Pelko on tehokkain politiikan edistäjä ja pakko on toimivin kotouttaja. Jos niitä sovelletaan pakolaisongelmiin, saadaan nopeita ratkaisuja, mutta tuomareilta ei heru tyylipisteitä.
Kun Suomi saivartelee siitä, miten se pystyy valvomaan omia rajojaan ja kuinka monta turvapaikanhakijaa on pakolaisongelma, katsotaanpa kuinka turvapaikanhakijoiden oikeudet ja kansallinen turvallisuus kohtaavat Filippiineillä.
Yhdistyneiden Kansakuntien pakolaisjärjestö (United Nations High Commissioner for Refugees) on pitkään ylistänyt Filippiinejä sen vahvasta humanitaarisesta perinteestä ja suhtautumisesta kansainvälisiin turvapaikanhakijoihin ja pakolaisiin. Filippiinit tarjoaakin opettavaisen näkökulman maille, joissa turvapaikanhakijoista ja pakolaisuudesta on muodostumassa kansallinen ongelma.
Kun muu ei auta, Filippiinit auttaa
Filippiineillä on ansiokas historia tarjota apua suuriin humanitäärisiin kriiseihin ja järjestää vainotuille tilapäistä turvaa silloin, kun tarve on ollut suurin. Saariston asukkaiden luontainen vieraanvaraisuus ja kristillinen auttamisen perinne ovat hetkeksi löytäneet toisensa muun muassa seuraavissa kansanvälisissä kriiseissä.
Valkoisten venäläisten ensimmäinen ryhmä: Filippiinit vastaanotti ensimmäisen poliittisiksi pakolaisiksi luokiteltavan ryhmän vuonna 1922, kun 800 ”valkoista venäläistä” pakeni Vladivostokista laivoilla ”punaisten venäläisten” terroria. Kenraalikuvernööri Leonard Wood, joka tuolloin hallitsi Yhdysvaltain siirtomaata, myönsi heille väliaikaisen turvapaikan.
Kenraalikuvernööri neuvotteli henkilökohtaisesti Yhdysvaltain hallituksen kanssa sopimuksen, jossa 526 venäläistä pääsi jatkamaan matkaa San Franciscoon, missä heille myönnettiin Yhdysvaltain kansalaisuus. Loput pakolaisista lähtivät Australiaan tai jäivät Filippiineille.
Natsihallintoa paenneet juutalaiset: Filippiinit vastaanotti jo ennen toista maailmansotaa tuhat kaksisataa juutalaista natsi-Saksasta. Elokuussa 1937 presidentti Quezon antoi julistuksen, jossa hän kehotti kohtelemaan maahan saapuvia juutalaisia turvapaikanhakijoita vieraanvaraisesti ja määräsi hallituksen auttamaan heitä kaikin mahdollisin tavoin. Presidentti majoitti tilapäisesti heitä myös oman perheensä maille Marikinan kaupungin alueella.
Kaikkiaan Filippiinit otti vastaan noin 30000 juutalaista turvapaikanhakijaa ja myönsi heille työviisumin ja mahdollisuuden jäädä maahan. Suurin osa heistä siirtyi sodan jälkeen perustettuun Israelin valtioon ja Yhdysvaltoihin.
Espanjan tasavaltalaiset: Vuosina 1936–1939 Espanjassa käytiin verinen sisällissota, jossa kenraali Francisco Francon johtamat falangistit pakottivat puoli miljoonaan tasavallan kannattajaa perheineen pakenemaan Ranskaan ja Pohjois-Afrikkaan. Osa tasavaltalaisista yritti jatkaa Ranskasta muihin maihin, mutta heillä oli vaikeuksia saada viisumeita.
Niiden harvojen maiden joukossa, jotka myönsivät heille viisumin, olivat entiset Espanjan siirtomaat, kuten Filippiinit, Meksiko ja Dominikaaninen tasavalta. Filippiinien presidentti Manuel Quezon korosti ehdottoman puolueettomuuden merkitystä Espanjan sisällissodassa, mikä mahdollisti espanjalaisten pakolaisten vastaanottamisen ilman diplomaattisia ongelmia entisen emämaan fasistisen hallinnon kanssa.
Kiinan sisällissodan pakolaiset: Kiinan sisällissota päättyi vuonna 1949, ja tappion kärsineen Chiang Kai-shekin johtaman kansallismielisen puolueen Kuomintangin jäsenet pakenivat Formosan saarelle (Nykyään Taiwan) välttääkseen vastaperustetun Kiinan kommunistisen kansantasavallan mielivaltaiset teloitukset Manner-Kiinassa.
Kaikki kuomintangin puolella taistelleet kiinalaiset eivät halunneet jäädä Formosalle, koska he epäilivät sen joutuvat kommunistien haltuun ennemmin tai myöhemmin. He jatkoivat matkaa Filippiineille, joka toivotti tervetulleeksi noin 30000 Kuomintangin jäsentä ja myönsi heille tilapäisen turvapaikan. Osa heistä muutti ”itsenäistyneeseen” Taiwaniin, osa jäi Filippiineille integroituakseen maan kiinalaisvähemmistöön.
Jotain rajaa
Vuonna 1940 Filippiinien kongressi hyväksyi maalle uuden maahanmuuttolain, joka rajoitti vuotuisen ulkomaisten maahanmuuttajien määrän 500:aan, mutta antoi presidentille entistä enemmän harkintavaltaa ottaa vastaan turvapaikanhakijoita uskonnollisista, poliittisista tai etnisistä syistä.
Valkoisten venäläisten toinen ryhmä: Kun Kiinan kommunistihallinnon sotajoukot lähestyivät Shanghaita vuonna 1948, kaupungissa pakolaisena eläneiden valkoisten venäläisten yhteisö lähetti kaikille vapaan maailman maille turvapaikkapyynnön. Vain Filippiinit vastasi ja myönsi heille turvapaikan. Presidentti Elpidio Quirinon johdolla toivotettiin tervetulleeksi 6000 valkoista venäläistä turvapaikanhakijaa.
Venäläiset kerättiin Yhdysvaltain laivastotukikohtaan Tubabaon saarelle, minne YK:n pakolaisjärjestön edeltäjä Kansainvälinen pakolaisjärjestö järjesti heille majoituksen. Neljän vuoden oleskelun jälkeen heidät sijoitettiin 12 maahan, enimmäkseen Australiaan, Yhdysvaltoihin, Brasiliaan, Dominikaaniseen tasavaltaan, Ranskaan ja Belgiaan.
Iranin vallankumouksen pakolaiset: Iranin vallankumous pakotti tuhannet Manilassa opiskelevat ja työskentelevät iranilaiset hakemaan pakolaisasemaa Filippiineiltä 1970-luvun lopulla. Presidentti Marcos myönsi heille väliaikaiset turvapaikkaoikeudet riippumatta siitä, kumpaa puolta he edustivat kotimaansa vallankumouksessa.
Monet heistä integroituivat paikalliseen muslimiyhteisöön ja menivät naimisiin filippiiniläisten kanssa, jolloin heille annettiin mahdollisuus hakea Filippiinien kansalaisuutta. Vuosien mittaan monet näistä koulutetuista iranilaisista muuttivat Yhdysvaltoihin, Kanadaan ja Eurooppaan.
Itä-Timorin pakolaiset: Vuonna 2000 Filippiinit otti vastaan noin 600 indonesialaista ja itätimorilaista turvapaikanhakijaa, joille annettiin tilapäistä suojelua Itä-Timorin itsenäistymistaistelun aikana.
Silloinen presidentti Joseph Estrada tuki yhdessä katolisen kirkon kanssa näyttävästi paikallisia varainkeruupyrkimyksiä pakolaisten auttamiseksi. Kun taistelut päättyivät, pakolaiset palautettiin Indonesiaan ja Itä-Timoriin.
Pakolaiskriisi saapui veneellä
Vuodesta 1975 vuoteen 1992 ”venepakolaiset” eli Vietnamin sotaa ja sitä seurannutta Pohjois- ja Etelä-Vietnamin yhdistymistä pakenevat ihmiset hakivat turvaa Filippiineiltä siinä määrin hallitsemattomasti, että maassa puhuttiin jonkin aikaa pakolaiskriisistä.
Ensimmäiset vietnamilaiset turvapaikanhakijat saapuivat maahan huhtikuun lopussa 1975. He saapuivat Filippiineille kahdella tavalla. Vietnamista vetäytyvät amerikkalaiset joukot lennättivät ja majoittivat osan heistä väliaikaisesti Clarkin ilmavoimien tukikohtaan ja Subicin laivastotukikohtaan. Toisaalla he saapuivat veneillä, jotka rantautuivat Luzonin ja Palawanin saarten länsirannikoille.
Alkuun Yhdysvaltojen ja Filippiinien viranomaisten välillä vallitsi hämmennys siitä, kuka oli vastuussa turvapaikanhakijoista. Washington myönsi, että kaikki sen tukikohdassa olevat turvapaikanhakijat olivat sen vastuulla ja lennätti heidät Yhdysvaltoihin.
Veneillä saapuneet turvapaikanhakijat olivat amerikkalaisten mielestä Filippiinien hallituksen vastuulla. Presidentti Marcosin hallitus otti kannan, että kaikki vietnamilaiset olivat amerikkalaisten vastuulla, koska he pakenivat Vietnamin sotaa, missä Yhdysvallat oli osallisena.
Vaikka Filippiinien paikallishallinnot auttoivat ja majoittivat venepakolaisia, hallitus teki selväksi, ettei avun antaminen ollut sama asia kuin turvapaikan myöntäminen. Monissa paikoissa paikallishallintojen edustajat tekivät ”putinit” ja ohjasivat turvapaikanhakijat jatkamaan matkaansa amerikkalaisten tukikohtiin, missä odotti varmempi turvapaikka.
YK:n pakolaisjärjestö UNHCR pesi kätensä ja ilmoitti, että venepakolaisongelma oli Filippiinien ja Yhdysvaltojen hallitusten välinen asia. Pakolaisjärjestö ei halunnut sekaantua kylmän sodan konflikteihin Yhdysvaltojen kanssa, koska se olisi vaarantanut heidän päärahoituslähteensä.
Pakolaispolitiikan mallioppilas
Marcosille amerikkalaisten tukikohtien käyttö vietnamilaisten venepakolaisten epävirallisina ”pakolaisleireinä” aiheutti ongelmia hänen ulkopoliittiselle tavoitteelleen luoda diplomaattiset suhteet Vietnamin uuden hallituksen kanssa. Heinäkuussa 1975 Yhdysvaltain hallituksen kanssa käydyt neuvottelut johtivat tulokseen, jossa maahan saapuneet venepakolaiset siirrettiin amerikkalaisten sotilastukikohtaan Guamille.
Marcos päätti jatkaa vietnamilaisten turvapaikanhakijoiden vastaanottamista ja tarjota heille väliaikaista turvaa humanitaarisista syistä. Hän sai myös muut Kaakkois-Aasian maiden liiton jäsenmaat ottamaan vastaan pakolaisia väliaikaisesti sillä ehdolla, että länsimaat järjestävät heille myöhemmin pääsyn omiin maihinsa.
Vaikka Filippiinit ei ollut vielä ratifioinut vuoden 1951 YK:n pakolaissopimusta ja vuonna 1967 täydennettyjä toimintaohjeistuksia, maa alkoi noudattaa niiden yleisperiaatteita. Filippiinit noudatti myös palauttamiskiellon periaatetta, eikä yhtäkään turvapaikanhakijaa käännetty pois tai lähetetty takaisin Vietnamiin.
Vuonna 1979 Filippiinien hallitus perusti yhdessä katolisen kirkon ja YK:n pakolaiskomission kanssa Palawanin maakunnan pääkaupunkiin Puerto Princesaan maan ensimmäinen turvapaikanhakijoiden (Philippine First Asylum Camp) pidempiaikaiseen majoittamiseen tarkoitetun kylän. (Filippiinien hallitus sulki leirin vuonna 2005 ja siellä asuvat vietnamilaiset ja heidän lapsensa saivat Filippiinien kansalaisuuden. Nykyään ”Viet Ville” on yksi Puerto Princesan kaupungin turistinähtävyyksistä.)
Seuraavana vuonna avattiin suuri pakolaisten käsittelykeskus (Philippine Refugee Processing Centre) Morongin kaupunkiin Bataanin maakuntaan, jonne pakolaisstatuksen saaneet turvapaikanhakijat sijoitettiin odottamaan uudelleensijoittamista muihin maihin.
Vuosina 1975–1992 Filippiineille saapui yli puoli miljoonaa vietnamilaista pakolaista. Mukana oli myös jonkin verran pakolaisia Laosista ja Kambodzhasta. Osa heistä päätyi kansainvälisten turvapaikkajärjestelyiden kautta myös Suomeen.
Filippiiniläinen vieraanvaraisuus kansainvälistyy
Filippiinit allekirjoitti ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen vuonna 1948, mutta ratifioi vuoden 1951 YK:n pakolaisten oikeusasemaa koskevan yleissopimuksen toimintaohjeistuksineen vasta heinäkuussa 1981.
Tuolloin ei kukaan voinut kuvitellakaan, että joku valtio käyttäisi turvapaikanhakijoita ja pakolaisia strategisena aseena toista valtiota vastaan. Filippiineillä on hyvin ymmärretty, että nuo sopimukset ovat osin vanhentuneita eivätkä enää palvele alkuperäistä tarkoitustaan.
Toukokuussa 2011 Filippiinit ratifioi ensimmäisenä Kaakkois-Aasian maana kansalaisuudettomien henkilöiden asemaa koskevan vuoden 1954 yleissopimuksen.
Filippiinien hallitus tekee yhteistyötä YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n kanssa kohtuullisen suojeluympäristön ylläpitämiseksi pakolaisille ja turvapaikanhakijoille. UNHCR:llä on oma toimisto Manilassa, joka tukee Filippiinien oikeusministeriötä ja maahanmuuttovirastoa turvapaikanhakijoiden hakemusten käsittelyssä ja pakolaisstatuksen ratkaisemisessa.
Vuonna 1975 Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö (International Organization for Migration) perusti toimiston Filippiineille. Vuonna 1988 maasta tuli ensimmäisten joukossa järjestön jäsenvaltio Aasiassa.
Kaikki yllä mainitut sopimukset ja järjestelyt sitovat Filippiinejä turvapaikanhakija- ja pakolaiskysymyksissä, mutta niiden soveltamisessa ja tulkinnoissa on muutamia merkittäviä eroja länsimaisiin käytäntöihin.
Pakolaispolitiikkaa tiedolla, taidolla ja tunteella
Filippiineillä pakolaispolitiikkaa ei länsimaiden tapaan sidota täysin lainsäädäntöön ja kansainvälisiin sopimuksiin, jotka tosipaikan tullen ovat aina tulkinnanvaraisia poliittisia pelinappuloita. Turvapaikanhakijoihin ja pakolaisiin liittyvissä valtion vastuissa ja velvollisuuksissa korostetaan humanitaarista ja henkilökohtaista vastuuta oikeudellisen velvoitteen sijaan.
Presidentillä on laajat valtaoikeudet päättää tapauskohtaisesti maan palkolaispolitiikan soveltamisesta, jolloin hallinto pystyy joustavammin toteuttamaan tarkoituksenmukaisia toimia eri tilanteissa. Toimenpidevalta pysyy näin Filippiinien omalla hallituksella eikä se joudu asemaan, missä hyväntekeväisyys muuttuisi hyväksikäytöksi.
Filippiineillä ei yhdessäkään suuremmassa turvapaikanhakijoita ja pakolaisia koskevassa päätöksenteossa olla tuijotettu ainoastaan yksittäisiä oikeusnormeja, vaan käytetty tapauskohtaista kokonaisharkintaa. Näin on saatu aikaan päätöksiä, jotka myös kansalaiset ovat laajalti tunteneet inhimillisesti oikeiksi ja oikeudenmukaisiksi.
Filippiineillä ei ole omaa erityistä pakolaislakia eikä velvoitteita kotouttaa pakolaisia osaksi omaa yhteiskuntaa. Maa on osoittanut tukea turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten oikeuksille muilla tavoilla, kuten tarjoamalla välitöntä, mutta väliaikaista turvaa ja tekemällä rakentavasti yhteistyötä kansainvälisten järjestöjen kanssa.
Turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten käsittelyä säätelevät ensisijaisesti kansalliset ulkomaalaisia koskevat lait ja kansainvälinen politiikka. Pakolaisia pidetään ”ulkomaalaisina” ja heille myönnetään määräaikaisia viisumeita, jotka antavat heille mahdollisuuden oleskella väliaikaisesti maassa, kunnes heidät siirretään toiseen maahan tai he palaavat kotimaahansa. Presidentti voi harkinnanvaraisesti ja tapauskohtaisesti myöntää heille myös kansalaisuuden.
Kuten tässäkin kirjoituksessa esitellyt esimerkit historiasta osoittavat, Filippiinit on toistaiseksi onnistunut pakolaispolitiikassaan ainakin näissä asioissa:
- Filippiiniläisillä on ollut vilpitön halu auttaa ja toimia nopeasti todellisissa humanitaarisissa kriiseissä.
- Filippiinien hallitukset ovat neuvotelleet ja sopineet erittäin menestyksellisesti muiden maiden ja kansainvälisten organisaatioiden kanssa pakolaisten sijoituksista.
- Filippiinien presidentit ovat käyttäneet hyvin harkinta- ja päätäntävaltaansa myöntäessään kansalaisuuksia sellaisille pakolaisryhmille, joilla on ollut edellytykset integroitua yhteiskuntaan molempia osapuolia hyödyttävästi.
Hädän hetkellä ystävä tunnetaan
Vaikka Suomi pyrkii pitämään kiinni omasta perinteestään olla oikeusnormeihin perustuvan järjestelmän mallimaa, sillä on matkaa Filippiinien kansainvälisesti tunnustettuihin saavutuksiin turvapaikanhakuun ja pakolaisiin liittyvien asioiden hoitamisessa.
Tel Avivissa on presidentti Manuel Quezonin muistomerkki, johon on kaiverrettu hänen juutalaisille turvapaikanhakijoille osoittamat tervetuliaissanat: “The people of the Philippines will have in the future every reason to be glad that when the time of need came, their country was willing to extend a hand of welcome.” (”Filippiinien kansalla on kaikki syyt iloita tulevaisuudessa siitä, että hädän hetkellä heidän maansa oli halukas ojentamaan auttavan käden.”)
