Damaged culture – Perinteitä kunnioittaen, virheet toistaen?

Filippiinoille alkoi uusi aikakausi. Vähitellen he hukkasivat muinaiset perinteensä, oman menneisyytensä. He unohtivat kirjoituksensa, laulunsa, runonsa ja vanhat lakinsa. Heidät määrättiin omaksumaan vieraita oppeja, joita he eivät ymmärtäneet. He yrittivät oppia uudenlaista moraalia ja estetiikkaa, joka ei periytynyt heidän ympäristöstään eikä tunteistaan. He alkoivat rappeutua ja halveksia itseään. He eivät enää osanneet arvostaa omaansa. Heidät määrättiin ihailemaan ja ylistämään kaikkea ulkomaista ja käsittämätöntä. Heidän henkensä lannistui ja antautui.

José Rizal, Filipinas dentro de cien años (1889)       

Näin kirjoitti Filippiinien kanonisoitu kansallissankari José Rizal Espanjan siirtomaavallan loppuvaiheessa. Jo tuolloin hän tunnisti ilmiön, joka Filippiinien yhteydessä nousee aika ajoin esiin käsitteenä ”damaged culture” (vahingoittunut kulttuuri). Termillä viitataan syvällisiin sosiaalisiin, poliittisiin ja kulttuurisiin ongelmiin, jotka jarruttavat maan kehitystä ja estävät sitä saavuttamasta täyttä potentiaaliaan.

Damaged culture on kiistanalainen käsite, jolla on sekä kannattajia että runsaasti arvostelijoita. Kritiikin mukaan se on liian yksinkertaistava ja sysää liiaksi vastuun ongelmista filippiiniläisille itselleen. Arvostelijat korostavat, että Filippiinien haasteet ovat ennen kaikkea rakenteellisia, eivät niinkään seurausta kansan tai kulttuurin ominaispiirteistä.

Arvojen joutomaalla

Käsite damaged culture nousi laajempaan tietoisuuteen amerikkalaisen toimittajan James Fallowsin vuonna 1987 julkaisemasta artikkelista “A Damaged Culture: A New Philippines?”. Fallows väitti, että Filippiinien poliittiset ja yhteiskunnalliset ongelmat juontavat juurensa saariston kulttuurisiin erityispiirteisiin. Hänen mukaansa maahan oli muotoutunut kulttuuri, joka nojaa korruptioon eikä rohkaise yhteistyöhön, yhteisölliseen vastuuseen tai vahvaan kansalliseen identiteettiin.

Fallowsin näkemyksen mukaan Filippiinit ei ollut onnistunut rakentamaan yhteiskuntaa, joka asettaisi yhteisen hyvän yksilön etujen edelle. Tämä oli hänen mielestään keskeinen syy siihen, miksi maa jäi kehityksessä jälkeen naapurimaistaan. Hän katsoi, että kulttuuriset ongelmat juontuivat maan pitkästä siirtomaahistoriasta, jonka aikana espanjalaiset ja amerikkalaiset hallitsivat saaristoa tavalla, joka ei mahdollistanut terveen kansallisen identiteetin ja kulttuurin kehittymistä.

Fallowsin analyysi herätti laajaa keskustelua ja kiivaita vastareaktioita, mutta myös syvempää pohdintaa Filippiinien historiasta ja kulttuurisista rakenteista. Osa piti hänen näkemyksiään liian yksinkertaistavina ja kolonialistisina, kun taas toiset näkivät hänen osuneen olennaisiin kipupisteisiin. Käsite damaged culture jäi kuitenkin elämään, ja sitä käytetään edelleen kuvaamaan Filippiinien monimutkaisia sosiaalisia ja kulttuurisia haasteita, joille ei vieläkään ole löytynyt pysyviä ratkaisuja.

Espanjalaiset leipovat kakun…

Filippiinit oli Espanjan siirtomaa vuodesta 1565 vuoteen 1898. Löytöretkeilijä Ferdinand Magalhãesin laivat rantautuivat saarille jo 1521, mutta varsinainen siirtomaahallinto alkoi muotoutua vasta 1565 Miguel López de Legazpín johdolla.

Toisin kuin Latinalaisessa Amerikassa, espanjalaisten pääasiallisena motiivina ei ollut kullan ja hopean etsintä, vaan uskonnollinen ristiretki. Tavoitteena oli käännyttää paikalliset katolilaisuuteen, alistaa heidät paavin ja Espanjan kruunun valtaan sekä kitkeä islam ja perinteiset animistiset uskonnot saarilta.

Uskonto oli keskeinen vallankäytön väline. Katolinen papisto hallitsi suurta osaa saaristosta, ja kirkko juurrutti itsensä filippiiniläiseen yhteiskuntaan. Pappien vaikutusvalta ei rajoittunut hengellisiin asioihin, vaan he olivat myös maallisen vallan käyttäjiä, jotka vahvistivat hierarkkisia rakenteita ja ylläpitivät alistavaa valtajärjestelmää.

Hallinto rakensi saarille encomienda-järjestelmän, jossa espanjalaiset maanomistajat hallitsivat paikallisia feodaalisina alustalaisina. Filippiiniläisten yhteisölliset arvot syrjäytettiin ja tilalle nousi siirtomaaisäntien sanelema hierarkia, jossa uskonto ja valta kietoutuivat yhteen. Espanjalainen kastijärjestelmä jakoi väestön rodullisten ja sosiaalisten rajojen mukaan, luoden eliittivetoisen kulttuurin, jossa varallisuus ja valta keskittyivät pienelle, sisäsiittoiselle yläluokalle.

… jonka amerikkalaiset kuorruttivat

Espanjalaisten jälkeen amerikkalaiset toivat Filippiineille demokratian, koululaitoksen, englannin kielen ja kulutuskulttuurin. Talous rakennettiin pitkälti Yhdysvaltojen mallin ja tarpeiden mukaan, mikä teki maasta entistä riippuvaisemman ulkovalloista – niiden markkinoista, osaamisesta ja pääomista.

Samaan aikaan kulttuuriin juurtuivat materialismi ja individualismi. Demokratia otettiin hallintomallin perustaksi, mutta sen instituutioilta puuttui todellinen valta. Käytännössä maa pysyi espanjalaisajalta periytyneiden oligarkkisten sukujen käsissä, jotka käyttivät valtiota yksityisten etujensa välineenä ja mitätöivät kansanvallan muodolliseksi rituaaliksi.

Vaikka amerikkalainen koulutusjärjestelmä perustui meritokratiaan, sen tulokset jäivät vain eliitin hyödyksi. Vain harvoilla oli mahdollisuus nousta yhteiskunnallisessa hierarkiassa koulutuksen avulla. Englannin kielen ja länsimaisten arvojen leviäminen heikensi filippiiniläistä identiteettiä ja syvensi kuilua koulutetun eliitin ja tavallisen kansan välillä.

Tällainen järjestelmä ei kannustanut yhteisöllisyyteen, luottamukseen ja läpinäkyvyyteen, vaan päinvastoin lisäsi epäluottamusta instituutioita kohtaan, ruokki korruptiota ja vahvisti yksilökeskeistä selviytymistä. Näin filippiiniläiset eivät koskaan täysin omaksuneet kansallisvaltiolle tyypillistä yhtenäistä identiteettiä, vaan yhteiskunta jäi jakautuneeksi kielellisesti, alueellisesti ja sosiaalisesti.

Itsensä korruptoiva harvainvalta

Filippiinien politiikassa ja hallinnossa on edelleen piirteitä, joita voidaan pitää eräänlaisina “vahingoittuneen kulttuurin” ilmentyminä. Espanjalaisten mukanaan tuoma byrokraattinen hallintojärjestelmä ja amerikkalaisten esittelemä demokratia yksilökeskeisine ihanteineen eivät koskaan istuneet luontevasti Filippiinien perinteisiin sosiaalisiin rakenteisiin, joissa perhe- ja sukulaisverkostot olivat – ja ovat yhä – keskeisessä asemassa.

Korruptio institutionalisoitui vähitellen: paikalliset eliitit oppivat hyödyntämään valtion resursseja oman vaikutusvaltansa vahvistamiseen ilman todellista pelkoa seurauksista. Demokratia jäi kulissiksi, jonka taakse kätkeytyi oligarkkinen hallinto. Politiikkaa, oikeuslaitosta ja talouselämää hallitsivat samat suvut sukupolvesta toiseen, mikä sementoi vallan keskittymisen harvojen käsiin.

Tällaisessa järjestelmässä kansalaiset eivät voi luottaa valtion tarjoavan heille tasa-arvoisia mahdollisuuksia. Siksi he turvautuvat henkilökohtaisiin suojelijoihin ja tukijoihin. Yksilön ja perheen tulevaisuus riippuu enemmän suhteista poliitikkoihin ja virkamiehiin kuin omista kyvyistä tai valtion tarjoamista resursseista.

Askel eteen, toinen taakse

Onko “damaged culture” -käsite enää relevantti kuvaamaan nykypäivän Filippiinejä? Vuodesta 1987 maa on muuttunut merkittävästi, ja monilta osin James Fallowsin näkemys vaikuttaa vanhentuneelta. Filippiinit on osoittanut taloudellista dynaamisuutta ja huomattavaa sopeutumiskykyä – ominaisuuksia, jotka eivät sovi kuvaan pysyvästi vahingoittuneesta ja kehityskyvyttömästä kulttuurista.

Perhesiteisiin ja henkilökohtaisiin suhteisiin perustuva yhteiskuntajärjestelmä on säilynyt yli neljän vuosisadan ajan huolimatta vieraiden kulttuurien vaikutuksesta ja maailman myllerryksistä. Voidaan jopa väittää, että juuri tämä järjestelmä on ollut Filippiinien selviytymisen edellytys ja tarjonnut sille jonkinlaisen kollektiivisen eheyden.

Fallowsin käyttämä “damaged culture” on siis liian yksinkertaistava selitys Filippiinien yhteiskunnallisille ongelmille. Maan monivaiheinen ja ristiriitainen historia – täynnä sekä sisäisiä että ulkoisia mullistuksia – tarjoaa todennäköisesti uskottavamman selityksen näille kroonisille ongelmille kuin kulttuurin väitetty pysyvä vaurio.

Aiheesta lisää: