Marcosin sotatilalait – Filippiinien pysyvä poikkeustila

Viime viikolla Filippiineillä muisteltiin presidentti Marcosin 48 vuotta sitten julistamia sotatilalakeja, osa kansasta nostalgisella kaiholla, osa jyrkästi tuomiten. Marcosin sotatilalakien ajassa on jotain samaa kuin Suomen kansalaissodassa – Se on kansakuntaa jakava käsittelemätön trauma.

Johtuen kaikesta tästä väkivallasta, korruptiosta ja salakuljetuksesta, pyytäisin kongressilta valtuudet julistaa maahan sotatilalait. Silloin Pasig-joki olisi täynnä kuolleita ihmisiä, huumeparoneja ja korruptoituneita virkamiehiä” Näin senaattori Ninoy Aquino Philippine Star sanomalehden haastattelussa vuonna 1970 kun häneltä kysyttiin mitä hän tekisi jos hänestä tulisi presidentti.

Ninoysta ei tullut presidenttiä. Hänestä tuli Marcosin sotatilalakien ikoninen vastustaja ja opposition marttyyri. Marcos allekirjoitti 21.9.1972 julistuksen, jonka perusteella Filippiineille tuli voimaan sotatilalait.

Julistuksesta tiedotettiin vasta kaksi päivää tapahtuman jälkeen jotta päästiin kaikessa rauhassa pidättämään hallinnon äänekkäimmät arvostelijat pois arvostelemasta presidentin päätöstä. Sotatilalakien voimaantulosta alkoi 8 vuotta ja neljä kuukautta kestänyt aikakausi, jonka aikana presidentti Marcos ja hänen vaimonsa Imelda käyttävät Filippiineillä ehdotonta ja rajatonta valtaa.

On hankalaa kirjoittaa Filippiinien sotatilalakien ajasta sitten ettei loukkaa ketään, liioittelematta väkivaltaa ja ihmisoikeuksien polkemisia tai toisaalta vähentelemällä niitä. Erityisesti ulkomaalaisten olisi sopimatonta kertoa filippiinoille, että kidutukset ja tappamiset, joista he joutuivat kärsimään sotatilalakien aikana, eivät itse asiassa olleetkaan niin pahoja, ja heidän olisi jo aika kääntää historiankirjassa uusi sivu.

 Amerikan poika

Ollaksemme totuudenmukaisia historialle kaikista hirveyksistä huolimatta, sotatilalakien aikaa täytyy tarkastella suhteessa oman aikansa realiteetteihin. Idealistisin termein tarkasteltuna Marcosin sotatilalakien aika oli kauhea. Mutta ideaalit olosuhteet eivät koskaan vallitse sellaisenaan todellisessa maailmassa.

Kun Marcos vuonna 1971 julisti maahan sotatilalait, kapitalistinen ja kommunistinen talousjärjestelmä ottivat maailmalla toisistaan mittaa. Filippiinit oli Yhdysvaltain uskollisena liittolaisena sidottu tiukasti lännen kapitalistiseen leiriin. Sotatilalakien julistamisen aikaan Vietnamin sota oli kiivaimmillaan ja Yhdysvallat tarvitsi Filippiineillä sijaitsevia tukikohtiaan pommittaakseen Pohjois-Vietnamia ja huoltaakseen sodassa olevia joukkojaan.

Filippiineille ei olisi voinut julistaa sotatilalakeja ilman Yhdysvaltain hiljaista hyväksyntää, mutta Marcosilla oli tuolloin hyvät kortit, joilla hän osasi pelata yhtä suvereenisti kuin Kekkonen Moskova-kortillaan.

Marcos oli lännen oma poika sodassa kommunismia vastaan ja sotatilalakeja ylistettiin demokratian voittona kommunismia vastaan niin kauan kun Filippiinit oli Yhdysvalloille välttämätön Vietnamin sodassa. Myöhemmin kun kommunismi kaatui ja Yhdysvallat alkoi sotia demokratian puolesta, Marcos ja hänen hallintonsa eivät enää sopineet siihen kuvioon ja amerikkalaiset saattelivat hänet maanpakoon keltaisten lippujen liehuessa.

Lailliset laittomuudet

Rikollisuus ja yleinen turvattomuus olivat lisääntyneet Filippiineillä tasaisesti vuosien 1969 ja 1971 välillä. Kun Marcos julisti sotatilalait, hän perusteli niiden tarvetta viimeisenä oljenkortena pelastaa maa kommunismin leviämiseltä ja Moro National Liberation Frontin (MNLF) kapinoilta Mindanaolla.

Marcosia arvosteltiin näiden uhkakuvien liioittelusta. Hänen väitettiin käyttävän kommunisteja, rikollisuuden ja turvattomuuden kasvua tekosyynä sotatilalakien julistamiselle jotta hän voisi jatkaa toimikauttaan, joka oli vuoden 1935 perustuslaissa rajattu kahteen kauteen.

Tammikuussa 1973 Marcos ratifioi maahan uuden parlamentarismiin perustuvan perustuslain, jossa hän oli sekä presidentti että pääministeri. Vaikka Marcos oli erittäin tarkka ja säntillinen varmistaessaan, että hänen toimensa – erityisesti sotatilalakien aikana – perustuivat lakiin, hän ei kuitenkaan kutsunut koolle parlamenttia säätämään lakeja. Hän pystyi mestarillisesti yhdistämään perustuslaillisuuden, isällisen holhouksen ja autokraattisuuden.

Sotatilalakien ensimmäisinä vuosina Marcosin hallinto pystyi vähentämään rikollisuutta, tukahduttamaan kapinoita sekä parantamaan julkisia palveluita. Nämä nopeat ja välittömät sotatilalakien vaikutukset ovat niitä syitä miksi monet vanhemmat ihmiset muistelevat sotatilalakien ensimmäisiä vuosia kaihoisalla nostalgialla.

Marcosista jäi elämään mielikuva päämäärästään tietoisena miehenä, jolla oli poliittista tahtoa ja voimaa pysäyttää taantuminen, rangaista väärintekijöitä ja palauttaa maahan rauha. Marcos oli tekijämies, maassa kuria pitävä isä.

Valtakirja mielivaltaan

Manilan ulkopuolella sotatilalait eivät merkittävästi muuttaneet ihmisten arkielämää. Suurimmissa provinssikaupungeissa valvottiin ulkonaliikkumiskieltoa (12-4am), mutta useimmat kaupunkilaiset vain jatkoivat elämäänsä toimeentulon rajalla ihan kuin ennenkin, yhtä kaukana pääkaupungista kuin kansallisesta politiikasta.

Mutta pienemmissä ja kaukaisemmissa kylissä – hakkuuteiden varsilla, riisipelloilla ja sokeriruokoviljelmillä – ilmapiiri muuttui. Siellä oli toinen maailma, missä ”kommunistiksi” epäiltyjä parannettiin bensalla terästetyillä peräruiskeilla samalla kun ympärillä olevat sotilaat virnuilivat ja napsuttelivat tupakansytyttimiään.

Kuten Jose Rizal kuvasi Noli me Tangeressa, provinsseissa poliisin ja armeijan menetelmät olivat olleet brutaaleja jo espanjalaisten guardia civilin ajoista lähtien. Sotatilalakien laajempi vastustus sillä perusteella että niiden aikana tapahtui ihmisoikeusrikkomuksia, alkoi vasta kun niiden ankaruus alkoi koskettaa myös älymystöä, toimittajia, opiskelijoita ja muita sivistyneistön jäseniä. 

Kun Manilan yläluokkainen eliitti pääsi kokemaan samoja asioita, joista provinsseissa asuvat ihmiset olivat kärsineet jo vuosisatojen ajan, yleinen mielipide alkoi kääntyä sotatilalakeja vastaan.

Vanha ja uusi liitto

Filippiinien katolinen kirkko on ollut merkittävin yksittäinen voima yhteiskunnassa, erityisesti maaseudulla ja alueilla, missä sotatilalakien ankaruus alkoi koskettaa maan köyhimpiä. Alusta lähtien jyrkimmät vastalauseet sotatilalakeja kohtaan tulivat papeilta, jotka näkivät miten niitä sovellettiin heidän köyhiin seurakuntalaisiinsa.

Provinssien papistolle oli täysin selvää, että armeija pidätti, kidutti ja tappoi kirkon jäseniä väittämällä näiden veljeilevän kommunistien kanssa. Vaikka papisto pysyi konservatiivisena, eikä lähtenyt avoimesti tukemaan sotatilalakeja, kirkon hallinnolle tilanne oli hankalampi.

Tuolloin kirkkoa huolestutti erityisesti kolme asiaa, joiden puolesta oli ollut kasvavaa agitaatiota: Avioeron salliminen, syntyvyyden säännöstely ja kirkon verovapauden poistaminen. Näissä ongelmissa piispoilla oli riittävästi tekemistä sen lisäksi, että katolinen kirkko oli menettämässä otettaan ihmisiin, jotka liittyivät huolestuttavan suurin määrin erilaisiin herätysliikkeisiin.

Marcos iski piispojen eteen sopimuksen, jonka mukaan he pidättäytyvät arvostelemasta sotatilalakeja ja hän puolestaan takasi, ettei kirkon kolmeen huolenaiheeseen tule muutoksia. Sovittiin että status quo säilytetään puolin ja toisin.

Kalavelkoja perkaamassa

Sotatilalakien myötä presidenttipari alkoi myös maksella omia kalavelkojaan ja henkilökohtaisia kaunojaan. Manilan yläluokkainen eliitti oli piikitellyt Marcoseja halveksivilla huomauksilla heidän nousukasmaisuudestaan ja viittauksilla heidän hämäräperäisiin tapoihinsa hankkia omaisuutta. Marcos yksinkertaisesti käytti rajatonta valtaansa ja siirsi ärsyttävinä pitämiensä eliittisukujen yritykset ja omaisuudet uuden taloudellisen eliitin haltuun, jonka muodostivat hänen omat tukijat ja liehakoijat.

Marcosin toimista on olemassa myös toinen tulkinta, jonka äänekkäimpinä puolestapuhujina ovat toimineet useat hänen hallinnossaan työskennelleet teknokraatit. Henkilökohtaisten kaunojen makselusta huolimatta, Marcos vilpittömästi uskoi, että maan eliittisukujen kuristusote Filippiinien talouselämästä oli maan etujen vastaista.

Marcos väitti että eliittisuvut, jotka käytännössä omistivat kaikki talouselämän tärkeimmät toimialat, olivat niin tottuneita monopoleihinsa ja muihin etuoikeuksiinsa että olivat tulleet tehottomiksi ja laiskoiksi. Potkimalla eliitin maanpakoon ja siirtämällä heidän yrityksensä uusille omistajille, Marcos uskoi saavansa jähmettyneeseen talouselämään lisää dynamiikkaa ja uutta puhtia.

Ota paha pois

Kun Marcos lopetti sotatilalait 17. tammikuuta 1981 (sopivasti ennen paavi Johannes Paavali II:n vierailua Manilassa), hän teki sen päästämättä kontrollia valtion tärkeimmistä instituutioista.

 Filippiinien poliittinen kenttä oli vuoteen 1981 mennessä joko täysin manipuloitu tai kuoliaaksi peloteltu. Ei ollut mitään demokraattista prosessia mihin olisi voitu palata. Marcos kontrolloi lainsäädäntöä ja oikeuslaitoista. Tiedotusvälineetkin saivat entiseen malliin presidentin palatsista puhelinsoittoja, joissa ohjeistettiin mitä saa raportoida ja mitä ei.

 Amnesty Internationalin tilastoinnin mukaan Marcosin sotatilalakien saldo oli…

·       107240 ihmisoikeusloukkausten uhria

·       70 000 pidätettyä ilman virallista pidätysmääräystä

·       34 000 kidutettua

·       3240 tapettua

Jokainen tapaus yksilön näkökulmasta on ollut henkilökohtainen tragedia, mutta saadaksemme Marcosin sotatilalakien ajan tilastoille – hyvässä ja pahassa – yleistä vertailupohjaa, niitä voidaan verrata normaaliin tilanteeseen tai muiden hallintojen vastaaviin tilastoihin.

Poikkeaako sotatilalakien kahdeksan vuoden aikana kansalaisiin kohdistunut väkivalta ja mielivaltaisuus siitä, mitä se on aina ollut Filippiineillä? Marcosia presidenttinä seuranneen Cory Aquinon kaudella, murha-, kidutus- ja väkivaltatilastot olivat lähes vastaavat, mutta koska hänen hallintonsa julkisuuskuvassa maahan palautettiin demokratiaa, ihmisoikeuksia ja hyvää hallintoa, ne eivät saaneet samanlaista huomiota kuin Marcosin tilastot.

Sotatilalakien aikana väkivallan kokonaismäärä ei todennäköisesti ollut suurempi kuin Marcosia edeltäneiden hallintojen aikana, mutta väkivalta oli taatusti brutaalimpaa ja organisoidumpaa. Väkivalta erityisesti provinsseissa liittyi yleensä paikallisiin kaunoihin, omistuskiistoihin, valtarakenteisiin ja henkilökohtaisiin solvaus- ja mustasukkaisuusdraamoihin. Sotatilalakien aikana väkivalta kohdistui normaalia enemmän hallinnon poliittisiin ja ideologisiin vastustajiin.

Sen sijaan tiedotusvälineisiin kohdistunut häirintä oli sotatilalakien aikana selvästi normaalia runsaampaa. Sotatilalakien aikana Marcosin hallinto sulki…

·              8 maanlaajuista englanninkielistä sanomalehteä

·              18 aikakausilehteä

·              60 muuta lehteä

·              66 TV-kanavaa

·              20 maanlaajuista radioasemaa

·              292 provinssien radioasemaa

Tietynlainen murheellinen vertailu voidaan myös tehdä muihin Yhdysvaltain hallinnon tuella tai siunauksella toimineisiin hallituksiin. Marcosin hallinnon julmuuksia ei mitenkään voi esittää siten, että ne yltäisivät samaan sarjaan kuin pahimmat Yhdysvaltain vaikutuspiirissä olleet demokratioiksi naamioidut diktatuurit: Batista Kuubassa, Papa Doc Duvalier Haitissa, Pinochet Chilessä, Somoza Nicaraguassa, Trujillo Dominikaanisessa tasavallassa, Diem Etelä-Vietnamissa, Syngman Rhee Etelä-Koreassa, Iranin shaahi, Francon Espanja,  Salazarin ja Gaetanon Portugali… Lista tuntuu loputtomalta.

Mustan Pekan paluu

Sotatilalakien muistelun myötä oppositiopoliitikot nostivat pakasta jokerikortin ja alkoivat heilutella sitä tiedotusvälineissä. Aina kun se kortti isketään pöytään, mielikuvien pahat voimat lähtevät välittömästi uhkaamaan Filippiinejä.

Kovimmat politiikan pokerinaamat heittelivät kommentteja kuinka historiasta ei ole opittu mitään ja kuinka sotatilalait tulevat taas uhkaamaan kaikkea hyvää mitä Filippiinit on saavuttanut Marcosin kauden jälkeen. Mikäpäs siinä jos pokeri pitää, mutta tuollaiset kommentit osoittavat ainoastaan etteivät niiden heittelijät tunne maansa historiaa.

Sotatilalakien aikaa tulisi osata lukea sen historian, ei vain päivän otsikoiden läpi ja suhteuttaa se oman aikansa realiteetteihin. Jos nykyään julistetaan sotatilalait, se ei ole sama asia kuin Marcosin aikaiset sotatilalait, ei toteutukseltaan eikä seurauksiltaan. Filippiineillä termistä sotatilalaki (Martial law) on tullut epämääräinen mörkö, joka voi tarkoittaa mitä tahansa pahaa joka uhkaa mitä tahansa.

Marcosin jälkeen Filippiineillä on kahdesti otettu sotatilalait käyttöön. Molemmilla kerroilla oppositiopoliitikot ja tiedotusvälineet kauhistelivat kuinka presidentti käyttää niitä oman valtansa lujittamiseen ja kuinka pimeys laskeutuu Filippiinien ylle.

Joulukuussa 2009 presidentti Arroyo julisti reilun viikon ajaksi sotatilalait Maguindanaon provinssiin vastauksena verilöylyyn, missä 57 paikallisten tiedotusvälineiden edustajaa teurastettiin paikallisten mahtisukujen välisessä valtataistelussa.

Toukokuussa 2017 presidentti Duterte julisti sotatilalait Mindanaon saarelle ääri-islamilaisen Maute-ryhmän terrorin lopettamiseksi. Alun perin sotatilalakien kestoksi määriteltiin 60 päivää, mutta kongressin päätöksellä poikkeustilaa jatkettiin vuoden 2019 loppuun saakka.

Pimeys ei peittänyt Filippiinejä, mutta välittömät turvallisuusongelmat ratkaistiin. Kumpikaan presidentti ei pidentänyt niiden avulla toimikausiaan tai syyllistynyt muihinkaan kohtuuttomuuksiin vallankäytössä.

Marcos saatiin haudattua 30 vuotta kuolemansa jälkeen, mutta hänen jakamissaan sotatilakorteissa on edelleen niin paljon poliittista virtaa, että niillä pelataan vielä pitkään Filipiinien politiikan mielikuvakasinoissa.

Ensi vuoden sotatilalakien julistamisen muistopäivänä panokset kovenevat. Silloin presidenttiehdokkaat iskevät pöytään omat sotatilakorttinsa, joiden perusteella ehdokkaat jaetaan ”hyviin” ja ”pahoihin”. Osalle ehdokkaista jää käteen Musta Pekka, osalle jokerikortti presidenttiyteen.