Ovatko Manilan katulapset kaltoin kohdeltuja yhteiskunnan uhreja vai oman elämänsä sankareita? Olipa miten tahansa, he ravistelevat tunteitamme, koettelevat empatiamme rajoja ja stressitestaavat ihmisyyttämme.
Kun kävelen töistä kotiin, ympärilleni pölähtää rääsyinen katulapsien joukko. Porukan pienikokoisin hakee edessäni katsekontaktia ja yrittää saada huomioni kiintymään hänen laihaan ja aliravittuun olemukseen samalla kun muut ympärilläni olevat lapset työntävät käsiään taskuihini.
He pyytävät rahaa englanniksi, kun vastaan heille tagalogiksi, he hämmästyvät ja välillemme syntyy hetkeksi tulitauko. Vanhin heistä kysyy, miksen anna heille rahaa. En vastaa kysymykseen vaan jatkan päättäväisesti eteenpäin. Pojat antavat kohdallani periksi ja syöksyvät seuraavan jalankulkijan kimppuun.
Hetken aikaa tuollainen hyökkäys raivostuttaa, koska se loukkaa omaa vapauttani monin tavoin. Vaikka tiedän, miten kadun lait tässä maassa toimivat, kokemus ei herätä myötätuntoa näitä lapsia kohtaan.
Tällaiset kohtaamiset kuitenkin herättävät ajatuksia. Lähes aina ne saavat jälkeenpäin pohtimaan suhdettani katulapsiin ja omiin tunteisiini heitä kohtaan. Silloin syöksytään sellaiseen mielen viidakkoon, mistä ei ole moraalisesti oikeaoppista ulospääsyä.
Vaikka olen ajatellut oman käsitykseni Manilan katulapsista valmiiksi, se ei suostu pysymään muuttumattomana. Katulapsiin suhtautuminen on kuin kaleidoskooppi, jonka läpi näemme oman moraalisen keskeneräisyytemme ja vastuumme kanssaihmisistä. Siitä näkyvä kuva vaihtelee sen mukaan, mistä käsin katsomme heitä.
Dokumenttien lapset
Manilan katulapset ovat klisee – julma mutta totta – joka ei häviä Manilan todellisuudesta eikä maailman dokumenttien tekijöiden työlistalta. Säännöllisin väliajoin dokumentintekijät eri puolilta maailmaa tulevat Filippiineille työstämään moneen kertaan kerrottua tarinaa suurkaupungin kaduilla elävistä lapsista.
Kun katson Manilan katulapsia heitä käsittelevistä dokumenteista, tapahtuu mielenkiintoinen ilmiö; Dokumentit viihteellisyydessään vaikuttavat voimakkaammin tunteisiin kuin samojen lasten päivittäinen kohtaaminen todellisuudessa. Se sekoittaa ajatukseni katulapsista häilyvämmiksi ja entistä ristiriitaisemmiksi.
Mikäpäs siinä, onhan aihe tunteita herättävä ja niin sen pitääkin olla: Eivät perusinhimillisyys ja empatia kanssaihmisiä kohtaan katso hyvällä silmällä sellaista todellisuutta, missä lapset hylätään kaduille kasvamaan. Sellaisen todellisuuden näkeminen saa arvioimaan ihmisyyden perimmäisiä kysymyksiä ja sitä kuinka hauraita lähimmäisenrakkaus ja empatia lopulta ovatkaan.
Näiden dokumenttien muoto ja sisältö ovat usein ennalta arvattavissa: Niissä haastatellaan muutamia lapsia, avustusjärjestöjen työntekijöitä, ja lopuksi pöyristytään siitä, mikseivät viranomaiset tee enemmän näiden lasten hyväksi.
Dokumentteihin on valikoitunut mukavia ja sanansa hyvin asettelevia haastateltavia. He toistavat ennalta arvattavat näkemykset ja fraasit, jotka herättävät tunteet, mutta harvoin tuovat uutta näkökulmaa aiheeseen: ”Teemme parhaamme… Tilanne on vaikea… Lasten oikeudet… Yhteiskunnan velvollisuus…”
Dokumentit jäävät osoitteleviksi moraalisiksi kannanotoiksi, missä hyvää tarkoittavat ihmiset asettuvat puolustamaan viattomia lapsia pahaa maailmaa vastaan. Asetelma yksipuolisuudessaan väistää sen, miten monimuotoista lasten elämä kadulla on ja kuinka siihen liittyy paljon muutakin kuin mustavalkoinen uhriasetelma.
Viranomaisesta ei ole omaiseksi
Manilassa ja muissakin Filippiinien suurkaupungeissa kerjäävät lapset ovat arkipäiväinen näky. Se ei ole irrallinen osa elämää, jonka voi sulkea kaukosäätimellä, vaan todellisuus, joka on kohdattava päivittäin mitä moninaisimmissa muodoissa.
UNICEF:in mukaan Filippiineillä on pari miljoonaa hylättyä tai orvoiksi jäänyttä lasta, joista noin 50 000–70 000 päätyy katulapsiksi suurkaupunkeihin. Nämä lapset asuvat ja työskentelevät kaduilla ilman mitään koulutusta, terveydenhuoltoa ja tulevaisuudennäkymiä.
Köyhillä vanhemmilla ja sukulaisilla, jos sellaisia edes on, eivät riitä voimat eivätkä varat lapsista huolehtimiseen. Lapset päätyvät elämään Manilan kaduille, missä he hyppäävät suoraan lapsuudesta aikuisuuteen mitä brutaaleimmalla tavalla.
Valtiolla ei ole samalaista velvollisuutta pitää huolta lapsista kuin länsimaissa, puhumattakaan pohjoismaisista hyvinvointivaltioista, missä valtion ja kansalaisen suhde on saranoitu niin tiukaksi, ettei väliin mahdu ajatusta kadulla yksin asuvasta lapsesta.
Katulapsia käsittelevissä dokumenteissa usein ihmetyttää, kuinka helposti hyvää tarkoittavan länsimaisen ihmisen sormi kääntyy osoittamaan valtiota ja viranomaisia, ikään kuin kaikkialla maailmassa valtion vastuu ja resurssit ulottuisivat yhtä pitkälle kuin länsimaisissa yhteiskunnissa.
Tällaisesta lähtöasetelmassa helposti unohdetaan, että filippiiniläinen viranomainenkin on inhimillinen ihminen, joka tekee parhaansa auttaakseen lapsia siinä todellisuudessa, joka maassa vallitsee. Hekin tietävät miten asioiden pitäisi olla, mutta se on heille liian kaukainen tavoite, jotta sen moraalisista ja inhimillisistä kriteereistä olisi apua heidän työssään.
Säpinää Manilan kaduilla
Manilan suurkaupunki on taatusti kova paikka katulapsille, mutta toisaalta se tarjoaa enemmän mahdollisuuksia kuin pienemmät kaupungit ja umpiköyhät maaseutuyhteisöt. Vaikka katulapset ovat jääneet ilman turvatun lapsuuden perusedellytyksiä, heidän elämässään on omat lainalaisuudet ja paljon sellaista, joka ei näy heistä tehdyissä dokumenteissa.
Kadulla elävien lasten elämä on päivittäistä selviytymistä ja jännitystä (joku voisi sanoa jopa koukuttavia seikkailuja), mutta yhtä kaikki, se on heidän normaalia elämäänsä. Heillä on runsaasti keskinäisiä velvollisuuksia ja hierarkkisia riippuvuussuhteita, jotka määräävät heidän katuelämänsä laadun ja tulevaisuuden.
Lasten selviytymisstrategiaan kuuluu liittoutua toisten lasten kanssa ja muodostaa porukoita, jotka järjestävät keskenään ruoan ja yösijan. He luottavat toisiinsa, liikkuvat ryhmissä ja suurin osa heistä selviytyy aikuisuuteen ilman vanhempia, koulua ja huolenpitoa.
Joukossa on myös lapsia, jotka johtavat ryhmiä ja jotka pärjäävät ulkoisesti muita lapsia paremmin. He saavat parhaat kerjäämispaikat. osuuksia muiden tekemistä rikoksista ja muista tuloista. Tällaisten katulasten päivittäiset tienestit parhailla alueilla saattavat kohota moninkertaisiksi tavallisen kaupunkilaisen minimipalkkaan verrattuna.
Kaduista tulee lapsille kodin lisäksi myös elinkeino, eivätkä he sieltä aina edes halua pois. Monet heistä päätyvät lopulta pikkurikollisiksi yhteiskunnan himmeämmin valaistuille alueille.
Raha puhuu ja lapset kuuntelevat
Katulasten hyvät ansiot houkuttelevat kroonisessa köyhyydessä eläviä vanhempia ”hylkäämään” lapsensa kaduille, missä heillä on mahdollisuus tienata itse leipänsä ja luoda parempi tulevaisuus kuin vanhempiensa kanssa. Tällaisten katulasten, jotka itsensä lisäksi usein huolehtivat myös vanhemmistaan, määrät ovat kasvussa, koska katulapsuuteen liittyvät ansaintamahdollisuudet houkuttelevat.
Toinen katulapsuuteen ajava tekijä on sen tarjoama mahdollisuus paeta vanhempien ja sukulaisten väkivaltaa ja hyväksikäyttöä sekä kodin yleistä toivottomuutta. Elämä Manilan kaduilla siihen liittyvine seikkailuineen ja mahdollisuuksineen on monille lapsille houkuttelevampi vaihtoehto kuin täysin lohduton tulevaisuus toivottomien vanhempien kanssa.
Katulapsia avustavien viranomaisten lisäksi Manilassa on lukuisia yksityisiä lastenkoteja ja sijaisperheitä tarjoavia järjestöjä, mutta monille lapsille ne eivät ole kiinnostavia vaihtoehtoja sääntöineen ja ohjelmineen. Vaikka heille annetaan mahdollisuus asettua lastenkoteihin ja sijaisperheisiin, kaikki eivät pysy niissä, koska elämä kaduilla on jännittävämpää: Siellä ovat kaverit ja mahdollisuus tienata 300–2000 pesoa (5–33 €) päivässä kerjäämällä, ryöstelemällä ja tekemällä pikku palveluksia ohikulijoille.
Lasten saaminen pois kadulta ei ole helppoa, koska kadulla asumisesta on tullut niin houkutteleva elämäntapa, etteivät edes viranomaisten rangaistukset ja sakot tehoa. Sakoista huolimatta lapset palaavat hyviksi havaitsemilleen kerjäämispaikoille ja pikkurikosten pariin, koska sieltä saatavat ansiot ovat niin paljon suuremmat kuin satunnaisesti maksettavat sakot ja lahjukset viranomaisille.
Yhdenlaista inhimillisyyttä toisenlaisessa maailmassa
Filippiineillä köyhyys on ehtymätön valuutta ja väestönkasvu takaa sille hyvän vaihtokurssin myös jatkossa. Katulasten elämän seuraaminen joko dokumenteissa tai paikan päällä herättää universaalin inhimillisen reaktion, joka ylittää kulttuuriset ja maantieteelliset rajat. Se muistuttaa meitä yhteisestä ihmisyydestämme ja perustarpeesta pitää huolta toisistamme
Suhtautuminen katulapsiin on hyvä mittari myös sille, millaiseksi oma käsityksemme maailmasta ja inhimillisyydestä on muokkautunut sen perusteella, millaisessa todellisuudessa itse elämme ja miten tarkastelemme sitä maailmaa, joka ei jaa samoja realiteetteja omamme kanssa.
Aiheesta lisää: Auta Armias – Auttamisen hurskas kurjuus
