A Hard Day’s Night – Beatles Manilassa

Maailmantähdet saavat VIP-kohtelua ja ihailijat palvovat ilmaa, jota he hengittävät ja maata jolla he kulkevat. Kun asiat menevät pieleen, tähdetkin haalistuvat tavallisiksi kuolevaisiksi.

Joka vuosi miljoonat ulkomaalaiset saapuvat Filippiineille. Suurin osa viihtyy hyvin nauttien rannoista ja saarista, miellyttävästä ilmastosta ​​ja ihmisten lämpimästä vieraanvaraisuudesta.

Ajoittain vierailijoiden kokemukset saattavat olla vähemmän hehkuvia elämyksiä. Joskus ne voivat muuttua suorastaan ​​kauheiksi, jopa vaarallisiksi. Näin tapahtui neljälle englantilaiselle nuorelle miehelle, jotka kollektiivisesti tunnettiin Beatles-yhtyeenä.

She loves you

Beatles oli heilauttanut kättään miljoonista radioista ja levysoittimista, kutsunut nuoria mukaan uuteen aikaan, jossa musiikki välitti viestiä siitä kuinka rakkaus, vapaus, seksi ja huumeet voivat olla hauskoja asioita. Myös Filippiinien presidentin puoliso Imelda Marcos kuuli kutsun ja halusi päästä osalliseksi beatlemaniasta.

First Ladyn toivetta toteuttamaan määrättiin viihdealalla toiminut presidenttiparin tuttava Ramon Ramos ja hänen yrityksensä Cavalcade International Productions. Vuoden 1966 alussa Ramos otti yhteyttä Beatlesin manageriin Brian Epsteiniin, joka oli järjestämässä yhtyeelle kiertuetta kesäksi Länsi-Saksaan ja Japaniin.

Filippiinit lisättiin Japanin jälkeen kiertueen viimeiseksi etapiksi. Konserttipaikaksi varattiin alun perin Araneta Coliseum, mutta lippujen kysyntä oli niin hurjaa, että tapahtuma siirrettiin isommalle Rizal Memorial jalkapallostadionille. Lisäksi sovittiin yhdestä ylimääräisestä iltapäiväkonserttista.

Happiness is a warm gun

Aamulla 3. heinäkuuta Beatles seurueineen lensi Japanista ensin Hongkongiin, missä yhtyeen jäsenet lepäsivät koneen tankkauksen ajan lentokentän VIP-loungessa ennen lentoa Manilaan.

Cathay Pacificin lento laskeutui kello 16.30 Manilan kansainväliselle lentokentälle (nykyinen Ninoy Aquino International Airport), missä oli satoja faneja vastassa.

Beatlesit panivat välittömästi merkille, että kaikkialla näkyi aseistettuja vartijoita ja sotilaita. He kysyivät käytiinkö Filippiineillä sotaa? Yhtye sai diplomaateille varatun erikoiskohtelun maahantulomuodollisuuksissa, jotka hoidettiin nopeasti erillisessä huoneessa, poissa tavallisten matkustajien silmistä.

Terminaalista poistuttaessa siviilivaatteisiin puetut aseistetut saattajat ohjasivat Beatlesit ulkona odottavaan autoon. Manageri Epstein ja muu seurue ohjattiin muihin autoihin. Yhtyeen jäsenet ajettiin Manilan satamaan Filippiinien laivaston päämajaan, missä pidettiin pikainen lehdistötilaisuus, johon osallistui 40 toimittajaa. Brian Epstein ja muu seurue ajettiin suoraan hotellille eikä heillä ollut mitään tietoa mihin yhtye oli hävinnyt.

Yellow Submarine

Lehdistötilaisuuden jälkeen sotilaat saattoivat yhtyeen hotellin sijaan satamassa odottavalle luksusjahdille. Veneen omisti varakas filippiiniläinen liikemies Don Manolo Elizalde, joka poikansa kanssa halusi esitellä Beatlesit ystävilleen ja kierrättää yhtyettä veneretkellä Manilanlahdella.

Elizalde oli Ramon Ramosin tuttava ja he olivat sopineet keskenään myös Beatlesin yöpymisestä jahdilla, koska se oli heidän mielestään turvallisuuden puolesta parempi vaihtoehto kuin hotelli. Yhtyeen matkajärjestelyjä hoitavalle Brian Epsteinille he eivät tulleet asiasta maininneeksi.

Mitä kauemmaksi Manilan ääriviivat etääntyvät, sitä enemmän Beatlesit hämmentyivät järjestelyjen saamasta käänteestä. Pitkästä lennosta väsyneinä he olisivat vain halunneet levätä ja nukkua. Nyt he olivat ilman omaa seuruettaan ja manageriaan pimeällä merellä tuntemattomien ihmisten kanssa.

Vietettyään lähes koko yön aluksella sotilaiden vartioimana, Beatlesit palasivat venesatamaan, mistä heidät kuljetettiin läheiseen Manila Hotelliin, jonne Brian Epstein oli varannut seurueelle majoituksen. Huoneisiinsa moppitukat pääsivät aamulla kello 4:00.

I Don’t Want to Spoil the Party

Beatlesit nukkuivat myöhään seuraavana aamuna.  He söivät huoneissaan aamiaista kun presidentin henkivartijakaartin sotilaat tulivat hakemaan heitä juhliin, jotka Imelda Marcos oli järjestänyt heidän kunniakseen Malacanangin palatsissa.

Brian Epstein ilmoitti tiukasti, ettei yhtyettä saanut häiritä ja pyysi välittämään presidentin palatsiin viestin, että yhtye on tullut Filippiineille soittamaan ihailijoilleen kaksi konserttia ja heidän pitää levätä niitä varten. Jo vuodesta 1964 lähtien yhtye oli noudattanut periaatetta, jonka mukaan se ei osallistu suurlähetystöjen ja muiden valtiollisten tahojen järjestämiin kekkereihin, joihin heitä usein kutsuttiin kiertueiden aikana.

Beatlesin kiertueagentti Vic Lewis oli saanut virallisen kutsun kohteliaisuuskäynnille presidentin palatsiin yhtyeen vielä ollessa Tokiossa. Hän ei maininnut siitä Epsteinille, koska tiesi hänen kieltäytyvän siitä. Filippiiniläinen promoottori Ramos ei puolestaan uskaltanut välittää palatsiin tietoa ettei kutsuun tullut vastausta. Hän oli jäänyt toivomaan yhtyeen muuttavan mielensä maahan saavuttuaan.

Pian kieltäytymisen jälkeen Epstein sai puhelun Ison-Britannian suurlähetystön asiainhoitajalta Leslie Minfordilta, joka painosti häntä viemään yhtyeen välittömästi First Ladyn juhliin. Epstein pysyi päätöksessään eikä edes neuvotellut yhtyeen kanssa, joka oli edelleen täysin tietämätön koko asiasta.

Beatlesin jäsenet saivat kuulla asiasta hieman ennen lähtöä ensimmäiseen konserttiin kun hotellin vastaanottovirkailijat kertoivat heille, että Imelda Marcos on hyvin vihainen. John Lennon kysyi: ”Kuka on Imelda Marcos?”

He ehtivät katsoa hetken aikaa televisiosta suoraa lähetystä presidentin palatsista, missä näytettiin Beatlesien nimikylteillä varattuja tyhjiä tuoleja, itkeviä lapsia ja First Ladyä, joka kertoi Beatlesien pettäneet hänet ja yhtyettä odottaneet lapset.

A Day in the Life

Beatles aloitti ensimmäisen kahdesta konsertistaan Rizal Memorial jalkapallostadionilla kello 16.00. Yhtye esiintyi pienellä katetulla lavalla stadionin toisessa päädyssä. Paikalle saapuneet 30 000 ihailijaa ottivat yhtyeen lämpimästi vastaan. Toinen konsertti pidettiin kello 20.30 ja siihen saapui 50 000 ihailijaa.

Molemmissa konserteissa Beatles esitti samat 11 kappaletta. He aloittivat Chuck Berryn kappaleella Rock and roll music, jonka jälkeen kuultiin 10 alkuperäistä Beatles-kappaletta: She’s a woman, If I needed someone, Day tripper, Baby’s in black, I feel fine, Yesterday, I wanna be your man, Nowhere man, Paperback writer, ja lopuksi I’m down.

Molempien konserttien yhteenlaskettu katsojamäärä oli 80 000 ihmistä, mikä oli suurin yleisömäärä, joka on nähnyt Beatlesin konsertissa yhden päivän aikana. Yhden konsertin yleisömäärän ylitti ainoastaan heidän esiintymisensä Shea Stadionilla New Yorkissa elokuussa 1965 jolloin yhdessä konsertissa oli 55 600 ihmistä.

Etukäteen myydyille istumapaikoille lippu maksoi 30 pesoa, seisomapaikoille kentällä 20 pesoa. Silloisella vaihtokurssilla kahden konsertin lippumyyntitulot olivat yhteensä lähes 100 000 dollaria. Kun tuosta summasta vähennetään Beatlesille maksettava palkkio, 37 000 dollaria, paikalliselle promoottorille jäi kulujen jälkeen sievoiset voitot konserttien järjestämisestä.

I Should Have Known Better

Kun Beatlesit lepäsivät konserttien välissä, Epstein nauhoitti viestin selvittääkseen miksi Beatles ei päässyt osallistumaan Malacanangin palatsin lastenjuhlaan. Kun se lähetettiin myöhemmin samana iltana televisiossa, lähetyksen ääni ilmeisen tahallisesti käännettiin pois päältä.

Vastareaktio Beatlesiä kohtaan alkoi heti toisen konsertin jälkeen kun he lähtivät palaamaan hotellille. Heidän autosaattue jäi hetkeksi loukkuun suljetun portin taakse ja joukko paikallisia häiriköitä ympäröi sen huudellen törkeyksiä. Lopulta yhtye pääsi takaisin hotelliin ja sulkeutui huoneisiinsa nukkumaan.

Yöllä poliisit hakivat Vic Lewisin, joka toimi yhtyeen ja promoottori Ramosin yhteyshenkilönä, verovirastoon kolmen tunnin ajaksi selvittämään tuloveron maksamiseen liittyviä “teknisistä ongelmia”.

Verovirasto esitti laskelman yhtyeen palkkiosta, joka oli edelleen Ramosin hallussa, ja vaati yhtyettä maksamaan verot välittömästi jotta yhtyä voisi poistua maasta. Tämä tapahtui huolimatta siitä, että Beatlesin ja Cavalcaden välisessä sopimuksessa sovittiin, että paikallinen promoottori maksaisi kaikki paikalliset verot.

Long and Winding Road

Beatlesit heräsivät aikaisin 5. heinäkuuta. Heidän huonepalvelupyyntöihin ei vastattu eikä hotellin henkilökunta palvellut heitä. Hotellin aulassa he näkivät sanomalehtien otsikot, jotka kirkuivat kuinka Beatles oli pettänyt First Ladyn ja jättänyt sadat lapset itkemään pettymyksestä.

Kun Beatlesit seurueineen poistuivat hotellista, he kantoivat omat matkatavaransa kaukana hotellin parkkipaikalla odottaviin autoihin. Matkalla lentokentälle heidän kuljettajat näyttivät unohtaneen reitin. He pyörittivät autojaan toistuvasti liikenneympyröiden ympäri ja tekivät merkillisiä reitinvalintoja. Epsteinin piti soittaa kentälle ja pyytää KLM:n lentoa viivytettäväksi koska he eivät ehtisi kentälle ajoissa.

Lentokentällä henkilökuntaa oli ohjeistettu olemaan antamatta apua Beatlesin seurueelle. Liukuportaat lakkasivat toimimasta heidän lähestyessään niitä, mikä pakotti heidät kantamaan raskaat vahvistimet, instrumenttikotelot ja matkatavarat kerroksesta toiseen. Heidät ohjattiin kulkemaan sotilaiden ja lentokenttähenkilökunnan muodostamaa kujaa pitkin, missä heitä tönittiin ja pilkattiin.

Run for Your Life

Lopulta Beatlesit pääsivät lähtöselvityshalliin, missä heidän käskettiin siirtyä edestakaisin huoneen yhdestä kulmasta toiseen. Joku huusi: ”Beatlesit eivät VIP-matkustajia. Teitä kohdellaan kuin ihan tavallisia matkustajia! Te olette tavallisia matkustajia!” John Lennon muistutti myöhemmin haastatteluissa: ”Eihän tavallisia matkustajia missään potkita ja hakata, eihän?”

Yhtye pääsi lentokentältä vahingoittumattomana soluttautumalla munkkien ja nunnien ryhmään, joka saapui heidän kanssaan samaan aikaan lähtöselvitykseen. He saivat hoidettua maastopoistumismuodollisuudet ja pääsivät jatkamaan matkaa ulos terminaalista.

Häirintä jatkui heidän kävellessään kohti kentällä odottavaa lentokonetta. Kentälle päästetty vihamielinen joukko töni heitä, syljeskeli heidän päälleen ja lauloi ”Beatles Alis Dayan!” (Beatles, häipykää täältä!).

Yhtyeen roudarit tekivät parhaansa suojellakseen Johnia, Paulia, Georgea ja Ringoa suorilta iskuilta. Lopulta kaikki pääsivät kiipeämään turvaan koneeseen. Paul McCartney kertoi: ”Kun nousimme koneeseen, me kaikki suutelimme istuimia”.

Help!

Heidän seikkailu Filippiineillä ei ollut vielä ohi. Kone oli jo valmiina lähtemään liikkeelle kun ovi avautui ja sotapoliisit nousivat koneeseen. Konepistooleilla osoittaen poliisit vaativat Epsteinia ja hänen apulaista Barrowia palaamaan terminaaliin selvittämään heidän ”passiensa epäselvyydet” ja maksamaan yhtyeen verovelan.

Lyhyen neuvottelun jälkeen Barrow ja yksi roudareista lähti poliisien mukaan takaisin terminaaliin selvittämään asiaa. Barrow sai selvitettyä passien epäselvyydet, mutta joutui hakemaan Epsteinilta 6 800 punnan henkilökohtaisen pankkitakauksen jolla saatiin kuitattua yhtyeen ”verovelka” palkkiosta, jota he eivät koskaan saaneet.

Lopulta molemmat nousivat uudelleen koneeseen ja kone pääsi lähtemään Manilasta.

Let it be

Seuraavana päivänä, 6. heinäkuuta, presidentti Marcos antoi sovittelevan lausunnon, jossa hän kertoi ymmärtävänsä, etteivät Beatlesin jäsenet olleet tarkoituksella jättäneet saapumatta hänen vaimonsa lastenjuhliin. Hän katsoi, että väkivaltaiset tapahtumat lentokentällä olivat kansalaisten ylireagointia ikävään ”väärinkäsitykseen”. Hän myös mitätöi hyvän tahdon eleenä yhtyeen tuloista maksettavan veron.

Joitakin vuosia myöhemmin myös Imelda Marcos kertoi, ettei ollut ottanut tapahtumaa henkilökohtaisena loukkauksena. Hän kertoi: ”Beatlesin suurena fanina kutsuin heidät Malacanangin palatsiin, jotta voisin henkilökohtaisesti toivottaa heidät tervetulleiksi yhdessä perheeni ja ystävieni kanssa, jotka ovat myös suuria faneja. Rehellisesti sanottuna olin pettynyt kun he eivät saapuneet, mutta ymmärsin, että syynä olivat kommunikaatiokatkokset, enkä kantanut heille koskaan mitään kaunaa.”

Hello Goodbye

Beatles seurueineen saapui takaisin Lontooseen Heathrow’n lentokentälle varhain aamulla 8. heinäkuuta. Heille oli järjestetty televisiohaastattelu, missä he pääsivät tuoreeltaan kertomaan Kaukoidän kokemuksistaan. Lennon sanoi, ettei hän koskaan edes lentäisi Filippiinien yli. McCartney syytti heitä tönineitä ja solvanneita ihmisiä pelkureiksi. Harrisonin mielestä ainoa syy palata Filippiineille olisi pommin pudottaminen. Myös Ringo vannoi, ettei koskaan enää astuisi Filippiinien maaperälle.

Ikävästä kokemuksesta huolimatta Beatlesit eivät kantaneet kaunaa heidän konserttejaan seuraamaan saapuneille filippiino-faneille. Heistä jokainen myöhemmin muisteli haastatteluissa, dokumenteissa ja elämänkerroissa lämmöllä Manilan konsertissa saamaansa lämmintä vastaanottoa tavallisilta filippiinoilta.

Vaikka yhtyeen vierailu Filippiineillä ei mennyt hyvin, maa voi lohduttautua sillä että harvassa maassa päästiin omakohtaisesti todistamaan beatlemaniaa. Yhtye esiintyi Iso-Britannian ulkopuolella ainoastaan 14 maassa, joista yksi oli Filippiinit.

Muutama videolinkki Beatlesin Manilan vierailusta heinäkuussa 1966: