Koska filippiiniläinen pääsiäinen on kärsimysrituaalien aikaa, nostetaan lomapäivien kirjoitukseksi yksi maan ikonisimmista kärsimystarinoista – Bataanin kuolemanmarssi.
Historiassa kuolemanmarssit ovat tarkoittaneet vankien pakkomarssittamista epäinhimillisissä olosuhteissa. Niitä määrittävät kova fyysinen rasitus, väkivalta ja lääkinnällisen avun puute – sekä erityisesti marssivauhdista putoavien säälimätön teloittaminen. Marssi päättyy yleensä sotavanki- tai internointileirille, mutta voi myös jatkua kunnes kaikki vangit ovat kuolleet.
Kun viime pääsiäisenä muisteltiin Jeesuksen oman kuolemanmarssin, Via Dolorosan loppuhuipennusta, otetaan tällä kertaa pääsiäisviikon kärsimysteemaa syventämään Bataanin kuolemanmarssi (Martsa ng Kamatayan sa Bataan).
Puolustus pettää
Toinen maailmansota saapui Filippiineille samoin kuin Havaijille, Hongkongiin ja Malesian niemimaalle 7.12.1941. Ainoastaan kymmenen tuntia oli kulunut japanilaisten hyökkäyksestä Pearl Harboriin, kun heidän pommikoneensa ilmestyivät Manilan pohjoispuolella sijaitsevan Clark Fieldin sotilaslentokentän yläpuolelle.
Vaikka amerikkalaiset olivat saaneet ennakkovaroituksen hyökkäyksestä, japanilaiset yllättivät heidät silti täysin valmistautumattomina. Muutamassa minuutissa suurin osa Filippiinien puolustukseen tarkoitetuista pommittajista ja hävittäjistä oli kiitoradan vierellä palavina hylkyinä.
Joulukuun 22. päivänä japanilaiset joukot nousivat maihin Lingayeninlahdella, mistä he jatkoivat nopeassa tahdissa Luzonin saaren valloittamista. Seuraavien kuukausien aikana Luzonin puolustuksesta vastaavien amerikkalais-filippiiniläisten USAFFE-joukkojen (United States Armed Forces in the Far East) tilanne kääntyi huonosta toivottomaksi.
Koska japanilaiset olivat tuhonneet amerikkalaisten ilmavoimat ja laivaston, oli maan puolustuksesta vastaavan kenraali MacArthurin pakko ottaa käyttöön War Plan Orange-3 – Venäjän–Japanin sodan aikaan vuonna 1904 laadittu Filippiinien puolustussuunnitelma.
Suunnitelman mukaan joukkojen tuli ainoastaan keskittyä puolustamaan Luzonia, ja mikäli tilanne pahenisi, niiden tuli vetäytyä Bataanin niemimaalle ja turvata Manilanlahden puolustus vähintään kuuden kuukauden ajaksi. Samaan aikaan Havaijilta oli tarkoitus lähettää laivastosaattue apuun.
Kenraali MacArthur, lukuisten taktisten ja strategisten virheiden mestari, oli jättänyt huomioimatta sen, että amerikkalaiset olivat juuri menettäneet kahdeksan taistelulaivaa Pearl Harborin yllätysiskussa. Neljä laivoista oli niitä, joiden olisi suunnitelman mukaisesti pitänyt tulla Bataanin niemimaalla taistelevien puolustusjoukkojen tueksi ja tuoda ammus- ja elintarviketäydennyksiä.
Miehitysvalta vaihtuu
Paremmin varustettu ja johdettu Japanin keisarillinen armeija voitti nopeasti USAFFE-joukot pakottaen ne perääntymään Bataanin niemimaalle ja sen edustalla sijaitsevalle Corregidorin linnoitussaarelle. Sen sijaan, että USAFFE:n joukot olisivat vetäytyneet heti pitkää piiritystä varten varustetulle Bataanin niemimaalle, ne viivyttivät vetäytymistä taistellen ja kuluttivat jo matkalla suurimman osan elintarvikkeistaan ja ammuksistaan.
Maaliskuun loppuun mennessä USAFFE:n joukkojen muona-annokset oli supistettu 800 kaloriin päivässä. Pian sotilaat saivat pitää itseään onnekkaina, mikäli he ylsivät edes tähän määrään. Joukot kärsivät vakavasta aliravitsemuksesta jo ennen Bataanin puolustustaisteluiden alkamista.
Alusta lähtien oli selvää, että USAFFE:n joukot odottivat turhaan heille luvattua tukea. Liittoutuneet kärsivät tappioita kaikkialla Kaakkois-Aasiassa, eikä heillä ollut mahdollisuuksia lähettää ylimääräisiä apujoukkoja Filippiineille. Kenraali MacArthur kuitenkin vakuutti sotilaille, että apu Havaijilta olisi matkalla ja saapuisi millä hetkellä hyvänsä.
Bataanin niemimaalla USAFFE:n rivit harvenivat japanilaisten, punataudin ja nälän puristuksessa. Samaan aikaan turvassa Corregidorin saarella ollut MacArthur tavoitteli presidentti Quezonilta Filippiinien kenttämarsalkan arvoa, johon kuuluivat kaikki mahdolliset edut ja täysi takautuva palkka. Vielä omituisempaa oli, että Quezon maksoi hänelle puolen miljoonan dollarin palkkaennakon käteisellä.
Yhdysvaltojen ja Filippiinien yhdistetty armeija kesti laivaston ja ilmatuen puutteesta huolimatta 9. huhtikuuta saakka. Tuolloin heikkojen ja sairaiden sotilaiden oli pakko antautua. Bataanin niemimaan puolustuksen romahtaminen oli Yhdysvaltain siihenastisen historian suurin sotilaallinen tappio.
Maaliskuun 11. päivänä presidentti Quezon ja kenraali MacArthur lähimpine miehineen olivat ”paenneet” Australiaan ja jättäneet Corregidorin puolustuksen kenraali Jonathan Wainwrightille, joka jäi tekemään parhaansa MacArthurin lausuessa kuuluisaksi tulleet jäähyväissanansa saarelle jääville: ”I shall return”. Toukokuussa myös Corregidor joutui antautumaan japanilaisille ja Filippiinit jäi uuden miehitysvallan armoille.
Painajainen alkaa
Bataanin antautumisen jälkeen japanilaisilla oli suunnitelma siirtää vangitut filippiiniläiset ja amerikkalaiset sotilaat 105 kilometrin päähän San Fernandon kaupungin rautatieasemalle, josta heidät kuljetettaisiin junalla sotavankileirille.
Kenraaliluutnantti Masaharu Homman johtamat japanilaisjoukot eivät olleet valmistautuneet sotavankien suureen määrään. Heillä oli käsissään noin 76 000 sairasta ja haavoittunutta miestä. Se oli lähes kaksi kertaa enemmän kuin heidän tiedustelunsa oli arvioinut sotavankien suurimmaksi mahdolliseksi määräksi. Myös japanilaisilla oli pulaa ruoasta, vedestä, lääkkeistä ja majoitustiloista.
Japanilaisten ajoneuvot ja muu kuljetuskalusto olivat sidottuina joukkojen ja huollon kuljetuksiin heidän valmistautuessaan Corregidorin valtaukseen. He arvioivat, että nopein ja tarkoituksenmukaisin ratkaisu oli marssittaa vangit 5–6 päivässä San Fernandoon.
Vankien marssitus alkoi antautumista seuraavana päivänä (10.4.) Marivelesin kaupungista, missä suurin osa sotavangeista odotti ruokaa ja lääkkeitä avoimen taivaan alla. Japanilaiset kokosivat vangitut miehet pitkiin kolonneihin ja määräsivät heidät marssimaan. Kieltäytyjät ammuttiin saman tien.
Seuraavana päivänä myös Bagacista, Bataanin niemimaan länsipuolelta, lähti ryhmä vangittuja filippiiniläisiä varusmiehiä, jotka kahden vuorokauden tauottoman marssin päätteeksi saavuttivat Marivelesin kaupungista lähteneen pääjoukon Pilarin kaupungissa. Yhdessä tämä kymmenien kilometrien pituinen rääsyläisjoukko jatkoi laahustamistaan San Fernandon kaupunkiin.
Peto ihmisessä
Marssijoiden tilannetta pahensi se, etteivät japanilaiset tunnustaneet marssijoita sotavangeiksi. Japanin armeija noudatti omaa Bushido-käytöskoodiaan, jonka mukaan antautuminen tai vangiksi joutuminen olivat äärimmäisen häpeällisiä tekoja. Heidän omissa joukoissaan kannustettiin tekemään itsemurha sen sijaan, että he antautuisivat tai joutuisivat vihollisen vangiksi.
Japanilaisille jokainen antautuja oli petturi ja pelkuri, ja häntä tuli kohdella ihmistä alhaisempana olentona. Tavalliset japanilaiset rivisotilaat olivat itsekin kärsineet Bataanin taisteluissa ja tunsivat inhoa ja vihaa ”vankejaan” kohtaan, mikä ilmeni äärimmäisenä julmuutena heitä kohtaan.
Marssin aikana vangit saivat vain vähän ruokaa tai vettä. Monet kuolivat janoon tai aliravitsemukseen. ”Aurinkohoito” oli yleinen kidutuksen muoto. Vangit pakotettiin marssimaan auringonpaisteessa ilman kypärää tai muita päänsuojaimia. Jokainen, joka pyysi vettä, ammuttiin kuoliaaksi.
Joitakin miehiä käskettiin riisumaan alasti tai kävelytettiin raikkaan, viileän veden vierestä. Kuorma-autot ajoivat kaatuneiden ja kuolleiden yli. ”Siivousryhmät” tappoivat ne, jotka olivat liian heikkoja jatkamaan. Marssijoita puukotettiin pistimillä ja hakattiin kuoliaaksi. Jos vanki lopetti kävelemisen, pysähtyi ulostamaan tai sai malariakohtauksen, hänet ammuttiin siihen paikkaan.
Marssijoiden joukossa huono hygienia aiheutti punataudin ja muiden sairauksien nopean leviämisen. Epätoivo sai miehet etsimään juotavaa pienistä kuralätäköistä, ulosteilla täyttyneistä ojista, sikojen ja vesipuhvelien mutaläävistä.
Japanilaiset eivät tarjonneet sairastuneille hoitoa, joten liittoutuneiden oma lääkintähenkilöstö yritti hoitaa sairaita ja haavoittuneita. Heillä ei ollut lääkkeitä, ei välineitä eikä tarvikkeita, joten he eivät voineet tehdä paljonkaan helpottaakseen sairaiden ja haavoittuneiden tilaa.
Kuolemaakin tappavampaa
Kun vangit saapuivat San Fernandon rautatieasemalle, heidät survottiin metallisiin junavaunuihin, joiden sisälämpötila vastasi suomalaista saunaa. Kuhunkin vaunuun pakattiin noin 100 vankia, joilla ei ollut mitään mahdollisuutta istua tai liikkua. Umpivaunuissa ei ollut riittävästi ilmaa hengitettäväksi. Sadat vangit kuolivat tunnin kestävän kuljetuksen aikana vaunuihin.
San Fernandosta lähteneet vankijunat saapuivat 72 kilometrin päässä sijaitsevaan Capasin kaupunkiin, josta vangit joutuivat vielä marssimaan viimeiset 14 kilometriä Camp O’Donnelliin – entiseen filippiiniläisten sotilaiden harjoitustukikohtaan, jonka japanilaiset olivat muuttaneet tilapäiseksi vankileiriksi. Marssin aloittaneesta 76 000 sotavangista vain 54 000 selvisi Camp O’Donnelliin saakka.
Vaikka pahin oli takanapäin, ei vankien elo leirillä muuttunut auvoisemmaksi. Osoittaakseen hyväntahtoisuuttaan Filippiinien kansaa kohtaan, Japanin sotilasviranomaiset vapauttivat sairaat filippiiniläisvangit, jotka olivat riittävän vahvoja kävelemään. Näiden, noin 3 000 miehen sallittiin poistua leiristä sadan miehen erissä.
Muiden vankien epäinhimillinen kohtelu jatkui ja sai uusia muotoja. Mikäli vanki ei pystynyt työskentelemään raskaissa ulkotöissä, häneltä evättiin ruoka-annokset, mikä tarkoitti kuolemantuomiota sairaille ja haavoittuneille. Japanilaiset kieltäytyivät kaikista ulkopuolelta tulleista avustustarjouksista, joilla olisi voitu helpottaa sotavankien tilannetta, mukaan lukien Filippiinien Punaisen Ristin ruoka- ja lääkelähetykset.
Leirin ruokavalio oli lugaw, vetinen riisivelli, joka sisälsi kalanpäitä, rottia, vihanneksia sekä satunnaisia hyönteisiä torakoista sudenkorentoihin. Sairastuneet vangit lähetettiin leirin sairaalaan, joka sai lempinimen ”nollaosasto”, jonne potilaat siirrettiin odottamaan kuolemaansa. Leirillä ei ollut lääkkeitä tai välineitä, joilla vankeja olisi voitu auttaa.
Leiri sai lempinimen Camp O’Death, jossa kuolemanmarssista selvinneet kuolivat nälkään ja sairauksiin satojen vankien päivävauhdilla. Kuolleet haudattiin joukkohautoihin, jotka japanilaiset olivat kaivaneet leiriä ympäröivän piikkilangan taakse.
Vankilasta pakeneminen saattoi näyttää vaihtoehdolta, koska leiri oli aidattu ainoastaan löysillä piikkilangoilla, mutta käytännössä yksikään amerikkalainen vanki ei onnistunut pakenemaan leiriltä. Mihin he olisivat paenneet? Lähin japanilaisista sotilaista vapaa turvallinen alue oli yli 3 000 kilometrin päässä Australiassa.
Amerikkalaiset vangit eivät puhuneet paikallista kieltä eikä heillä ollut paikallisia suhteita. Kaupungeissa ja kylissä oli runsaasti Japanin miehitysvallalle myötämielisiä filippiiniläisiä valmiina kavaltamaan karanneet vangit ja sissitaistelijat palkkiota vastaan. Valkoisen vangin iho oli vankilan univormu, jota hän ei voinut riisua yltään. Lisäksi japanilaiset ottivat käyttöön järjestelmän, jossa he jakoivat vangit kymmenen miehen ryhmiin. Jos yksikin mies ryhmästä yritti paeta, koko ryhmä teloitettiin.
Pahuus palkitaan kuolemalla
Muutaman kuukauden kuluttua vankeja alettiin siirtää Camp O’Donnellista muihin, huomattavasti inhimillisempiin vankileireihin. Suurin osa Camp O’Donnellin amerikkalaisvangeista siirrettiin Cabanatuanin kaupungin läheisyydessä olevalle Pangatianin vankileirille ennen vuoden 1942 loppua (vuonna 2005 valmistunut The Great Raid -elokuva kertoo, kuinka liittoutuneet vapauttivat siellä olevat sotavangit vuonna 1945).
Yhdysvaltain armeija yhdessä Filippiinien kansainyhteisön armeijan kanssa valtasi Camp O’Donnellin 30. tammikuuta 1945 ja vapautti siellä olleet filippiiniläiset vangit.
Japanin antauduttua syyskuun alussa 1945 amerikkalaiset miehitysviranomaiset pidättivät kenraali Masaharu Homman ja luovuttivat hänet Yhdysvaltojen sotilaskomissiolle, joka syytti häntä kansainvälisten sodankäynnin sääntöjen rikkomisesta. Syytteet koskivat hänen joukkojensa tekemiä julmuuksia Bataanin kuolemanmarssin aikana.
Puolustuksessaan Homma väitti olleensa niin kiireinen Corregidorin valtaamisen valmisteluissa, että oli unohtanut vankien kohtelun uskoen, että hänen upseerinsa hoitivat asian inhimillisesti oikein. Hän väitti, että hän sai tietää kuolemanmarssin hirmuteoista vasta sodan jälkeen.
Helmikuun 11. päivänä 1946 Homma tuomittiin syylliseksi kaikkiin syytteisiin ja tuomittiin kuolemaan ampumalla, mitä pidettiin hirttämistä kunniakkaampana tapana japanilaiselle upseerille. Kenraali MacArthur vahvisti tuomioistuimen päätöksen, ja amerikkalaiset joukot teloittivat Homman 3. huhtikuuta 1946 Los Banosin internointileirin alueella.
Aiheesta lisää:
Kärsimysnäytelmä – Hiroo Onodan mukaan
Marcos ja Yamashita – Kultaisen buddhan metsästäjät
