Filippiineillä on tänään kansallinen lomapäivä – National Heroes Day – ja kansalaiset pysähtyvät muistelemaan kansallissankareitaan… Vai viettämään ainoastaan historiasta ansaittua lomapäivää?
Sanonta “Onneton on maa, joka tarvitsee sankareita” jäi elämään saksalaiselta näytelmäkirjailijalta Bertolt Brechtiltä, joka uskoi kansallisvaltioiden ja kansallissankareiden häviävän matkalla kohti kommunismia. Kansallisvaltiot eivät hävinneet eikä kommunismi vienyt ihmiskuntaa ikuiseen Eldoradoon.
Sekä historia että globalisoituva nykyisyys ovat osoittaneet, että kansallisvaltioille on edelleen kysyntää ja ne tarvitsevat kansallissankareita ideologiseksi polttoaineeksi. Jos nationalismi on sama poliittisessa elämässä kuin usko kirkkoelämässä; kansallissankarin rooli politiikassa on jokseenkin sama kuin pyhimyksen rooli kirkossa.
Suomessakin on paljon kansallisesti merkittävien henkilöiden juhlapäiviä, mutta emme enää näe tarvetta pukea heitä sankarin viittoihin. He ovat tehneet työnsä sankareina ja nyt ihmisinä voi käsitellä tavallisina kuolevaisina. Filippiineillä yhtenäisen kansallisvaltion rakentaminen on sen verran hatarammalla pohjalla, että kansallisesti merkittävät henkilöt pitää vielä kuorruttaa sankaruudella, jotta heidän symbolinen merkityksensä menee perille.
Sankari on vahva sana, joka kanonisoi kohteen joksikin suuremmaksi kuin pelkkä kuolevainen, kansakunnan kokoiseksi ikoniksi. Filippiineillä kansallissankarien elämäntarinat ovat koulujen historiaopetuksen keskiössä; Valitettavasti nämä ovatkin ainoita asioita, jotka koululaiset muistavat oman maansa historiasta.
Rizal ja Bonifacio – Perussankarit
Filippiinien kansallissankareiden historia voidaan katsoa alkaneen, kun Espanjan siirtomaahallitus teloitti maanpetoksesta tuomitun kirjailija Jose Rizalin 30. joulukuuta 1896. Rizalia ihailtiin jo hänen elinaikanaan, ja erityisesti hänen nationalistiset kirjoituksensa innostivat filippiiniläiset nousevat Espanjan siirtomaavaltaa vastaan.
Kun vallankumous alkoi vuonna 1989, Emilio Aguinaldo, joka päätyi Filippiinien ensimmäisen tasavallan presidentiksi, julisti joulukuun 30. päivän kansalliseksi surun päiväksi Rizalin ja muiden vallankumouksen marttyyrien muistoksi. Siitä lähtien Filippiineillä on vietetty Rizalin päivää (Rizal Day).
Helmikuussa 1918 säädettiin laki kansallisten monumenttien lisäämisen ja ylläpidon edistämiseksi, ja siinä korostettiin erityisesti tarvetta pystyttää monumentteja Andres Bonifacion kunniaksi. Lieneekö Bonifacion muistamisen taustalla ollut huono omatunto siitä, miten kaltoin häntä vallankumouksessa kohdeltiin, kun hänet teloitettiin petturina? ()
Vuonna 1921 maa sai toisen virallisen juhla- ja lomapäivän kansallissankarin kunniaksi, kun helmikuun 16. päivä julistettiin Bonifacion päiväksi hänen syntymäpäivänsä muistoksi.
Kaikki eivät ole sankareita
Maaliskuussa 1993 presidentti Fidel Ramos perusti valiokunnan tutkimaan, arvioimaan ja suosittelemaan historiallisia henkilöitä kansallissankariksi. Valiokunta työskenteli kolme vuotta ja sai lopulta aikaiseksi seuraavat kansallissankarin määritelmät:
- Henkilö, joilla on käsitys kansakunnasta ja jotka haluavat taistella sen vapauden puolesta.
- Henkilö, joka osallistuu kansan vapauden saavuttamiseen ja hallinnollisen perustan luomiseen, kuten perustuslain ja muiden lakien laatimiseen.
- Henkilö, joka osallistuu kansakunnan kohtalon määrittämiseen ja kansalaisten elämänlaadun kohentamiseen.
Vuonna 1995 kansallissankarille lisättiin määritelmiä:
- Henkilö, jonka kautta kansalaiset ilmaisevat itseään; sankarin elämän sisäistäminen vie aikaa, joten hänen on vedottava myös nuoriin.
- Henkilö, joka ajattelee tulevaisuutta, erityisesti nuorempia sukupolvia.
- Henkilö, jonka koko elämäntarina, ei vain yksittäinen tapahtuma tai aikakausi, on tehnyt hänestä sankarin.
Lopulta valiokunta sai aikaiseksi luettelon historiallisista henkilöistä, jotka täyttävät heidän kansallissankarille asettamansa määritelmät:
- Emilio Aguinaldo (1869–1964): Filippiinien vallankumouksen yksi johtajista, Filippiinien tasavallan ensimmäinen presidentti.
- Apolinario Mabini (1864–1903): Filippiinien vallankumouksen ”aivot”, maan ensimmäinen pääministeri.
- Marcelo H. del Pilar (1850–1896): Kirjailija, lakimies ja toimittaja, vaikutusvaltainen henkilö Filippiinien itsenäisyysliikkeessä.
- Muhammad Kudarat (1619–1671): Mindanaon saarella sijaitsevan Maguindanaon alueen sulttaani, joka taisteli espanjalaisia valloittajia vastaan.
- Juan Luna (1857–1899): Taidemaalari, kuvanveistäjä ja poliittinen aktivisti Filippiinien vallankumouksen aikana.
- Melchora Aquino (1812–1919): Tunnetaan ”vallankumouksen suurena naisena”, joka hoiti sairaita ja loukkaantuneita vallankumouksellisia ja järjesti salaseura Katipunan kokouksia kotonaan.
- Gabriela Silang (1731–1763): Ilocosin maakunnan itsenäisyysliikkeen naisjohtaja, joka järjesti sissihyökkäyksiä espanjalaisia varuskuntia vastaan.
Valiokunta toimitti listan opetus-, kulttuuri- ja urheiluministeriölle lakiesityksen valmisteluun, mutta esitys ei edennyt mihinkään. Todennäköisin syy esityksen hiipumiselle oli se, että lista olisi aiheuttanut niin paljon erimielisyyksiä valinnoista, että se oli parempi haudata hiljaa. Presidentti Ramos sai kuitenkin julistettua vuoden 1996 (Filippiinien vallankumouksen satavuotisjuhla) filippiiniläisten sankareiden juhlavuodeksi.
Kansallissankareiden päivän paikka
Vuonna 1931 säädettiin laki, jonka perusteella elokuun viimeinen sunnuntai julistettiin kansallissankareiden päiväksi (National Heroes Day). Vuonna 1942 presidentti Laurel siirsi päivän marraskuun 30. päivään, mutta vuonna 1952 presidentti Quirino palautti sen takaisin elokuun viimeiseen sunnuntaihin.
Vuonna 1987 presidentti Corazon Aquino antoi toimeenpanomääräyksen, jossa vahvistettiin kansallisten juhla- ja vapaapäivien luettelo, ja samalla määräyksellä kansallissankareiden päivästä tehtiin virallinen vapaapäivä.
Vuonna 2007 Presidentti Gloria Macapagal-Arroyo siirsi kansallissankareiden päivän elokuun viimeiselle maanantaille, Hänen ajatuksenaan oli, että siirrosta syntynyt pitkä viikonloppu kannustaisi ihmisiä kotimaan matkailuun.
Koska Aquinon klaanilla on ollut poikkeuksellinen tarve liittää omat tarinansa osaksi Filippiinien kansallista tarinaa, presidentti Corazon ”Cory” Aquinon kuoleman jälkeen on jätetty kaksi lakialoitetta, joissa ehdotetaan hänen tunnustamistaan kansallissankariksi. Toistaiseksi nämä aloitteet ovat edelleen kongressin käsittelyssä. Filippiinien liberaalipuolueen kongressiedustajat valmistelevat myös lakiesitystä edesmenneen presidentti Benigno Aquinon viralliseksi muistopäiväksi.
Filippiiniläinen sankarimyytti
Filippiiniläiset katsovat omia kansallissankareitaan länsimaisesta, erityisesti kreikkalaisesta näkökulmasta: Sankareilla on jotain poikkeuksellisia ominaisuuksia; Rizalia pidetään poikkeuksellisen älykkäänä ja Bonifaciota erityisen rohkeana…
Mikä on todellisen filippiiniläisen kansallissankarin mitta? Se näyttää olevan sidottu paitsi yksilön poikkeuksellisiin ominaisuuksiin, myös johonkin abstraktiin ja kollektiiviseen käsitykseen, jossa nationalismi, kapina, vastarinta, idealismi ja ennen kaikkea kuolema sekoittuvat. Mitä verisemmin, sitä väkevämmän sisällön henkilön sankaruus saa.
Filippiinien kansallissankari (Bayani) on mies tai nainen, jolla on omaa elämää suurempi tarkoitus ja joka on valmis taistelemaan, kärsimään ja kuolemaan sen vuoksi. Lisäksi filippiiniläisen sankaruuden tavoitteen on oltava epäitsekäs; rahan vallan tavoittelu ei tee sankaria. Tavoitteen on kestettävä myös historian koetus: Pidetäänkö sitä arvokkaana vielä sadan vuoden kuluttuakin?
Ajatus filippiiniläisten kansallissankarien sankaruudesta on myös vahvasti kietoutunut taisteluun kaikenlaista kansallista sortoa vastaan. Lisäksi siinä on ripaus kaipausta menneisyyteen, johonkin joka on menetetty ja joka on taisteltava takaisin.
Filippiinien historiassa suurin devalvaatio ei ole kohdistunut sen valuuttaan vaan kansalliseen itsetuntoon, jonka palauttamiseksi Filippiinit tarvitsee vielä kansallissankarinsa.
Aiheesta lisää:
Andres Bonifacio – Sen tavallisen kansan sankari
Jose Rizal – Elät vain kahdesti
Ninoy Aquino – Kahdenlainen kansallissankari
