Jose Rizal eli yhden elämän maan päällä ja toisen kansallissankarina kuolemansa jälkeen. Tänään Filippiinit viettää vapaapäivää muistaakseen miksi maan jokaisessa kaupungissa on hänen mukaansa nimetty katu.
Rizal oli yksi 1860-luvulla syntyneen sukupolven, johon kuuluivat myös Sun Yat Sen, Mahatma Gandhi, Rabindranath Tagore, suuria aasialaisia nationalistisia ajattelijoita.
Rizal herätti kirjoituksillaan filippiinot uskomaan mahdottomaan; Espanjan siirtomaavallasta vapautumiseen. Hän ei ollut perinteinen vallankumouksellinen vapaustaistelija vaan laajasti sivistynyt ja oppinut ajattelija, joka taisteli maansa vapauden puolesta miekan sijaan kynällä.
Casino Royale
Jotta Jose Rizalin merkityksen ymmärtää on tarpeen muistaa, millaisessa yhteiskunnassa hän omana aikanaan toimi. Ulkomaalainen kirkko oli hallinnut Filippiinejä 1500-luvun lopulta saakka. Espanjalaiset papit olivat saaristossa toteuttamassa tehtäväänsä, missä kaikki ”alkuperäinen” kulttuuri puhdistettiin. Saaristolaisten alkukantaiset ja valistumattomat tavat tuli mahdollisimman nopeasti korvata kristillisillä ja renessanssiajan humanistisilla ihanteilla.
Pappien vallankäyttö oli käytännössä ajautunut kauas näistä alkuperäisistä ihanteista. Heistä oli tullut erillinen sääty, joka omisti valtavia maa-alueita ja käytti rajatonta valtaa “alkuasukkaisiin”, armeijaan ja siviilihallintoon. Kirkko nylki köyhiä talonpoikia kymmenyksillä, veroilla ja aneilla. Monilla papeilla oli rakastajattaria ja liuta aviottomia lapsia.
Jo ennen Espanjan ja kirkon vallan lopettanutta vallankumousta 1800-luvun viimeisinä vuosina, eri puolilla saaristoa oli puhjennut paikallisia kansannousuja yksittäisten pappien harjoittamaa raakuutta ja tekopyhyyttä vastaan. Samoihin aikoihin tapahtui muitakin muutoksia. Kasvavien taloudellisten paineiden vuoksi espanjalaisten oli pakko avata Filippiinien satamat kansainväliselle kaupalle. Muutokset eivät kuitenkaan koskeneet sosiaalisia tapoja ja siviilioikeuksia.
Vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla ensimmäiset ilustradot, koulutetut ylempään keskiluokkaan kuuluneet nuoret miehet pääsivät opiskelemaan Eurooppaan ja näkemään muuta maailmaa. He huomasivat välittömästi kaksi asiaa, jotka herättivät heidän nationalisminsa.
Ensimmäinen oli valtava ero emämaan ja siirtomaan välillä, joka selkeästi osoitti millaiseksi takapajulaksi espanjalaiset olivat Filippiinit jättäneet. Toiseksi, ne jotka vierailivat Ranskassa, Saksassa ja Englannissa, eivät voineet olla huomaamatta kuinka paljon myös Espanja itse oli kehityksessä jäljessä muuta Eurooppaa. He palasivat takaisin Manilaan vihaisina ja päät täynnä levottomia ajatuksia.
Kultasormi
Jose Protasio Rizal Mercado y Alonso Realonda syntyi vuonna 1861 Manilan eteläpuolella Calamban pikkukaupungissa. Hänen vanhempansa olivat hyvin toimeentulevia dominikaanimunkkien omistaman haciendan vuokraviljelijöitä. Rizal oli heidän seitsemäs lapsensa; hänellä oli yhdeksän sisarta ja yksi veli.
Rizal osoitti varhaisesta iästä lähtien poikkeavaa lahjakkuutta. Hän oppi aakkoset äidiltään 3-vuotiaana ja osasi lukea ja kirjoittaa 5-vuotiaana. Hän erottui koulujen kirjoituskilpailuissa kastilian ja muiden vieraiden kielten taidoillaan ja myöhemmin esseiden kirjoittamisessa, jotka kritisoivat Espanjan historiallisia kertomuksia.
Lapsena Rizalin keskiluokkainen kasvatus ravitsi hänen runollista herkkyyttään ja älyllistä uteliaisuuttaan. Hänen vanhempansa lähettivät hänet Manilaan jatkamaan opintoja Ateneo Municipal de Manila yliopistossa, missä hän suoritti maanmittausalan tutkinnon 16-vuotiaana.
Välittömästi valmistumisensa jälkeen hän ilmoittautui Santo Tomasin yliopistoon, missä hän suoritti oikeustieteen valmistelevan kurssin erinomaisilla arvosanoilla ja filosofian perusopintoja. Hän opiskeli itsenäisesti ja intohimoisesti myös Filippiinien saariston historiaa ja sen kulttuureja.
Saatuaan tietää, että hänen äitinsä oli sokeutumassa, hän päätti siirtyä lääketieteen puolelle Santo Tomasin lääketieteelliseen tiedekuntaan erikoistuen myöhemmin Euroopassa silmätauteihin. Hän suoritti koulutukseen kuuluvan nelivuotisen käytännön harjoittelun Ospital de San Juan de Diosissa, missä hän toimi synnytyslääkärinä.
Kun maailma ei riitä
Lääkäriksi valmistumisensa jälkeen, levottomana ja vakuuttuneena siitä, että hänen elämästään tulisi lyhyt, hän matkusti Madridiin veljensä Pacianon taloudellisella tuella toukokuussa 1882. Rizal opiskeli Universidad Central de Madrid yliopistossa, josta hän valmistui lääketieteen tohtoriksi ja filosofian lisensiaatiksi kesäkuussa 1885. Erikoistuakseen silmäsairauksiin hän suoritti jatko-opintoja Pariisin, Berliinin ja Heidelbergin yliopistoissa.
Rizal oli tyypillinen ilustrado, josta kasvoi monialainen ihminen, joka oli taitava sekä tieteissä että taiteissa. Kirjoittamisen lisäksi hän maalasi, luonnosteli ja teki puuveistoksia sekä perehtyi tieteen uusimpiin saavutuksiin. Hän oli tuottelias runoilija ja esseisti. Hänen yhteiskunnalliset kirjoituksensa muodostivat sen kirjallisen ytimen, joka inspiroi sekä rauhanomaisia uudistusmielisiä että aseellisia vallankumouksellisia.
Kierrellessään Eurooppaa Rizal elätti itsensä kirjoittaen sanomalehtiartikkeleita, runoja, tutkielmia ja esseitä. Hänen kirjoitustensa ydin keskittyi liberaaleihin ja edistyksellisiin ajatuksiin yksilön oikeuksista ja vapaudesta; erityisesti filippiiniläisten oikeuksiin omassa kotimaassaan.
Rizal ystävystyi useiden eurooppalaisten oppineiden kanssa ja oppi puhumaan sujuvasti useita kieliä. Samaan aikaan Madridissa opiskeli muitakin vallankumousta hautovia filippiinoja, joiden yhteiset ponnistukset loivat perustan esivallankumoukselliselle propagandatyölle.
Erittäin salainen
Eläen lähes rahattomana, nälkä- ja paleltumiskuoleman välillä, alkoi Rizal kirjoittaa romaania, joka tekisi hänestä tunnetun, mutta myös espanjalaisten silmissä vihatun. Noli Me Tangere julkaistiin Saksassa vuonna 1887. Sen pureva satiiri Filippiinien katolista kirkkoa kohtaan ja sen järkyttävät kuvaukset pappien hirmuteoista eivät jääneet espanjalaisiltakaan lukematta.
Rizal oli järkyttynyt siitä kuinka paljon kehittymättömämpi ja henkisesti kahlittu Manila oli Madridiin verrattuna. Kuten vanha oppinut Tasio kertoo Noli Me Tangeressa: “Me Filippiineillä olemme ainakin kolme vuosisataa jäljessä kehityksen vaunuista. Me olemme tuskin jättäneet keskiaikaa taaksemme, ja siksi jesuiitat, jotka todellisuudessa ovat taantumuksellisia, näyttävät meistä edistyksellisiltä.”
Täytyy kuitenkin muistaa, että espanjalaisten siirtomaahallinto perusti Filippiineille sen ensimmäisen yliopiston jo 1800-luvulla. Mikään tunnetusti ”hellempi” hallinto ei ollut tehnyt samaa missään muualla Kaakkois-Aasiassa; ei Ranskan Indokiinassa, Hollannin Itä-Intiassa eikä Britannian Malesiassa ja Singaporessa ollut yliopistoja ennen toista maailmansotaa.
Huolimatta Filippiinien takapajuisuudesta ja kansan kasvavasta tyytymättömyydestä, oli huomion arvoista, ettei kukaan ennen Rizalia uskaltanut syyttää maan tilasta pappien valtaa. Se kertoo siitä kuinka suuri katolisen kirkon valta oli tavallisten filippiinojen mielissä.
Taistelu pappeja vastaan merkitsi taistelua kirkkoa vastaan, ja kirkkoa vastaan asettuminen tarkoitti Espanjan kruunun vallan kyseenalaistamista. Kaikki aikaisemmat valitukset pappien toimia kohtaa olivat johtaneet automaattisesti kapinasyytteisiin.
Vaaran vyöhykkeellä
Kierreltyään vielä Itävallassa, Sveitsissä ja Italiassa, Rizal päätti palata Filippiineille. Hän saapui Manilaan 5. elokuuta 1887. Espanjan siirtomaahallinto asetti hänelle välittömästi saattajaksi ja valvojaksi espanjalaisen luutnantin, jonka seurannassa Rizal asettui kotikaupunkinsa Calambaan, missä hän aloitti silmälääkärin vastaanoton.
Pian Rizalin maine erinomaisena silmälääkärinä, mutta myös tunnettuna vallankumouksellisena, alkoi levitä. Lopulta hänen maineensa ja yhteytensä vallankumouksellisiin alkoi pelottaa kaupunkilaisia ja aiheuttaa ongelmia myös hänen perheelleen.
Säästettyään riittävästi varoja silmälääkärin toimesta, Rizal lähti 3. helmikuuta 1888 Hongkongiin, mistä jatkoi Yokohamaan ja San Franciscoon. Siellä hän nousi New Yorkiin menevään junaan ja jatkoi laivalla Atlantin valtameren yli takaisin Eurooppaan.
Eurooppaa jälleen kierrellessään hän kirjoitti toisen romaaninsa El Filibusterismon, joka sisälsi paljon selkeämmän viestin Espanjan siirtomaahallinnolle. Tämä Belgiassa vuonna 1891 julkaistu romaani teki hänestä entistä juhlitumman kirjailijan hänen omassa ilustrados-luokassaan ja lähetti vallankumouksen hehkuvan kipinän myös kasvavan keskiluokan pariin.
Rizal päätti jättää lopullisesti Euroopan tarjoamat mahdollisuudet ja palata takaisin Aasiaan. Hän matkusti Hongkongiin, jonne hän saapui 20. marraskuuta 1891. Hongkongissa hän perusti hyvin menestyneen silmälääkäriaseman, keräsi varoja ja päätti lopulta kaikkia varoituksia uhmaten palata Filippiineille.
Rizal palasi Filippiineille kesäkuussa 26. 1892. Hän oli nyt täysin vakuuttunut siitä, ettei hänen maansa tulisi kehittymään mihinkään ennen kuin se olisi vapaa espanjalaisista ja papeista. Hän ei halunnut mitään vähempää kuin täydellisen itsenäisyyden.
Elä ja anna toisten kuolla
Palattuaan Manilaan, Rizal perusti maanalaisen seuran La Liga Filipinan antamaan moraalista ja taloudellista tukea filippiiniläisten reformistien propagandaliikkeelle Espanjassa. Tuolloin Espanjan viranomaiset olivat jo julistaneet hänet valtion viholliseksi hänen romaaniensa vuoksi.
Heinäkuussa 1892, Rizal karkotettiin Mindanaolla sijaitsevaan Dapitanin pikkukaupunkiin. Siellä hän sai toimia lääkärinä, opettajana ja harjoittaa pienimuotoista maanviljelyä. Hän rakennutti kaupunkiin myös koulun, sairaalan ja vesihuoltojärjestelmän.
Rizal ei koskaan julkisesti vaatinut väkivaltaista vallankumousta ja vielä vähemmän tarttumista aseisiin. Yhä edelleenkin on filippiinoja, jotka väittävät Rizalin pettäneen vallankumouksen jonka hän oli saanut liikkeelle. Mahdollisesti heidän näkökulmassaan on hieman liian paljon väkivaltaista vallankumouskuvastoa ja ideologista intoa, johon on turvallista ja helppoa yhtyä yli sata vuotta tapahtumien jälkeen.
Lisäksi arvostelu jättää kokonaan huomioimatta Rizalin nuoruudenaikaisen herkkyyden. Hän oli ennen muuta ajattelija ja runoilija. Hän oli saanut sivistyneen kasvatuksen ja itsekin myönsi, ettei hänellä ollut mitään käytännön tietoa kuinka hallituksia kaadetaan vaikka hän sitä kiihkeästi halusikin.
Huolimatta siitä, että Rizal oli innostunut omista vallankumouksellisista johtopäätöksistään, hän oli myös peloissaan. Todennäköisesti vielä teloituskomppanijan edessä seisoessaankin hän oli kahden vaiheilla ollako maltillinen uudistusmielinen vai täysiverinen kapinallinen.
On syytä epäillä, mahtoiko hän koskaan saavuttaa täydellistä mielenrauhaa sen välillä mitä hänen älynsä piti välttämättömänä ja mitä hän oli kasvatuksessaan omaksunut: Hän suunnitteli äidinmurhaa miettimällä Inang Espanan, kaatamista.
Rizal uskoi edelleen espanjalaisten suopeuteen ja hyvään tahtoon sekä siihen, että siirtyminen siirtomaasta itsenäiseksi tasavallaksi tapahtuisi rauhallisesti ilman verenvuodatusta.
Kuolema saa odottaa
Espanjalaisilta ei kuitenkaan enää suopeutta ja hyvää tahtoa löytynyt. Poliittinen herääminen ei enää rajoittunut ainoastaan ilustradoihin. Rizalin kirjoitukset olivat saaneet monet ylä- ja keskiluokkaiset filippiinot ajattelemaan mahdotonta. Hänen perustamansa propagandaliikkeet olivat herättäneet poliittisesti liian paljon ihmisiä.
Vuoden 1892 puolivälissä vallankumouksellinen Katipunan-järjestö piti Andres Bonifacion johdolla salaisen perustamiskokouksen, jossa he vannoivat kaatavansa espanjalaisten hallinnon väkivalloin. Sillä välin kun Rizal eli arestissa Mindanaolla, Katipunan alkoi kasvaa ja saada runsaasti uusia jäseniä Manilassa ja sen lähialueilla.
Ilman Rizalin pidättyväistä ja älyllistä suhtautumista vallankumoukseen, Katipunan kehittyi aikaisempia vallankumouksellisia salaseuroja radikaalimmaksi. Erityisen paljon Katipunan sai kannattajia Manilan pohjoispuolisilta alueilta, maatalouden sydänalueilta, missä sijaitsi paljon suuria haciendoja ja pappien maatiloja. Tällä alueella oli jo pitkään kytenyt useita talonpoikien kapinahankkeita, jotka seuraavan vuosikymmenen aikana leimahtivat liekkeihin.
Vallankumous oli ilmassa ja odotti ainoastaan kipinää. Vuoteen 1896 mennessä Katipunanin lietsomat paikalliskahakat olivat laajenemassa avoimeksi kapinaksi. Espanjalaiset alkoivat olla peloissaan ja muuttuivat yhä turhautuneemmiksi.
Lupa tappaa
Rizal oli aiemmin tarjoutunut vapaaehtoiseksi lääkäriksi Kuubaan, mikäli Espanjan kenraalikuvernööri vapauttaisi hänet Dapitanin arestista. Rizalille myötämielinen kuvernööri myönsi Rizalille luvan. Rizal astui yhdessä irlantilaissyntyisen avovaimonsa Josephine Brackenin kanssa Manilaan menevään laivaan 1. elokuuta 1896. Manilasta hän jatkoi matkaansa Espanjaan mistä hänen oli tarkoitus jatkaa Kuubaan.
Sillä välin Manilassa vaihtui Espanjan kenraalikuvernööri. Uusi kuvernööri päätti laskea kostonhimoisen kätensä henkilön päälle, jonka katsoi olevan vallankumouksen takana. Hän peruutti Rizalin matkustusluvan ja määräsi hänet pidätettäväksi ja palautettavaksi Manilaan oikeuden eteen.
Rizal pääsi Barcelonan satamaan saakka, mistä hänet pidätettiin ja lähetettiin saman tien takaisin Manilaan. Hänellä oli lukuisia mahdollisuuksia paeta odottaessaan Manilanlahdella siirtoaan Intramuroksen vankiselliin, mutta hän kieltäytyi tekemästä niin.
Rizalia syytettiin kapinasta, kiihotuksesta, salaliitosta ja maanpetoksesta. Lyhyessä oikeudenkäynnissä hänet tuomittiin kuolemaan. Viimeisen yönsä Rizal vietti kuolemaantuomittujen sellissä kirjoittaen tunnetuimman runonsa Mi Ultimo Adios.
Aikaisin seuraavana aamuna, 30. joulukuuta 1896, Jose Rizal saatettiin Manilan yleiselle teloituspaikalle Bagumbayaniin (nykyinen Luneta-puisto). Siellä, pukeutuneena tarkoitukseen sopimattomasti knalliin, kädet kyynärpäistä selän taakse sidottuna ja kasvot kohti Manilanlahtea, teloituskomppania ampui häntä selkään – Perinteinen petturin kuolema. Hän oli ainoastaan kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen.
Teloitusta seurannut väkijoukko kuuli selvästi hänen viimeiset sanansa: ”Consummatum est”, Kristuksen viimeiset sanat. Teloitusta seuranneet ihmiset jäivät odottamaan tavanmukaista ”Viva Espana” -huudahdusta, mutta teloitusryhmä pysyi hiljaa. He ehkä he sisimmässään tiesivät laukausten sysänneen suuren historiallisen muutoksen liikkeelle. Lopulta teloitusryhmästä mutistiin hiljainen ”Viva Espana!”.
Timantit ovat ikuisia
Espanjalaisten kannalta Rizalin teloittaminen oli pahin virhe mitä he tuolloin saattoivat tehdä. Rizalille se oli hänen pyrkimystensä kruunaus. Hänestä tuli välittömästi marttyyri ja hänen kirjoituksensa ja ajatuksensa alkoivat levitä kuin ruohikkopalo.
Jos maailmassa vallitsisi oikeus ja kohtuus, olisi Rizalin tarinan pitänyt päättyä siirtomaavallan loppumiseen ja Filippiinien itsenäistymiseen. Mutta kuten kaikkialla muuallakin maailmassa, tosielämän tuhkimotarinat harvoin toteutuvat.
Rizalin elämä antoi välittömästi aihetta mitä hurjimpiin seikkailutarinoihin. Ihmisten muisteluissa hänen lukuisat romanssinsa useiden naisten kanssa muuttuivat kansaperinteeksi ja hänen oppineisuutensa kohosi entistä huimempiin korkeuksiin. Hänestä tuli filippiiniläisten universaali supersankari – Herkkä runopoika kohtasi Indiana Jonesin, Che Guevara James Bondin.
Vuonna 1901 Yhdysvaltain kenraalikuvernööri William Taft ehdotti, että Filippiinien asioiden komissio nimeäisi Rizalin filippiiniläisten kansallissankariksi. Hän uskoi Rizalin edustavan niitä arvoja, joita uusi hallinto oli tuomassa Filippiineille, toisin kuin radikaalimmat sankariehdokkaat, joiden ihaileminen saattaisi herättää vastarintaa Yhdysvaltain siirtomaahallintoa kohtaan. Kenraalikuvernöörin ehdotuksen mukaisesti Rizalin teloituksen vuosipäivä 30.12. määrättiin Rizalin muistopäiväksi.
Vasta tuolloin suurin osa filippiiniläisistä kuuli ensimmäisen kerran Jose Rizalista. Hänen maineensa ei ollut kantautunut maaseudulle eikä kaukaisille saarille, missä ei luettu sanomalehtiä eikä kirjoja. Rizal kirjoitti ulkomaisilla eliittikielillä, ei tagalogiksi tai cebuanoksi, jota kansan suuri enemmistö puhui. Hän kirjoitti ylevistä ihanteista ja ajatuksista, kun suurin osa filippiiniläisistä oli kiinnostunut ainoastaan elannon ansaitsemisesta ja lasten ruokkimisesta… Aivan kuten nykyäänkin.
