Pääsiäisviikko ja kärsimys on erottamaton sanapari filippiiniläisessä perinteessä. Ne kietoutuvat käsitteinä monin tavoin toisiinsa, mutta pohjimmaisena ajatuksena on aina kuinka henkilökohtainen kärsimys vapauttaa synneistä.
Viime vuonna pääsiäinen (Holy Week) tuntui ainutkertaisen erilaiselta, kun sitä ei päässyt viettämään normaaliin tapaan. Silloin oli vielä vahva usko siihen, että tänä vuonna olisi toisin. Usko ei ollut riittävän vahva tai se on väärä lääke pandemian hoitoon, ja nyt vietämme toisen pääsiäisen seuraten tosielämän kärsimysnäytelmää.
Viime vuonna julkaisin kirjoituksen – Pääsiäinen Filippiineillä – Maallistuva friikkisirkus – missä kuvasin filippiiniläisiä pääsiäiseen liittyviä perinteitä, joita emme pystyneet ylläpitämään koronamyrskyssä. Tänäkään vuonna ei risteille kiipeillä kuivumaan eivätkä itseään ruoskivat miesporukat laahusta verisinä kaupunkien kaduilla.
Koska koronan kärsimysnäytelmä koskettaa tällä hetkellä jokaista perhettä jollakin tavalla, otetaan nyt hieman kevyemmin ja kerrotaan tarina siitä millaisiin henkilökohtaisiin kärsimyksiin omien uskomusten ja harhojen sokea seuraaminen saattaa johtaa. Siinä voi käydä kuten Jeesukselle, joka päätyi pääsiäisenä Golgatalle huutamaan: ”Se on täytetty!”
Oman versionsa henkilökohtaisesta kärsimysnäytelmästä näytteli japanilainen Hiroo Onoda toisen maailmansodan jälkeen Lubangin saarella.
Demolition Man
Luutnantti Hiroo Onoda jatkoi yksinäistä sissisotaansa Filippiineillä 29 vuotta uskomatta, että toinen maailmansota oli päättynyt. Onodan omistautuminen ja fanaattinen usko tehtävänsä oikeutukseen ajoivat hänet elämään mitä haastavimmissa olosuhteissa ja tappamaan lukuisia viattomia siviilejä.
Onoda värväytyi 20-vuotiaana Japanin keisarilliseen armeijaan. Armeijassa Onoda koulutettiin upseeriksi ja hänet valittiin armeijan tiedustelukouluun, joka oli erikoistunut epätavanomaisiin sotatekniikoihin kuten sissisota, sabotaasi, tiedustelu ja propaganda.
Joulukuussa vuonna 1944 hänet lähetettiin pienen eliittisotilaista koostuvan partion kanssa Lubangin saarelle Filippiineille. Manilanlahden edustalla sijaitseva Lubang on pieni saari, noin 25 kilometriä pitkä ja alle 10 kilometriä leveä. Sen vaikeakulkuisia vuoria ja laaksoja peittää sankka sademetsä, ja huolimatta suhteellisesta läheisyydestä Metro Manilan nykyaikaiseen suurkaupunkiin, se on yhä edelleen hyvin eristynyt saari.
Onodan partion tehtävä oli tuhota saarella sijaitseva pieni kiitorata ja kaikki satamarakennelmat. Heille annettiin myös määräykset, etteivät he missään olosuhteissa saisi antautua tai riistää omaa henkeään. Onoda otti määräykset kirjaimellisesti ja vakavammin kuin hänen komentajansa olisi voinut koskaan niitä tarkoittaa.
Onodan partio ei vielä ollut tuhonnut kohteita, kun amerikkalaisfilippiiniläiset joukot valtasivat saaren helmikuussa 1945. Onodan neljän miehen partio onnistui pakenemaan saaren vuoristoiseen keskiosaan ja vannoivat jatkavansa taistelua sieltä käsin.
Japani antautui 15. elokuuta 1945, luutnantti Hiroo Onoda miehineen ei. Hän oli vakuuttunut, että kyse oli ainoastaan Japanin armeijan tilapäisestä taktisesta vetäytymisestä. Hän oli valmis sissisotaan linjojen takana korpraali Shoichi Shimadan (30-vuotias), sotamies Kinshichi Kozukan (24-vuotias) ja sotamies Yuichi Akatsun (22-vuotias) kanssa.
Cliffhanger
Niin alkoi lähes kolme vuosikymmentä kestänyt sissisota Lubangin siviiliväestöä, armeijaa, poliisia ja amerikkalaisfilippiiniläisiä etsintäryhmiä vastaan. Paikallisilla maanviljelijöillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tottua ajatukseen, että japanilaisten sotilaiden joukko saattaisi milloin tahansa ilmestyä vuorilta, varastaa karjan, tuhota riisivarastot, polttaa talot ja ampua heitä. Eräässä hyökkäyksessä Onodan ryhmä tappoi ainakin 30 filippiiniläissotilasta.
Lokakuussa 1945 miesten käsiin osui lentolehtinen, jossa luki: Sota päättyi 15. elokuuta. Tulkaa alas vuorilta! Onodan ryhmä ei sitä uskonut. He päättelivät, että lentolehtiset olivat liittoutuneiden propagandaa, ja uskoivat myös, että filippiiniläiset poliisit eivät ampuisi heitä kohti, jos sota olisi todella ohi.
Muutamaa kuukautta myöhemmin miehet näkivät saaren yllä kiertelevän lentokoneen, mistä pudotettiin lisää lentolehtisiä. Lehtisissä oli Japanin 14. armeijan komentaja Tomoyuki Yamashitan kirjoittama antautumiskäsky. Onoda miehineen ei uskonut tämänkään tiedotteen todenperäisyyteen.
Lubangin sademetsiin alettiin pudottaa lentokoneista myös sotilaiden perheiden henkilökohtaisia kirjeitä, valokuvia ja antautumisvetoomuksia. Onodan partio löysi nämä lähetykset, mutta he olivat vakuuttuneita siitä, että kyseessä oli liittoutuneiden monimutkainen juoni saada heidät laskemaan aseensa.
Heillä oli vain vähän varusteita eikä juuri lainkaan ruokaa. He tulivat toimeen pienellä määrällä riisiä, syömällä kookospähkinöitä ja aika ajoin tappamiaan nautoja. Elinolosuhteet olivat äärimmäisen karut. He nukkuivat oksista ja lehvistä kyhäämissään majoissa, missä he kärsivät trooppisesta kuumuudesta, kosteudesta, sateista, rotista ja malariaa levittävistä hyttysistä.
Neljän vuoden jälkeen Yuichi Akatsu sai tarpeekseen sademetsässä kärvistelystä ja jatkuvassa kuolemanpelossa elämisestä. Hän jätti toverinsa, antautui Filippiinien armeijalle ja palasi Japaniin. Hän kertoi, että kolme hänen vuorille jäänyttä toveriaan uskoi sodan olevan edelleen käynnissä.
Vuonna 1954 Shoichi Shimada sai surmansa, kun Onodan partio joutui tulitaisteluun heitä etsimään lähetetyn etsintäpartion kanssa. Kinshichi Kozuka pysyi menossa mukana vielä 18 vuotta, kunnes tuli ammutuksi vuonna 1972. Kozuka ja Onoda olivat hyökänneet ruokavarastoon ja joutuneet tulitaisteluun polttaessaan rannikolla sijaitsevan kylän riisivarastoa. Onoda oli nyt yksin, sotimassa sotaa, joka oli muun maailman osalta päättynyt jo 27 vuotta aiemmin.
Escape Plan
Tarina yksittäisestä sotilaasta, joka taisteli edelleen pienellä saarella lähes kolmekymmentä vuotta toisen maailmansodan jälkeen, oli kasvanut vuosikymmenten kuluessa suureksi uutiseksi Japanissa. Tarina maamiehensä yksinäisestä sodasta kiehtoi nuorta seikkailunhaluista Norio Suzukia. Hän päätti jäljittää Onodan ja matkusti Lubangin saarelle.
Suzuki löysi Onodan helmikuussa 1974. Onoda kertoi Suzukille, ettei antautuisi milloinkaan, jollei saisi antautumiskäskyä samalta upseerilta, joka oli antanut alkuperäiset käskyt. Suzuki palasi Japaniin valokuvineen itsestään ja Onodasta todisteena heidän kohtaamisestaan. Japanin hallitus löysi Onodan komentajan, majuri Yoshimi Taniguchin, josta oli rauhan aikana tullut kirjakauppias. Majuri lennätettiin Lubangille, jotta tämä voisi käskeä Onodaa laskemaan aseensa.
Suzuki ja Taniguchi tapasivat Onodan ennalta määrätyssä paikassa 9. maaliskuuta 1974. Majuri Taniguchi luki käskyt, joiden mukaan kaikki taistelutoiminta pitää lopettaa välittömästi. Onodan ensimmäiset sanansa antautumiskäskyjen jälkeen olivat: ”Se on täytetty!”
Hieman myöhemmin järjestettiin virallinen antautumisseremonia, missä Onoda pukeutui 30-vuotta vanhaan keisarillisen armeijan univormuunsa, joka oli edelleen hyvässä kunnossa. Onoda seremoniallisesti ojensi miekkaansa Filippiinien ilmavoimien komentajalle, kenraalimajuri Jose Rangudolle, joka kuitenkin palautti miekan takaisin kunnianosoituksena Onodalle. Kun Filippiinien silloinen presidentti Ferdinand Marcos armahti Onodan filippiiniläisiä vastaan tehdyistä rikoksista, Onoda oli valmis palaamaan Japaniin.
Onodaa juhlittiin kansallissankarina hänen palatessaan Japaniin. Hän ei kuitenkaan ollut mielissään saamastaan huomiosta ja piti Japania pelkkänä varjona siitä uljaasta keisarikunnasta, jota hän oli kuvitellut palvelevansa. Hän oli vakuuttunut, että jos useammat sotilaat olisivat hänen laillaan olleet valmiita taistelemaan katkeraan loppuun saakka, Japani olisi saattanut voittaa sodan.
Hieman Onodaa myöhemmin, 18. joulukuuta 1974, japanilaistaiwanilainen Teruo Nakamura antautui Morotain saarella Indonesiassa. Vaikka hän oli viimeinen antautunut Japanin keisarillisen armeijan sotilas, hän ei koskaan saanut Japanissa taiwanilaisen syntyperänsä vuoksi samanlaista asemaa ja julkisuutta kuin Onoda.
Last blood
Pian paluunsa jälkeen Onoda julkaisi omaelämäkerran No Surrender (Suomeksi; Luutnantti Onodan sota), missä hän kuvaa kuinka piti yllä itsepetostaan sodan jatkumisesta ja kuinka selvisi sademetsän karuissa olosuhteissa. Onoda kuitenkin pettyi Japanin moderniin versioon eikä hän nauttinut saamastaan julkisuudesta. Huhtikuussa 1975 hän päätti jättää kotimaahansa toisen kerran ja muutti veljensä perässä Brasiliaan.
Brasiliassa Onoda meni naimisiin ja vuosien kuluessa hänestä tuli menestynyt ja varakas karjankasvattaja. Vuonna 1984 hän muutti takaisin Japaniin ja perusti ”Onoda Shizen Jukun” (Onodan luontokoulu nuorille), jolla on koulutuskeskuksia eri puolilla Japania.
Toukokuussa 1996 Onoda palasi Lubangille katsomaan vielä kerran saarta, jonka sademetsissä hän oli piileskellyt ja taistellut 29 vuoden ajan. Huolimatta siitä, että hänen ryhmänsä oli tappanut lukuisia saarelaisia, hänet otettiin vastaan juhlittuna sankarina. Katolisen pääsiäisperinteen mukaisesti henkilökohtainen kärsimys oli vapauttanut hänet synneistä. Hiroo Onoda kuoli kotonaan Japanissa 91-vuotiaana 16. tammikuuta 20
