Kun Suomessa ilma on sakeana kolmikantaa, porrastusta, suojaosia, indeksijarruja ja kiky-maksuja, löytyisikö Filippiineiltä joku aktiivisempi malli suomalaiselle työnhakijalle?
Suomalainen media on usean vuoden ajan hehkuttanut ihmisiä, jotka ovat jättäneet kaiken ja muuttaneet ulkomaille etsimään jotain, mitä he eivät ole löytäneet kotimaastaan, yleensä itseään. Heidät kuvataan rohkeina arjen sankareina, jotka ovat uskaltaneet hypätä työelämän oravanpyörästä.
Vaikka he ovat sanoneet itsensä irti suomalaisesta työelämästä, elämän yleismaailmalliset realiteetit eivät muutu maata vaihtamalla. Itsensä elättäminen tulee jossain vaiheessa eteen rohkeimmallekin itsensä etsijälle. Näitä nykyajan sankareita on viime aikoina alkanut saapua yhä useammin myös Filippiineille.
Saan heiltä usein kyselyitä, joiden perussisältö on: Miten ja mistä löydän Filippiineiltä itselleni sellaista työtä, jolla voisi elättää itsensä? Jos pystyisin asiassa auttamaan, olisin jo laittanut sellaisen palvelun pystyyn, sillä kyselyiden perusteella tarvetta ja asiakkaita olisi paljon. Tässäkin kirjoituksessa aihetta käsitellään vain yleisesti, ei käytännön ohjeita eikä työpaikkoja tarjoten.
Perse edellä kuuhun
Suomalainen työntekijä joutuu Filippiineillä työmarkkinoille, jonka realiteetit ja lainalaisuudet ovat toisin kuin kotimaassa. Suuressa maassa suomalaisen työnhakijan on haastavaa tarjota sellaista lisäarvoa, kokemusta ja osaamista, jota ei maassa olisi jo ennestään tai jonka toinen ulkomaalainen maahanmuuttaja voi tehdä paremmin ja halvemmalla.
Filippiiniläisen työnantajan näkökulmasta suomalaisen työntekijän palkkaus on riski; häntä ja hänen taustaansa ei tunneta, hänellä ei ole paikallista sukulaisten tarjoamaa sosiaalihuoltoverkostoa, ei kielen ja kulttuurin tuntemusta eikä omakohtaista kokemusta paikallisen työelämän realiteeteista. Hänellä voi myös olla vaikeuksia ymmärtää ja hyväksyä työelämää ohjaavan lainsäädännön ja sen käytännön soveltamisen välistä ristiriitaa.
Ne, jotka työskentelevät tai ovat joskus työskennelleet perusfilippiiniläisessä yrityksessä, tietävät kuinka kova pala nieltäväksi niiden yrityskulttuuri on suomalaiseen työpaikkademokratiaan tottuneelle työntekijälle. Palkka, lomat ja edut neuvotellaan kohdalleen ota tai jätä pohjalta eikä pääluottamusmies tule tarjoamaan alan ammattiliiton jäsenyyttä ja saavutettuja etuja.
Se, että useimmat suomalaiset eivät halua elää kuten paikalliset työläiset, rajaa heidät ulos perustyömarkkinoilta. Palkkataso perustöissä on niin alhainen, että ilman paikallisen perheen ja sukulaisten tukea ja yhteistaloudessa asumista on vaikea tulla toimeen vaikka kiristäisi oman taloudenpidon köyhyysrajan alapuolelle.
Monissa paremmin palkatuissa ammateissa ammattisääntelytoimikunnan (Professional Regulation Commission) myöntämästä toimilupalisenssistä tulee myös punainen kortti. Sen saa suorittamalla alan koulutuksen jälkeen testin, joka pätevöittää harjoittamamaan opiskeltua ammattia, kuten lääkäri, insinööri, asianajaja, opettaja, kiinteistövälittäjä… Suomalainen ammatinharjoittaja ei tällaista lisenssiä voi saada, koska Suomi ei tunnusta filippiiniläisiä ammattitutkintoja, joten vastavuoroisuusperiaatteen mukaisesti niin ei tee Filippiinitkään.
Hyvin suunniteltu, kokonaan tekemättä
Kun suomalainen muuttaa Filippiineille, hän tekee sen harvoin pelkästään työn takia. Yleensä suomalaiset päättävät ensin muuttaa Filippiineille ja vasta sitten miettiä, kuinka siellä pärjää.
Ennen muuttoa on hyvä pohdiskella länsimaalaisten maahanmuuttajan ikiaikaista nyrkkisääntöä: Tienaa rahat jossakin muualla ja kuluta ne Filippiineillä. Näinhän useimmat filippiiniläisetkin perheet toimivat; osa perheenjäsenistä lähtee siirtotyöläisiksi ulkomaille, mistä he lähettävät rahaa kotimaahansa.
Suurin osa maassa osa-aikaisesti asuvista suomalaistakin toteuttaa tätä mallia, ja yleensä kaikki menee hyvin niin kauan kuin tulorahoitus ulkomailta rullaa. Tämä on suositeltava malli, jos sen kokee mielekkääksi suhteessa omaan elämäntilanteeseen ja resursseihin, koska se vapauttaa työn hakemisen ja tekemisen ikeestä, haasteista ja riskeistä.
Toinen hieman samalainen ”totuus” on, että sijoitat Filippiineille vain sen summan, jonka olet valmis menettämään. Tuossakin sanonnassa on tilastolista totuutta mukana, mutta niin ei välttämättä tarvitse käydä. Mitä pidempään maassa asuu ja työskentelee, sitä enemmän oppii siitä, miten ja mihin täällä tienatut tai maahan tuodut pesot voi sijoittaa tuottavasti kohtuullisilla riskeillä.
Koska nyrkkisäännöt ja yleiset totuudet pätevät kaikkiin muihin, suomalainen ei niistä lannistu, eikä pidäkään, vaan lähtee hakemaan töitä uudesta kotimaastaan. Jotkut tekevät sen etukäteen ennen muuttoa, toiset vasta paikan päällä, ja on joukossa niitäkin, jotka havahtuvat asiaan, kun mukaan lähteneet säästöt ovat loppuneet.
Ei kukaan ole Matti eikä Teppo syntyessään
Filippiineillä ei ole TE-keskusta eikä kunnallisia työnvälityspalveluita, mutta sitäkin enemmän kaupallisia online-portaaleja ja -sivustoja, joissa avoimien työpaikkojen ympärillä käy melkoinen kuhina, koska työvoiman tarjonnasta ei ole puutetta. Suomalaiselle työnhakijalle niistä ei ole juurikaan hyötyä tosielämän työnhaussa.
Kun kuuntelee Filippiineille työllistyneiden suomalaisten tarinoita, jokaisella heistä on jokin yksilöllinen tekijä, joka ei useinkaan liity millään tavalla työnhakemiseen, vaan on toiminut eräänlaisena katalyyttinä, jotka on mahdollistanut työllistymisen.
Suurin osa Filippiineillä itsensä elättävistä suomalaisista on löytänyt työnsä ja toimeentulonsa omien henkilökohtaisten verkostojensa ja resurssiensa kautta. Ei ole olemassa mitään sellaista selkeää ohjeistusta ja yleissitovuutta, joka johdattaisi suomalaisen työnhakijan työelämään.
Filippiineillä, kuten kaikissa muissakin ei-länsimaisissa maissa, ulkomaalaisille työntekijöille on kaksi kastia: Ne, jotka elävät maassa ulkomaisen työnantajan tarjoamalla täydellä turvalla ja kovalla palkalla ja ne, jotka toimivat paikallisen todellisuuden säännöillä ja todellisuudessa.
Kolme pointtia ja lisänumero
Filippiineillä työskentelevät suomaiset elättävät itsensä ja perheensä karkeasti ottaen neljällä eri tavalla:
He ovat töissä paikallisissa yrityksissä, jonka yleensä osaomistaa ulkomaalainen yrittäjä. Osa työskentelee filippiiniläisomisteisissa yrityksissä, esimerkiksi turismiin liittyvissä töissä, joissa paikallisen työelämän julmimmat lainalaisuudet eivät heti pääse viemään työn iloa.
Suomalaisia työskentelee myös monikansallisissa yrityksissä ja organisaatioissa sekä diplomaatti- ja asiantuntijatehtävissä. Tällaisiin töihin ja tehtäviin palkkaus tapahtuu kansainvälisten headhunting rekrytointipalveluiden ja/tai omien henkilöstöresurssiosastojen kautta, eikä niissä työskentelevien tarvitse juurikaan olla tekemisissä paikallisten työmarkkinoiden kanssa.
Etätyömahdollisuuksien lisääntyminen ja sitä tukevan teknologian kehittyminen on mahdollistanut yhä useammalle suomalaiselle mahdollisuuden tehdä etätöitä Filippiineiltä käsin ulkomaalaiselle työnantajalle. Useimmat heistä työskentelevät freelancerina ja pärjäävät hyvin, toiset huonommin.
Suurin osa Filippiineillä vakinaisesti asuvista suomalaisista elättää itsensä yrittäjänä. Oman yrityksen perustaminen on myös monelle maahan muuttavalle suomalaiselle se realistisin ja realistisin työllistymismahdollisuus.
Yrittänyttä ei laiteta
Kuten Tove Jansson on todennut: ”Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut onnelliseksi.” Erityisen todeksi lausahdus muuttuu, kun suomalainen aloittaa yritystoiminnan Filippiineillä.
Vaikka olisit kuinka ammattitaitoinen autonasentaja, kirvesmies tai rakennusmies, filippiiniläinen työntekijä tekee sellaiset työt paljon halvemmalla ja pienemmällä riskillä työnantajalle. Tilanne kuitenkin muuttuu, jos suomalainen ammattilainen perustaa oman yrityksen, kouluttaa siihen mukaan muutaman paikallisen osaajan ja alkaa kilpailemaan markkinoilla, missä laatua arvostavia asiakkaita on riittävästi.
Tällainen oman ammatillisen osaamisen kaupallistaminen on hankala ja riskialtis tie, mutta voi mahdollistaa itsensä elättämisen lisäksi myös perheen ylisukupolvisen yrittäjyyden ja parhaimmillaan myös lottokupongin vaurastumiseen. Yrityksen perustamiseen suomalainen tarvitsee paikallisen kumppanin, yleensä oma puoliso, joka käytännössä toimii ainakin nimellisesti yrittäjänä perheyrityksen juridisten muodollisuuksien täyttämiseksi.
Lähes kaikki ulkomaalaisten perustamat omaan työhön perustuvat yritykset – baarit, remonttiliikkeet, vuokraamot, majatalot, maatilat, yms. – ovat menestyneet vain siellä, missä on riittävästi heidän tarjoamilleen palveluille ja tuotteille maksukykyistä asiakaskuntaa. Käytännössä se onnistuu vain turistikohteissa ja suurimmissa kaupungeissa.
Unelmointi ja haaveet eivät ole voittava yhdistelmä yritystoimintaa pohtivalle maahanmuuttajalle. Jos ei ole pitänyt baaria tai ravintolaa kotimaassa tai jossain muualla, unelma sellaisen perustamisesta ja sillä elämisestä maapallon toisella puolella vieraassa kulttuurissa ei tarjoa kovin kirkkaasti valaistua polkua menestykseen.
Kuten muuallakin maailmassa, onnistuminen yritystoiminnassa vaatii kovaa työtä, vahvaa asennetta, todellista osaamista ja hyvää tuuria. Pitkäkestoinen yrittäjyys edellyttää myös kulttuurin ja tapojen tuntemusta, ja oman opitun tavan hyödyntää ulkomaalaisuutta.
Lisää yrityksen perustamisesta Filippiineillä: Hyvä yritys – Startup-pöhinää Filippiineillä
Aloittamista vaille valmis
Kaikista olennaisin asia työpaikan etsimisessä on se, että aloittaa sen. Haaveilusta ei kerry kummoista palkkaa eikä unelmointi omasta yrityksestä luo kummoista kassavirtaa.
Jos suomalaisesta oravanpyörästä aikoo hypätä Filippiineille, niin muiden – myös minun – ohjeistuksiin tulee suhtautua varauksella, sillä kenenkään kokemus ei toimi yleispätevänä ohjeistuksena muille. Jokaisella meistä on suuria eroja henkilökohtaisissa lähtökohdissa, edellytyksissä ja resursseissa työllistyä, ja Filippiinien todellisuudessa niiden merkitys korostuu paljon enemmän kuin Suomen tappiin saakka säädellyillä työmarkkinoilla.
Suomalainen työntekijä ja yrittäjä on aina hyvin erilaisessa asemassa kuin paikalliset työntekijät ja yrittäjät. Työmarkkinoilla positiivinen ja negatiivinen syrjintä ja eriarvoisuus on suoraa ja selkeää. Sellaisessa maailmassa navigoimaan oppiminen on myös yksi pitkäaikaisen työuran ja yrittämisen edellytyksistä.
Lopuksi tulee muistaa, että filippiiniläiset antavat suomalaiselle työntekijälle ja yrittäjälle paljon anteeksi ja suhtautuvat ymmärtäväisesti pikku kömmähdyksiin. Turha jäykistely ja paikallisen kulttuurin orjallinen kopiointi eivät yleensä johda mihinkään. Filippiinien työmarkkinoillakin oma persoonallisuus, halu tehdä työtä ja sopeutuminen vallitsevaan todellisuuteen ovat tekijöitä, jotka avaavat portit työelämään.
