Marcos ja Yamashita – Kultaisen buddhan metsästäjät

Toisen maailmansodan loppuvaiheissa japanilaiset sotilaat kätkivät Filippiineille aarteen, jota Ferdinand Marcosin kerrotaan etsineen. Monet myös uskovat hänen sen löytäneen.

Filippiinot ovat niin pakkomielteisen kiinnostuneita kätketystä aarteista, että niistä on tullut osa kansakunnan kollektiivista tajuntaa. Pienemmissäkin kylissä on ihmisiä, jotka ovat kuulleet tarinoita lähistölle haudatuista aarteista.

Heillä on usein myös ”perimätietoa” siitä, missä aarrekätköt sijaitsevat. Aarteiden ylöskaivamisessa on ongelmana ainoastaan se, että he myös uskovat aarteita vartioivan bantay-ginton, pitkillä torahampailla varustetun aarteen vartijahengen, jolla on ihmisen sielu. 

Useat ihmiset kertovat nähneensä bantay-gintoja, jotka ovat turhautuneet loputtomien yövuorojensa aikana ja ottaneet hetkeksi lepakon tai pienen linnun hahmon lennelläkseen hetken aikaa aarteen läheisyydessä. Bantay-gintot ovat vaarallisia, koska ne yrittävät vaihtaa sielunsa jonkun varomattoman kulkijan kanssa, etenkin jos kulkija on etsiskelemässä aarretta.

Näissä kansantarinoissa – joihin etenkin maaseudulla vielä yleisesti uskotaan – on jotain hyvin filippiiniläistä. Tarinat ovat tunteellisia, niiden syy-seuraussuhteet ovat epäloogisia ja niissä on paljon elementtejä seikkailu- ja kauhusarjakuvien kuvastoista. Tarinat ovat saaneet mausteita myös usean eri siirtomaavallan verisestä historiasta.

Olemattoman aarteen metsästäjät

Myös ulkomaalaiset aarteiden etsijät eri puolilta maailmaa ovat käyttäneet paljon aikaa ja rahaa etsiessään saarilta kätkettyjä aarteita, jotka ovat olleet olemassa ainoastaan tarinoissa ja suttuisissa aarrekartoissa. Vaikka lapiot ovat heiluneet ja miinaharavat piippailleet, arvokkaita arkeologisia löytöjä lukuun ottamatta, kukaan ei todistettavasti ole löytänyt merkittäviä aarteita tai rikkauksia.

Filippiinit on arkeologisesti mielenkiintoinen ja rikas kohde, mutta kukapa jaksaisi kiinnostua nokisista saviastiosta kun kaikkialla saaristossa kuulee tarinoita maahan haudatuista ja salaisiin luoliin piilotetuista rikkauksia.

Filippiinoille tarinat haudatuista aarteista eivät ainoastaan viittaa materiaalisiin rikkauksiin. Ne viittaavat myös siihen menneisyyteen, jossa ei ollut ulkomaisia hallitsijoita. Ne ovat osa sitä filippiinojen dokumentoimatonta menneisyyttä ennen siirtomaa-aikaa – riistettyä ja kadotettua aikaa – johon he alitajunnassaan yhä edelleen saattavat tuntea kaipausta.

Tarinat haudatuista aarteista ovat vuosisatoja vanhoja. Niiden yksityiskohdat muuttavat muotoaan, mutta yksi yhteinen tekijä tarinoilla on: Muualta tullut mahti tai henkilö on jättänyt jälkeensä jotain arvokasta Filippiineille. Vaikka “kätketty aarre” viittaa materiaalisiin rikkauksiin, metafora on ilmeinen myös kulttuurivaikutteisiin.

Kansanperinne kertoo esikolonialistisista rikkauksista, jotka ovat piilossa ”jossakin”. Kaupankäynnin myötä tulivat arabialaiset, intialaiset ja kiinalaiset hautamaan omat aarteensa saaristoon. Espanjalaiset laivasivat galleonkaupalla kultaa ja hopeaa kaukaiseen siirtomaahansa. Amerikkalaiset täyttivät pankkien holvit hopeadollareilla, mutta japanilaiset miehittäjät kylvivät siemenet, joista kasvoi tarina jolla voitetaan aarretarinoiden Oscar-palkinto.

Kätketyn kullan kiima

Vaikka monet tutkijat ja asiantuntijat ovat kiistäneet Yamashitan aarteen olemassaolon, tarina on houkutellut aarteenmetsästäjiä kaikkialta maailmasta lähes 70 vuoden ajan. Yamashitan aarteesta on yhtä monta tarinaa kuin on kertojaakin. Tarinan pääpiirteet ovat kuitenkin seuraavat.

Toisen maailmansodan kuluessa Japanin armeija oli takavarikoinut valloittamiltaan alueilta valtion pankkien rikkauksia ja ryöstänyt yksityistä omaisuutta niin paljon kuin käsiinsä olivat saaneet. He olivat keränneet suunnattoman määrän rahaa, kultaa, hopeaa, jalokiviä, helmiä ja muita rikkauksia.

Saalis kerättiin alun perin Singaporeen ja kuljetettiin myöhemmin Filippiineille. Filippiinejä miehittäessään japanilaiset ryöstivät vielä lisää rikkauksia. He anastivat muun muassa Benquetin kultakaivosten tuotot ja takavarikoivat kaiken mitä Douglas MacArthur ja presidentti Quezon olivat jättäneet valtion pankin holveihin.

Vuonna 1945 kenraali MacArthur lunasti I shall return -lupauksensa ja taisteli joukkoineen tiensä takaisin Manilaan. Kun kävi selväksi, että japanilaiset tulevat häviämään sodan, Japanin sodanjohto teki päätöksen, jonka mukaan kaikilta muilta alueilta voidaan vetäytyä mutta Filippiineistä pidetään kiinni niin pitkään kuin mahdollista. Kenraali Tomoyuki Yamashita oli tuolloin Manilassa järjestämässä kaupungin puolustusta.

Kun sota oli jo lähestymässä loppuaan Filippiineillä, japanilaiset päättivät piilottaa Aasiasta kerätyt rikkaudet eri puolille Luzonin saarta. He pitivät amerikkalaisia sotalaivoja ja lentokoneita liian suurena uhkana jotta rikkaudet olisi voitu laivata tai lennättää Japaniin tai Taiwanille.

Manilassa olleet japanilaiset joukot taistelisivat ainoastaan voittaakseen aikaa jotta joukot toisaalla ehtivät kätkeä aarteet. Taistelu Manilasta kesti riittävän kauan jotta valikoitu joukko japanilaisia sotilaita ehti kaivaa kuoppia ja tunneleita eri puolille Luzonia, joihin he hautasivat kalleudet.

Kenraali Yamashita ei henkilökohtaisesti osallistunut rikkauksien kätkemiseen, mutta miehet jotka sen tekivät, olivat hänen komennossaan. Piilopaikat rakennettiin huolellisesti ja ne varustettiin monenlaisilla harhautus- ja turvamekanismeilla: Piirrettiin väärennettyjä karttoja, laadittiin kekseliäitä ansamekanismeja, kaivettiin valetunneleita, kätköt varustettiin miinoilla ja myrkkykaasusäiliöillä.

Japanilaisten antautumisen jälkeen Yamashitaa syytettiin sotarikoksista, joihin hänen komentamansa joukot olivat syyllistyneet miehityksen aikana Filippiineillä. Kiistanalaisessa oikeudenkäynnissä Yamashita todettiin syylliseksi joukkojensa julmuuksiin, tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin hirttämällä helmikuussa 1946.

Kultasormi Marcos

Monet filippiinot uskovat, että Ferdinand Marcos löysi osan japanilaisten sotasaaliista, jota jo tuolloin kutsuttiin Yamashitan aarteeksi. Politiikkaan siirtyessään Marcos tunnettiin etevänä ja varakkaana liikemiehenä, jonka varallisuuden taustaa ei koskaan selvitetty. Manilassa oli jo pitkään kierrellyt huhuja kuinka Marcos olisi käyttänyt suhteitaan japanilaisiin ja saanut tietoonsa osan Yamashitan aarrekätköjen sijainneista.

Huhut saivat lisää ilmaa siipien alle kun Manilaan perustettiin kullanjalostuslaitos. Perustamisen virallinen syy oli Benguetin kaivosten tuottaman kullan jalostaminen filippiiniläisin voimin. Toisen version mukaan laitos perustettiin jotta Marcos voisi sulattaa japanilaisten kullan tunnistamattomiksi ja sirotella ne turvallisesti sveitsiläisiin pankkiholveihin.

On myös suuri joukko ihmisiä, jotka pitävät Yamashitan aarretarinaa pelkkänä hölynpölynä, jonka avulla Marcos ainoastaan yritti peittää sitä tosiasiaa, että hänen varallisuutensa oli todellisuudessa peräisin hämäristä kaupoista, huijauksista ja sodan jälkeisestä keinottelusta. Koko tarina on pelkkää harhautusta, jonka Marcos itse keksi ja laittoi kiertämään epämääräisinä huhuina.

Imelda Marcos yhä edelleen jaksaa jankuttaa siitä kuinka neuvokas hänen miehensä oli arvometallikauppiaana: ”Mieheni myi jäljellä olevan osan Yamashitan aarteesta kun hän teki lyhyen vierailun Yhdysvaltoihin. Ei hän vielä niillä kaupoilla rikastunut, mutta se opetti hänelle kuinka käydä arvometalleilla kauppaa.” 

Kultaisen buddhan ilmestys

Vuonna 1988 Yamashitan aarretarina lähti suuremmille kierroksille kun filippiiniläinen aarteenmetsästäjä Rogelio Roxas nosti Yhdysvalloissa oikeusjutun Marcosin pariskuntaa vastaan. Samalla kun uusi käänne mitätöi aikaisemmat arvailut siitä oliko Yamashitan aarteella jotain tekemistä Marcosin rikkauksien alkuperän kanssa, se liitti hänet entistä tiukemmin Yamashitan kultaan.

Vuonna 1961 Rogelio Roxas oli tavannut sota-aikana Yamashitalle tulkkina toimineen filippiinomiehen, joka kertoi että arvokkaimmat aarteet on haudattu Pohjois-Filippiineillä sijaitsevan vuoristokaupunki Baguion läheisyyteen. Opas antoi myös vinkkejä kätköjen sijainneista.

Vuonna 1971 Roxas keräsi ryhmän miehiä aarteen etsimiseksi. Hän sai siihen virallisen etsintä- ja kaivausluvan paikalliselta tuomarilta Pio Marcosilta, joka sattui olemaan myös silloisen presidentti Marcosin pikkuserkku.

Roxasin kertomuksen mukaan hän ja hänen ryhmänsä löysivät 24. tammikuuta 1971 suljetun kammion läheltä Baguiota. Kammiossa oli kiväärejä, pistimiä, samuraimiekkoja, radioita ja luuranko yllään japanilaisen sotilaan univormu. Roxasin mukaan kammiosta löydettiin myös 0.91 metriä korkea kullanvärinen buddha-patsas ja kultaharkkoja sisältäneitä puulaatikoita. 

Roxas kertoi ottaneensa kammiosta buddha-patsaan ja yhden laatikon, jossa oli 24 kultaharkkoa. Hän kertoi haudanneensa kammion sisäänkäynnin koska ei pystynyt järjestämään jäljelle jääville kultalaatikoille ja muille esineille kuljetusta.

Hän ei koskaan punninnut patsasta, mutta arvioi sen painoksi noin 1000 kiloa. Roxas ohjeisti ryhmänsä kuljettamaan patsaan ja kultaharkot kotiinsa. Roxas yritti kahdesti ilmoittaa löydöstään tuomari Marcosille, mutta ei saanut häneen yhteyttä.

Seuraavien viikkojen aikana Roxas myi seitsemän kultaharkkoa ja etsi ostajaa buddha-patsaalle. Roxasin mukaan yksi ostajaehdokas porasi pienen reiän patsaan käsivarren alle ja analysoi metallin. Testi osoitti, että patsas oli tehty 22 karaatin kullasta. Toinen mahdollinen ostaja testasi myös patsaan metallia typpihapolla ja päätyi siihen, että sen kultapitoisuus oli yli 20 karaattia.

Eräänä kesäkuun 1971 yönä aseistetut miehet tunkeutuivat Roxaksen kotiin ja takavarikoivat buddha-patsaan ja kultaharkot. Lisäksi miehet veivät Roxasin perheeltä koruja, rahaa ja muita arvoesineitä. 

Seuraavana päivänä Roxas raportoi tapauksesta paikalliselle poliisille, joka levitteli käsiään. Lopulta hänen onnistui tavata myös tuomari Pio Marcos, joka kertoi, ettei kukaan voi tehdä asialle mitään koska presidentti halusi takavarikoidut esineet itselleen. 

Roxas väitti, että kostoksi hänen äänekkäälle ja julkiselle kampanjalle kultaisen buddha-patsaan ja kultaharkkojen palauttamiseksi, presidentti alkoi uhkailla häntä, määräsi hänet pahoinpideltäväksi ja lopulta vangittavaksi vuoden ajaksi.

Kun oikeus voittaa joku häviää

Marcosien paettua presidentin palatsista maanpakoon Honolulun bungalowiin vuonna 1986, Roxas jatkoi ristiretkeään Marcosia vastaan. Vuonna 1988 hän perusti Yhdysvaltoihin Golden Budha Corporation –nimisen yrityksen, jolle hän lähti taitavien lakimiesten avustuksella hakemaan kultaisen buddha-patsaan omistusoikeutta.

Hän nosti yrityksen nimissä omistusoikeutta koskevan kanteen Ferdinand ja Imelda Marcosia vastaan Havaijin osavaltion tuomioistuimessa. Lisäksi hän vaati korvauksia häneen kohdistuneista ihmisoikeusloukkauksista.

Roxas kuoli oikeudenkäynnin aattona, mutta oli ennen kuolemaansa antanut kirjallisen todistajanlausunnon, jota myöhemmin käytettiin todisteena oikeudessa. Vuonna 1996 oikeus määräsi Roxasin perikunnan omistamalle Golden Budha Corporationille huikean 22 miljardin dollarin korvauksen, joka viivästys- ja muine korkoineen kasvoi 40,5 miljardiin dollariin. 

Imelda Marcosin lakimiehet valittivat päätöksestä osavaltion korkeimpaan oikeuteen, joka vuonna 1998 vahvisti, että todisteet ovat riittävät tukemaan aikaisempaa päätöstä, jonka mukaan Roxas löysi aarteen ja Marcos varasti sen häneltä. 

Korkein oikeus kuitenkin kumosi vahingonkorvauksen katsoen, että aikaisemmin myönnetty 22 miljardin dollarin vahingonkorvaus oli kohtuuton, koska kullan määrästä tai laadusta ei ollut riittävästi näyttöä. Oikeus määräsi uuden kuulemisen kultaisen buddhan ja 17 kultaharkon arvon määrittämiseksi.

Lopulta oikeus määräsi Ferdinand Marcosin kuolinpesän ja Imelda Marcosin maksamaan kultaisen patsaan ja kultaharkkojen varkaudesta korvausta 13 275 848.37 dollaria Golden Budha Corporationille sekä 6 miljoonaa dollaria ihmisoikeusrikkomuksista Roxasen perikunnalle.

Koska Yhdysvaltain oikeuslaitoksen toimivalta ei ulotu Filippiineille eikä Yhdysvalloista saatu likvidoitua Marcoseiden nimissä ollutta omaisuutta, päätös jäi ainoastaan moraaliseksi voitoksi.

Aarre … tarina

Edelleenkään ei ole lopullista varmuutta löysikö Marcos tai Roxas Yamashitan aarteen vai ei? Jos he jotain löysivät, oliko se vain osa isommasta aarteesta vai kaikki mitä japanilaiset jättivät jälkeensä? Missä on kultainen buddha vai onko sitä koskaan ollutkaan? Miksi Roxas vei hautaansa aarrekammion tarkan sijainnin? Minne ovat hävinneet kaikki aarteiden piilottamiseen osallistuneet japanilaiset sotilaat ja Roxasen kaivauksiin osallistuneet filippiiniläiset työmiehet?

Loogisesti voidaan ajatella, että japanilaiset siirsivät sotasaaliina keräämiään rikkauksia kotimaahansa sitä mukaan kun niitä kertyi, mutta se olisi aivan liian lohduton ajatus aarteenetsijöille ja tarinaniskijöille. 

Kun Japani sodan loppuvaiheessa kotiutti korkeimpia upseereitaan Filippiineiltä sukellusveneillä välttääkseen liittoutuneiden laivat ja pommikoneet, heille olisi saattanut tulla mieleen että otetaan arvokkaimmat sotasaaliit mukaan. 

Vai oliko sittenkin järkevämpää määrätä iso joukko miehiä hautaamaan aarteet maahan, jättämään ne vihollisen miehittämille kaukaisille saarille? Uskoivatko “he” sodan jälkeen palaavansa – mahdollisesti rahapulan yllättäessä – kaivamaan aarteet esiin vieraan valtion alueelta? Jäikö heitä vaivaamaan ajatus siitä, että joku saattaisi löytää kätköt kun he lukivat sodan jälkeen sanomalehdistä kuinka tuhannet aarteenetsijät kaikkialta maailmasta etsivät “heidän” aarteitaan.

Mutta eihän logiikkaan, ihmisten normaaliin käytökseen ja motiiveihin perustuvilla huomautuksilla ole merkitystä kun hyvä tarina lähtee viemään. Niin kauan kun on pienikin mahdollisuus, että Yamashitan aarteessa voisi olla edes jotain perää, tarina elää ja kutkuttaa mielikuvitusta. 

Todellinen aarre sisältyy sen etsimisen elähdyttävään ja innostavaan vaikutukseen. Maailmassa on aina ihmisiä, jotka eivät voi vastustaa vanhojen aarrekarttojen ja -tarinoiden hurmaavaa viehätystä… Ja hyvä niin, sillä maailma olisi paljon köyhempi paikka ilman tarinaa Yamashitan aarteesta.