Toisen maailmansodan loppuvaiheissa japanilaiset sotilaat kätkivät Filippiineille aarteen, jota presidentti Ferdinand Marcosin kerrotaan etsineen. Monet uskovat hänen myös löytäneen sen.
Filippiiniläiset ovat niin pakkomielteisen kiinnostuneita kätketyistä aarteista, että niistä on tullut osa kansakunnan kollektiivista tajuntaa. Pienemmissäkin kylissä on ihmisiä, jotka ovat kuulleet tarinoita lähistölle haudatuista aarteista.
Heillä on usein myös ”perimätietoa” siitä, missä aarrekätköt sijaitsevat. Aarteiden ylös kaivamisessa ongelmana on kuitenkin se, että he uskovat aarteita vartioivan bantay-ginton – pitkähampaisen aarteen vartijahengen, jolla on ihmisen sielu.
Useat ihmiset kertovat nähneensä bantay-gintoja, jotka ovat turhautuneet loputtomien yövuorojensa aikana ja ottaneet hetkeksi lepakon tai linnun hahmon, lennelläkseen hetken aikaa aarteen läheisyydessä. Bantay-gintot ovat vaarallisia, koska ne yrittävät vaihtaa sielunsa varomattoman kulkijan kanssa – erityisesti, jos kulkija etsiskelee aarretta.
Näissä kansantarinoissa – joihin etenkin maaseudulla yhä uskotaan – on jotain hyvin filippiiniläistä. Tarinat ovat tunteellisia, niiden syy-seuraussuhteet epäloogisia, ja niissä esiintyy paljon elementtejä seikkailu- ja kauhusarjakuvien kuvastosta. Tarinat ovat saaneet vaikutteita myös useiden siirtomaavaltojen verisestä historiasta.
Olemattoman aarteen metsästäjät
Myös ulkomaalaiset aarteenetsijät eri puolilta maailmaa ovat käyttäneet paljon aikaa ja rahaa etsiessään saarilta kätkettyjä aarteita, jotka ovat olleet olemassa vain tarinoissa ja suttuisissa aarrekartoissa. Vaikka lapiot ovat heiluneet ja miinaharavat piippailleet, kukaan ei – arvokkaita arkeologisia löytöjä lukuun ottamatta – ole todistettavasti löytänyt merkittäviä aarteita tai rikkauksia.
Filippiinit on arkeologisesti mielenkiintoinen ja rikas kohde, mutta kukapa jaksaisi kiinnostua nokisista saviastioista, kun kaikkialla saaristossa kuulee tarinoita maahan haudatuista ja salaisiin luoliin piilotetuista rikkauksista.
Filippiiniläisille tarinat haudatuista aarteista eivät viittaa ainoastaan materiaalisiin rikkauksiin. Ne viittaavat myös menneisyyteen, jossa ei ollut ulkomaisia hallitsijoita. Ne ovat osa filippiiniläisten dokumentoimatonta menneisyyttä ennen siirtomaa-aikaa – riistettyä ja kadotettua aikaa – johon he alitajunnassaan yhä saattavat tuntea kaipuuta.
Tarinat haudatuista aarteista ovat vuosisatoja vanhoja. Yksityiskohdat muuttuvat, mutta yksi yhteinen tekijä tarinoilla on: muualta tullut mahti tai henkilö on jättänyt jälkeensä jotain arvokasta Filippiineille. Vaikka ”kätketty aarre” viittaa materiaalisiin rikkauksiin, metafora ulottuu myös kulttuurivaikutteisiin.
Kansanperinne kertoo tarinoita esikolonialistisista rikkauksista, jotka on piilotettu ”jonnekin”. Kauppiaiden mukana saapuneet arabialaiset, intialaiset ja kiinalaiset hautasivat omat aarteensa saaristoon. Espanjalaiset kuljettivat galleoneillaan kultaa ja hopeaa kaukaiseen siirtomaahansa. Amerikkalaiset täyttivät pankkien holvit hopeadollareilla – mutta japanilaiset miehittäjät kylvivät siemenet, joista kasvoi tarina, joka voittaisi aarretarinoiden Oscar-palkinnon.
Kätketyn kullan kiima
Vaikka monet tutkijat ja asiantuntijat ovat kiistäneet Yamashitan aarteen olemassaolon, tarina on houkutellut aarteenmetsästäjiä kaikkialta maailmasta lähes 70 vuoden ajan. Yamashitan aarteesta on yhtä monta tarinaa kuin on kertojaakin. Tarinan pääpiirteet ovat seuraavat:
Toisen maailmansodan kuluessa Japanin armeija oli takavarikoinut valloittamiltaan alueilta valtion pankkien rikkauksia ja ryöstänyt yksityistä omaisuutta niin paljon kuin käsiinsä oli saanut. He olivat keränneet suunnattoman määrän rahaa, kultaa, hopeaa, jalokiviä, helmiä ja muita rikkauksia.
Saalis kerättiin ensin Singaporeen ja kuljetettiin myöhemmin Filippiineille. Filippiinejä miehittäessään japanilaiset ryöstivät vielä lisää rikkauksia. He anastivat muun muassa Benquetin kultakaivosten tuotot ja takavarikoivat kaiken, mitä Douglas MacArthur ja presidentti Quezon olivat jättäneet valtionpankin holveihin.
Vuonna 1945 kenraali MacArthur lunasti ”I shall return” -lupauksensa ja taisteli joukkoineen tiensä takaisin Manilaan. Kun kävi selväksi, että japanilaiset tulisivat häviämään sodan, Heidän sodanjohtonsa teki päätöksen, jonka mukaan kaikilta muilta alueilta voitiin vetäytyä, mutta Filippiineistä pidettäisiin kiinni niin pitkään kuin mahdollista. Kenraali Tomoyuki Yamashita oli tuolloin Manilassa järjestämässä kaupungin puolustusta.
Kun sota oli jo lähestymässä loppuaan Filippiineillä, japanilaiset päättivät piilottaa Aasiasta kerätyt rikkaudet eri puolille Luzonin saarta. He pitivät amerikkalaisia sotalaivoja ja lentokoneita liian suurena uhkana, jotta rikkaudet olisi voitu laivata tai lennättää Japaniin tai Taiwanille.
Manilassa olleet japanilaiset joukot taistelivat ainoastaan voittaakseen aikaa, jotta valikoitu joukko japanilaisia sotilaita ehtisi kaivaa kuoppia ja tunneleita eri puolille Luzonia, joihin he hautaisivat kalleudet.
Kenraali Yamashita ei henkilökohtaisesti osallistunut rikkauksien kätkemiseen, mutta miehet, jotka sen tekivät, olivat hänen komennossaan. Piilopaikat rakennettiin huolellisesti, ja ne varustettiin monenlaisilla harhautus- ja turvamekanismeilla: piirrettiin väärennettyjä karttoja, laadittiin kekseliäitä ansamekanismeja, kaivettiin valetunneleita, ja kätköt varustettiin miinoilla ja myrkkykaasusäiliöillä.
Japanilaisten antautumisen jälkeen Yamashitaa syytettiin sotarikoksista, joihin hänen komentamansa joukot olivat syyllistyneet miehityksen aikana Filippiineillä. Kiistanalaisessa oikeudenkäynnissä Yamashita todettiin syylliseksi joukkojensa julmuuksiin, tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin hirttämällä helmikuussa 1946.
Kultasormi Marcos
Monet filippiinot uskovat, että Ferdinand Marcos löysi osan japanilaisten sotasaaliista, jota jo tuolloin kutsuttiin Yamashitan aarteeksi. Politiikkaan siirtyessään Marcos tunnettiin varakkaana liikemiehenä, jonka varallisuuden taustaa ei koskaan selvitetty. Manilassa oli jo pitkään kierrellyt huhuja, joiden mukaan Marcos olisi käyttänyt suhteitaan japanilaisiin ja saanut tietoonsa osan Yamashitan aarrekätköjen sijainneista.
Huhut saivat lisää ilmaa siipiensä alle, kun Manilaan perustettiin kullanjalostuslaitos. Perustamisen virallinen syy oli Benguetin kaivosten tuottaman kullan jalostaminen kotimaisin voimin. Toisen version mukaan laitos perustettiin, jotta Marcos voisi sulattaa japanilaisten kullan tunnistamattomaksi ja sirotella sen turvallisesti sveitsiläisiin pankkiholveihin.
On myös suuri joukko ihmisiä, jotka pitävät Yamashitan aarretarinaa pelkkänä hölynpölynä, jonka avulla Marcos ainoastaan yritti peittää sen tosiasian, että hänen varallisuutensa oli todellisuudessa peräisin hämäristä kaupoista, huijauksista ja sodan jälkeisestä keinottelusta. Koko tarina on pelkkää harhautusta, jonka Marcos itse keksi ja laittoi kiertämään epämääräisinä huhuina.
Imelda Marcos jaksaa yhä edelleen jankuttaa siitä, kuinka neuvokas hänen miehensä oli arvometallikauppiaana: ”Mieheni myi jäljellä olevan osan Yamashitan aarteesta, kun hän teki lyhyen vierailun Yhdysvaltoihin. Ei hän vielä niillä kaupoilla rikastunut, mutta se opetti hänelle, kuinka käydä arvometalleilla kauppaa.”
Kultaisen Buddhan ilmestys
Vuonna 1988 Yamashitan aarretarina sai uutta pontta, kun filippiiniläinen aarteenmetsästäjä Rogelio Roxas nosti Yhdysvalloissa oikeusjutun Marcosin pariskuntaa vastaan. Tämä uusi käänne kumosi aiemmat arvailut siitä, oliko Yamashitan aarteella yhteyttä Marcosin varallisuuden alkuperään, ja liitti aarteen entistä tiukemmin Marcosiin.
Vuonna 1961 Roxas tapasi filippiiniläisen miehen, joka oli toiminut sota-aikana Yamashitan tulkkina. Mies kertoi, että arvokkaimmat aarteet oli haudattu Pohjois-Filippiineillä sijaitsevan vuoristokaupunki Baguion läheisyyteen. Hän antoi myös vihjeitä kätköjen sijainneista.
Vuonna 1971 Roxas kokosi ryhmän miehiä aarteen etsintää varten. Hän sai siihen virallisen etsintä- ja kaivausluvan paikalliselta tuomarilta Pio Marcosilta, joka sattui olemaan silloisen presidentti Ferdinand Marcosin pikkuserkku.
Roxasin kertomuksen mukaan hän ja hänen ryhmänsä löysivät 24. tammikuuta 1971 suljetun kammion läheltä Baguiota. Kammiossa oli kiväärejä, pistimiä, samuraimiekkoja, radioita ja luuranko, jolla oli yllään japanilaisen sotilaan univormu. Roxasin mukaan kammiosta löydettiin myös 0,91 metriä korkea kullanvärinen Buddha-patsas sekä puulaatikoita, jotka sisälsivät kultaharkkoja.
Roxas kertoi ottaneensa mukaansa Buddha-patsaan ja yhden laatikon, jossa oli 24 kultaharkkoa. Hän hautasi kammion sisäänkäynnin, koska ei pystynyt järjestämään jäljelle jääneiden kultalaatikoiden ja muiden esineiden kuljetusta.
Hän ei koskaan punninnut patsasta, mutta arvioi sen painoksi noin 1 000 kiloa. Roxas ohjeisti ryhmänsä kuljettamaan patsaan ja kultaharkot kotiinsa. Hän yritti kahdesti ilmoittaa löydöstä tuomari Marcosille, mutta ei saanut häneen yhteyttä.
Seuraavien viikkojen aikana Roxas myi seitsemän kultaharkkoa ja etsi ostajaa Buddha-patsaalle. Roxasin mukaan yksi ostajaehdokas porasi pienen reiän patsaan käsivarren alle ja analysoi metallin. Testi osoitti, että patsas oli tehty 22 karaatin kullasta. Toinen ostaja testasi patsaan metallia typpihapolla ja totesi sen kultapitoisuuden olevan yli 20 karaattia.
Eräänä kesäkuun 1971 yönä aseistautuneet miehet tunkeutuivat Roxasin kotiin ja takavarikoivat Buddha-patsaan ja kultaharkot. Lisäksi he veivät Roxasin perheeltä koruja, rahaa ja muita arvoesineitä.
Seuraavana päivänä Roxas raportoi tapahtuneesta paikalliselle poliisille, mutta sai vastaukseksi vain olankohautuksia. Lopulta hän onnistui tapaamaan myös tuomari Pio Marcosin, joka totesi, ettei kukaan voi tehdä asialle mitään, koska presidentti halusi takavarikoidut esineet itselleen.
Roxas väitti, että kostoksi hänen äänekkäälle ja julkiselle kampanjalleen kultaisen Buddha-patsaan ja kultaharkkojen palauttamiseksi presidentti alkoi uhkailla häntä, määräsi hänet pahoinpideltäväksi ja vangittavaksi vuodeksi.
Kun oikeus voittaa, joku aina häviää
Marcosien paettua presidentin palatsista maanpakoon Honolulun bungalowiin vuonna 1986 Roxas jatkoi ristiretkeään Marcosia vastaan. Vuonna 1988 hän perusti Yhdysvalloissa Golden Buddha Corporation -nimisen yrityksen, jonka nimissä hän ryhtyi taitavien lakimiesten avustuksella hakemaan kultaisen Buddha-patsaan omistusoikeutta.
Hän nosti yrityksen nimissä omistusoikeutta koskevan kanteen Ferdinand ja Imelda Marcosia vastaan Havaijin osavaltion tuomioistuimessa. Lisäksi hän vaati korvauksia häneen kohdistuneista ihmisoikeusloukkauksista.
Roxas kuoli oikeudenkäynnin aattona, mutta oli ennen kuolemaansa antanut kirjallisen todistajanlausunnon, jota myöhemmin käytettiin todisteena oikeudessa. Vuonna 1996 oikeus määräsi Roxasin perikunnan omistamalle Golden Buddha Corporationille huikean 22 miljardin dollarin korvauksen, joka viivästys- ja muiden korkojen myötä kasvoi 40,5 miljardiin dollariin.
Imelda Marcosin lakimiehet valittivat päätöksestä osavaltion korkeimpaan oikeuteen, joka vuonna 1998 vahvisti, että todisteet olivat riittävät tukemaan aiempaa päätöstä, jonka mukaan Roxas löysi aarteen ja Marcos varasti sen häneltä.
Korkein oikeus kuitenkin kumosi vahingonkorvauksen katsoen, että aiemmin myönnetty 22 miljardin dollarin korvaus oli kohtuuton, koska kullan määrästä tai laadusta ei ollut riittävästi näyttöä. Oikeus määräsi uuden kuulemisen kultaisen Buddhan ja 17 kultaharkon arvon määrittämiseksi.
Lopulta oikeus määräsi Ferdinand Marcosin kuolinpesän ja Imelda Marcosin maksamaan kultaisen patsaan ja kultaharkkojen varkaudesta 13 275 848,37 dollaria Golden Buddha Corporationille sekä 6 miljoonaa dollaria ihmisoikeusrikkomuksista Roxasin perikunnalle.
Koska Yhdysvaltain oikeuslaitoksen toimivalta ei ulotu Filippiineille, eikä Yhdysvalloista saatu likvidoitua Marcosien nimissä ollutta omaisuutta, päätös jäi ainoastaan moraaliseksi voitoksi.
Aarre ja tarina
Edelleenkään ei ole lopullista varmuutta, löysikö Marcos tai Roxas Yamashitan aarteen vai ei. Jos he jotain löysivät, oliko se vain osa isommasta aarteesta? Missä on kultainen Buddha – vai onko sitä koskaan ollutkaan? Miksi Roxas vei hautaansa aarrekammion tarkan sijainnin? Minne ovat hävinneet kaikki aarteiden piilottamiseen osallistuneet japanilaiset sotilaat ja Roxasin kaivauksiin osallistuneet filippiiniläiset työmiehet?
Loogisesti voidaan ajatella, että japanilaiset siirsivät sotasaaliina keräämiään rikkauksia kotimaahansa sitä mukaa kuin niitä kertyi, mutta se olisi aivan liian lohduton ajatus aarteenetsijöille ja tarinankertojille.
Kun Japani sodan loppuvaiheessa kotiutti korkeimpia upseereitaan Filippiineiltä sukellusveneillä välttääkseen liittoutuneiden laivat ja pommikoneet, heille olisi varmaan tullut mieleen ottaa arvokkaimmat sotasaaliit mukaansa.
Vai oliko sittenkin loogisempaa määrätä iso joukko miehiä hautaamaan aarteet maahan ja jättämään ne vihollisen miehittämille kaukaisille saarille? Uskoivatko he sodan jälkeen palaavansa – mahdollisesti rahapulan yllättäessä – kaivamaan aarteet esiin vieraan valtion alueelta? Kun he sodan jälkeen lukivat sanomalehdistä, kuinka tuhannet aarteenetsijät kaikkialta maailmasta etsivät heidän aarteitaan, olisiko todennäköistä, että vasta tuolloin heille olisi tullut mieleen, että joku muukin saattaisi löytää kätköt?
Mutta eihän logiikkaan, ihmisten normaaliin käytökseen ja motiiveihin perustuvilla huomautuksilla ole merkitystä, kun hyvä tarina lähtee viemään. Niin kauan kuin on pienikin mahdollisuus, että Yamashitan aarteessa voisi olla edes jotain perää, tarina elää ja kutkuttaa mielikuvitusta.
Todellinen aarre sisältyy sen etsimisen elähdyttävään ja innostavaan vaikutukseen. Maailmassa on aina ihmisiä, jotka eivät voi vastustaa vanhojen aarrekarttojen ja -tarinoiden hurmaavaa viehätystä… Ja hyvä niin, sillä maailma olisi paljon köyhempi paikka ilman tarinaa Yamashitan aarteesta.
Kärsimysnäytelmä – Hiroo Onodan mukaan
Kuolemanmarssi – Pääsiäisen kärsimysnäytelmä
Päivästä toiseen – Filippiinien itsenäisyys
Banzai – Japanin miehitysaika Filippiineillä
