Filippiineillä on tänään kansallinen lomapäivä – National Heroes Day – ja maa pysähtyy kollektiivisesti muistelemaan kansallissankareitaan… Vai viettämään ainoastaan historiasta ansaittua lomapäivää?
“Onneton on maa, joka tarvitsee sankareita” sanonta jäi elämään saksalaiselta näytelmäkirjailijalta Bertolt Brechtiltä, joka uskoi kansallisvaltioiden ja kansallissankareiden häviävän matkalla kohti kommunismia. Kansallisvaltiot eivät hävinneet eikä kommunismi vienyt ihmiskuntaa Eldoradoon.
Sekä historia että globalisoituva nykypäivä ovat osoittaneet, että kansallisvaltioille on edelleen kysyntää ja ne tarvitsevat ideologiseksi polttoaineeksi kansallissankareita. Jos nationalismi on poliittisessa elämässä samaa kuin usko kirkollisessa elämässä; kansallissankarin rooli politiikassa on hieman sama kuin papin rooli kirkossa.
Suomessakin on paljon erilaisia kansallishenkilöiden juhlapäiviä, mutta emme enää pue heitä sankarin viittoihin. He ovat tehneet työnsä sankareina ja nyt heitä voi jo käsitellä tavallisina kuolevaisina. Filippiineillä yhtenäisen kansallisvaltion rakentaminen on sen verran hatarammalla pohjalla, että kansallisesti merkittävät henkilöt pitää vielä kuorruttaa sankaruudella, jotta heidän symbolinen merkityksensä menee perille.
Sankari on vahva sana, joka kanonisoi kohteen tavallista kuolevaista joksikin suuremmaksi, kansakunnan kokoiseksi. Filippiineillä kansallissankareiden elämäntarinat ovat kouluissa historianopetuksen keskiössä; valitettavan usein myös ainoa asia, joka oman maan historiasta jää koululaisten mieliin.
Rizal ja Bonifacio – Perussankarit
Filippiinien kansallissankareiden historia voidaan katsoa alkaneeksi, kun Espanjan siirtomaahallitus teloitti maanpetoksesta tuomitun kirjailija Jose Rizalin 30. joulukuuta 1896. Rizalia ihailtiin jo hänen elinaikanaan ja etenkin hänen kansallismieliset kirjoituksensa inspiroivat filippiinot nousemaan Espanjan siirtomaavaltaa vastaan.
Vallankumouksen käynnistyessä vuonna 1898 Filippiinien ensimmäisen tasavallan presidentiksi päätyvä Emilio Aguinaldo julisti joulukuun 30. päivän kansalliseksi surupäiväksi Rizalin ja muiden vallankumouksen marttyyrien muistoksi. Siitä lähtien Filippiineillä on vietetty Rizalin päivää (Rizal Day).
Helmikuussa 1918 säädettiin laki, jolla edistettiin kansallisten muistomerkkien luomista, ylläpitoa ja parantamista, erityisesti korostettiin Andres Bonifacion kunniaksi pystytettävien muistomerkkien tarvetta. Liekö Bonifacion muistamisen taustalla ollut huono omatunto siitä, miten kaltoin häntä vallankumouksessa kohdeltiin, kun hänet teloitettiin petturina?
Vuonna 1921 maa sai toisen kansallissankarin kunniaksi vietettävän virallisen juhla- ja lomapäivän, kun helmikuun 16. julistettiin Bonifacion päiväksi hänen syntymäpäivänsä muistoksi.
Vuonna 1931 säädettiin laki, jonka perusteella elokuun viimeinen sunnuntai julistettiin kansalliseksi sankareiden päiväksi (National Heroes Day). Vuonna 1942 presidentti Laurel siirsi päivän marraskuun 30. päivään, mutta vuonna 1952 presidentti Quirino palautti sen takaisin elokuun viimeiseksi sunnuntaiksi.
Vuonna 1987 Presidentti Corazon Aquino hyväksyi toimeenpanoasetuksen, jossa määrättiin luettelo vuotuisista vapaapäivistä ja myös kansallisesta sankareiden päivästä tuli virallisesti vapaapäivä.
Sankareita virallistamassa
Maaliskuussa 1993 presidentti Fidel Ramos perusti National Heroes -komitean tutkimaan, arvioimaan ja suosittelemaan historiallisia henkilöitä kansallissanakareiksi. Komitea työskenteli kolme vuotta ja sai lopulta aikaiseksi kansallissankarin määritelmän:
- Henkilö, joilla on ajatus kansakunnasta sekä pyrkimys ja halu taistella sen puolesta.
- Henkilö, joka osallistuu perustuslain ja muiden lakien laatimiseen sekä määrittää ja edistää kansakunnan vapautta, järjestystä ja elämää.
- Henkilö, joka edistää kansakunnan elämänlaatua ja kohtaloa.
Vuonna 1995 kansallissankarille lisättiin määritelmiä:
- Henkilö, jonka kautta kansalaiset ilmaisevat itseään; sankarin elämän sisäistäminen vie aikaa joten hänen täytyy myös vedota nuoriin.
- Henkilö, joka ajattelee tulevaisuutta, erityisesti nuoria sukupolvia.
- Henkilö, jonka koko elämäntarina, ei ainoastaan yksittäinen tapahtuma tai aikakausi, on jalostanut hänestä sankarin.
Lopulta komitea sai aikaiseksi luettelon henkilöistä, jotka täyttävät heidän kansallissanakarille asettamansa määritelmät:
- Emilio Aguinaldo – Filippiinien vallankumouksen johtajia, Filippiinien tasavallan ensimmäinen presidentti.
- Apolinario Mabini – Filippiinien vallankumouksen ”aivot”, maan ensimmäinen pääministeri.
- Marcelo H. del Pilar – Kirjailija, lakimies ja toimittaja, vaikutusvaltainen henkilö Filippiinien itsenäisyysliikkeessä.
- Muhammad Kudarat – Seitsemäs Maguindanaon alueen sulttaani, joka taisteli vieraita valloittajia vastaan.
- Juan Luna – Taidemaalari, kuvanveistäjä ja poliittinen aktivisti Filippiinien vallankumouksen aikana.
- Melchora Aquino – Tunnetaan ”vallankumouksen suurena naisena”, joka hoiti sairaita ja loukkaantuneita vallankumouksellisia sekä järjesti kotonaan salaseura Katipunan kokouksia.
- Gabriela Silang – Ilocosin provinssin itsenäisyysliikkeen naisjohtaja, joka järjesti pelättyjä sissihyökkäyksiä espanjalaisia varuskuntia vastaan.
Komitea toimitti listan opetus-, kulttuuri- ja urheiluministeriölle lakiesityksen valmisteluun, mutta esitys ei edennyt mihinkään. Todennäköisin syy lakiesityksen hiipumiselle oli se, että luettelo olisi aiheuttanut niin paljon erimielisyyksiä valinnoista, että se oli parempi hiljaa haudata. Presidentti Ramos sai kuitenkin julistettua vuoden 1996 (Filippiinien vallankumouksen satavuotisjuhla) filippiiniläisten sankareiden juhlavuodeksi.
Vuonna 2007 Presidentti Gloria Macapagal-Arroyo muutti kansallisen sankareiden päivän elokuun viimeiseen maanantaihin, Hänen ajatuksenaan oli, että muutoksesta seurannut pitkä viikonloppuloma kannustaisi ihmisiä kotimaan matkailuun.
Koska Aquinon klaanilla on ollut poikkeuksellinen tarve liittää omat tarinansa osaksi Filippiinien kansallista tarinaa, presidentti Corazon ”Cory” Aquinon kuoleman jälkeen on jätetty kaksi lakialoitetta, joissa ehdotetaan hänen virallista tunnustamista kansallissankariksi, jota juhlittaisiin hänen syntymäpäivänään 25. tammikuuta. Toistaiseksi nämä aloitteet ovat vielä kongressin käsittelyssä. Filippiinien liberaalipuolueen kongressiedustajat ovat myös puuhaamassa lakialoitetta hiljattain edesmenneen presidentti Benigno Aquinon viralliseksi muistopäiväksi.
Filippiiniläinen sankarimyytti
Filippiiniläiset katsovat omia kansallissankareitaan länsimaisessa, erityisesti kreikkalaisesta näkökulmasta: Heillä on jotain poikkeuksellisia ominaisuuksia; Rizalia pidetään poikkeuksellisen älykkäänä ja Bonifaciota erityisen rohkeana.
Mikä on todellisen filippiiniläisen kansallissankarin mitta? Se ei näytä olevan sidottu ainoastaan yksilön poikkeuksellisiin ominaisuuksiin vaan myös johonkin abstraktiin ja kollektiiviseen käsitykseen, missä sekoittuvat nationalismi, kapina, vastarinta, idealismi ja ennen kaikkia kuolema, mitä verisempi, sitä väkevämpi merkityssisältö sankaruudelle.
Filippiiniläinen kansallissankari (Bayani) on mies tai nainen, jolla on elämää suurempi päämäärä, ja joka suostuu taistelemaan, kärsimään ja kuolemaan päämääränsä tähden. Lisäksi filippiiniläisen sankaruuden päämäärän on oltava epäitsekäs; rahan tai valta-aseman tavoitteleminen ei tee sankaria. Päämäärän on kestettävä myös historian testi: Pidetäänkö sitä arvokkaana vielä sadan vuoden kuluttuakin.
Filippiiniläisten kansallissankareiden ajatus sankaruudesta kietoutuu vahvasti myös taisteluun sortoa vastaan. Lisäksi siinä on ripaus kaipausta menneisyyteen, johonkin joka on menetetty ja joka on taisteltava takaisin.
Filippiinien historiassa kaikkein suurin devalvaatio ei ole kohdistunut pesoon vaan kansalliseen itsetuntoon, jonka palauttamiseksi Filippiinit tarvitsee vielä kansallissankarinsa.
