Ninoy Aquino – Kahdenlainen kansallissankari

Bertolt Brecht kirjoitti Life of Galileo näytelmässä: Unhappy is the land that needs a hero. Filippiinit elää ja hengittää kansallissankareiden kautta omaa historiaansa… ja myös muokkaa sitä.

Tänään Filippiineillä on lomapäivä ja kansakunta nauttii pitkästä viikonlopusta koska yksi mies ammuttiin Manilan lentokentälle 37 vuotta sitten. Maassa vietetään kansallissankari Ninoy Aquinon muistopäivää.

Vuonna 2007 presidentti Gloria Macapagal Arroyo hyväksyi lain, jonka perusteella 21. elokuuta määrättiin valtakunnalliseksi vapaapäiväksi Ninoy Aquinon kuolinpäivän muistamiseksi.

Benigno “Ninoy” Aquino Jr. on Filippiinien viimeisin kansallissankariksi kanonisoitu poliitikko. Hän on myös tyypillinen lajinsa edustaja sillä hänenkin sankaruuteen liittyy paljon ristiriitoja ja epämääräisyyksiä, joita voidaan arvioida hyvinkin toisistaan poikkeavista näkökulmista.

Ihminen vastaan sankari

Nykyään lähes jokainen filippiino tietää, että Ninoy Aquino on kansallissankari, joka teki jotain hienoa ja tärkeää. Kansan parissa Ninoysta muistetaan ainakin nämä kolme asiaa: Hänen kuvansa on 500 peson setelissä, Manilan lentokenttä on nimetty hänen mukaansa ja hänen tunnetuin lausahduksensa on The Filipino is worth dying for.

Ninoy Aquino ei ollut aina sankari. Vielä tänäänkin, kauan sitten hänen kansallissankariksi kanonisointinsa jälkeen, hän nostattaa voimakkaita tunteita niiden parissa, jotka tunsivat hänet ja joiden kanssa hän työskenteli. Muutamia esimerkkejä heidän kommenteistaan: Hän oli ylimielinen paskiainen, Hän oli paatunut häntäheikki, kaikilta osin samanlainen kuin Marcos, Hän ei saanut edes kahta peräkkäisiä englanninkielistä lausetta oikein, Hän pelasi selän takana kaksinaamaista peliä…

Onko nykypäivän Ninoy vain romanttinen tarina, joka kumpuaa halustamme uskoa pseudouskonnollisiin sankarimyytteihin, joissa pyyteettömät sankarit uhraavat elämänsä kansakunnan puolesta? Mies nimeltä Benigno Aquino oli rohkea, monipuolisesti kyvykäs ja traaginenkin hahmo, mutta oliko hänestä sankariksi vai sopisiko sankarin rooli lopulta paremmin Ninoy-myytille?

Filippiiniläinen kulttuuri on erittäin vahvasti ambivalenttinen. Siinä täysin toisilleen vastakkaiset asiat voivat olla yhtä lailla totta samanaikaisesti. Näin myös Ninoy Aquinon tarinassa, missä ihminen ja sankari ottavat niskalenkkiä historiallisista tosiasioista sankaruuden molskilla: Vastakkain ovat todellinen ihminen Benigno sinisissä trikoissa ja myytti Ninoy keltaisissa trikoissa.

Nuori huimapää

Benigno Simeon Aquino Jr. syntyi 27. marraskuuta 1932 vauraaseen maaomistajaperheeseen Concepcionin kaupungissa Tarlacin provinssissa. Peruskoulutuksen jälkeen, Ninoy jatkoi Ateneo de Manila yliopistoon, missä hän tutustui ja ystävystyi muun muassa Ferdinand Marcosin kanssa. Ninoy kuitenkin keskeytti opinnot ja lähti 17-vuotiaana Manila Times sanomalehden sotakirjeenvaihtajaksi Korean sotaan.

Rohkeiden ja huimapäisten rintamakuvausten vuoksi presidentti Elpidio Quirino myönsi Ninoylle Philippine Legion of Honor –tunnustuksen. Ainoastaan 21-vuotiaana hänestä tuli puolustusministeri Ramon Magsaysayn neuvonantaja.

Vuonna 1954 Ninoy avioitui Corazon ”Cory” Cojuangcon kanssa. Kun Ninoy ja Cory menivät naimisiin vuonna 1954, heidän yhdistellyistä perheistään tuli yksi maan johtavista poliittisista ja taloudellisista klaaneista, joka edelleen hallitsee maan politiikkaa ja talouselämää.

Seuraavana vuonna Ninoy huipensi lehtimiehen uransa taivuttelemalla Keski-Luzonin maanviljelysalueita terrorisoineen Hukbalahap-kapinaliikkeen johtajan Luis Tarucin antautumaan. Tästä uroteosta hänelle myönnettiin jo toinen Philippine Legion of Honor tunnustus.

Vuonna 1955 Ninoy valittiin Concepcionin kaupungin pormestariksi ja viisi vuotta myöhemmin kotiprovinssinsa Tarlacin varakuvernööriksi. Vuonna 1961 hänestä tuli Tarlacin kuvernööri. Vuonna 1966 hänet valittiin liberaalipuolueen pääsihteeriksi ja seuraavana vuonna hänestä tuli Filippiinien historian nuorin senaattori 34-vuotiaana.

Poliitikkona Ninoy tuli tunnetuksi Marcosin hallinnon rohkeana arvostelijana. Hän uskalsi puhua ja kirjoittaa hallinnon epäkohdista ja ongelmista, usein brutaalisti ja pilkaten, kun muut oppositiopoliitikot pysyivät hiljaa oman etunsa vuoksi.

Ninoy hyökkäsi vuosi vuodelta yhä kiihkeämmin Marcosin hallintoa vastaan koska hän ei voinut sietää hallinnon yhä autoritäärisemmäksi käyviä toimintatapoja ja tavoitteita. Hän alkoi poliittisesti asemoida itseään demokratian ja kansalaisoikeuksien puolustajaksi.

Toisaalta Ninoyta myös arvosteltiin siitä, ettei häntä kiinnostanut lainsäädäntötyö politiikan parrasvalojen loisteen ulkopuolella, ainoastaan pyrkimys päästä presidentiksi hinnalla millä hyvänsä. Ninoy toimi kongressiedustajana ja senaattorina 12 vuotta joiden aikana häneltä ei tullut yhtään lakiesitystä.

Olen hyvä tyyppi, tuo toinen ei ole.

Vähemmälle muistelulle ovat jääneet hänen henkilökohtaiset motiivinsa asemoida itsensä Marcosin vastavoimaksi. Ninoy teki kaikille selväksi, että hän halusi presidentiksi ja Marcos oli sen päämäärän suurin kompastuskivi. Hän ei pitänyt muita poliitikkoja esteinä päämäärälleen.

Myös Aquinon klaanin Hacienda Luisita -maatilan vuokrasopimus oli päättymässä. Marcosin hallitus halusi sen valtavat sokeriruokoviljelmät takaisin valtiolle, jolta Aquinon perhe oli ne saanut vuokrattua hyvin epämääräisillä järjestelyillä. Aquinon perhe ei halunnut luopua tilasta eikä jakaa sitä sopimusten mukaisesti vuokraviljelijöille (Huomautus: He eivät ole tehneet sitä vieläkään). Ninoy joutui tilanteeseen, missä punnittiin onko veri vettä sakeampaa. Aquinon klaanin veri on aina ollut sakeampaa kun on kyse sen omista eduista.

Ninoy Aquino ei vielä tuolloin ollut sankari. Hän oli pikemminkin opportunistinen poliitikko, joka toimi politiikassa täyttääkseen henkilökohtaiset tavoitteensa. Hän oli klassinen demagogi, joka taitavasti steppaili poliittisilla painimatoilla saadakseen itsensä näyttämään hyvältä ja poliittiset kilpailijansa huonoilta, käyttämällä klassista korttia ”Olen hyvä ihminen, hän on paha ihminen.”

Vaikka molemmat, Marcos ja Ninoy, olivat olleet yliopistossa ystäviä ja kuuluneen samaan opiskelijaveljeskuntaan, heidän välinsä saavuttivat räjähdyspisteen Plaza Mirandan pommiattentaatissa vuonna 1971. Tuntemattomiksi jääneet henkilöt olivat heittäneet kaksi käsikranaattia väkijoukkoon liberaalipuolueen vaalitilaisuudessa Plaza Mirandalla Manilassa. Attentaatissa kuoli kahdeksan ihmistä ja 120 loukkaantui.

Pommi-iskua epäiltiin Filippiinien kommunistisen puolueen aseellisen siiven NPA:n tekemäksi. Ninoyn väitettiin osallistuneen attentaatin suunniteluun ja tienneen siitä etukäteen sillä hän oli ainoa liberaalipuolueen senaattoriehdokas, joka ei ollut läsnä tapahtumassa. Marcosin hallinto väitti, että Ninoy olisi ollut valmis uhraamaan vaikka puoluetoverinsa, jotta voisi syyttää Marcosia kommunistiystäviensä pommiattentaatista. Ninoy puolestaan syytti Marcosin järjestäneen attentaatin.

Sellissä riutuva marttyyri

Vuonna 1972 Marcos julisti Filippiineille sotatilalait. Ninoy oli yksi ensimmäisistä, joka pidätettiin niiden perusteella. Ninoyta syytettiin murhasta, ampuma-aseiden laittomasta hallussapidosta ja kumouksellisesta toiminnasta. Oikeudenkäynti jatkui vuosien ajan ja Ninoy riutui sellissään Fort Bonifacion sotilastukikohdassa.

Vuonna 1975 Ninoy meni nälkälakkoon protestoidakseen sotaoikeuden epäoikeudenmukaisuuksia ja mielivaltaisuutta. Nälkälakko kesti neljäkymmentä päivää (kuten Jeesuksellakin!) ja lähes tappoi hänet.

Vuonna 1977 sotaoikeus tuomitsi Ninoyn sekä NPA:n johtajat Bernabe Buscaynon ja Victor Corpuzin syyllisiksi kaikkiin syytteisiin ja tuomitsi heidän teloitettavaksi ampumalla. Kuolemantuomiota ei koskaan toteutettu sillä presidentti Marcos muutti kaikkien kolmen tuomion elinkautiseksi.

Vuonna 1978 Ninoy sai osallistua sellistään parlamentivaaleihin, mutta kun liberaalipuolueen kollegat boikotoivat vaaleja, hän perusti oman Lakas ng Bayan –nimisen puolueen. Puolueella oli Ninoyn lisäksi 20 ehdokasta Metro Manilan alueelle. Kaikki puolueen ehdokkaat hävisivät vaaleissa eikä kukaan päässyt parlamenttiin.

Maaliskuussa 1980 Ninoy sai sellissään vakavan sydänkohtauksen. Hänet vietiin Philippine Heart Centeriin, missä hän kieltäytyi kaikista hoidoista peläten lääkärien salamurhaavan hänet. Ninoy vaati, että hänet palautetaan selliinsä kuolemaan tai hänelle myönnetään matkustuslupa Yhdysvaltoihin sydänleikkaukseen.

Marcos suostui hänen pyyntönsä ja päästi Ninoyn lähtemään perheensä kanssa Yhdysvaltoihin. Ennen lähtöä Imelda Marcos kävi tapaamassa Ninoyta ja asetti lähdölle kaksi ehtoa: Ninoy palaa leikkauksesta toipumisen jälkeen Filippiineille eikä puhuisi Yhdysvalloissa ollessaan Marcosin hallitusta vastaan. Ninoy suostui ehtoihin.

Sopimus paholaisen kanssa

Ninoy pääsi perheineen Yhdysvaltoihin ja sydänleikkaukseen, mistä hän toipui nopeasti. Pian toipumisensa jälkeen hän ilmoitti, ettei tule pitämään Imeldalle antamaansa lupausta todeten, ”Paholaisen kanssa tehty sopimus ei ole sitova”.

Ninoy, Cory ja heidän viisi lastaan aloittivat uuden elämän Bostonissa. Hän sai stipendin Harvardin yliopistoon ja Massachusetts Institute of Technologyyn. Hän pääsi myös matkustamaan eri puolille Yhdysvaltoja, osallistumaan symposiumeihin, luentoihin ja pitämään puheita Marcosin diktatuuria vastustaviin kokouksiin.

Aquino sai jäädä Yhdysvaltoihin saatuaan vierailevan stipendiaatin statuksen Harvardin yliopiston kansainvälisten asioiden keskuksessa. Vierailevien stipendiaattien odotettiin esittelevän tutkimustuloksensa muille stipendiaatteille ja kiinnostuneille tiedekunnille, mutta Aquino ei koskaan tehnyt näitä asioita oleskelunsa aikana Harvardissa.

Vuosien vieriessä Ninoy muuttui kärsimättömäksi; hän tunsi olevansa sivuraiteella Filippiinien tapahtumista. Vuoden 1983 alussa Marcos oli ajautunut suuriin vaikeuksiin. Filippiinien talous sukelsi siihenastisen historiansa pahimpaan taantumaan. Hallinnon vastustus lisääntyi yhteiskunnan kaikilla sektoreilla. Presidentin terveys oli romahtanut lähelle täydellistä työkyvyttömyyttä.

Aquino päätti palata Filippiineille tiedostaen siihen sisältyvät riskit, mutta myös mahdollisuudet vihdoinkin päästä presidentiksi. Varoituksiin, että hänet joko vangitaan tai tapetaan, Aquino vastasi: ”Jos kohtaloni on kuolla salamurhaajan luotiin, käyköön sitten niin.” Toisaalta hänen oma terveytensä oli myös heikentynyt siihen pisteeseen, että oli enää ajan kysymys kestäisikö se pidempään kuin hänen stipendinsä Harvardissa.

Filippiinien ulkoministeriö kieltäytyi myöntämästä hänelle passia. Lopulta hän sai sen järjestettyä Filippiinien New Orleansin konsulaatista, missä häntä tukevat virkailijat myönsivät sen hänelle vastoin ulkoministeriön määräystä.

Marcosin hallitus varoitti kaikkia kansainvälisiä lentoyhtiöitä, että heiltä saatetaan evätä laskeutuminen mikäli ne lennättävät Aquinon Filippiineille. Ninoy vaati, että kansalaisena hänellä oli luonnollinen oikeus palata kotimaahansa ja ettei mikään hallitus voinut estää häntä tekemästä niin.

Nappi otsaan

Ninoy palasi useilla eri lennoilla ja antoi lentojen vaihtojen yhteydessä TV-haastatteluja; San Franciscossa, Hongkongissa, Singaporessa, Bangkokissa, Taipeissa ja jopa lentokoneessa matkalla Filippiineille. Hän teki selväksi, ettei pelännyt kuolemaa. Taipein Grand Hotellissa hän pukeutui luodinkestävään Kevlar-liiviin ja hänen kerrottiin sanoneen, ”Sain juuri hetki sitten raportin Manilasta. Minua saatetaan ampua jo lentokentällä heti laskeutumisen jälkeen, jonka jälkeen he tappavat ampujan. Siksi minä pukeudun tähän liiviin. Mutta tiedäthän, jos he osuvat päähän, olen mennyttä.”

Manilan kansainväliselle lentokentälle oli kerääntynyt valtava kansanjoukko tervehtimään kotimaahan palaavaa Ninoyta. Paikalla oli myös epätavallisen paljon Aviation Security Commandin (AVSECOM) ja Philippine Constabulary Metropolitan Commandin (METROCON) sotilaita. Ihmiset lauloivat kotimatkalla olevasta maanpakolaisesta kertovaa Tie a Yellow Ribbon Round the Old Oak Tree laulua yhä uudelleen ja uudelleen.

China Airlinesin kone laskeutui ja rullasi terminaalin eteen. Terminaalirakennuksen katolle kerääntynyt kansanjoukko innostui entisestään. Lentokoneen ovi aukesi, portaat työnnettiin oven eteen ja kolme univormupukuista sotilasta ryntäsi koneeseen, kaksi AVSECOM:sta ja yksi METROCON:sta.

Ninoy ilmestyi portaiden päähän vaaleassa puvussaan kolme sotilasta takanaan. Hän otti askeleen eteenpäin kun häntä täysin yllättäen ammuttiin päähän. Hänen ruumiinsa kieri portaita pitkin maahan ja jäi makaamaan portaiden edustalle.

Seurasi lisää laukauksia. Lopulta öljyn tahrimalla asfaltilla makasi Ninoyn ja univormupukeisen miehen ruumiit. Kaikki tämä tapahtui henkeään haukkovan väkijoukon ja maailman tiedotusvälineiden edessä.

Toinen lentokentän asfaltilla makaava mies oli Rolando Galman, jota ammuttiin useita kertoja heti kun Ninoyn tappanut laukaus oli kajahtanut. Kentällä ja koneessa olleet sotilaat väittivät Galmanin rynnänneen koneen alta ja ampuneen Ninoyta.

Tähän traagiseen tapahtumaan loppui Ninoy-nimisen ihmisen matka, mutta tapahtumasta sikisi kansallissankari Ninoy. Mitä verisemmin tuleva kansallissankari pääsee hengestään, sitä väkevämmäksi sankaruus ajan myötä marinoituu kun ollaan katollisessa maassa.

Kuka sen teki?

Ninoyn murhasta tehtiin kaksi virallista tutkimusta. Ensimmäinen, Agraca-tutkimuskomission tekemä, ei päässyt yksimielisyyteen todisteista. Se päätyi oletukseen, joka muistuttaa Warrenin komission tulosta John Kennedyn salamurhassa – Itsenäisesti toiminut salamurhaaja. Lopputulos ei tyydyttänyt ketään eikä siihen kukaan uskonut.

Ninoyta ammuttiin takaraivoon. Luoti oli tullut ylhäältä, ei alhaalta portaiden juuresta kuten sen olisi pitänyt tulla jos Galman olisi sen ampunut. Kuten Warrenin komissionkin raportissa, kaikki eivät hyväksyneet tulkintoja mistä Kennedyn tappaneet luodit olivat tulleet.

Murhaa todistaneet ihmiset väittivät nähneensä kuinka Galmanin eloton ruumis olisi työnnetty ulos AVSECOM:n pakettiautosta samaan aikaan kun Ninoyta ammuttiin.

Agrava-tutkimuskomissio oli ainoastaan yksimielinen yhdestä asiasta: Huolimatta siitä kuka oli varsinainen liipaisimen painaja, armeija oli sotkeutunut murhan järjestämiseen. Tämä oli kiusallinen päätös Marcosille koska se romutti hänen hallituksensa väitteet siitä, että salamurha olisi ollut kommunistien järjestämä.

Mielenkiintoisesti Marcos oli yksi niistä harvoista ihmisistä, joita ei koskaan osoitettu sormella sillä perusteella, että se olisi ollut liian ilmeistä. Sellaisen itsestään selvyyden toteuttaminen ei sopinut hänen tapoihinsa hoitaa asioita.

Mikäli hän olisi halunnut murhauttaa Aquinon, hän olisi helposti voinut järjestää sen huomattavasti helpommin Bostonissa tai jossain muualla kuin omalla kotiovellaan. Lisäksi pitää muistaa, ettei hänen olisi tarvinnut päästää Aquinoa elävänä Fort Bonifacion sellistä.

Jos tällainen logiikka päti Marcosiin, sama logiikka olisi pätenyt myös kaikkiin muihinkin epäilyksenalaisiin. Miksi päästää mies ensin palaamaan suuren väkijoukon eteen ja tapattaa hänet koko maailman katsellessa. Siinä ei näyttänyt olevan mitään järkeä.

Ninoyn murhan tapahtuessa Marcos oli National Kidney Institutessa toipumassa elokuun 7. tehdystä munuaissiirrosta. Kun Ilmelda seurueineen ryntäsi sairaalaan kertomaan salamurhasta, presidentin väitettiin heittäneen sänkynsä vieressä olevalta pöydältä ruokailuvälineet heitä kohti raivosta huutaen ”Idiootit! Nyt kaikki syyttävät minua.

Marcosin syrjäyttämisen jälkeen, Ninoyn lesken Coryn johtama hallitus käynnisti uuden tutkimuksen, mutta sekään ei pystynyt antamaan lopullista vastausta siihen kuka järjesti salamurhan.

Tutkimuksessa todettiin kuusitoista AVSECOMin ja METROCONin sotilasta osalliseksi murhaan ja heidät kaikki tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Osa vapautettiin vuosien varrella, osa kuoli vankeuden aikana ja viimeiset presidentti Macapacal armahti humanitäärisistä syistä vuonna 2009.

Benigno kuoli, Ninoy syntyi

Mysteerit ja salaliittoteoriat ovat myytinrakentamisen ydinpolttoainetta. Ninoyn murhan tilaajan tuntemattomaksi jääminen sinkosi Ninoy-myytin niin korkealle kiertoradalle, mistä minkään historiallinen tosiasian painovoima ei sitä enää pysty palauttamaan todellisuuteen.

Ninoyn hautajaisista tuli groteski julkinen draama. Hänen balsamoitu ruumiinsa asetettiin näytille yhdeksän päivän ajaksi Aquinon perheen kotitaloon Quezon Cityssä. Tuhannet ihmiset tulivat jättämään hänelle jäähyväiset ja puistelemaan päitään hänen veren tahriman ruumiin edessä.

Hautaustoimistolle oli annettu ohjeet olla liiaksi siistimättä Ninoyn luodin runtelemia kasvoja ja veren tahrimaa paitaa. Erityisesti Ninoyn äiti Aurora korosti, että koko maailman pitää nähdä mitä ”HE” olivat tehneet hänen pojalleen.

Ninoyn Aquinon fanaattiset kannattajat ja tiedotusvälineet alkoivat vetää yhtäläisyysmerkkejä Jeesuksen ja arkussa makaavan ruumiin välille. Verinen paita sai korvata veriset käärinliinat ja luodinreikä naulanreiät. Ninoy haudattiin 31. elokuuta 1984 Aquinon perhehautaan Manila Memorial Parkiin.

Ninoy Aquino päätyi nykyaikaiseksi vastineeksi Jose Rizalille, joka oli myös noussut vastustamaan autoritääristä hallintoa väkivallattomuudella ja lopulta maksanut siitä omalla hengellään. Myytti sankarista, joka antoi oman henkensä maansa puolesta, oli valmis nostettavaksi ristille Rizalin, Bonifacion, Pilarin, Silangin viereen odottamaan jonon jatkoksi seuraavaa sankariamyyttiä.