Jos Metro Manila on Filippiinien aivot, niin Cebu City on sen sydän – ja sydän, kuten tiedämme, tekee joskus asioita, joita aivot eivät ymmärrä. Se sykkii, tanssii, rakastaa ja laulaa. Sen rytmiin pääsee kiinni, kun lakkaa etsimästä ja antaa vain olla.
Minulla on ongelma Cebu Cityn kanssa. Ei mikään suuri ongelma – ei sellainen, joka saisi minut vannomaan, etten koskaan palaa – vaan pikemminkin henkinen väärä taajuus, joka estää minua hullaantumasta kaupunkiin. Silti sen kaduilla kävellessä tuntee, että jotain aitoa on aina läsnä.
Cebu City, lempinimeltään Queen of the South, on yksi Filippiinien suosituimmista ja elinvoimaisimmista kaupungeista, dynaaminen, energinen ja jatkuvasti muuttuva. Silti en virittäydy sen rytmiin. Tunnen sen kadut, sen nähtävyydet ja sen ihmiset, mutta jollain tavalla se pysyy minulle vieraana – kuin tuttu naapuri, jonka kanssa juttelee säästä, muttei koskaan elämästä.
Ehkä juuri siinä on ongelma. Olen oppinut rakastamaan maan ääripäitä – Manilan kaoottista hulluutta ja pienten saarten pysähtynyttä hiljaisuutta. Cebu City on liian järjestynyt ollakseen villi, liian kaoottinen ollakseen rauhallinen.
Cebu City on myös vahvasti visayalainen kaupunki. Se puhuu omaa kieltään, elää omien tapojensa mukaan ja pitää oman rytminsä, johon ulkopuolinen voi vain yrittää sopeutua. En puhu cebuanoa, enkä ole sen kulttuuripiirissä samalla tavoin kotonani kuin pohjoisemmilla tagalogin alueilla. Hieman samoin kuin toiset viihtyvät paremmin Itä-Suomessa kuin Länsi-Suomessa.
Vanha sielu, uusi syke
Viimeisimmän väestönlaskennan mukaan Cebu Cityssä on noin miljoona asukasta (laajemmalla Metro Cebun metropolialueella asuu yli 3,3 miljoonaa ihmistä). Se on Filippiinien kuudenneksi väkirikkain kaupunki ja maan keski- ja eteläosien taloudellinen ja hallinnollinen keskus. Se on myös kaupunki, josta Filippiinien kirjoitettu historia alkoi.
Espanjalaiset saapuivat 1500-luvulla ja toivat mukanaan uuden Jumalan, katedraalit sekä Magellanin ristin – muistutuksena valloituksesta ja uskonnosta, joka sulautti paikalliset tavat kristillisiin rituaaleihin. Paikalliset eivät vain ottaneet uskontoa vastaan, he muokkasivat sen omakseen. Rukoukset, paraatit ja fiestat saivat oman rytminsä, värinsä ja vivahteensa.
Amerikkalaiset seurasivat 1800–1900-lukujen vaihteessa. He toivat koulutuksen, englannin kielen ja modernin infrastruktuurin, mutta myös säännöt, standardit ja muodollisuuden. Koululaiset oppivat kirjoittamaan ja laskemaan englanniksi, mutta kotona he tanssivat ja lauloivat cebuanoksi, ikään kuin vastustaen ulkopuolisen maailman vaikutusta.
Japanin miehitys toi pelkoa ja epävarmuutta, ja kaupunkilaiset oppivat sopeutumaan mahdottomiin tilanteisiin. Tämä selviytymisen taito on edelleen syvällä kaupungin DNA:ssa: se näkyy arjessa ja hymyissä, jotka eivät hyydy hirmumyrskyssäkään.
Cebu City kantaa menneisyyttään kevyesti ja omaperäisesti. Kaupungin ihmiset tuntevat historiansa, mutta eivät elä menneisyydessä – he elävät sen kanssa. Tämä kerrostuneisuus tekee Cebusta sekä viehättävän että ristiriitaisen. Kontrasti hämmentää, mutta samalla kiehtoo: mikään ei ole täydellistä, mutta kaikki on aitoa.
Tulevaisuus hengittää menneisyyttä
Jos Metro Manila on turisteille vain läpikulkupaikka muualle maahan, on Cebu City nykyään samassa roolissa kaupungin edustalla sijaitsevan kansainvälisen lentokenttänsä ansiosta. Monelle ulkomaalaiselle matkailijalle kaupunki on portti Filippiineille – ensimmäinen pysäkki, josta seikkailut alkavat ja jossa unelmat joko toteutuvat tai särkyvät.
Cebu Cityn sydämessä kohoaa Basilica del Santo Niño, kirkko, jonka pihalla ihmiset rukoilevat, koskettavat pyhimyspatsaita, sytyttävät kynttilöitä ja ottavat selfieitä. Se on uskonnon ja arjen liitto – pyhä paikka, jossa voi pyytää yhtä lailla toimivaa WiFi-yhteyttä kuin parempaa palkkaa. Täällä usko ei ole vain taivasta varten; se on myös keino selviytyä maan päällä.
Kaupungin historia ei ole suljettuna museoihin, se elää kaduilla. Siellä vanhat kivikirkot seisovat hiljaisina todistajina, samalla kun niiden ympärille nousee ostoskeskuksia, pankkeja ja Starbucks-kahviloita. Magellanin risti on yhä paikallaan, mutta sen ympärillä myydään mangoja ja muovisia rukoushelmiä. Pyhyys ei ole kadonnut – se on vain muuttunut kaupallisempaan muotoon.
Sinulog-festivaali, Cebun ylpeys, on tästä täydellinen esimerkki. Kerran vuodessa koko kaupunki räjähtää väreihin, rummunlyönteihin ja tanssiin – sekoitukseen katolista hartaudenharjoitusta ja karnevaalia. Kadut täyttyvät tanssijoista, jotka heiluttavat kuvia Santo Niñosta. Jumala, musiikki ja tanssijoiden rytmi sulautuvat virraksi, jota ei voi pysäyttää. Se on Cebun sielu – harras ja hillitön yhtä aikaa.
Näköala sydämeen
Eräänä iltapäivänä, kun lämpöä oli liikaa ja liikenne tuntui loputtomalta, päätin lähteä ylös vuorille. Cebussa on hetkiä, jolloin kaupungin syke ei enää tunnu elinvoimalta vaan kohinalta, joka tukahduttaa ajatukset. Niinpä otin taksin ja suuntasin kohti barangay Busayta, kaupungin vuorille nousevaa osaa, jossa elämä kulkee rauhallisemmassa tahdissa.
Matka ylämäkeen oli kuin hidastettu siirtymä toiseen maailmaan. Betoni vaihtui banaanipuihin, savu muuttui tuuleksi ja melu väistyi hiljaisuuden tieltä. Jokaisen nousun jälkeen maisema avartui: ensin näkyi talojen katot, sitten koko kaupunki, ja lopulta meri, joka hohti iltapäivän valossa kuin jättimäinen sula peili.
Kun aurinko alkoi laskea, kaupunki muuttui valomereksi. Siellä alhaalla, missä vielä tunti sitten seisoin liikenteen keskellä, ihmiset valmistautuivat iltaan: lapset leikkivät kaduilla, äidit keittivät illallista ja jeepneyt jatkoivat ikuisuuksiin jatkuvaa reittiään. Ylhäältä katsottuna kaaos näytti järjestykseltä.
Siinä istuessani tajusin, että ehkä Cebua ei ole tarkoituskaan ymmärtää järjellä. Se on kuin ihminen, joka kertoo tarinansa monella äänellä yhtä aikaa – joskus liian kovaa, joskus kuiskaten, mutta aina vilpittömästi. Kaupunki ei yritä miellyttää. Se ei tee vaikutusta ensimmäisellä tapaamisella, mutta se jää mieleen tavalla, jota ei voi selittää.
Ja kun sitä katsoo iltaisin vuorilta, näkee sen sydämen sykkeen – loputtomina jonoina valoja, jotka virtaavat ylös vuorenrinteille ja alas satamaan. Se on muistutus siitä, ettei kaupunki pysähdy koskaan. Se vain vaihtaa rytmiä eri tilanteissa aivan kuten sydän.
Kaikki häipyy, on vain nyt
Vaikka Cebu City on maan vanhin kaupunki, se käyttäytyy kuin nuori, joka kieltäytyy aikuistumasta. Se ei ehkä ole rakastettava kaupunki sanan perinteisessä merkityksessä. Mutta se on kaupunki, jota ilman Filippiinit olisi epätäydellinen.
Aloin ymmärtämään, miksi Cebu City ei ollut avautunut minulle aiemmin. Olin etsinyt sitä väärästä paikasta – nähtävyyksistä, muistomerkeistä ja ravintoloista. Kaupungin todellinen viehätys piilee sen jatkuvuudessa, siinä, miten kaupunki hengittää samaan tahtiin historiansa kanssa. Kaikki virtaa, kaikki muuttuu, mutta mikään ei oikeasti katoa.
Ehkä se on Cebun todellinen luonne – läpikulkupaikka, ei määränpää. Filippiineillä kaikki on kulkenut tavalla tai toisella sen kautta, kulttuurista uskontoon, tavoista perinteisiin. Vaikka kaupunki ei kaikille herätä suuria tunteita, se opettaa jotain syvempää: kaikilla paikoilla ei tarvitse olla tarinaa, joka vie järjen. Jotkut paikat vain ovat – ja se riittää.
Aiheesta lisää:
