Hallinnolliset rajat eivät ole pysyviä luonnonlakeja, vaan jatkuvasti muuttuvia sopimuksia ja päätöksiä, joiden taustalla voi olla mitä moninaisimpia syitä. Filippiineillä yksi yleisimmistä syistä on oman perheen tai suvun etujen ajaminen.
Olipa kerran saaristo, keskellä maailman nopeimmin kasvavaa talousaluetta. Sen ainutlaatuinen luonto on monin paikoin yhä koskematon, ja maaperä kätkee uumeniinsa runsaat mineraali-, kaasu- ja öljyvarannot.
Saaristo on toistuvasti valittu yhdeksi maailman kauneimmista turistikohteista. Sen rauhaa eivät juuri häiritse maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset tai edes taifuunit. Ilmasto tuo mieleen paratiisin lempeät tuulet, joista nauttii vain noin miljoona asukasta keskellä ylikansoittunutta Kaakkois-Aasiaa.
Palawania voidaan perustellusti pitää alueena, jolla olisi hyvällä hallinnolla kaikki edellytykset vauraaseen tulevaisuuteen. Nyt tähän ”Last Frontier” -paratiisiin on kuitenkin luikertelemassa käärme.
Vallattomat vaalit
Lokakuun 30. päivänä Filippiineillä järjestettiin vaalit (Barangay at Sangguniang Kabataan), joissa valittiin viranhaltijat maan 43 001 barangaylle seuraavaksi kahdeksi vuodeksi. Barangay on Filippiinien pienin hallintoalue ja hallituksen politiikan ensisijainen toteuttaja.
Alun perin vaalit oli määrä pitää toukokuussa 2020, mutta joulukuussa 2019 hyväksytty laki siirsi ne joulukuuhun 2022. Lokakuussa 2022 säädettiin uusi laki, jolla siirrettiin myös lokakuun 2023 vaaleja. Korkein oikeus kuitenkin katsoi lain perustuslain vastaiseksi, ja näin vaalit järjestettiin lopulta suunnitellusti.
Näissä vaaleissa valittujen toimikausi kestää poikkeuksellisesti vain kaksi vuotta, sillä seuraavat paikallisvaalit on määrä pitää jo vuonna 2025. Sen jälkeen palataan perustuslain mukaiseen kolmen vuoden rytmiin.
Vaalit sujuivat historiallisen rauhallisesti – todiste siitä, että Filippiinien poliittinen kulttuuri on muuttunut niistä ajoista, jolloin paikallispolitiikassa vastustajat raivattiin tieltä lahjomalla tai tappamalla. Palawanilla raportoitiin vain yksi häiriö: kuusi miestä tunkeutui Puerto Princesan äänestyspaikkaan ja repi mielenosoituksellisesti 200 tyhjää äänestyslippua.
Rauhallisista vaaleista huolimatta Palawanilla jatkuu valtakamppailu, jota suurin osa saariston asukkaista ei toivo. Epävirallisesti vaaleissa mitattiin myös sitä, löytyykö riittävästi tukea hankkeelle, jossa Palawanin maakunta jaettaisiin kolmeen pienempään maakuntaan.
Halki, poikki ja pinoon
Vuonna 2017 Palawanin silloinen kuvernööri Jose Alvarez, maakuntahallitus ja kolme kongressiedustajaa laativat lakiesityksen, jonka mukaan maakunta jaettaisiin kolmeen erilliseen osaan: Palawan del Norte, Palawan Oriental ja Palawan del Sur.
Filippiinien senaatin paikallishallintokomitean puheenjohtaja, senaattori Sonny Angara, esitteli ehdotuksen kongressille. Edustajainhuone hyväksyi sen poikkeuksellisen nopeasti elokuussa 2018. Senaatti seurasi perässä marraskuussa, ja presidentti Duterte vahvisti lain allekirjoituksellaan huhtikuussa 2019.
Perustuslain mukaan uuden maakunnan perustaminen on kuitenkin vahvistettava kansanäänestyksellä, jossa asukkaat äänestävät lakiesityksen puolesta tai vastaan. Alun perin kansanäänestys oli määrä järjestää 11. toukokuuta 2020, mutta koronapandemia siirsi sen maaliskuulle 2021.
Tämän jälkeen Palawanilla käynnistyi mittava lobbauskampanja puolesta ja vastaan. Asetelmat muotoutuivat nopeasti: suurin osa tavallisista asukkaista vastusti jakoa, kun taas valtaapitävät perheet ja heidän tukijansa kannattivat sitä.
Pilkottuna parempi?
Palawanin pilkkomista puoltaneet perustelivat hanketta sillä, että julkiset palvelut olisivat helpommin saavutettavissa ja virkamiehet lähempänä ihmisiä. Lisäksi väitettiin, että uudistus vahvistaisi demokratiaa, ihmisoikeuksia ja hyvää hallintoa.
Vastustajat puolestaan kysyivät: kenen demokratiaa ja kenen ihmisoikeuksia? Jos samat suvut ja poliittiset dynastiat jatkaisivat vallankahvassa, miksi hallinto yhtäkkiä muuttuisi paremmaksi ja vähemmän korruptoituneeksi?
Hanke törmäsi myös perustuslaillisiin kysymyksiin. Uusilla maakunnilla ei välttämättä olisi perustuslain edellyttämää minimiasukasmäärää tai riittävää tulo- ja veropohjaa. Käytännössä perustuslain sanamuotoja on kuitenkin usein tulkittu joustavasti, jos ne ovat olleet ristiriidassa poliittisten tavoitteiden kanssa.
Palawanin pilkkomisen vastustajat olivat huonoa hallintoakin enemmän huolissaan siitä, että maakunnan valtaapitävät perheet, yhdessä Manilan poliittisen eliitin kanssa, pääsisivät päättämään saariston luonnonvaroista ja niiden hyödyntämisestä.
Kolmen maakunnan malli olisi myös lisännyt poliittisten virkojen määrää – ja samalla mahdollisuuksia korruptioon. Jokainen uusi provinssi olisi saanut omat kongressiedustajansa, kuvernöörinsä, varakuvernöörinsä ja maakuntaneuvostonsa, jotka pidettäisiin tyytyväisenä valtion avokätisellä tukiaispolitiikalla.
Vallan painimatolla
Palawanilla on viisi poliittista perhettä, jotka ovat pitäneet saaristoa taloudellisessa ja poliittisessa talutusnuorassa Filippiinien itseväistymisestä lähtien. Ne ovat käyneet verisiä vaalitaisteluita päästäkseen kukin vuorollaan valtaan.
Ironista kyllä, juuri nämä valtataistelut ovat olleet Palawanin luonnonvarojen pelastus. Yksikään suvuista ei ole onnistunut saavuttamaan niin vahvaa ja pitkäkestoista asemaa, että olisi voinut ryhtyä riistämään maakunnan rikkauksia samaan mittakaavaan kuin muualla maassa on tapahtunut.
Palawanin jakamista pienempiin maakuntiin on yritetty ajaa jo kolmen vuosikymmenen ajan. Toistaiseksi saariston asukkaat ovat onnistuneet torjumaan hankkeen ja estäneet luonnonvarojen joutumisen yhden suvun määräysvallan alle – ja samalla osaksi Manilan eliitin talouskolonialismia.
Jos suvut saisivat omat hallinta-alueensa, olisi paljon helpompaa hyväksyä liialliset metsähakkuut, tuhoisa kaivostoiminta, riistoturismi ja liikakalastus. Ne vahingoittaisivat koko saariston ainutlaatuista luontoa hallinnollisista rajoista piittaamatta ja kanavoisivat tuotot paikallisten asukkaiden ulottumattomiin.
Megawatin hymy, gigawatin elkeet ja terawatin tulot
Amerikkalainen tutkija Alfred McCoy on osuvasti kuvannut Filippiinien poliittista järjestelmää “sukujen ja perheiden anarkiaksi”, jossa valtiovalta on heikko ja todellinen valta keskittyy muutamille perhedynastioille.
Monet näistä dynastioista juontavat juurensa siirtomaa-ajalle, jolloin Yhdysvaltain hallinto palkitsi paikallisia eliittiperheitä lahjoittamalla heille kirkolta takavarikoituja maaomaisuuksia. Maiden lisäksi perheet saivat tuottoisia yksinoikeuksia liiketoiminnan eri aloille.
Tänäkin päivänä nämä suvut hallitsevat kokonaisia maakuntia ja ovat käytännössä jakaneet saariston omiksi nautinta-alueikseen. Aquinot, Arroyot, Cojuangcot, Laurelit, Lopezit, Osmeñat, Roxasit, Aranetat ja Cayetanot kuuluvat ilustrado-sukupolven koulutettuihin jälkeläisiin ja muodostavat eliittiperheiden valtakunnallisen ytimen.
Vuorollaan jokaisella dynastialla on ollut oma edustajansa presidenttinä. Kansallisen valtansa jatkeeksi ne ylläpitävät maakunnissa tukiverkostoja, joihin kuuluu paikallisia johtajia ja näiden kannattajia. Tämä vallan verkostoituminen ulottuu aina syrjäseutujen vähäpätöisimpiin barangay-virkailijoihin saakka.
Tällainen riippuvuussuhdeverkosto muistuttaa joulukuusta: huipulta siivilöityvät alas valta, raha ja suosionosoitukset oksasto kerrallaan. Sama hierarkia toistuu paikallishallinnossa – vain pienemmässä mittakaavassa.
Hyvän veljen varjossa
Vaikka Filippiineillä on demokratian ulkoiset tunnusmerkit ja muodolliset rakenteet, maan todellinen valta perustuu hyvä veli -verkostoihin. Niiden ytimen muodostavat kansallisesti vaikutusvaltaiset isäntäperhedynastiat sekä maakunnissa valtaa pitävät vasalliperheet, joita yhdistää vastavuoroinen riippuvuussuhde.
Suurin osa maakuntien luonnonvaroja koskevista sopimuksista toteutetaan isäntäperheiden omistamien yhtiöiden ja monikansallisten suuryritysten yhteishankkeina. Paikallisille vasalliperheille jää näistä hankkeista niin sanottu ”hallintopalkkio”, joka turvaa heidän asemansa ja jatkuvuutensa vaaleissa kaudesta toiseen.
Maakunnille ja niiden asukkaille puolestaan jää vain pöydältä putoavat muruset. Ne eivät riitä synnyttämään merkittävää paikallistaloutta eivätkä kerryttämään siihen tarvittavia pääomia.
Palawanilla tästä on nähtävissä erityisen selkeä esimerkki: Malampayan kaasukenttä, joka on tuottanut valtiolle yli 13 miljardin dollarin tulot. Maakunta itse on vuosikymmenten aikana saanut kentän tuotoista arvioiden mukaan vain 150–200 miljoonaa dollaria.
Voittoisaa viivytystaistelua
Palawanin jakamista koskevassa kansanäänestyksessä lakiesityksen vastustajat ottivat selvän voiton: pilkkomisen puolesta äänesti 122 223 asukasta, vastaan 172 304. Tulokset osoittivat kiistatta, etteivät saariston asukkaat halua maakuntaansa paloiteltavan.
Ensimmäiset tiedot 30. lokakuuta järjestettyjen barangay-vaalien ääntenlaskennasta tukevat samaa johtopäätöstä: suurin osa maakunnan 367 barangaysta saa hallinnon, joka vastustaa Palawanin jakoa.
Nämä äänestykset ovat esimerkkejä filippiiniläisestä demokratiasta: kun kansalle annetaan mahdollisuus päättää asioista suoraan kansanäänestyksellä, se äänestää usein heitä edustavan kansanedustuslaitoksen esityksiä ja toimia vastaan.
Vaikka Palawanin asukkaat ovat saaneet äänestysten kautta äänensä kuuluviin ja enemmistön tahdon läpi, taistelu ei lopu tähän. Saaristosta ja sen luonnonvaroista kamppaillaan jatkossakin uusien lakihankkeiden ja äänestysten kautta. Tällä tiellä maakunnan hallinnolla on laki tukenaan – asukkailla pelkkä oikeus.
Aiheesta lisää:
Filippiiniläinen demokratia – Vallaton välitila
Damaged culture – Perinteitä kunnioittaen, virheet toistaen?
