Auta Armias – Auttamisen hurskas kurjuus

Saksalainen kirjailija Peter Coryllis on todennut: ”Niin kauan kuin on hyviä sydämiä ja kädet tekevät hyviä töitä, ei ole mitään syytä olla epätoivoinen maailman puolesta”. On kuitenkin syytä olla epätoivoinen itsensä puolesta, jos auttamisesta tulee taakka.

Näin joulun alla katujen kerjäläiset huutelevat tuuhea ketunhäntä kainalossa Merry Christmas -tervehdyksiä pyrkiessään tasoittamaan vähempi- ja parempiosaisuuden kuilua Filippiineillä.

Manilan suurkaupungin kaduilla näkee päivittäin suuren määrän kerjäläisiä ja katukaupustelijoita. Jotkut heistä ovat tulleet tutuiksi vuosien aikana, jotkut ovat uudempia yrittäjiä, mutta yhtä kaikki, heidän tulevaisuuden näkymät näyttävät olevan yksinomaan ohi kulkevien ihmisten armeliaisuuden varassa.

Auttaako vai eikö auttaa, ja kuinka paljon? Hamletillinen kysymys, jonka Filippiineillä asuvat ja vierailevat suomalaiset kohtaavat väistämättä jossain muodossa. Kysymykseen ei kuitenkaan ole oikeaa vastausta.

Hyvää tahtoa ja kavereita

Sosiaalisina laumaeläiminä me ihmiset luonnostamme pyrimme auttamaan omaa laumaamme, perhettämme ja ystäviämme. Heitä kohtaan osaamme olla pyyteettömän ystävällisiä, valmiita auttamaan ilman laskelmointia. Me myös arvostamme avuliaita yksilöitä, sillä yhteiseen hiileen puhaltaminen on saanut maailmassa muutakin aikaan kuin unelman hiilineutraalista tulevaisuudesta.

Auttaminen voi kohdistua myös täysin tuntemattomiin ihmisiin, joihin meillä ei ole mitään velvoitteita tai sidoksia. Satunnaisesti saatamme antaa hetken mielijohteesta rahaa kadun kerjäläiselle tai sylilapsiaan auton ikkunaan työntävälle äidille.

Ihmisen hyvään tahtoon perustuva auttaminen saa polttoaineensa siitä, että siitä tulee hyvä mieli. Saamme siitä mukavia tuntemuksia ja parhaimmillaan tunnemme itsemme hetken aikaa paremmiksi ihmisiksi kuin olemmekaan.

Tällainen vapaaehtoinen auttaminen on kuitenkin impulsiivista ja häilyvää. Yhtenä päivänä annan taskun pohjalle jääneet irtokolikot kerjäläiselle, toisena päivänä yritän ohi kävellessäni olla häntä huomaamatta. Ilman velvoitteen tarjoamaa selkärankaa vähempiosaisten auttaminen on päivän mielialoista ja tunnelmista riippuvaista.

Kun mikään ei riitä

Kaikilta Filippiineillä asuvilta – filippiinoilta tai ulkomaalaisilta – odotetaan perheenjäsenten, sukulaisten, työntekijöiden ja taloudellisesti heikommassa asemassa olevien auttamista. Toisinaan tämän ymmärtäminen ja sopuisa soveltaminen edellyttää mielenhallintaa luokkaa Dalai Lama.

Velvollisuuteen perustuvasta auttamisesta voi muodostua ongelma, sillä kulttuurimme eivät kohtaa tässä asiassa tasavertaisena, ei taloudellisesti eikä suhtautumisessa auttamiseen. Missä menee silloin reilun auttamisen raja?

Aika ajoin joudumme painiskelemaan myös sen kanssa onko auttaminen ollut ”riittävää” vai “riittämätöntä”, etenkin jos auttaja ja autettava eivät ymmärrä auttamisen tavoitteita, rajoitteita ja velvollisuuksia yhteismitallisesti. Myös vastavuoroisuuden käsitteet usein ymmärretään eri tavalla. Filippiineillä ne eivät perustu hammas hampaasta malliin, pikemminkin lainasta lahjoitus oletukseen.

Tilanteessa, missä suomalainen haluaa osallistua filippiiniläisen puolison Filippiineillä asuvan perheen ja sukulaisten tukemiseen, avuntarve saattaa laventua alkuperäisestä etukäteen sovitusta avusta myös ”hätätapauksiin”, joissa arkielämän katastrofit tuntuvat seuraavan toistaan säännöllisen satunnaisesti: Sähköt poikki, sairaalalaskut maksamatta, vuokrat rästissä, puhelimet hävinneet, tulvat, maanjäristykset, taifuunit… Ja pian pariskunnan yhteiseen sanavarastoon ilmestyvät sanat kaivo, pohja ja loputon.

Tällaisessa yhteiseen velvollisuuteen perustuvassa auttamisessa kohtaa kaksi hyvin erilaista ääripäätä: Yltäkylläisyyden mahdollistama, vapaaehtoisuuteen perustuva, mutta moraalisilta kriteereiltä tiukka auttamishalu ja epätoivosta, köyhyydestä ja mahdollisuuksien rajallisuudesta kumpuava tarve.

Kun kädestä suuhun elävä ihminen pyytää yllättäviin menoihin apua, epätoivolla ei ole rajoja. Tarve kumpuaa luonnollisesti köyhyydestä ja epätoivosta, mutta se mikä on riittävää, on opittu feodalismin ja kolonialismin petsaamasta historiasta: “Isännältä” pitää uskaltaa pyytää paljon, jotta saa edes jotain pientä.

Kerjäläisten valtakunta

Erityisesti köyhemmän kansanosan parissa on edelleen hyvin yleistä, että ulkomaalainen nähdään puutarhurina, joka tulee ja istuttaa “lucky family” perheen takapihalle rahapuun ja on vastuussa siitä, että puu voi hyvin ja tuottaa riittävästi satoa. Jos se ei tuota riittävästi, se ymmärretään puutarhurin ongelmaksi.

Filippiineillä kaikki on henkilökohtaista, myös auttaminen. Jos autat kerran, autat sitten jatkuvasti, sillä auttamisesta tulee sinun velvollisuus, koska olette luoneet keskinäisen ”riippuvuussuhteen”.

Meille suomalaisille tuollainen ajattelu on hyvin vieras. Me rajoitamme ja kohdistamme auttamisen enemmän mitattavissa oleviin määreisiin ja vapaaehtoisuuteen kuin velvollisuuteen ja suhteellisiin vertauskuviin.

Filippiineillä pitkään asuneena tuollaiset auttamiseen liittyvät kulttuurierot on helppo huomata ja hallita, mutta ne kuormittavat monen suomalaisen vilpitöntä halua auttaa ja kuinka ne pahimmillaan johtavat myös syyllisyyden ja riittämättömyyden tunteisiin.

Erityisesti ristiriitoja syntyy jos suomalainen auttava osapuoli ei elä suorassa vuorovaikutussuhteessa autettavien kanssa, mikä mahdollistaisi pienet palvelukset käytännön asioissa, millä taloudellista auttamista maksetaan takaisin arjen vastapalveluksina.

Ryysyrannikko

Filippiineillä perhe ja suku ovat kaikki kaikessa. Ne muodostavat sosiaaliturvajärjestelmän, joka pitää sisällään paljon verisukulaisuutta laajemman ryhmän ihmisiä. Sukuun kuuluvat kaikki mahdolliset ”padrinot”, kummisedät ja -tädit jotka ovat jossain keskinäisessä avustussuhteessa perheeseen.

Filippiinot ovat näissä asioissa kehittyneet erityisen taitaviksi ja hienovaraisiksi. He elävät dynaamisissa avustussuhteissa toisiinsa; kaikki lainaavat, antavat ja jakavat jatkuvasti kaikkea auttaakseen toisiaan ja pärjätäkseen arjessa.

Keskinäisellä auttamisella määritellään myös sosiaalisia suhteita ja nokkimisjärjestyksiä. Filippiineillä kukaan ei ole tasa-arvoinen suhteessa toisiinsa, vaan kaikki elävät enemmän tai vähemmän myös erilaisissa sosiaalisissa ja hierarkkisissa suhteissa toisiinsa.

Feodaalinen isäntäperheen ja torpparin suhde on ehkä suomalaisille selkein vertailukohde filippiiniläisen yhteiskunnan keskinäisistä riippuvuussuhteista: Isännällä on velvollisuus pitää huolta siitä, ettei toppari kuole nälkään, mutta mihinkään ylenpalttiseen avustamiseen ei ole aihetta.

Torpparilla puolestaan ei ole ketään muuta keneltä pyytäisi apua kun siemenviljatkin on syöty. Koska tällaisesta suhteesta ei pääse pois, siinä opitaan puolin ja toisin pelaamaan omaan pussiin niin paljon kuin pussin suu vaan venyy.

On hyvä muistaa, ettei tuollaisessa suhteessa eläviä ihmisiä voi tuomita samoilla moraalisilla kriteereillä kuin Suomessa, missä omilla valinnoilla voi vaikuttaa omaan ja perheen tilanteeseen ja tulevaisuudennäkymiin. Suomessa ei kukaan lopulta joudu omassa elämässä painimaan vastaavien äärimmäisten moraalikysymysten kanssa kuin teoreettisesti.

Pidä huolta

Meille suomalaisille auttaminen on vakava asia. Se ei saa olla liian näkyvää tai liian iloista puuhaa. Toisten auttaminen nähdään vahvasti moraalisena velvoitteena, jonka tarkoituksena ei ole tuottaa itselle hyvinvointia, vaan auttaa pyyteettä ja vapaaehtoisesti. Ei siksi, että se olisi kivaa, vaan siksi että niin kuuluu tehdä moraalisesta velvollisuudesta. Taustalla on syvälle juurtunut näkemys siitä, ettei auttamisella myöskään tule pröystäillä.

Toisin on Filippiineillä, missä näkee kaikkialla pieniä ja isoja kylttejä, joiden teksti alkaa ”donated by” ja päättyy auttajan täydelliseen nimeen. Hyväntekeväisyydestä on tullut yleisesti hyväksytty statussymboli, jonka avulla rikkaat pyrkivät erottautumaan toisistaan ja korostamaan vaikutusvaltaansa.

Velvollisuus tai statuksen tavoittelu eivät ole ainoita syitä osallistua hyväntekeväisyyteen. Siihen voi ryhtyä myös hyvää hyvyyttään silloin kun siltä tuntuu. Auttamalla et ehkä pysty muuttamaan maailmaa, et parantamaan yhteiskuntaa tai tekemään kenestäkään parempaa ihmistä, mutta ainakin sillä tekee avun tarpeen näkyväksi.