Kun pohdimme, kummassa maassa on parempi asua – Suomessa vai Filippiineillä – emme oikeastaan vertaile kahta valtiota. Vertailemme kahta täysin erilaista käsitystä siitä, mitä elämä on, miten sitä pitäisi elää ja kuuluuko viraston aueta silloin, kun ovessa lukee.
Viime aikoina minulta on usein kysytty, kannattaako Filippiineille muuttaa ja olisiko siellä parempi elää kuin Suomessa. Molemmista maista riittää vahvoja mielipiteitä, mutta jos joku väittää löytäneensä kysymykseen lopullisen vastauksen, hänet kannattaa pitää turvallisen välimatkan päässä.
Tässä kirjoitussarjassa katsotaan, miltä tavallinen elämä tuntuu Suomessa ja Filippiineillä vuonna 2026. Puhumme rahasta, asumisesta, työstä, terveydenhuollosta, turvallisuudesta, liikenteestä ja byrokratiasta. Ja myös siitä oudosta hetkestä, jolloin huomaat toisen maan toimivan lähes kaikkien tuntemiesi sääntöjen vastaisesti – ja silti paremmin kuin sen kaiken järjen mukaan pitäisi.
On tietenkin selvää, ettei vajaan kuuden miljoonan asukkaan harvaan asuttua pohjoista valtiota voi kovin järkevästi verrata samoilla mittareilla noin 130 miljoonan ihmisen trooppiseen saarivaltioon. Suomessa helmikuussa voi jäätyä bussipysäkille, Filippiineillä huhtikuussa sulaa jo matkalla sinne.
Silti niitä vertaillaan. Ihmiset vain pitävät yksinkertaisista vastauksista mahdottomiin kysymyksiin ja kirjoittajan tehtäväksi jää sotkea asia ensin perusteellisesti ja ilmoittaa lopuksi, että kaikki riippuu näkökulmasta.
Maahanmuuttopolitiikka
Suomen ja Filippiinien maahanmuuttopolitiikan vertaaminen on kuin vertailisi kahta ovea. Suomessa ovi avautuu sähköisesti vasta, kun olet todistanut henkilöllisyytesi, toimeentulosi ja sen, ettet aio rakentaa ydinvoimalaa rivitaloasuntoosi. Filippiineillä ovi on jo valmiiksi raollaan, sisältä kuuluu musiikkia ja joku huikkaa: ”Odota hetki, syön ensin.”
Suomalainen maahanmuuttobyrokratia muistuttaa hyvin organisoitua sotaharjoitusta. Jokainen liite synnyttää uuden liitteen, joka tarvitsee todistuksen siitä, että edellinen liite oli todella liite. Viranomaiset eivät varsinaisesti epäile sinua – he vain haluavat varmistaa, ettet aiheuta ongelmia itsellesi, yhteiskunnalle tai vahingossa käynnistä tapahtumaketjua, joka päättyy Norjan evakuointiin.
Silti suomalaisessa järjestelmässä on jotain lohdullista. Kun lupa lopulta myönnetään, se todella tarkoittaa jotain. Se ei ole pelkkä leima passissa, vaan pääsylippu yhteiskuntaan, jossa elämäänsä voi rakentaa melko vakaiden ja ennustettavien sääntöjen varaan. Prosessi vain saattaa kuluttaa enemmän henkistä energiaa kuin kolme marraskuuta peräkkäin.
Filippiineillä tunnelma on toinen. Maahanmuuttobyrokratia ei aina tunnu sääntöjen ohjaamalta prosessilta, vaan pikemminkin joukolta ihmisiä, jotka yrittävät yhdessä keksiä, miten juuri tämä asia tällä kertaa saataisiin ratkaistua.
Suomessa virkailija katsoo ensin papereita ja sitten sinua. Filippiineillä hän katsoo ensin sinua, sitten papereita, kollegaa, puhelinta, seinäkelloa ja televisiota. Hetken kuluttua hän palaa papereihisi aivan kuin mitään sivupolkua ei olisi koskaan ollutkaan.
Filippiiniläisen byrokratian epävirallinen käyttöjärjestelmä on ”kyllä tämä jotenkin järjestyy”. Yleiset lait, säännöt ja ohjeet löytyvät kyllä internetistä, ja neuvoja voi hakea Facebook-ryhmistä ja nykyään tekoälyltäkin, mutta juuri sinun tilanteeseesi sopivaa lopullista vastausta ei tunnu tietävän kukaan. Asiointi vaatii kärsivällisyyttä, tilannetajua ja ennen kaikkea kykyä hyväksyä, että tänään oikea vastaus voi olla toinen kuin eilen.
Elintaso
Elintaso on sana, jonka suomalainen lausuu samalla vakavuudella kuin lääkäri kolesteroliarvon. Sitä mitataan ostovoimalla, palvelujen saatavuudella ja sillä, kuinka monta neliötä ihmisellä on varaa pitää lämpimänä tammikuussa.
Näillä mittareilla Suomi pärjää yleensä hyvin. Hanasta tulee puhdasta vettä, sähkökatko aiheuttaa ylimääräisen uutislähetyksen ja bussin myöhästymistä mitataan minuuteissa. Kadulla voi kävellä rauhassa ilman, että kukaan yrittää myydä grillattua banaania tai laturia, joka on sähköteknisesti enemmän mielipide kuin tuote.
Kaikki on siistiä, turvallista ja hyvin organisoitua. Joskus jopa niin täydellisen hallittua, että alkaa epäillä elävänsä käyttöohjekirjan sisällä. Ihmiset luottavat viranomaisiin enemmän kuin sukulaisiinsa ja päivän suurin yllätys saattaa olla se, että naapuri tervehtii rappukäytävässä.
Filippiineillä elintason käsite muuttuu monimutkaisemmaksi. Ihminen voi tilastojen mukaan elää kaukana köyhyysrajan alapuolella, mutta silti syödä tuoretta ruokaa, viettää suuren osan päivästään muiden seurassa ja vaikuttaa ulkopuolisen silmin hämmästyttävän tyytyväiseltä elämäänsä. Filippiiniläiset eivät ehkä aina pysty hallitsemaan ympäristöään tai olosuhteitaan, mutta he ovat mestareita sopeutumaan niihin ja selviytymään niiden keskellä.
Sopeutumista helpottaa raha, joka toimii Filippiineillä eräänlaisena henkilökohtaisena hyvinvointialueena: se tarjoaa sähköä, vettä ja turvallisuutta – ja tarvittaessa vielä joku selvittämään, miksi mikään niistä ei juuri tänään toimi. Jos lompakossa riittää potkua hyvään asuntoon, ilmastointiin, laadukkaaseen terveydenhuoltoon ja muihin arjen tarpeisiin, elintaso voi nousta helposti Suomea korkeammalle – ainakin siihen asti, kun internet päättää palata hetkeksi 1990-luvulle.
Suomi tarjoaa kellontarkkaa järjestelmällisyyttä, jossa viikon suurin kynnyskysymys on lumitöiden määrä tai kesken loppunut kahvimaito. Filippiineillä päivä voi hetkessä muuttua komediaksi, tragediaksi tai sukujuhlaksi. Kun Suomessa arki rakennetaan yllätysten ehkäisemiseksi, Filippiineillä yllätys on ainoa asia, joka on suunniteltu etukäteen.
Työllistyminen ja työmarkkinat
Työ on asia, jonka ympärille kokonaiset kansakunnat rakentavat identiteettinsä. Suomessa uusi tuttavuus ei yleensä kysy ensimmäisenä, kuka olet, vaan mitä teet työksesi. Filippiineillä työ on useimmille enemmän luovaa selviytymistä kuin selkeä ammattinimike.
Jos vakituista työtä ei löydy, joku alkaa myydä barbecue-vartaita, avaa sari-sari-kioskin, ajaa Grab-taksia, pyörittää Facebook-kauppaa tai lähtee Dubaihin siirtotyöläiseksi. Työttömyys ei siis aina tarkoita toimettomuutta, vaan joskus lähinnä sitä, ettei kukaan oikein tiedä, mikä ammattinimikkeesi pitäisi olla.
Suomessa monissa ammateissa vaaditaan tutkintoja, pätevyyksiä ja sertifikaatteja niin pitkä lista, että itse työn osaaminen saattaa jäädä sivuseikaksi – kunhan ihmisellä on paperi siitä, että hänen pitäisi osata se. Työnhaku puolestaan on kansallinen kestävyyslaji: hakemus, videohaastattelu, Teams-haastattelu, persoonallisuustesti, soveltuvuusarvio ja lopuksi sähköposti, jossa kerrotaan, että valitettavasti tällä kertaa tehtävään valittiin hakija, joka oli jo valmiiksi talossa töissä.
Suomessa vakituinen työsuhde on kuin turvallinen panssariajoneuvo. Palkka tulee ajallaan, lomista pidetään kiinni ja työntekijän oikeuksia vartioidaan tarkasti. Jos et kuitenkaan mahdu valmiiseen lokeroon, järjestelmä saattaa lähettää sinut kurssille oppimaan digitaalista työnhakua, vaikka todellinen ongelmasi olisi se, että olet tehnyt töitä pidempään kuin kurssin vetäjä on ollut elossa.
Filippiineillä vakituinenkin työntekijä voi olla moniosaaja, joka pyörittää iltaisin verkkokauppaa ja auttaa viikonloppuna sukulaisten yrityksessä – ja ilmestyä silti maanantaiaamuna hymyillen töihin tavalla, joka saisi suomalaisen työhyvinvointikonsultin hakeutumaan terapiaan.
Verotus
Suomessa verotus on kuin pitkä talvi: se tulee varmasti eikä siitä juuri neuvotella. Tulovero, arvonlisävero, kiinteistövero, perintövero, varainsiirtovero, ajoneuvovero, valmisteverot… pitävät huolen siitä, ettei kansalainen vahingossa pääse unohtamaan olevansa osa yhteiskuntaa. Jos veroista saisi bonuspisteitä, suomalaiset lentäisivät bisnesluokassa loppuelämänsä.
Vastineeksi saa kuitenkin vielä toistaiseksi aika paljon: terveydenhuoltoa, koulutusta, kirjastoja, teitä, pelastuspalveluja ja sen lohdullisen tunteen, että yhteiskunta yrittää ottaa kopin, kun elämä lyö muullakin kuin lisäveroilla. Haittapuoli tulee palkkapäivänä, kun katsoo palkkalaskelmaa ja alkaa pohtia, kumpi tässä kuussa oikeastaan kävi töissä – minä vai verottaja.
Filippiineillä verotus muistuttaa trooppista sadekuuroa. Joskus sitä tulee kaatamalla, joskus tuskin lainkaan, ja välillä et ole täysin varma, osuiko sade juuri sinun tontillesi. Veroprosentit ovat Suomea alhaisemmat, mutta olennaista on se, mitä muuta joutuu maksamaan verojen lisäksi.
Suuremmissa kaupungeissa hyvä terveydenhuolto, laadukkaat koulut, kattavat vakuutukset, turvallinen asuminen ja monet muut arkea helpottavat palvelut ovat kyllä saatavilla – kunhan lompakkosi osallistuu keskusteluun. Vähitellen huomaat rakentaneesi itsellesi yksityisen hyvinvointivaltion, jonka ainoa veronmaksaja olet sinä.
Kirjoitussarjan seuraavassa osassa vertaillaan sosiaaliturvaa, hallintoa ja politiikkaa. Miten ne helpottavat tai vaikeuttavat maahanmuuttajan arkea – ja miksi sama järjestelmä voi toiselle olla pelastus ja toiselle painajainen. Ja ennen kaikkea: kummassa maassa valtio on sinua varten – ja kummassa sinä alat vähitellen epäillä olevasi olemassa valtiota varten?
Samaa aihetta sivuten:
