Jos internetkyselyihin on uskominen, puolet Filippiineille matkustavista miehistä tulee sukeltamaan ja toinen puoli tutustumaan paikalliseen kulttuuriin. Kumma kyllä molemmat päätyvät yhden aikaan yöllä samaan neonvaloilla vuorattuun tyttöbaariin, jossa soi 80-luvun rock ja olut maksaa euron.
Seksiturismi on ilmiö, josta jokainen tietää kaiken, mutta kukaan ei myönnä tietävänsä mitään. Se on maailman suurin julkinen salaisuus, jonka kaikki näkevät, mutta jota kohti kukaan ei katso suoraan.
Nykyaikainen lihakarnevaali ei ole enää pelkkää hämyisissä baareissa norkoilua, vaan se on siirtynyt digiaikaan. Kyse on globaalista palvelutaloudesta, jossa kohtaavat länsimainen yksinäisyys ja kehittyvien maiden dynaaminen yritteliäisyys.
Raja puhtaan, raa’an kaupankäynnin ja aidon, elämää suuremman romanssin välillä on kiehuvaan veteen piirretty viiva – ja molemmat osapuolet tulkitsevat tätä viivaa juuri niin luovasti kuin senhetkinen tarve ja pankkitilin saldo edellyttävät. Jotkut rakastuvat ensisilmäyksellä, toiset vasta nähtyään pankkisovelluksen saldon. Evoluutio ei tuomitse kumpaakaan.
Kaksoisstandardien riemujuhla
Kun mies matkustaa maihin, joissa kaupallinen seksi on näkyvää, matkaa pidetään usein seksiturismina ja moraalisena rappiona – ja siitä tehdään dokumentti rikoskanavalle. Kun naismatkailija suuntaa Jamaikalle tai Gambiaan, kyse on herkästä ja sielukkaasta romanssiturismista, ja siitä kirjoitetaan aikakauslehteen juttu otsikolla Itsenäisen naisen henkinen herääminen tropiikissa.
Myös moraalinen närkästys jakautuu maailmassa epätasaisesti. Jos 70-vuotias länsimainen insinööri tallustaa hotellin aamiaiselle 20-vuotiaan filippiiniläisen seuralaisen kanssa, sivistyneet turistit tuijottavat cappuccinokuppiensa yli ja tekevät välittömästi synkkiä oletuksia pariskunnan elämänvalinnoista.
Jos samanikäinen länsimainen nainen syöttää rantaravintolassa mangoa lusikalla 22-vuotiaalle paikalliselle komistukselle, kyseessä on voimaannuttava matkakokemus ja kulttuurien välinen silta.
Filippiiniläinen retoriikka ja viranomaiskoneisto osaavat tämän asian paremmin kuin kukaan. Perussääntö on yksinkertainen: sanotaan yhtä, tehdään täysin toista, hymyillään päälle ja tilastoidaan ei mitään.
Ensimmäiset ”all-inclusive” -paketit
Kun Fernand Magellan purjehti Filippiineille vuonna 1521, espanjalaiset merimiehet huomasivat nopeasti, että paikallinen vieraanvaraisuus ylitti kaikki odotukset. Saarelaiset katsoivat näitä keripukkisia, haisevia zombeja ja totesivat, että pelkkä kookosvesi ei nyt riitä.
Ensimmäisiä siemeniä kulttuurien väliselle intiimille kanssakäymiselle kylvettiin sellaiseen tahtiin, ettei saariryhmää edes ehditty vielä tuolloin nimetä. Se ei ollut löytöretki, se oli historian ensimmäinen sinkkuristeily.
Modernin seksiturismin kulta-aika alkoi, kun Yhdysvaltain armeija pystytti tukikohtansa Subic Bayhin ja Clarkiin. Vietnamin viidakoissa traumoja keränneet amerikkalaissotilaat lennätettiin Filippiineille ”rentoutumaan”. Subic Bayn viereinen Olongapon kaupunki muuttui maailman suurimmaksi aikuisten puuhamaaksi ja neonvalot syttyivät jäädäkseen.
Kun jenkkisotilaat 1990-luvun alussa pakkasivat reppunsa, he jättivät jälkeensä baarit. Niiden tiskeille ryntäsivät välittömästi uudet asiakkaat: keski-ikäiset australialaiset, kalpeat eurooppalaiset ja myöhemmin rahakkaat aasialaiset turistit.
Nykyään internet on tehnyt baareista osittain tarpeettomia. Sosiaalinen media ja deittisovellukset ovat räjäyttäneet koko pelikentän bittiavaruuteen. Tinderin ja Facebookin algoritmit tekevät nykyään enemmän kansainvälistä diplomatiaa kuin puolet maailman ulkoministeriöistä. Sinun ei tarvitse edes poistua kotisohvaltasi Vantaalla ennen kuin olet jo sopinut treffit kolmelle seuraavalle viikolle Filippiineillä.
Englanti on linkki lompakkoon
Yksi Filippiinien merkittävimmistä kilpailueduista seksi- ja romanssiturismin markkinoilla on paikallisten ystävällisyys ja kyky hymyillä tilanteessa kuin tilanteessa, mikä saa kaupankäynnin tuntumaan vähemmän liiketoiminnalta. Hymyily ja flirttailu on jatkuvaa, ja etunimi korvataan välittömästi termeillä ”honey” ja ”darling”.
Toisin kuin Pohjolan hyisessä pimeydessä, jossa asiakaspalvelu on baareissa parhaimmillaankin passiivisaggressiivista murahtelua, Filippiineillä asiakaspalvelu ja henkilökohtainen suhde kietoutuvat yhteen tavalla, joka saa paatuneimmankin incel-nuorukaisen uskomaan, että hän on ainutlaatuinen alfauros.
Toisin kuin naapurimaissa, Filippiineillä lähes jokainen puhuu englantia paremmin kuin sinä. Kielimuurin puute poistaa sen kiusallisen hetken, kun luulet ostavasi nuudeleita mutta tarjoatkin vahingossa puoli valtakuntaa. Kielitaito on täällä kuin hyvin rasvattu liukuvoide: se poistaa viimeisetkin kitkat moraalisen epäröinnin ja lompakon avaamisen väliltä.
Valtaosin katolisena maana Filippiinit toimii nerokkaalla ”syntiä ja hyvitystä” -periaatteella. Kyseessä on hengellinen ohituskaista: voit viettää yön tekemällä asioita, joista joutuisi keskiajalla roviolle, ja sunnuntaiaamuna kirkon penkissä kaikki on taas hyvin.
Rajan vetäminen aidon romanssin ja käytännöllisen talouskumppanuuden välille on mahdotonta. Tämän sirkuksen lopputuloksena jotkut löytävät sen ”ainoan oikean” ja tuovat hänet mukanaan Vantaalle paleltumaan. Toiset taas surffaavat aallolta aallolle ja nauttivat jatkuvasta vaihtelusta. Kaikki voittavat – tai ainakin kaikilla on hetken aikaa niin pirun hauskaa, ennen kuin todellisuus ja Visa-lasku iskevät päin näköä.
Lainsäädännön teoria ja käytäntö
Filippiinien virallinen lainsäädäntö suhtautuu prostituutioon ja seksiturismiin vakavasti. Paperilla laki on kristallinkirkas, moraalinen ja ankara: se on laitonta, saatanallista ja rangaistavaa.
Mutta kuten lähes kaikessa muussakin, lain kuollut kirjain ja sen elävä käytäntö tanssivat keskenään humaltunutta salsaa, jossa laki on olemassa pääasiassa siksi, että sille voidaan nauraa yhdessä samalla kun tiskin alta vaihdetaan seteleitä. Siinä missä laki uhkaa vankilatyrmällä, käytäntö tarjoaa konstaapelille uudet lenkkarit.
Tämä kollektiivinen, kansallinen silmien ummistaminen ja pyhä konsensus pelastaa kaikki osapuolet kiusallisilta paperitöiltä ja varmistaa, että matkailuelinkeinon rattaat pysyvät niin rasvattuina, että ne pyörivät omalla painollaan suoraan pankkiin.
Vaikka viranomaiset tarkastelevat aikuisten välistä vapaaehtoista lompakkoromantiikkaa hyvin tummien aurinkolasien takaa, maassa on yksi ehdoton, atomipommin lailla vartioitu punainen viiva: alaikäiset. Filippiinien viranomaiset ja kansainväliset järjestöt valvovat tätä rajaa tosissaan, eikä tämän viivan ylittäjille heru sääliä edes internetin pimeimmiltä foorumeilta.
Romantiikkaa vai puhdasta eloonjäämistaistelua?
Miksi paikalliset naiset osallistuvat tähän sirkukseen? Kyse ei ole biologisesta nymfomaniasta, vaan armottomasta talousmatematiikasta. Ulkomaalaisen miehen luottokortti on täällä tehokkain – ja joskus ainoa – tunnettu työkalu, jolla koko suku nostetaan kurjuudesta suoraan kulutusyhteiskuntaan.
Kun elämän tarjoamat vaihtoehdot ovat joko 12 tunnin orjavuoro sardiinitehtaassa tai hymyileminen ostoskeskuksen kassalla olemattomalla nälkäpalkalla ilman istumaoikeutta, alkaa ylipainoisen ulkomaalaisen eläkeläisen kanssa seurustelu tuntua rakkaudelta. Todellisuus on tietenkin kirjavampi: osa etsii baareista toimeentuloa, osa kumppania, osa molempia yhtä aikaa.
Kun kuvioon astuvat aidot tunteet, kulttuurierot ja ulkomaalaisen miehen omistushalu, syntyy eeppisen tason draamaa. Tarinat ”kadonneista” pankkikorteista, salaisista paikallisista aviomiehistä ja perheen yhtäkkiä sairastuneista vesipuhveleista ovat legendaarisia: perheen vesipuhvelin sairastuminen on Filippiinien vastine länsimaiselle sähkölaskulle – se iskee aina yllättäen, vaatii välitöntä käteissuoritusta ja toistuu kerran kuussa.
Vaikka raha auttaa, baarissa tai deittisovelluksissa työskentelyyn liittyy aina sosiaalinen leima konservatiivisessa katolisessa maassa. Nuoruus ja kauneus eivät ole uusiutuvia luonnonvaroja, ja kilpailu markkinoilla on kovaa. Kyseessä on korkean riskin peli, jossa pääpalkintona on ulkomaan viisumi ja lohdutuspalkintona kuukausittainen rahalähetys Western Unionin kautta.
Jokaisella on oikeus onneen – edes hetken
Filippiinien seksiturismi on oppikirjaesimerkki siitä, miten globalisaatio korjaa markkinatalouden valuvikoja. Länsimaat kärsivät kroonisesta, sielua kalvavasta yksinäisyydestä ja niin tiukasta poliittisesta korrektisuudesta, ettei naapurille uskalla edes nyökätä ilman lakimiehen läsnäoloa. Samaan aikaan Filippiineillä on massiivista ylijäämää nuoruudesta, 180 desibelin hymyistä ja ajasta, mutta krooninen pula ulkomaanvaluutasta.
Kun nämä kaksi täysin erilaista kriisipesäkettä kolaroivat keskenään trooppisella hiekkarannalla, syntyy omalaatuinen taloudellinen ekosysteemi, jossa kaikki osapuolet saavat sen, mitä tarvitsevat: ulkomaalainen veronmaksaja saa takaisin nuoruutensa ja itsetuntonsa ja filippiiniläinen partneri saa rahoituksen veljen yliopistokoulutukselle. Kaikki eivät kuitenkaan poistu tropiikista rusketuksen ja rakkaustarinan kanssa. Osa palaa kotiin tyhjennetyn pankkitilin, rikkinäisen sydämen ja uuden Facebook-profiilin estolistan kera.
Seksiturismi on absurdi, moraaliton ja silti niin inhimillinen näytelmä. Siinä luodaan maailma, jossa kukaan ei joudu kantamaan rooliaan yksin. Lopulta kukaan ei muutu, mutta hetkeksi kaikki tuntevat olonsa eläväksi. Se on inhimillistä, typerää, surullista ja hauskaa samalla kertaa – juuri sellainen sekasoppa kuin elämä yleensäkin.
Onko se oikein? Onko se väärin? Nämä ovat filosofisia ja moraalisia kysymyksiä, joihin tällä kirjoituksella ei ole pienintäkään aikomusta vastata: internetin pimeistä syövereistä löytyy 840 000 foorumiketjua, joissa nimimerkit ”Turbo-Pena” ja ”Manila-Mike” vääntävät tästä asiasta raivoisasti kolmatta vuosikymmentä.
Ehkä seksiturismissa ei lopulta olekaan kysymys seksistä vaan ihmisistä. Toinen kaipaa läheisyyttä, toinen tarjoaa toivoa, ja molemmat yrittävät vakuuttaa toisilleen, että kyse on rakkaudesta.
Aiheesta lisää:
Kaupallinen seksi – Palveluksessanne, sir
Suomalainen mies Filippiineillä – Ylösnousemus
Tropiikki vie, tropiikki antaa – Miksi Mikko ei koskaan palannut?
