Hyvä Marcos – Paha Marcos

Viime viikolla katsoin Kingmaker dokumentin Imelda Marcosista. Dokumentti oli hyvä muistutus siitä kuinka usko, toivo ja politiikka tarjoillaan edelleen samasta maljasta Filippiineillä.

Onko politiikassa olennaista yhteisten asioiden hoitaminen järkevällä ja tosiasioihin pohjautuvalla tavalla vai tarjoaako politiikka ihmisille jotain muutakin, jotain sellaista mikä menee yli kaiken kohtuuden, järkevyyden ja jopa tosiasioiden?

Vastaus on ilmeinen. Mikään ihmiskunnan historiassa ei todista sen puolesta että ihmiset toimivat politiikassa järkevästi ja tosiasioiden perusteella. Siitähän demokratiaan perustuvassa politiikassa on kyse: Se, joka antaa ihmisille sitä mitä he haluavat, voittaa vaalit. Mutta se, joka antaa ihmisille vielä jotain sitäkin enemmän, jää historiaan.

Pahuuden pariskunta

Länsimainen historiankirjoitus on betonoinut Ferdinand ja Imelda Marcosin pahuuden monumentiksi, joka ei kuitenkaan mustavalkoisuudessaan tee ihan täyttä oikeutta kaikkien filippiiniläisten käsitykselle Marcoseista. Marcosit olivat aikanaan paljon muutakin kuin maailman suurimpia roistoja ja säälimätön diktaattoripariskunta. Marcosit loivat itsestään kuvan filippiiniläisen mytologian reinkarnaationa, kansakunnan isänä ja äitinä. Ihmiset uskoivat tähän mielellään, jopa ne, jotka tiesivät sen olevan valhetta.

Marcoseista on yhtä monta totuutta kuin on tarkastelunäkökulmia ja ne kaikki ovat samanaikaisesti yhtä totta. Jos katsomme heitä ihmisoikeusnäkökulman takaa, he näyttäytyvät hyvin ikävässä valossa. Jos arvioimme heitä kansakunnan identiteettiä ja omanarvontuntoa korostavien lasien läpi, heistä tulee sankareita. Jos laskemme kaikki Ferdinandin infrastruktuurihankkeet ja Imeldan kansanterveys- ja kulttuurihankkeet yhteen, näemme heidät kansakunnan rakennusmestareina. Jos kurkkaamme talouspolitiikan puolelta, sieltä lankeava lasku muodostuu hyvin suureksi.

Koska Marcosit tarjosivat kansalle enemmän kuin pelkkää politiikkaa, yksittäiset tosiasiat näyttävät menettäneen merkityksen heidän hyvyyttä tai pahuutta arvioitaessa. Kaikki tarkastelijat ovat samanaikaisesti väärässä ja oikeassa, riippuen siitä minkälaiseen narratiiviin Marcosit kukin sijoittaa polarisoitumaan – Taivaaseen tai helvettiin.

Filippiiniläinen lehtimies Ros Dula kiteytti osuvasti Marcosien merkityksen filippiiniläisille: ”Tämä maa janoaa kahta asiaa; sankareita ja paholaisia. Marcosit näyttivät meidän parhaimmat ja huonoimmat puolet ja juuri siitä syystä väitämme vihaavamme heitä.”

Tuon paremmin en itsekään osaa kuvata filippiinojen suhtautumista Marcoseihin: Suhde on jossain määrin aina ambivalentti. He tuomitsevat Marcosit, mutta samalla ihailevat heitä. Molempia he tekevät täysin aiheesta.

Totuus ei ole todellisuutta

Kingmaker dokumentti Imeldasta on lopulta aika ohut viilaus siitä mitä hän on ollut, tehnyt ja edustanut. Dokumentissa Imelda näyttäytyy hieman höppänänä vanhuksena, joka kutoo muistoistaan oman tarinansa lankoja, joista osa totta, osa hänen omasta mytologiastaan. Imelda Marcos on edelleen viihdyttävä, tylsä hän ei ole koskaan ollut. Dokumentti osoittaa kuinka hän edelleen osaa puhua filippiinoille kielellä, missä sanat ovat vain osa viestiä. Kuten hän dokumentin avainlauseessa toteaa: “Perception is real and the truth is not.”

Jos Imelda Marcosista haluaa saada kokonaisemman kuvan, siitä kuka hän on ja mitä hän edustaa filippiinoille, kannattaa katsoa ohjaaja Ramona S. Diazin tekemä Imelda dokumenttielokuva vuodelta 2004. Siinä Imeldan elämää ja tekoja lähestytään perinteisemmällä dokumentilla; mistä Marcosit tulivat, mitä he tekivät ja miten heihin aikanaan suhtauduttiin.

Kingmaker dokumentti toi mieleeni kirjoitukseni Maapallo-lehteen vuodelta 1993. Jo tuolloin ihmettelin Filippiineillä hyvin yleistä kaipausta ”Marcosin hyviin aikoihin”. Liitän tähän jatkoksi tuon kirjoituksen sellaisenaan vuodelta 1993… Onko Filippiineillä mikään muuttunut suhteessa Marcoseihin?

Marcosien loisto ja kansan kurjuus

”En pyri presidentiksi siksi että haluaisin, vaan koska sydämeni on täynnä rakkautta”, ilmoitti Imelda Marcos vuonna 1992 kampanjoidessaan Filippiinien presidentinvaaleissa. Tuolloin viesti ei riittänyt avaamaan hänelle portteja uudelleen maan johtoon, mutta maan köyhempään väestönosaan viesti vetosi. Monelle köyhälle filippiiniläiselle Imelda edustaa yhä toivoa paremmasta elämästä, vaikka muu maailma on lähes yksimielisesti tuominnut hänet ja hänen edesmenneen miehensä Ferdinandin yhtenä maan nykyisen kurjuuden pääsyyllisinä. Marcos-ilmiön säilyminen Aasian köyhimpiin kuuluvalla Filippiineillä on merkillinen asia, jota ulkopuolisen on vaikea ymmärtää.

”Mitä mieltä olet Marcosista?” kysyn uteliaana vieressäni istuvalta keski-ikäiseltä filippiiniläismieheltä. Hän nojautuu bussin istuinta vasten ja miettii hetken kysymystäni. ”Hän oi hyvä presidentti. Hänen ensimmäisellä kaudellaan maan asiat alkoivat mennä parempaan päin, mutta sitten hänestä tuli ahne ja alkoi se show, jonka vuoksi sinäkin varmaan kysyt hänestä.”

Odotan pitkää monologia hirmuvaltiaan hallinnon tekemistä ihmisoikeuksien loukkauksista, kansan rahojen ryöstöstä ja muista kauheuksista, mutta vierustoverini yllättää minut. ”Kaiken kaikkiaan hän oli hyvä mies. Hän teki maalle paljon hyvää, varsinkin köyhille, ja sitä paitsi Imelda Marcos on hyvin viehättävä”. Hän näyttää vaipuvan kultaisiin Marcosien valtakauden muisteluihinsa, mutta jatkaa pian katkerampaan sävyyn. ”Ei näistä nykyisistä johtajista ole mihinkään. Heissä ei ole tyyliä, ja heidän lupauksensa paremmasta tulevaisuudesta ovat vain pelkkiä tyhjiä lupauksia”.

Miten tämä on mahdollista? Olenko saanut täysin väärää tietoa tästä ”kaikkien filippiiniläisen rakastamasta hyväntekijästä” vai olenko likaisen Marcosin vastaisen propagandan yksinkertainen uhri. Olen ymmällä. Käyty keskustelu ei ollut yksittäistapaus, sillä hyvin usein Marcoseista keskusteltaessa esiin tuli vastaavia, hänen aikaansa haikailevia sävyjä. Usein vielä siten, että mitä köyhempi ihminen sitä suurempi oli maan entisen presidentin ihailu. Tosin suurin osa filippiiniläisistä nykyään tuomitsee ja haluaa jo unohtaa Marcosit, mutta yhä edelleen miljoonat filippiiniläiset palvovat heitä ja sitä loistoa, joka heidän elämänsä ympäröi.

Leipää vai sirkushuveja?

Opettajaperheeseen vuonna 1917 syntynyt Ferdinand Marcos kasvoi melko vaatimattomissa oloissa maan pohjoisosassa Ilocos Norten provinssissa. Toisessa maailmansodassa Marcos kunnostautui japanilaisia miehittäjiä vastaan taistelleessa vastarintaliikkeessä. Tosin myöhemmin hänen suuret sankaritekonsa paljastettiin pääosin tekaistuiksi. Sodan jälkeen hän opiskeli lakimieheksi ja toimi muun muassa presidentti Roxasin lainopillisena neuvonantajana. Marcos oli jo edennyt kongressinjäseneksi, kun hän otti vaimokseen vaikutusvaltaiseen Romualdezin sukuun kuuluvan Imelda Romualdezin. Osin Romualdezin perheen vaikutusvallan avulla hän aloitti nousun politiikan huipulle.

Kun Marcos valitin vuonna 1965 maan presidentiksi, myös Imelda, joka tuolloin tunnettiin paremmin lempinimellä Rose of Tacloban, aloitti oman häikäisevän uran miehensä rinnalla. Aluksi Imelda oli valmistautumaton uuteen rooliinsa presidentin puolisona. Nopeasti hiljaisesta ja hauraasta naisesta kuitenkin kouliintui Iron Butterfly, millä nimellä maailma oppi hänet myöhemmin tuntemaan. Nopeasti hän suoritti tutkinnon politiikasta ja loi ympärilleen ylellisen hovin, jota ylläpidettiin valtion varoilla.

Marcos-ilmiön säilyminen Aasian köyhimpiin kehitysmaihin kuuluvilla Filippiineillä on merkillinen, mutta ei suinkaan ainutlaatuinen. Monen kehitysmaan historiasta löytyy aika jolloin maata hallitsi johtaja, joka häikäilemättömäsi riisti kansaa, mutta samalla tarjosi sille leivän sijasta runsaasti sirkushuveja. Nämä hallitsijat ovat jääneet hyvin usein elämään ihmisten mielissä, ja heidän hirmutekonsa ovat haihtuneet muistoista. Heistä on muodostunut, varsinkin köyhemmän väestönosan keskuudessa parempien aikojen ja kansallisen yhtenäisyyden symboleita. Demokraattisesti valitut ja vilpittömästi kansan etuja ajaneet poliitikot ovat saaneet lähes yhtä usein köyhemmän kansanosan tuomion. He ovat jättäneet sirkushuvit vähemmälle yrittäessään hankkia kansalle leipää. Leipä täyttää hetkeksi, mutta unohtuu pian. Sirkushuvit ja hallitsijoiden loistelias elämä sen sijaan muistetaan, ja niillä muistoilla näyttää olevan taipumusta kasvaa ja muuttua kansan mielikuvissa parempien aikojen symboleiksi. Näin on käynyt myös Filippiineillä, sillä muuten on vaikea ymmärtää Marcoseja yhä palvovien ihmisten runsasta lukumäärää maassa, jonka yhtenä nykyisen kurjuuden syynä pidetään yleisesti juuri Marcoseja.

Likaisia valheita

Ensimmäisenä presidenttikautenaan Marcos toteutti monia uudistuksia; muun muassa maan huonokuntoista tieverkkoa kohennettiin näyttävästi ja maataloutta kehitettiin. Hänet valittiin presidentiksi myös toiseksi kaudeksi. Perustuslain mukaan. kolmas kausi ei olisi enää ollut mahdollinen, mutta Marcosit olivat haluttomia luopumaan ehdottomasta vallastaan maan johdossa. Hieman ennen toisen kauden loppua vuonna 1972, Marcos julisti maahan poikkeustilan, jota hän perusteli kommunistisissien vallankaappausuhalla sekä lain ja järjestyksen rappiotilalla. Tämän jälkeen Marcos hajotti kongressin ja keskitti kaiken vallan itselleen. Poikkeustila tarkoitti käytännössä kansan vapauksien kaventumista. Myös maan vanha perustuslaki kumottiin ja monia radio- ja TV-asemia sekä sanomalehtiä lakkautettiin. Ainoastaan muutamat asemat ja sanomalehdet saivat jatkaa, sillä edellytyksellä että tukivat Marcosin politiikkaa. Ihmiset, joita vähänkin epäiltiin yhteyksistä kommunisteihin pidätettiin ja vietiin kuulusteltavaksi. Myös monet lehti- ja virkamiehet joutuivat jatkuvan vainon ja sensuurin. uhreiksi. Marcosin vastaisia kannanottoja kuultiin ainoastaan salaisen poliisin julmissa kuulustelutilaisuuksissa ja teloituskomppanioiden edessä seisovien suusta.

Muistutan keskustelukumppaniani näistä tapahtumista, mutta hän ei paljonkaan niitä noteeraa. ”Olihan Marcosilla vaikeuksia, mutta ne johtuvat siitä että ihmiset eivät ymmärtäneet häntä”, hän selvittää. Lisäksi hän valistaa, että kommunistit ja muut rikolliset olivat olleet syypäitä Marcosin koviin otteisiin. Me emme ymmärrä tosiamme, mutta jatkamme mielenkiintoiseksi käynyttä jutusteluamme.  ”Oletko kuullut Imeldan laulamia lauluja”, hän kysyy puolestaan minulta. ”En ole, mutta olen kuullut hänen kengistään”, vastaan varovasti. ”Niin, ne roistot pitävät niitä näytteillä Malacanangin palatsissa. Imelda on vaatimaton ihminen ja aina hyvä köyhille”, hän jatkaa hymyillen, ja olen varma, että hän on pitänyt minua koko ajan pilkkanaan. Kun hän jatkaa tiukemmalla äänellä, uskon hänen kuitenkin tarkoittavan täyttä totta. ”Kaikki ne valheet, että Aguinon murha olisi ollut Marcosin järjestämä, ovat kommunistien ja muiden roistojen levittämiä likaisia valheita”.

Marcos oli kansamme suuri poika

Poikkeustila kumottiin vuonna 1981, mutta mitään merkkejä Marcosin vallasta luopumisesta ei ollut. Kasvava tyytymättömyys oli kuitenkin johtanut maanalaisen ulkomailta johdettujen oppositioryhmien perustamiseen. Maan entisen senaattorin ja oppositiojohtajan Benigno Aguinon elokuussa 1983 tapahtunut salamurha sytytti kauan kyteneen ruudin. Aguinon hautajaisiin osallistui yli miljoona ihmistä. Myös aikaisemmin politiikkaan välipitämättömästi suhtautuneet ihmiset alkoivat aktivoitua ja vaatia äänekkäämmin muutoksia. Kansan tyytymättömyys ei jäänyt huomaamatta Marcosiltakaan ja yllättäen hän ilmoitti järjestävänsä presidentinvaalit helmikuussa 1986. Marcosin haastajaksi nousi Benigno Aquinon leski Corazon Aguino, jonka taakse oppositio kokosi hajanaiset voimansa.

”Mitä pidät Corazon Aguinosta?” kysyn vaivihkaa. Vierustoverini näyttää hävyttömällä käsimerkillä mitä mieltä hän on. Jatkan varovasti, ”Entäpä nykyinen presidentti Ramos?” Keskustelukumppanini mielestä Ramos on kurja petturi, koska hän petti Marcosin (Fidel Ramos oli puolustusvoimien varakomentaja ja Ferdinandin pikkuserkku, mutta osallistui aktiivisesti Marcosin kaatamiseen). Lukuisten kirosanojen saattelemana Ramos saa lopullisen tuomion. ”Ihmiset tulevat vielä huomaamaan kuinka suuren virheen he tekivät kaataessaan Marcosin. Hän oli kansamme suuri poika, jonka kansa petti.”

Molemmat, sekä Marcos että Aquino, väittivät voittaneensa vaalit, ja kumpikin aikoi vannoa presidentin virkavalan helmikuussa 1986. Ääntenlaskenta oli hankalaa, sillä jatkuvasti saatiin uusia todisteita äänestyspaikoilla tapahtuneista suurista vaalivilpeistä. Vaalien jälkipelissä Aquino sai tukea maan ammattiyhdistysliikkeeltä ja ennen kaikkea kansalta, joka alkoi liikehtiä kaduilla vaatien Marcosin eroa. Lisäksi Aquinoa tukivat upseerit, jotka olivat vaalien jälkeen aloittaneet kapinan. Myös maan vaikutusvaltainen katolinen kirkko kääntyi Marcosia vastaan, kun kardinaali Jaime Sin kehotti radiossa ihmistä tulemaan kaduille suojelemaan asevoimia päämajaan linnoittautuneita kapinallisia upseereita.

Marcosin vastainen liikehdintä kasvoi lopulta niin laajaksi kansanliikkeeksi, että Marcosit pakenivat Yhdysvaltain tukemana Havaijille ja heidän valtakautensa Filippiineillä päättyi. Syyskuussa 1989 Ferdinand Marcos kuoli Honolulussa. Imelda Marcos haastettiin Yhdysvalloissa oikeuteen, ja hänet pyydettiin vastaamaan lukuisiin syytteisiin valtion varojen väärinkäytöstä. Oikeuskäsittely on vielä kesken, mutta on toiveita, että osa Marcosien valtavasta omaisuudesta voidaan palauttaa takaisin Filippiineille.

Toistaiseksi ainoastaan Ferdinand Marcosin balsamoitu ruumis on palautettu Filippiineille, mutta lukuisat filippiiniläiset eivät hevin suostu hautamaan hänen muistoaan. Imelda Marcos palasi Filippiineille osallistuakseen vuoden 1992 presidentinvaaleihin. Huolimatta tunteisiin vetoavasta vaalikampanjastaan, hän ei menestynyt. Hän oli viides seitsemästä ehdokkaasta. Imelda sai kuitenkin paljoa ääniä, jotka pääosin tulivat maan köyhimmiltä alueilta. Ilmeisesti Marcosien hallintokaudesta ei ollut vielä kulunut riittävästi aikaa, jotta kaikki mielikuvat olisivat muuttuneet positiivisiksi. Kansan poliittinen muisti on kuitenkin valitettavan lyhyt, ja erityisen lyhyt se on maassa, jossa tiedotusvälineet mielellään ruokkivat kansaa poliittisella populismilla.

Nykyään Imelda Marcosin poliittinen merkittävyys on vähäinen, mutta yhä edelleen hän manipuloi taitavasti maan tiedotusvälineitä ja luo myyttiä Marcosin nimen ympärille. Ehkä myytti alkaa vielä joskus elämään myös poliittisesti – Tämän hän epäilemättä tietää laulaessaan tiedotusvälineiden ristitulessa miehensä balsamoidun ruumiin äärellä.

Vain sinun vuoksesi

Me olemme lukeneet Marcosien vaiheista ja teoista lehdistä, mutta emme ilmeisesti ole ymmärtäneet mitä ne ovat merkinneet hänen kannattajilleen. Meille antiparlamentaarinen ja epädemokraattinen toiminta on aina edustanut taantumusta ja negatiivista kehitystä, mutta nämä ihmiset ovat eri mieltä. Heille Marcosit ovat edustaneet illuusiota jostakin suuremmasta, hohdokkaammasta elämästä, joka myös lohduttaa heitä köyhyyden keskellä – Viis siitä miten illuusiota pidetään yllä.

Marcosin kannattajat ovat tyytyväisiä eläessään heidän loistonsa kautta omaa elämäänsä. Kehitysmaiden ihmisten onnellisuutta arvioitaessa onkin usein unohtunut ihmisten tarve ylläpitää illuusiota paremmasta elämästä. Ainoastaan materiaaliset seikat ovat olleet kehitysmaiden hyvinvoinnin mittarina, mutta keinotekoiset illuusiot, kuten Marcosien loisto, on yleensä määritelty negatiivisiksi tekijöiksi sillä perusteella, että loisto on kansalta riistetty. Köyhä kansa on saanut riistolleen vastinetta – Loistoa ja illuusioita jostakin paremmasta, jonka avulla jaksaa elää.

Jatkamme vierustoverini kanssa keskustelua, ja hän pudistelee päätään, kun kerron mitä meillä Suomessa on Marcoseista kirjoitettu. ”Te ette ymmärrä. Ferdinand on yksi meidän suurmiehistämme aina ja iankaikkisesti. Te voitte kirjoittaa mitä vain, mutta sitä te ette voi muuttaa”. Lopuksi hän ottaa kädestäni kiinni ja katsoo minua kuin lasta tai pikemminkin ihmistä, joka puhuu vain täydellisen tietämättömyyden suomalla varmuudella. ”Teillä ulkomaalaisilla on paha tapa tulla kertomaan meille mikä on oikein ja väärin. Me haluamme elämää ja toimintaa, jos sen vuoksi muutama ihminen kärsii, mitä sitten, tuhannet nauttivat”. Hän on puhunut. Seuraavalla pysäkillä hän jää bussista pois. Eroamme ystävinä, sillä lupasin hankkia Imeldan uuden levyn ja kuunnella sitä.

Kun Imelda laulaa suosikkilaulunsa Dahil sayo (Vain sinun vuoksesi) mieleeni tulevat vain hänen kenkänsä, mutta tiedän että monelle filippiiniläiselle laulu tuo mieleen marttyyrin, köyhien asialla olevan Imeldan, jonka elämässä oli hohtoa ja tyyliä, ja osa siitä tarttuu myös kuulijaan.

(Artikkeli on alun perin julkaistu Maapallo-lehdessä; 2-3, 1993)