Kun pohdimme, kummassa maassa on parempi asua – Suomessa vai Filippiineillä – emme oikeastaan vertaile kahta valtiota. Vertailemme kahta täysin erilaista käsitystä siitä, mitä elämä on, miten sitä pitäisi elää ja kuuluuko viraston aueta silloin, kun ovessa lukee.
Viime aikoina minulta on kysytty yhä useammin, kannattaako Filippiineille muuttaa ja onko siellä parempi asua kuin Suomessa. Kysymykseen on suunnilleen yhtä helppo uskottavasti vastata kuin siihen, mikä on maailman paras uskonto tai ruoka. Molemmista löytyy vahvoja mielipiteitä, mutta jos joku väittää löytäneensä lopullisen vastauksen, hänet kannattaa pitää turvallisen välimatkan päässä.
Tässä kirjoitussarjassa katsotaan, miltä tavallinen elämä näyttää ja ennen kaikkea tuntuu näissä kahdessa maassa vuonna 2026. Puhumme rahasta, asumisesta, työstä, terveydenhuollosta, turvallisuudesta, liikenteestä, byrokratiasta ja siitä oudosta hetkestä, jolloin huomaat kotimaasi toimivan kaikkien tuntemiesi sääntöjen vastaisesti – ja silti paremmin kuin pitäisi.
On tietenkin selvää, ettei vajaan kuuden miljoonan asukkaan harvaanasuttua pohjoista valtiota, jossa elämä kulkee vuodenaikojen tahdissa, voi kovin järkevästi verrata samoilla mittareilla noin 130 miljoonan ihmisen trooppiseen saarivaltioon. Suomessa helmikuussa voi jäätyä bussipysäkille, Filippiineillä huhtikuussa sulaa jo matkalla sinne.
Silti niitä vertaillaan. Ihmiset vain pitävät yksinkertaisista vastauksista mahdottomiin kysymyksiin ja kirjoittajan tehtäväksi jää sotkea asia ensin perusteellisesti ja ilmoittaa lopuksi, että kaikki riippuu näkökulmasta.
Maahanmuuttopolitiikka
Suomen ja Filippiinien maahanmuuttojärjestelmien vertaaminen on kuin vertailisi kahta ovea. Suomessa ovi avautuu sähköisesti sen jälkeen, kun olet todistanut henkilöllisyytesi, toimeentulosi ja sen, ettet aio rakentaa ydinvoimalaa rivitaloasuntoosi. Filippiineillä ovi on jo valmiiksi raollaan. Sisältä kuuluu musiikkia ja joku huikkaa: ”Odota hetki, syön ensin.”
Suomalainen maahanmuuttobyrokratia muistuttaa hyvin organisoitua sotaharjoitusta. Jokainen liite synnyttää uuden liitteen, joka tarvitsee todistuksen siitä, että edellinen liite oli todella liite. Viranomaiset eivät varsinaisesti epäile sinua – he vain haluavat varmistaa, ettet aiheuta ongelmia itsellesi, yhteiskunnalle tai mahdollisesti koko pohjoiselle pallonpuoliskolle.
Silti suomalaisessa järjestelmässä on jotain lohdullista. Kun lupa lopulta myönnetään, se todella tarkoittaa jotain. Se ei ole pelkkä leima passissa, vaan pääsylippu yhteiskuntaan, jossa elämäänsä voi rakentaa melko vakaiden ja ennustettavien sääntöjen varaan. Prosessi vain saattaa kuluttaa enemmän henkistä energiaa kuin kolme marraskuuta peräkkäin.
Filippiineillä tunnelma on toinen. Byrokratia ei aina tunnu koneistolta vaan joukolta ihmisiä, jotka yrittävät yhdessä keksiä, miten käsillä oleva asia tällä kertaa ratkaistaan. Suomessa virkailija katsoo ensin papereita ja sitten sinua. Filippiineillä hän katsoo ensin sinua, sitten papereita, kollegaa, puhelinta, seinäkelloa ja televisiota. Lopulta hän kysyy, missä asut, huomaa tätinsä asuvan samalla alueella, kertoo tämän serkun pitävän siellä sari-sari-kauppaa ja palaa hetken kuluttua asiaasi aivan kuin mitään sivupolkua ei olisi koskaan ollutkaan.
Filippiiniläisen byrokratian epävirallinen käyttöjärjestelmä on ”kyllä tämä jotenkin järjestyy” – ja hämmästyttävän usein järjestyykin. Yleiset lait, säännöt ja ohjeet löytyvät kyllä internetistä, ja neuvoja voi hakea Facebook-ryhmistä ja nykyään tekoälyltäkin, mutta juuri sinun tilanteeseesi sopivaa lopullista vastausta ei tunnu tietävän kukaan. Asiointi vaatii kärsivällisyyttä, tilannetajua ja ennen kaikkea kykyä hyväksyä, että tänään oikea vastaus voi olla toinen kuin eilen.
Elintaso
Elintaso on sana, jonka suomalainen lausuu samalla vakavuudella kuin lääkäri kolesteroliarvon. Sitä mitataan ostovoimalla, palveluilla ja sillä, kuinka monta neliötä ihmisellä on varaa pitää lämpimänä tammikuussa.
Näillä mittareilla Suomi pärjää tietenkin erinomaisesti. Hanasta tulee puhdasta vettä, sähkökatko on uutinen ja bussin myöhästymistä mitataan yleensä minuuteissa eikä vuorokaudenajoissa ja yhteiskunta yrittää parhaansa mukaan varmistaa, ettei kukaan putoa kokonaan kyydistä. Kadulla voi kävellä rauhassa ilman, että kukaan yrittää myydä grillattua banaania tai laturia, joka on sähköteknisesti enemmän mielipide kuin tuote.
Kaikki on siistiä, turvallista ja hyvin organisoitua. Joskus jopa niin täydellisen hallittua, että alkaa epäillä elävänsä käyttöohjekirjan sisällä. Ihmiset luottavat viranomaisiin enemmän kuin naapureihinsa ja päivän suurin yllätys saattaa olla se, että naapuri tervehtii rappukäytävässä.
Filippiineillä elintason käsite muuttuu hankalammaksi. Ihminen voi olla tilastojen mukaan köyhä kuin kirkonrotta mutta silti syödä tuoretta ruokaa, viettää suuren osan päivästään muiden seurassa ja näyttää ulkopuolisen silmin hämmästyttävän tyytyväiseltä elämäänsä. Filippiiniläiset eivät ehkä hallitse ympäristöään, mutta he hallitsevat siinä selviytymisen taidon.
Raha ratkaisee Filippiineillä paljon. Jos tulot riittävät hyvään asuntoon, ilmastointiin ja laadukkaaseen terveydenhuoltoon, elintaso voi olla suorastaan ylellinen – ainakin siihen asti, kun sähköt katoavat, vesihanasta alkaa tulla pelkkää ilmaa ja internet palaa hetkeksi 1990-luvulle.
Suomi tarjoaa kellontarkkaa järjestelmällisyyttä, jossa viikon suurin kynnyskysymys on lumitöiden määrä tai loppunut kahvimaito. Filippiineillä päivä voi hetkessä muuttua komediaksi, tragediaksi, sukujuhlaksi tai sähkökatkoksi. Kun Suomessa arki rakennetaan yllätysten ehkäisemiseksi, Filippiineillä yllätys on ainoa asia, joka on suunniteltu etukäteen.
Työllistyminen ja työmarkkinat
Työ on asia, jonka ympärille kokonaiset kansakunnat rakentavat identiteettinsä. Suomessakaan uusi tuttavuus ei yleensä kysy ensimmäisenä, kuka olet, vaan mitä teet työksesi. Filippiineillä työ on useimmille enemmän luovaa selviytymistä kuin ammattinimike.
Jos vakituista työtä ei löydy, joku myy barbecue-vartaita, avaa sari-sari-kioskin, ajaa Grabia, pyörittää Facebook-kauppaa tai lähtee Dubaihin töihin. Työttömyys ei siis aina tarkoita toimettomuutta, vaan joskus lähinnä sitä, ettei kukaan oikein tiedä, mikä ammattinimikkeesi voisi olla.
Suomalaiset työmarkkinat muistuttavat tarkasti järjestettyä lokerikkoa. Useimmissa ammatissa vaaditaan tutkintoja, pätevyyksiä ja sertifikaatteja niin pitkä lista, että itse työn osaaminen saattaa jäädä sivuseikaksi – kunhan ihmisellä on paperi siitä, että hänen pitäisi osata se.
Työnhaku puolestaan on kansallinen kestävyyslaji: hakemus, videohaastattelu, Teams-haastattelu, persoonallisuustesti, soveltuvuusarvio ja lopuksi sähköposti, jossa kerrotaan, että valitettavasti tällä kertaa tehtävään valittiin hakija, joka oli jo valmiiksi talossa töissä.
Vakituinen suomalainen työsuhde voi parhaimmillaan olla turvallinen kuin panssariajoneuvo. Palkka tulee ajallaan, lomat ovat olemassa ja työntekijän oikeuksia vartioidaan tarkasti. Jos et kuitenkaan mahdu valmiiseen lokeroon, järjestelmä saattaa lähettää sinut kurssille oppimaan digitaalista työnhakua, vaikka todellinen ongelmasi olisi se, että olet tehnyt töitä pidempään kuin kurssin vetäjä on ollut elossa.
Filippiineillä jonkinlaista työtä tai toimeentuloa voi löytyä hämmästyttävistä paikoista. Tänään olet työhaastattelussa, huomenna univormussa ja perjantaina huomaat hoitavasi markkinointia, varastoa, asiakaspalvelua ja pomon serkun häitä. Työnkuva ei ole niinkään dokumentti kuin mielentila, jota tarkennetaan tarvittaessa sen mukaan, kuka sattui sinä aamuna jäämään tulematta töihin.
Filippiiniläisten työteliäisyys ja joustavuus hämmästyttävät. Yksi ihminen voi tehdä useampaa työtä, pyörittää verkkokauppaa iltaisin ja auttaa viikonloppuna sukulaisten yrityksessä – ja ilmestyä maanantaiaamuna hymyillen töihin tavalla, joka saisi suomalaisen työhyvinvointikonsultin hakeutumaan terapiaan.
Verotus
Nyt päästään lompakkoon. Verotus on se hetki, jolloin valtio katsoo sinua lempeästi silmiin ja kysyy: ”Rakastatko yhteiskuntaasi niin paljon, että antaisit meille vielä vähän lisää rahaa?”
Suomessa verotus on kuin pitkä talvi: se tulee varmasti eikä siitä juuri neuvotella. Tulovero, arvonlisävero, kiinteistövero, perintövero, varainsiirtovero, ajoneuvovero ja valmisteverot pitävät huolen siitä, ettei kansalainen vahingossa pääse unohtamaan olevansa osa yhteiskuntaa. Jos veroista saisi bonuspisteitä, suomalaiset lentäisivät bisnesluokassa loppuelämänsä.
Vastineeksi saa kuitenkin vielä toistaiseksi aika paljon: terveydenhuoltoa, koulutusta, kirjastoja, teitä, pelastuspalveluja ja sen lohdullisen tunteen, että yhteiskunta yrittää ottaa kopin, jos elämä lyö sinua muullakin kuin lisäveroilla. Haittapuoli tulee palkkapäivänä, kun katsoo palkkalaskelmaa ja alkaa pohtia, kumpi tässä kuussa oikeastaan kävi töissä – minä vai verottaja.
Filippiineillä verotus muistuttaa trooppista sadekuuroa. Joskus sitä tulee kaatamalla, joskus tuskin lainkaan, ja välillä et ole täysin varma, osuiko sade juuri sinun tontillesi. Veroprosentit ovat Suomea alhaisemmat, mutta olennaista on se, mitä muuta joutuu maksamaan verojen lisäksi.
Hyvä terveydenhuolto, laadukas koulu, vakuutukset, turvallinen asuminen ja monet muut arkea helpottavat asiat ovat saatavilla – kunhan lompakko osallistuu keskusteluun. Vähitellen huomaat rakentaneesi itsellesi yksityisen hyvinvointivaltion, jonka ainoa veronmaksaja olet sinä.
Seuraavassa osassa vertaillaan sosiaaliturvaa, hallintoa ja politiikkaa. Miten ne helpottavat tai vaikeuttavat maahanmuuttajan arkea – ja miksi sama järjestelmä voi toiselle olla pelastus ja toiselle painajainen. Ja ennen kaikkea: kummassa maassa valtio on sinua varten – ja kummassa sinä alat vähitellen epäillä olevasi olemassa valtiota varten?
Samasta aiheesta:
