Mitä mieleesi tulee sanasta Filippiinit? Todennäköisesti huojuvat palmut, turkoosi meri ja loputon kesä. Mutta jos mielikuvasi harhautuvat taitoluisteluun tai alppihiihtoon, olet eksynyt virtuaaliladulle, jossa Filippiinit ja talviurheilu kohtaavat tavalla, jota kukaan ei osannut ennakoida.
Filippiinit on trooppinen saarivaltio, jossa vuoden keskilämpötila kolkuttelee kolmeakymmentä astetta. Lumi on siellä yhtä harvinainen näky kuin tyhjä katu Manilan iltapäiväruuhkassa. Tästä huolimatta maa on raivannut tiensä talviolympialaisiin jo kuudesti – vuosina 1972, 1988, 1992, 2014, 2018 ja 2022.
Kuulostaako mahdottomalta yhtälöltä? Sitä se tavallaan onkin. Tänään alkavissa Milanon-Cortinan kisoissa Filippiinien joukkue on jälleen mukana muistuttamassa, että olympiahengessä maantiede on vain hidaste ja logiikka suositus.
Talvi, lumi ja olympialaiset
Ennen kuin sukelletaan tropiikista talviurheilun pariin, kerrataan perusasiat: talviolympialaiset ovat neljän vuoden välein järjestettävä urheilun juhla, jossa mitataan paremmuutta lajeissa, jotka vaativat joko jäätä tai lunta jalkojen alle.
Ensimmäiset viralliset kisat pidettiin Ranskan Chamonix’ssa vuonna 1924. Tuolloin moni vielä ihmetteli, miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti syöksyä suksilla kuolemaa uhmaten alas jyrkkää rinnettä.
Pitkään talvikisat olivat pohjoisten maiden ja Alppien ympärille keskittyneiden kansojen temmellyskenttä. Logiikka oli selkeä: mitä enemmän lunta takapihalla, sitä enemmän suksia eteisessä. Pian tämä tarina sai kuitenkin odottamattoman käänteen…
Filippiinit astuu jäälle
Filippiinien talviolympiadebyytti nähtiin jo Sapporossa 1972. Alppihiihtäjäserkukset Ben Nanasca ja Juan Cipriano tekivät tuolloin urheiluhistoriaa: Filippiinit oli ensimmäinen trooppinen maa talvikisojen näyttämöllä.
Kaksikon tie rinteisiin oli eksoottinen: heidät oli adoptoitu uusiseelantilaiseen perheeseen, joka asui Andorrassa missä vuoret ja lumi olivat osa arkea. Vaikka sijoitukset jäivät vaatimattomiksi – Nanasca oli pujottelussa 42. ja Cipriano keskeytti molemmat kilpailunsa – oli päänavaus tehty.
Tämän jälkeen Filippiinit on nähty kisoissa säännöllisesti yksittäisten urheilusankarien voimin:
Calgaryssa 1988 maata edusti kelkkailija Raymond ”Flying Filipino” Ocampo, joka sijoittui miesten yksinkelkkailussa sijalle 35. Albertvillessä 1992 Michael Teruel sijoittui pujottelussa sijalle 49 ja suurpujottelussa sijalle 71.
Vuonna 2014 Sotšissa valonheittimet kohdistuivat taitoluistelija Michael Christian Martineziin, jonka tarina hakee vertaistaan. Martinez opetteli luistelemaan ja harjoittelemaan Manilan ostoskeskusten yleisillä kentillä, aloittelijoiden ja sunnuntailuistelijoiden joukossa.
Kun Martinez sijoittui olympiafinaalissa 19:nneksi, hän teki muutakin kuin urheiluhistoriaa ensimmäisenä kaakkoisaasialaisena taitoluistelijana olympialaisissa. Hän osoitti, ettei unelmien tavoittelu vaadi luonnonjäätä, kansainvälisiä harjoitusleirejä ja valtion tukea – joskus riittää pelkkä sisu ja kyky sopeutua vallitseviin olosuhteisiin.
Uusi sukupolvi ja leveämpi rintama
Pyeongchangin olympialaisissa 2018 Martinez sijoittui lyhytohjelmassa 28:nneksi, eikä tulos riittänyt paikkaan vapaaohjelmassa. Kisoissa hänellä oli seuranaan toinen filippiiniläisedustaja, alppihiihtäjä Asa Miller, joka kilpaili suurpujottelussa ja sijoittui 70:nneksi.
Yhdysvalloissa asuva ja äitinsä kautta Filippiinejä edustava Miller osallistui pujotteluun ja suurpujotteluun myös vuoden 2022 Pekingin olympialaisissa. Vaikeat olosuhteet johtivat valitettavasti keskeytyksiin, mutta hänen vauhdikkaat laskunsa antoivat filippiiniläisille uskoa siihen, että maan talviurheilulla voi olla tulevaisuutta myös rinteissä.
Filippiineillä on nykyään jopa oma jääkiekkomaajoukkue – suomalaisella valmennuksella vahvistettuna. Aasian kisoissa kiekko on alkanut pysyä lavassa, vaikka matka onkin vielä pitkä siihen, että vastustajan verkko heiluu useammin kuin oma.
Vaikka Filippiinit ei ole vielä juhlinut talvimitaleita, se on voittanut jotain tärkeämpää: uskon siihen, että talviurheilua voi harrastaa missä tahansa. Se on osoitus siitä, että laji kuin laji on mahdollista ottaa haltuun – jopa siellä, missä lumesta voi vain unelmoida.
Pää kylmänä jatkossa
Filippiinien talviolympiahistoria on vasta aluillaan, mutta tulevaisuus näyttää lupaavalta. Sen saavuttaminen edellyttää kuitenkin vahvaa uskoa siihen, että myös trooppisesta saaristosta voi ponnistaa talviurheilun tähtiä.
Tässä ovat menestyksen avaintekijät:
- Kansainvälinen harjoittelu: Koska kotimaasta puuttuvat lumihuiput, hiihtoladut ja jäähallit, urheilijat hakevat vauhtia Japanin, Etelä-Korean ja Pohjois-Amerikan lumilta ja jäiltä.
- Teknologia: Simulaattorit ja kuivaharjoittelu pitävät urheilijat terässä silloinkin, kun ulkona porottaa täysi kesä.
- Esikuvien voima: Kun filippiiniläinen lapsi näkee televisiossa maansa edustajan kilpailemassa talviolympialaisissa, voi mieleen syttyä ajatus: ”minäkin voin tehdä saman.”
Milano-Cortina 2026
Tämän vuoden talviolympialaiset ovat Filippiineille jälleen näytön paikka. Maa on lähettänyt kisoihin kaksi edustajaa, molemmat alppihiihtäjiä.
Tallulah Proulx tekee olympiahistoriaa olemalla ensimmäinen filippiiniläinen nainen talviolympialaisissa. Vasta 17-vuotias, Utahissa asuva ja harjoitteleva Proulx on samalla maan kaikkien aikojen nuorin talviolympiaedustaja. Hän kilpailee sekä pujottelussa että suurpujottelussa varmistettuaan paikkansa vakuuttavilla otteillaan Aasian talvikisoissa.
Toinen edustaja on Francis Ceccarelli, jonka tarinassa on ainutlaatuista symboliikkaa. Filippiineillä syntynyt, mutta lapsena Italiaan adoptoitu Ceccarelli kilpailee miesten alppilajeissa ikään kuin ”kotikisoissaan”. Hän edustaa synnyinmaataan nykyisessä kotimaassaan Italiassa, missä hänen entinen ammattilaishiihtäjä-äitinsä on toiminut hänen valmentajanaan.
Lisäksi lajikirjon laajentuminen oli lähempänä kuin koskaan, sillä myös curlingissa Filippiinit kolkutteli olympialaisten portteja. Miesten maajoukkue menestyi erinomaisesti Aasian talvikisoissa ja eteni pitkälle karsinnoissa, mutta jäi lopulta niukasti vaille lopullista kisapaikkaa.
Täältä tullaan
Vaikka Filippiinit ei vielä haasta Norjaa hiihtoladuilla, maalla on puolellaan oma ”sisunsa” – lakas ng loob eli sisäinen voima. Kun urheilija ponnistaa maasta, jossa ei ole lajin vaatimia luonnonolosuhteita, jokainen onnistuminen on kaksinkertainen saavutus.
Ehkä Filippiinit ei vielä voita mitaleita. Mutta jos historia on opettanut jotain, se on tämä: jokainen yllätys alkaa epäuskosta ja yhdestä rohkeasta yrityksestä. Kun näet Filippiinien lipun talviolympialaisissa, muista: sen takana ei ole talvi. Sen takana on tahto.
Lisää urheiluaiheista:
Tokio 2021 – Bobya, sporttia ja tsemppistä
Pallo hukassa – Jalkapallo Filippiineillä
