Saksalainen kirjailija Peter Coryllis on todennut: ”Niin kauan kuin on hyviä sydämiä ja kädet tekevät hyviä töitä, ei ole mitään syytä olla epätoivoinen maailman puolesta”. On kuitenkin syytä olla epätoivoinen itsensä puolesta, jos auttamisesta tulee taakka.
Näin joulun alla katujen kerjäläiset huutelevat tuuhea ketunhäntä kainalossa Merry Christmas -tervehdyksiä pyrkiessään tasoittamaan vähempi- ja parempiosaisuuden kuilua Filippiineillä.
Manilan suurkaupungin kaduilla näkee päivittäin suuren määrän kerjäläisiä ja katukaupustelijoita. Jotkut heistä ovat tulleet tutuiksi vuosien aikana, jotkut ovat uudempia yrittäjiä, mutta yhtä kaikki, heidän tulevaisuudennäkymänsä näyttävät olevan yksinomaan ohi kulkevien ihmisten armeliaisuuden varassa.
Auttaako vai eikö auttaa ja kuinka paljon? Hamletillinen kysymys, jonka Filippiineillä asuvat ja vierailevat suomalaiset kohtaavat väistämättä jossain muodossa. Kysymykseen ei ole koskaan oikeaa vastausta.
Hyvää tahtoa ja kavereita
Sosiaalisina laumaeläiminä me ihmiset luonnostamme pyrimme auttamaan omaa laumaamme, perhettämme ja ystäviämme. Heitä kohtaan osaamme olla pyyteettömän ystävällisiä ja valmiita auttamaan ilman laskelmointia. Me myös arvostamme avuliaita yksilöitä, sillä yhteiseen hiileen puhaltaminen on saanut maailmassa muutakin aikaan kuin unelman hiilineutraalista tulevaisuudesta.
Auttaminen voi kohdistua myös täysin tuntemattomiin ihmisiin, joita emme tunne eikä meillä ole heitä kohtaan mitään velvoitteita. Satunnaisesti saatamme antaa hetken mielijohteesta rahaa kadun kerjäläiselle ja sylilapsiaan auton ikkunaa vasten työntävälle äidille.
Ihmisen hyvään tahtoon perustuvaa auttamista ruokkii se, että siitä tulee hyvä mieli. Saamme siitä mukavia tuntemuksia ja parhaimmillaan tunnemme itsemme jonkin aikaa paremmiksi ihmisiksi. Hetkeksi annamme empatiamyrskyn ylentää itsemme aidosti ja pyyteettömästi välittäväksi osaksi ihmiskuntaa.
Tällainen vapaaehtoinen auttaminen on kuitenkin häilyvää ja impulsiivista. Yhtenä päivänä annan taskun pohjalle jääneet irtokolikot kerjäläiselle, toisena päivänä yritän olla huomaamatta häntä. Ilman velvoitteen tarjoamaa selkärankaa vähempiosaisten auttaminen on päivän mielialoista ja tunnelmista riippuvaista.
Kun mikään ei riitä
Kaikkien Filippiineillä asuvien – filippiiniläisten ja ulkomaalaisten – odotetaan auttavan perheenjäseniä, sukulaisia, työntekijöitä ja taloudellisesti heikossa asemassa olevia. Joskus tämän ymmärtäminen ja sen soveltaminen vaatii Dalai Lama -tason mielenhallintaa.
Velvollisuuteen perustuvasta auttamisesta voi muodostua ongelma, sillä kulttuurimme eivät kohtaa tässä asiassa tasavertaisena, ei taloudellisesti eikä suhtautumisessa auttamiseen. Missä menee silloin reilun auttamisen raja?
Ajoittain joudumme painiskelemaan myös sen kanssa, onko auttaminen ollut ”riittävää” vai “riittämätöntä”, etenkin jos auttaja ja autettava eivät ymmärrä auttamisen tavoitteita, rajoitteita ja velvollisuuksia yhteismitallisesti. Myös vastavuoroisuuden käsitteet ymmärretään usein eri tavalla. Filippiineillä ne eivät perustu hammas hampaasta malliin, pikemminkin lainasta-lahjoitus-oletukseen.
Tilanteessa, missä suomalainen haluaa osallistua filippiiniläisen puolison Filippiineillä asuvan perheen ja sukulaisten tukemiseen, avuntarve saattaa laventua alkuperäisestä etukäteen sovitusta avusta ”hätätapauksiin”, joissa arkielämän katastrofit tuntuvat seuraavan toistaan säännöllisen satunnaisesti: Sähköt poikki, sairaalalaskut maksamatta, vuokrat rästissä, puhelimet hävinneet, tulvat, maanjäristykset, taifuunit… Ja pian pariskunnan yhteiseen sanavarastoon ilmestyvät sanat kaivo, pohja ja loputon.
Tällaisessa yhteiseen velvollisuuteen perustuvassa auttamisessa kohtaa kaksi hyvin erilaista ääripäätä: Yltäkylläisyyden mahdollistama ja vapaaehtoisuuteen perustuva, mutta moraalisilta kriteereiltä tiukka auttamishalu ja epätoivosta, köyhyydestä ja mahdollisuuksien rajallisuudesta kumpuava tarve.
Kun kädestä suuhun elävä ihminen pyytää apua odottamattomiin menoihin, epätoivolla ei ole rajoja. Tarve kumpuaa köyhyydestä ja epätoivosta, mutta se, mikä on riittävää apua, on opittu feodalismin ja kolonialismin petsaamasta historiasta: “Isännältä” pitää uskaltaa pyytää paljon, jotta saa edes jotain pientä.
Kerjäläisten valtakunta
Erityisesti köyhemmän kansanosan parissa on edelleen hyvin yleistä, että ulkomaalainen nähdään puutarhurina, joka tulee ja istuttaa perheen takapihalle rahapuun ja vastaa siitä, että puu voi hyvin ja tuottaa riittävästi satoa. Jos se ei tuota riittävästi, se ymmärretään puutarhurin ongelmaksi.
Filippiineillä kaikki on henkilökohtaista, myös auttaminen. Jos autat kerran, autat sitten jatkuvasti, sillä auttamisesta tulee sinun velvollisuutesi, koska olet hyväksynyt ja luonut keskinäisen ”riippuvuussuhteen”.
Meille suomalaisille tuollainen ajattelu on hyvin vieras. Me rajoitamme ja kohdistamme auttamisen enemmän mitattavissa oleviin määreisiin ja vapaaehtoisuuteen kuin velvollisuuteen ja suhteellisiin vertauskuviin.
Filippiineillä pitkään asuneena tuollaiset auttamiseen liittyvät kulttuurierot on helppo huomata ja hallita, mutta ne saattavat kuormittaa vasta maahan tutustuvien maahanmuuttajien vilpitöntä halua auttaa ja saattaa pahimmillaan johtaa syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteisiin.
Erityisesti ristiriitoja syntyy, jos auttava osapuoli ei elä suorassa vuorovaikutussuhteessa autettavien kanssa, mikä mahdollistaa pienet palvelukset käytännön asioissa, joilla taloudellista apua maksetaan takaisin arkipäiväisinä vastapalveluksina.
Ryysyrannikko
Filippiineillä perhe ja suku ovat kaikki kaikessa. Ne muodostavat sosiaaliturvajärjestelmän, joka pitää sisällään paljon verisukulaisuutta laajemman ryhmän ihmisiä. Sukuun kuuluvat kaikki mahdolliset ”padrinot”, kummisedät ja -tädit, jotka ovat jossain keskinäisessä riippuvaisuussuhteessa perheen kanssa.
Filippiiniläiset ovat näissä asioissa kehittyneet erityisen taitaviksi ja hienovaraisiksi. He elävät dynaamisissa avustussuhteissa toisiinsa; kaikki lainaavat, antavat ja jakavat jatkuvasti kaikkea pärjätäkseen arjessa.
Keskinäisellä auttamisella määritellään myös sosiaalisia suhteita ja henkilökohtaisia nokkimisjärjestyksiä. Filippiineillä kukaan ei ole tasa-arvoinen suhteessa toisiinsa, vaan kaikki elävät enemmän tai vähemmän erilaisissa hierarkkisissa suhteissa toisiinsa.
Isäntäperheen ja torpparin välinen feodaalinen suhde on suomalaisille kenties selkein vertailukohta keskinäisistä riippuvuussuhteista filippiiniläisessä yhteiskunnassa: Isännällä on velvollisuus pitää huolta siitä, ettei toppari kuole nälkään, mutta mihinkään ylenpalttiseen avustamiseen ei ole aihetta.
Torpparilla puolestaan ei ole ketään muuta keneltä pyytää apua, kun siemenviljatkin on syöty. Koska tällaisesta suhteesta ei ole ulospääsyä, siinä opitaan puolin ja toisin pelaamaan omaan pussiin niin paljon kuin pussin suu venyy.
On hyvä muistaa, ettei tuollaisessa suhteessa eläviä ihmisiä voi tuomita samoilla moraalisilla kriteereillä kuin Suomessa, missä omilla valinnoilla voi vaikuttaa omaan ja perheen tilanteeseen ja tulevaisuudennäkymiin. Suomessa ei kenenkään tarvitse kamppailla vastaavien äärimmäisten moraalikysymysten kanssa omassa elämässään kuin teoriassa.
Pidä huolta
Meille suomalaisille auttaminen on vakava asia. Se ei saa olla liian näkyvää tai liian iloista puuhaa. Toisten auttaminen nähdään vahvasti moraalisena velvoitteena, jonka tarkoituksena ei ole tuottaa itselle hyvinvointia, vaan auttaa pyyteettä ja vapaaehtoisesti. Ei siksi, että se olisi mukavaa, vaan koska se on moraalinen velvollisuus. Taustalla on syvälle juurtunut näkemys siitä, ettei auttamisella myöskään tule pröystäillä.
Toisin on Filippiineillä, missä näkee kaikkialla pieniä ja suuria kylttejä, joiden teksti alkaa donated by… ja päättyy auttajan täydelliseen nimeen. Hyväntekeväisyydestä on tullut yleisesti hyväksytty statussymboli, jonka avulla rikkaat pyrkivät erottautumaan toisistaan, korostamaan vaikutusvaltaansa ja omaa inhimillisyyttään.
Velvollisuus tai statuksen tavoittelu eivät ole ainoita syitä osallistua hyväntekeväisyyteen. Siihen voi ryhtyä myös hyvää hyvyyttään silloin kun siltä tuntuu. Auttamalla et ehkä pysty muuttamaan maailmaa, et parantamaan yhteiskuntaa tai tekemään kenestäkään parempaa ihmistä, mutta ainakin sillä tekee avun tarpeen näkyväksi.
