki muuttui (joskin Imeldan tapauksessa on epäselvää, syntyikö sen tuloksena pyhimys?). Hyväksyttyään uuden elämänsä realiteetit, hän ei koskaan enää katsonut taakseen. Kun häneltä myöhemmin kysyttiin persoonansa muutoksesta, vastasi hän metaforalla: ”Olin kuten perhonen, joka kuoriutuu kotelostaan.”
”Voitto tai häviö. Menemme vaalien jälkeen ostoksille.”
Uudistunut Imelda hurmasi nopeasti Manilan seurapiirit ja loi ympärilleen oman hovin: kaksikymmentäviisi varakkaimpien perheiden nuorta naista, jotka pukeutuivat sinisiin vaatteisiin. Alkuun he tulivat tunnetuksi ”Imeldan ystävinä”, mutta pian heitä alettiin kutsua nimellä ”blue ladies”.
Imeldalle oli suuri henkilökohtainen voitto, kuinka hän kykeni tekemään yläluokan jäsenistä omia palvelijoitaan, jotka keskenään kilpailivat hänen suosiostaan… Ja toisinaan saivat katkerasti maksaa epäsuosiosta. Taclobanin ruusu oli matkalla vaatimaan omaa osuuttaan kakusta, ja oli päättänyt, ettei ihan pieni siivu riittäisi hyvittämään autotallin betonilattialla vietettyjä öitä ja ivallisia huomautuksia hänen taustastaan.
Vuonna 1965 Ferdinand päätti pyrkiä maan presidentiksi. Imelda aloitti miehensä rinnalla väsymättömän kampanjoinnin. Hän matkusti ympäri maata helikopterilla, vuotavilla veneillä, hajoavilla autoilla ja härkävankkureilla. Hän piti saman puheen kaksikymmentä kertaa päivässä. Hän kätteli ihmisiä, kunnes hänen oma kätensä oli tunnoton. Hän jakoi poskisuudelmia, kunnes hänen huulensa olivat veressä. Ja tietysti hän lauloi kurkkunsa käheäksi. Hän näki paljon vaivaa laulaakseen laulut paikallisilla murteilla, ja ihmiset olivat ihastuksissaan. Hän oli säihkyvä ilmestys jostain toisesta maailmasta, josta pääkaupungin ulkopuolella elävät ihmiset olivat nähneet häivähdyksiä vain lehtien valokuvissa.
Imelda jatkoi kampanjaa, vaikka oli puolitajuton uupumuksesta. Jotenkin hän onnistui näyttämään säteilevältä vaalitilaisuuksissa, kuten lehdistö jatkuvasti jaksoi hehkuttaa. Ferdinand oli valmentanut hänet hyvin, mutta hänessä oli kasvamassa jotain muutakin: luontaisen poliitikon vaisto ja lämpö, jonka ihmiset tunsivat ja mihin he reagoivat.
Tavallaan hän loi Marcosin kampanjan hengen, ja yhä edelleen monet ihmiset väittävät, että hän teki miehestään presidentin.
”Ihmiset sanovat, että olen ylimielinen, koska haluan ympäröidä itseni kauneudella. Kerro minulle, kuka haluaa elää roskien ympäröimänä?”
Marcos voitti vaalit noin 700000 äänellä ja Imelda aloitti oman uransa miehensä rinnalla. Aluksi hän oli valmistautumaton uuteen rooliinsa maan ensimmäisenä naisena, mutta nopeasti hänestä kouliintui Iron Butterfly, millä nimellä maailma hänet oppi tuntemaan. Hän suoritti ennätysajassa tutkinnon politiikasta ja loi palatsiin ylellisen hovin, jota ylläpidettiin valtion varoilla.
Marcosit aloittivat ensimmäisen virkakautensa pitkällä listalla kunnianhimoisia hankkeita ja täynnä ennennäkemätöntä energiaa. Jo tuolloin heistä alettiin puhua monikkomuodossa – Marcosit. Tuolloin ei ollut epäselvyyttä siitä, kumpi heistä oli presidentti, mutta Imeldalla oli tärkeä rooli täydentämässä presidentin julkista kuvaa.
Ensimmäisenä presidenttikautenaan Ferdinand toteutti monia uudistuksia; maan huonokuntoista tieverkkoa kohennettiin näyttävästi ja maataloutta kehitettiin kunnianhimoisesti. Hänet valittiin presidentiksi myös toiseksi kaudeksi. Marcosin kahta ensimmäistä kautta arvioitaessa Imelda on myös otettava mukaan. Hänellä oli jo tuolloin erittäin suuri merkitys kokonaiskuvassa.
Perustuslain mukaan kolmas presidenttikausi ei olisi ollut enää mahdollinen, mutta Marcosit olivat haluttomia luopumaan vallastaan. Vähän ennen toisen kauden loppua vuonna 1972 Marcos julisti maahan poikkeustilan, jonka hän perusteli kommunististen sissien vallankaappausuhkalla sekä lain ja järjestyksen rappeutumisella. Tämän jälkeen Marcos hajotti kongressin ja keskitti kaiken vallan itselleen.
”En ole koskaan ollut materian perään. Isäni sanoi minulle, että älä koskaan rakasta mitään, mikä ei voi rakastaa sinua takaisin.”
Poikkeustilan aikana presidentin palatsin käytävillä valtaa käytti entistä selvemmin kaksi ryhmittymää: Marcosin Ilocano-leiri ja Imeldan Leyte-klaani. Yhä useammin kuultiin huhuja hurjista riidoista, jatkuvista väittelyistä ja erimielisyyksistä siitä, miten ja millaisia projekteja toteutettaisiin sekä toinen toisensa kumoavista määräyksistä ja ohjeista. Imeldan oma poliittinen vaikutusvalta ja hänen hankkeidensa budjetit kasvoivat samaa tahtia hänen itseluottamuksensa kanssa.
Vuonna 1970 Imelda sai miehensä kiinni ”rysän päältä” amerikkalaisen näyttelijän Dovie Beamsin kanssa. Salasuhde ja sitä seurannut Imeldan julkinen nöyryytys oli se tekijä, mikä antoi Imeldalle lopullisen henkisen yliotteen miehestään ja polttoainetta kunnian- ja vallanhimolle, ehkä jossain määrin myös kostonhimolle.
Imeldalle, joka oli huolellisesti vaalinut julkisuudessa mielikuvaa täydellisestä avioliitosta ja miehensä supersankaruudesta, hänen miehensä syrjähyppy oli anteeksiantaman. Ferdinand oli möhlinyt oman osuutensa yhteisestä unelmasta. Imelda vaati mieheltään lisää poliittista ja taloudellista valtaa hyvitykseksi.
Yksi näistä Ferdinandin sovinnon eleistä oli Benquetin kultakaivokset, joita Marcos oli järjestelemässä liikemiesystäviensä avulla omistukseensa. Nyt kultakaivosten haltuunottoa alkoikin järjestellä Romualdezin perhe. Paperilla omistajaksi tuli Ayala Corporation ja Enrique Zobelista tuli kultakaivosten hallituksen puheenjohtaja, mutta todellinen omistaja oli Imeldan suosikkiveli Kokoy Romualdez.
”Olen niin väsynyt kuuntelemaan tarinoita miljoonasta dollarista siellä, miljoonasta dollarista täällä. Se on niin pikkumaista.”
Uransa huipulla – karkeasti arvioiden 1975–1983 – Imeldan valta oli suunnaton. Hän oli muokannut itsestään täydellisen poliitikon omilla avuillaan ja ehdoillaan. Hän oli roolissaan myös riittävän taitava näytelläkseen Filippiinien kiertävää hyvän tahdon lähettilästä maailmalla.
Ferdinand ei pitänyt matkustamisesta ja vältti sitä aina kun mahdollista. Imelda puolestaan rakasti matkailua ja teki sitä aina kun hänellä oli siihen mahdollisuus. Yhdessä hän ja hänen miehensä kehittivät kaksinapaisen diplomatian. Aina kun presidentti halusi luoda suhteet johonkin tunnetusti hankalaan tai pahamaineiseen maahan – erityisesti Washingtonin mielestä – hän lähetti matkaan Imeldan, täysin valmennettuna matkan tavoitteista, kiilaamaan upean kenkänsä oven väliin.
Kuninkaat söivät hänen kädestään. Hän sai kolmansien maiden everstit kehräämään. Hän hämmensi jäyhät despootit, kuten Leonid Brezhnevin ja puhemies Maon. Hänen pelkkä fyysinen läsnäolonsa riitti samaan heidän näivettyneet libidot heräämään pitkästä horroksestaan.
Mitä ihmettä viisi peräkkäistä Yhdysvaltain presidenttiä ovat mahtaneet ajatella, kun tämä häikäisevä luomus liihottaa, flirttailee ja laulaa heidän jähmeissä hoveissaan? Imeldan rinnalla heidän omat ensimmäiset naisensa näyttivät hieman…. No, lievästi ilmaistuna äidillisiltä ja hyveellisiltä.
Oli vierailu kuinka arvovaltainen tahansa, tämä häikäisevä filippiiniläinen nainen oli aina omassa luokassaan. Hän jätti heidät jopa äitiydessä varjoonsa luomalla omiin fantasioihinsa ja mytologiaan perustuvan tarinan itsestään maan äitinä. Hänen pitkät listansa julkisista projekteista saivat muiden maiden ensimmäisen naisen tylsät yksittäiset klinikat näyttämään vaatimattomalta puuhastelulta.
”Käytännössä omistamme kaiken Filippiineillä.”
Vuonna 1975 Imeldasta tehtiin Metro Manilan kuvernööri, ja kolme vuotta myöhemmin Ferdinand nimitti hänet uuden Human Settlement ministeriön johtoon. Ministeriöstä tuli Imeldan henkilökohtaisen imperiumin kivijalka, mistä käsin hän hallitsi valtakuntaansa.
Ennen pitkää Imelda oli rakentanut ministeriöstään kilpailevan hallituksen, jolla oli päällekkäisiä tehtäviä ja yhtäläisesti valtaa ja resursseja. Lisäksi hän onnistui loihtimaan ministeriölleen rajattoman budjetin toteuttaa itsenäisiä hankkeita. Ei kestänyt kauaakaan, kun Do not Delay: Another project of the First Lady tarroilla varustetut autot alkoivat olla tavallinen näky Manilan liikenneruuhkissa.
Imelda oli jo pitkään pitänyt Manilanlahden täyttömaa-aluetta henkilökohtaisena leikkikenttänään, jolle hän rakennutti monumentaaliset Cultural Centerin ja Folk Arts -teatterin (vain 77 päivässä). Vuonna 1976 hän sai valmiiksi Filippiinien kansainvälisen kongressikeskuksen, joka oli riittävän iso toimimaan minkä tahansa tapahtuman näyttämönä. Keskuksen viereen nousi Philippine Plaza hotelli, jonka Imelda omisti, tosin useiden välikäsien välityksellä.
Näiden lisäksi täyttömaalle nousi Philcite Trade Show Centre, Coconut Palace ja Film Centre. Muualle Manilaan Imelda rakennutti Metropolitan taidemuseon; joukon huippuvarusteluja sisätauteihin erikoistuneita sairaaloita, University of Lifen ja National Arts Centren, jonka tiloissa toimi myös taidekorkeakoulu erityslahjakkaille lapsille. Maan kauneimmille paikoille hän pystytti tusinoittain hotelleja ja 32 ylellistä palatsia omille vierailleen.
Imeldan ongelma oli ideoiden ylenpalttisuus. Hän saattoi herätä aamulla pää täynnä visioita ja ideoita kymmeniä uusia hankkeita varten. Koska hänellä oli käytettävissään suunnaton käskyvalta, hänellä oli tapana viitata jalokivillä koristellulla kädellään ja tokaista; ”Älä nyt seiso siinä tyhjän panttina. Meidän on ruvettava hommiin!”. Käskyt alkoivat sinkoilla ja uusi laivasto Do not delay: Another project of the First Lady –kylteillä varustettuja kuorma- ja pakettiautoja lähti liikkeelle.
”Inhoan rumuutta. Tiedäthän, olen allerginen rumuudelle.”
Imeldassa oli valtansa huipulla piirre, joka alkoi ärsyttämään ihmisiä: Hänen ilmeinen ylenkatseensa ja leikittelynsä yleisillä sopivuussäännöillä. Se olisi ollut hyväksyttävää, jos hän olisi leikitellyt ja tehnyt naurunalaiseksi länsimaiset tavat ja tyylit, mutta kun hän alkoi viedä liioitteluaan uskonnon alueelle ja sekoittaa omaa tarinaansa Filippiineillä suosittuun Santo Nino -kulttiin, alkoivat konservatiivisimmat filippiinot saada tarpeekseen.
Imeldaa arvosteltiin myös yhä voimakkaammin siitä, kuinka hän muutti presidentin virka-asunnon Malacanangin palatsin kuninkaalliseksi fantasiapalatsiksi. Sitä pidettiin sopimattomana maassa, missä nälkä ja köyhyys olivat jokapäiväistä kokemuksia suurimmalle osalle kansaa. Imelda oikeutti loisteliaan elämäntapansa ja huikeat kulunsa kansan johtajalle kuuluvina etuoikeuksina eikä nöyristellyt moralisoinnin edessä.
Monet presidentit ja heidän perheensä ennen Marcosta – joidenkin mielestä kaikki – olivat käyttäneet asemaansa ja keränneen suuria omaisuuksia. Myös Marcosia seuranneet presidentit ovat olleet erittäin kykeneviä hyödyntämään aseman tarjoamia mahdollisuuksia.
Poikkeustila lopetettiin vuonna 1981, mutta Marcosin pariskunta ei osoittanut merkkejä vallasta luopumiseksi. Kasvava tyytymättömyys heidän hallintoaan kohtaan kasvoi sekä kotimaassa että Yhdysvalloissa ja johti lopulta EDSA-kansannousuun helmikuussa 1986. Marcosin perhe lennätettiin maanpakoon Havaijille, missä Ferdinand kuoli syyskuussa 1989.
”He tonkivat kaappini etsiessään sieltä luurankoja, mutta luojan kiitos, he löysivät vain kauniita kenkiä.”
Vasta vuonna 1991 Marcosin seuraaja presidenttinä Corazon Aquino antoi Imeldalle luvan palata Filippiineille lastensa kanssa kohdatakseen syytteet veronkierrosta ja korruptiosta. Sen sijaan, että Imelda olisi pyytänyt anteeksi tai osoittanut katumusta teoistaan, hän päätti palata politiikkaan.
Huolimatta lukuisista syytteistä ja oikeusjutuista, Imelda osallistui vuoden 1992 presidentinvaaleihin. Hän veti tunteisiin vetoavan vaalikampanjan, mutta sijoittui vasta viidenneksi seitsemästä ehdokkaasta. Hän sai kuitenkin huomattavan paljoa ääniä maan köyhimmiltä alueilta.
Vuoden 1995 vaaleissa Imelda valittiin edustajainhuoneeseen Leyten edustajaksi. Hän lähti vielä kerran kampanjoimaan vuoden 1998 presidentinvaaleissa, mutta vetäytyi tukemaan myöhemmin vaalit voittanutta Joseph ”Erap” Estradaa.
Imelda asettui ehdolle Ilocos Norten toisen vaalipiirin edustajaksi vuoden 2010 vaaleissa korvatakseen poikansa Bongbongin, joka siirtyi senaattoriksi. Imelda valittiin edustainhuoneeseen äänivyöryllä. Hänet valittiin uudelleen vuonna 2013 ja kolmanneksi ja viimeiseksi toimikaudeksi vuonna 2016.
Lokakuussa 2018 Imelda asettui ehdolle Ilocos Norten kuvernööriksi vuoden 2019 vaaleissa korvatakseen senaattoriksi ryhtyneen tyttärensä Imeen. Hän kuitenkin luopui ehdokkuudestaan ja hänen tilalleen tuli hänen pojanpoikansa Matthew Manotoc.
Imeldaa vastaan on nostettu useita oikeusjuttuja; useimmat ovat rauenneet, osa on edelleen kesken tai loputtomien valitusprosessien hautaamia. Hänet tuomittiin kuitenkin vuonna 2018 vankeuteen henkilökohtaisen omaisuuden piilottamisesta säätiöihin. Tuomiota ei kuitenkaan toimeenpanna, koska hän voi vedota korkeaan ikäänsä eikä häntä voida pidättää valitusprosessien ollessa kesken.
Lopulta vuoden 2022 presidentinvaaleissa Ferdinandin ja Imeldan poika ”Bongbong” Marcos seurasi isänsä suurten saappaiden jälkiä astellakseen Filippiinien presidentiksi. Imeldan unelma Marcosin perheen paluusta valtaan, mikä jäi häneltä itseltään saavuttamatta, muuttui todeksi.
”Ei minulla koskaan ollut kolmeatuhatta kenkäparia. Minulla oli vain tuhat kuusikymmentä paria”
Poliitikko, joka antaa ihmisille mitä he haluavat, voittaa vaalit. Mutta hän, joka antaa ihmisille vielä enemmän, jää historiaan. Koska Imelda tarjosi kansalle enemmän kuin pelkkää politiikkaa, yksittäiset tosiasiat näyttävät menettäneen merkityksen arvioitaessa hänen hyvyyttään tai pahuuttaan. Kaikki arvostelijat ovat samanaikaisesti sekä väärässä että oikeassa, riippuen siitä millaiseen tarinaan ja taustaan he Imeldan sijoittavat.
Länsimainen historiankirjoitus on betonoinut Ferdinand ja Imelda Marcosin pahuuden pariskunnaksi, joka ei mustavalkoisuudessaan tee täyttä oikeutta filippiiniläisten käsitykselle Marcoseista (kuten heidän poikansa valinta presidentiksi osoittaa).
Imelda tarina todistaa, kuinka auliisti ihmiset uskovat poliitikkoihin, jotka elävät heidän omia haaveitaan ja unelmiaan todeksi, vaikka he tietävät niiden perustuvan keksityihin tarinoihin ja suoranaisiin valheisiin. Imeldan luomat mielikuvat koskettivat ihmisten toiveita ja muuttuivat niiden myötä heille todeksi.
