Kun suomalais-filippiiniläiseen perheeseen syntyy ensimmäinen lapsi, kahden kulttuurin yhteiselossa panokset kasvavat ja kierrokset nousevat. Parisuhteessa kulttuurierot voivat vielä tuntua romanttiselta eksotiikalta, mutta lasten kohdalla lähdetään keittämään hernekeittoa ja adoboa samassa kattilassa.
Suomalaisessa kasvatuksessa korostetaan itsenäisyyttä, omaa ajattelua ja lapsen kykyä ilmaista mielipiteensä, vaikka mielipide olisi se, ettei nukkumaan tarvitse mennä koskaan. Filippiiniläisessä perhekulttuurissa painotetaan puolestaan usein vanhempien kunnioittamista, perheen yhtenäisyyttä ja sitä, ettei jokaista ajatusta tarvitse lausua ääneen.
Siinä sitten tasapainoillaan. Kasvatetaanko lasta suomalaisen ”ole oma itsesi” -periaatteen vai filippiiniläisen ”muista myös muut” -ajattelun mukaan? Selvitetäänkö asia pitkällä pedagogisella keskustelulla vai filippiiniläisen äidin katseella, joka saa lapsen lisäksi koiran, television ja lähimmän huonekasvin ryhdistäytymään?
Kaksikielisyys kuulostaa paperilla upealta idealta, mutta käytännössä lapsen kasvuympäristö ratkaisee pitkälti, mikä kieli muodostuu hänen vahvimmaksi kielekseen. Suomessa se on usein suomi, Filippiineillä puolestaan englanti, filipino tai jokin maan lukuisista alueellisista kielistä. Lapsen vahvimmaksi kieleksi muodostuu usein se, jota hän kuulee ja käyttää eniten arjessaan – ja ennen kaikkea se, jolla saa helpoimmin jäätelöä.
Kaikki alkaa siitä, missä asut
Filippiineillä olen vuosikymmenten aikana oppinut yhden perussäännön: lähes kaikki riippuu siitä, millaisella alueella asut. Lasten kohdalla tämä korostuu, sillä naapurusto määrittää usein koulun, ystävät, harrastukset ja suuren osan siitä maailmasta, jota lapsi pitää normaalina.
Vaurailla ja kansainvälisillä asuinalueilla on hyviä kouluja, monipuolisia harrastusmahdollisuuksia ja turvallisia asuinympäristöjä. Vanha sanonta ”seura tekee kaltaisekseen” pitää siis paikkansa Filippiineillä.
Filippiineillä lasten koulut, ystävyyssuhteet ja harrastukset voivat laajentaa myös vanhempien sosiaalisia verkostoja huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Omassa perheessämme lasten koulujen kautta tutustuimme aivan uusiin sosiaalisiin piireihin ja sellaisiin filippiiniläisen yhteiskunnan puoliin, joihin emme muuten olisi koskaan päässeet tutustumaan.
Kansainvälisellä lapsuudella on kuitenkin hintansa. Ulkomaalaiset perheet – etenkin monikansallisten yritysten palveluksessa tai työkomennuksella olevat perheet – muuttavat usein, joten läheinen ystävä saattaa yhtenä päivänä ilmoittaa muuttavansa Singaporeen, Dubaihin tai takaisin Eurooppaan. Hyvästit kuuluvat tällaiseen lapsuuteen, minkä vuoksi rinnalla on hyvä olla myös paikallisia ystäviä, joiden kanssa ystävyys voi jatkua aikuisuuteen saakka.
Englanninkielisessä yksityiskoulussa lapselle voi muodostua varsin rajallinen kuva ympäröivästä maailmasta. Jos kaikki järjestyy rahalla, autonkuljettajalla tai vanhempien asemalla, lapsen käsitys tavallisten filippiiniläisten arjesta saattaa jäädä hämäräksi. Siinä vaiheessa, kun koulun pihalla näkyy enemmän diplomaattikilpiä kuin tavallisia rekisterikilpiä, lapsi kannattaa välillä viedä jeepneyllä paikalliselle torille – ihan vain muistuttamaan, missä maailmassa hän oikeastaan elää.
Vanhemmuus
Suomessa vanhemmuudesta on tullut ajoittain yhteiskunnallinen kriisilaji. Puhutaan ruuhkavuosista, uupumisesta, arjen hallinnasta ja parisuhdeajasta tavalla, joka saa ensimmäisen lapsen hankkimisen kuulostamaan vapaaehtoiselta liittymiseltä uskonnolliseen lahkoon, jossa palvotaan kolmivuotiasta, uhrataan yöunet ja maksetaan jäsenmaksua seuraavat kaksikymmentäviisi vuotta.
Filippiineillä vanhemmuutta ei yleensä käsitellä yhtä vahvasti yksilöllisenä elämäntapavalintana, jota pohditaan vuosia oppaiden ja ilmastoraporttien äärellä. Se näyttäytyy usein luonnollisena osana elämän ja suvun jatkumoa. Lapsia ei kasvateta pelkästään ydinperheen muodostamassa suljetussa yksikössä, vaan mukana ovat isovanhemmat, tädit, sedät, kummit, serkut ja toisinaan myös naapurit.
Suomessa valtio kulkee lapsen rinnalla neuvolasta kouluun. Päivähoito, koulutus, terveydenhuolto ja erilaiset tukimuodot tekevät lapsiperheen elämästä ennustettavampaa, ja joskus tuntuu, että valtio tuntee lapsen paremmin kuin vanhemmat. Filippiineillä julkinen tuki on rajallisempaa, joten perhe ja suku joutuvat kantamaan suuremman vastuun lasten arjen järjestämisestä ja kustannuksista.
Sukulaisten varaan rakentuvalla järjestelmällä on myös varjopuolensa. Lapsen mahdollisuudet riippuvat Filippiineillä paljon siitä, millaiseen perheeseen ja mille alueelle hän syntyy. Yksi lapsi käy kansainvälistä koulua, harrastaa monipuolisesti ja puhuu kolmea kieltä; toinen istuu kuudenkymmenen oppilaan luokassa ja yrittää nähdä taulua viidenkymmenenyhdeksän muun oppilaan päiden välistä.
Yaya – perheen näkymätön voimavara
Filippiineillä monen keski- ja yläluokkaisen lapsiperheen arkeen kuuluu yaya, lastenhoitajan ja kotiapulaisen yhdistelmä. Suomalaisessa päässä ajatus saattaa käynnistää kokonaisen viranomaisprosessin: verohallinto, työsuojeluviranomainen ja tarvittaessa Maahanmuuttovirasto ehtivät paikalle ennen kuin yaya on saanut matkalaukkunsa eteiseen
Parhaimmillaan yaya ei korvaa vanhempia, vaan antaa vanhemmille enemmän aikaa olla lastensa kanssa. Kun energia ei mene pukemiseen, pyykinpesuun, ruoanlaittoon, siivoamiseen ja ikuiseen kysymykseen siitä, kuka tänään hakee lapset, aikaa jää enemmän lapsille ja parisuhteelle. Perhe-elämäkin on antoisampaa, kun arjen kiireet eivät vie kaikkien voimia.
Oman kokemukseni perusteella uskallan väittää, että Filippiineillä on monessa tilanteessa helpompi olla paras versio itsestään niin puolisona kuin vanhempanakin. Ei siksi, että lapset olisivat siellä jotenkin vähemmän vaativia, vaan siksi, ettei jokaisesta tiskivuoresta, pyykkikorista ja imurointivuorosta tarvitse käydä puolison kanssa taskulaskimen tarkkaa työmarkkinaneuvottelua. Kun arjen pyörittäminen ei vie kaikkea aikaa ja energiaa, vanhemmuuskin muuttuu vähemmän logistiikaksi ja enemmän yhdessäoloksi.
Koulutus
Suomessa koulutus on lähes kansallisuskonto. Lapsi syntyy, ja jossakin järjestelmän syövereissä hänen tulevaisuutensa alkaa rullata eteenpäin: neuvola, päiväkoti, peruskoulu, toinen aste, korkeakoulu ja lopulta työelämä. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, ihminen valmistuu jo ennen kuin ehtii kunnolla miettiä, mitä isona haluaa tehdä.
Suomalaisen järjestelmän ongelmana ei yleensä ole vaihtoehtojen puute vaan niiden määrä. Lukio, ammattikoulu, kaksoistutkinto, avoin yliopisto, välivuosi, armeija ja mahdollisesti itsensä etsiminen Balilta muodostavat sellaisen valikon, että jossain vaiheessa nuori alkaa epäillä tärkeimmän oppiaineen olevan päätöksenteko.
Filippiineillä koulutus on selvemmin koko perheen yhteinen hanke. Maassa on sekä julkisia että yksityisiä kouluja, joiden olosuhteet ja opetuksen taso vaihtelevat suuresti. Julkinen koulutus on maksutonta esikoulusta lukioastetta vastaavaan Senior High School -vaiheeseen (luokat 11–12) saakka, mutta koulunkäynnistä aiheutuu perheille silti muita kustannuksia.
Julkisen koulutuksen rinnalla toimii laaja maksullisten yksityiskoulujen järjestelmä, jonka laatu vaihtelee vaatimattomasta huipputasoon. Halvalla on vaikea saada todella hyvää opetusta, mutta rahalla avautuvat ovet myös korkeatasoiseen koulutukseen. Filippiineillä koulun valinta onkin usein samalla päätös siitä, millaisiin sosiaalisiin piireihin ja tulevaisuuden mahdollisuuksiin lapsi pääsee käsiksi.
Hyvä koulutus voi merkitä vanhemmille vuosien taloudellista sitoutumista, jonka vaikutukset tuntuvat koko perheen arjessa. Yksityiskoulun valinta muistuttaa auton ostamista. Ensin vertaillaan opetussuunnitelmia, kampuksia ja akkreditointeja, sitten tarkastellaan lisävarusteita eli harrastuksia, kieliä ja koulukuljetuksia. Lopuksi huomataan, ettei parhaaseen malliin ollutkaan oikeastaan varaa.
Koululuokassa koko maailma
Kansainvälisen koulun ehkä merkittävin oppiaine ei löydy lukujärjestyksestä. Kun samassa luokassa istuu filippiiniläisiä, korealaisia, suomalaisia, amerikkalaisia, japanilaisia ja lapsia, joiden kotimaa vaihtuu vanhempien työkomennusten mukana, erilaisuudesta tulee tavallista.
Lapsi oppii varhain, ettei maailma puhu yhdellä kielellä, syö yhtä ruokaa eikä vietä samoja juhlapäiviä. Hän ei tarvitse monikulttuurisuusseminaaria, koska vieressä istuva paras ystävä on jo käytännön harjoitus. Samalla englannista tulee kieli, jolla eletään, riidellään, sovitaan ja kysytään, saako toisen eväistä maistaa.
Metro Manilan parhaissa kouluissa on kansainvälisesti tunnustettuja opinto-ohjelmia, jotka helpottavat siirtymistä maasta toiseen. Tämä on hyödyllistä perheelle, joka asuu tänään Manilassa ja ensi vuonna Suomessa – eikä vielä tiedä, saako jompikumpi vanhemmista kolmen vuoden päästä työtarjouksen Singaporesta. Suomalais-filippiiniläisissä perheissä tulevaisuuden postinumero on yhtä epävarma kuin Suomen eläkejärjestelmän tulevaisuus.
Koulu voi sijaita hieman kauempanakin kodista, jos koulumatkat saa järjestettyä järkevästi. Kimppakyydit ovat tässä kullanarvoisia. Parhaimmillaan ruuhkassa istuminen muuttuu lasten näkökulmasta yhteiseksi leikkihetkeksi, tarinankerronnaksi ja ystävyyssuhteiden rakentamiseksi. Aikuinen näkee liikennekaaoksen, lapsi näkee seikkailun.
Koulun tärkein tehtävä ei lopulta ole vain opettaa matematiikkaa tai kielioppia. Sen pitäisi auttaa lasta kasvamaan ihmiseksi, joka pärjää maailmassa ja mielellään myös viihtyy siellä. Siihen tavoitteeseen voi päästä hyvin erilaisia reittejä pitkin sekä Suomessa että Filippiineillä.
Kaksi kulttuuria ja kolmas todellisuus
Suomalais-filippiiniläinen perhe ei ole puoliksi suomalainen eikä puoliksi filippiiniläinen. Se on kokonaan oma maailmansa. Siinä kahdesta kulttuurista poimitaan vähitellen ne asiat, jotka sattuvat toimimaan. Toiveena on, ettei lapsesta kasva omassa yksiössään hiljaisuutta palvovaa suomalaista eikä vielä nelikymppisenäkään äidiltään lupaa kysyvää filippiiniläistä.
Ehkä juuri siinä piilee tällaisen perheen suurin vahvuus. Lapsella on juuret kahdessa maassa ja kaksi tapaa katsoa maailmaa – sekä ehkä kaikkein arvokkaimpana taitonaan ymmärrys siitä, ettei elämässä ole vain yhtä oikeaa vastausta.
Ja jos palataan alkuperäiseen kysymykseen siitä, kummassa maassa elämästä selviää hengissä, vastaus on lopulta yksinkertainen: Suomessa lapsen kasvattamiseen tarvitaan neuvola, joukko viranomaisia, seitsemän asiantuntijalausuntoa ja loputon määrä Kelan päätöksiä. Filippiineillä riittävät isoäiti, kuusi tätiä, kaksi kummia, yaya ja Neitsyt Marian suosiollinen myötävaikutus. Molemmissa maissa lapsesta kasvaa lopulta aikuinen – yleensä.
Samaa aihetta sivuten:
Suomi vai Filippiinit – Kummassa elämästä selviää hengissä? (Osa 1)
Ollako vai eikö olla? – Filippiineillä elämisen perusteista
Pohjoinen järjestys ja trooppinen joustavuus – Ulkosuomalaisen silmin
