Filippiinien vaalit 2022 – Esirippu nousee

Miten kampanjoida vaaleihin maassa, missä ”diktaattoritkin” valitaan demokraattisesti äänestämällä ja missä Trump olisi poliittisen populismin työharjoittelija.

Viime viikkoina Filippiinien politiikassa on otettu tanakampia asentoja ja tiukempia poseerauksia toukokuussa 2022 pidettäviin vaaleihin, missä maalle valitaan uusi presidentti, puolet senaatista, kaikki edustajainhuoneen 308 paikkaa, kuvernöörit, pormestarit ja muut paikallishallinnon edustajat.

Presidentiksi ja varapresidentiksi pyrkivät ravurit ovat lähteneet kiertämään tuttua rataa tutuilla tempuilla. Edes koronapandemia ei toistaiseksi ole tuonut mitään uutta siihen perinteeseen miten ruutulippua lähdetään tavoittelemaan.

Filippiinien politiikassa on pitkään ollut vallalla suuntaus, jonka mukaan se miltä asia näyttää tai kuulostaa yksinkertaistettuna moraalikysymyksenä, on tärkeämpää kuin mitä se sisällöllisesti lopulta on. Eli hieman kyynisemmin ilmaistuna; olennaista vaaleissa ei ole se mikä on absoluuttisesti totta, vaan se mihin äänestäjät saadaan uskomaan ja mihin he itse haluavat uskoa.

Länsimaisissa demokratioissa samaa suuntausta ollaan lisääntyvässä määrin myös omaksumassa politiikan perusperiaatteeksi. Trump puhkui kytevän hiilloksen roihuksi nostamalla kissan pöydälle ja laittaen sen naukumaan oikein kunnolla, mutta Filippiinien politiikassa on eletty ”totuuden jälkeisessä ajassa” paljon pidempään.

Filippiineillä demokraattisen vaalikampanjoinnin tavat opittiin osin Espanjasta, osin Yhdysvalloista, joista kumpaakaan ei tunneta erityisen asiavetoisesta politiikasta. Kun nämä tuontitavat yhdistyivät aasialaiseen hierarkkisuuteen ja autorisuuteen, sopasta tuli niin laihaa, että sitä pitää hämmentää syvältä jotta kauhaan jäisi edes hiven ”totuuden siementä.”

Laukkaavat sirkushevoset

Todelliset presidenttiehdokkaat pelaavat pilttuussaan vielä en-asetu-ehdolle-ehkä-asetun –verholeikkejä samalla kun järjestelevät tuekseen poliittisia koalitioita, intressiryhmien liittoutumia ja kampanjoiden rahoittajia.

Tiedotusvälineissä testataan, mitkä aiheet resonoivat ajassa ja miten potentiaaliset äänestäjät reagoivat erilaisiin lähestymiskulmiin. Kakkosdivarin ehdokkaat korostavat omia vahvuuksiaan ja arvostelevat kilpailijoiden heikkouksia. Kärpäsistä tehdään härkäsiä, ongelmia yksinkertaistetaan moraalisiksi kannanotoiksi ja ajasta siivilöidään aiheita ja teemoja, joiden ympärille päästään rakentamaan hyvä-vastaan-paha kudelmaa.

Vasta lokakuussa loimet nostetaan huippuravureiden yltä kun ehdokkaiden tulee virallisesti vahvistaa osallistumisensa vaaleihin. Senkin jälkeen ehdokkaita vielä säästellään julkisuudessa, jottei heidän naamansa ei ”kuluisi” tiedotusvälineissä ennen aikojaan. Nyt kannatusta kerätään kakkosdivarin ravureille, joista myöhemmin leivotaan varapresidenttiehdokkaat varsinaisille ehdokkaille.

Aivan loppumetreille saakka odotetaan myös nouseeko ajassa joku erityisen vahva yksittäinen teema tai tapahtuma sellaiseksi koko kansan silmäkulman kastelevaksi aalloksi, joka kannattelisi sen päälle nostetun ehdokkaan presidentiksi. Areenalle voi viime tingassa laukata myös musta hevonen.

Lokakuussa todelliset ravurit kirmaavat radalle ja heidän taustavoimat avaavat kukkaron nyörit täysimittaiseen vaalikampanjointiin. Silloin voidaan jo alustavasti arvioida millainen tuotto investoinnille saadaan kun provinssien kuvernöörit ja edustajainhuoneeseen pyrkivät ehdokkaat ovat tehneet omat valintansa kenen lippuja liehuttaen vaaleihin lähdetään.

Vaikka nämä presidenttiehdokkaiden kytkökset paikallispolitiikkaan jäävät vähemmälle julkisuudelle, ne ovat kuitenkin äänestystuloksen kannalta merkittäviä. Provinsseista kerätään ne miljoonat äänet, joilla presidentti lopulta valitaan. Ehdokkaille on tärkeää, että väkirikkaissa provinsseissa heidän puolestaan kampanjoi sellaisia ryhmiä, jolla on paikallista vaikutusvaltaa ja resursseja toteuttaa kattava kampanja.

Takinkäännön taitoratsastajat

Lopulta presidenttipelin loppusuoralle yleensä jää kaksi vahvaa ehdokasta, joista presidentiksi valitaan se, jonka taakse saadaan 14-16 miljoonaa ääntä. Nämä äänet kerätään äänestäjiltä, jotka eivät ole tunnettuja poliittisesta analyyttisyydestään, mutta sitäkin voimakkaimmista mielipiteistä siitä ketä he pitävät rehellisenä ja moraalisesti oikeamielisenä ehdokkaana.

Sillä kuinka kykenevä ehdokas on tehtävään, ja millaista taustaryhmää hän edustaa, ei ole samaa painoarvoa kuin tällä yksinkertaisella mutta monimerkityksellisellä kysymyksellä: ”Is he a good man / Is she a good woman”.

Suurta kansansuosiota nauttivien, mutta vähemmälle muodolliselle koulutukselle tai poliittiselle kokemukselle jääneiden ehdokkaiden mahdollisuuksia ei rajoiteta liian tiukoilla pätevyysvaatimuksilla. Filippiinien presidentiksi pyrkivältä edellytetään, että hän on syntyperäinen filippiino, rekisteröity äänestäjä, osaa lukea ja kirjoittaa, on vaalipäivänä täyttänyt vähintään 40 vuotta ja on asunut Filippiineillä vähintään kymmenen vuotta ennen vaaleja. Kansansuosio pätevöittää toimeen kuin toimeen.

Poliittiseen perinteeseen kuuluu myös se, että tässä vaiheessa kampanjointia alkaa virkaatekevän presidentin demonisointi ja sitä vasten tapahtuva ehdokkaiden oma moraaliposeeraus – ”Katsokaa nyt mitä hän on tehnyt, enhän minä häntä oikeasti kannattanut…” – jotta pöytä saadaan puhtaaksi uusille poliittisille sitoumuksille ja uusille taustaryhmille.

Otetaan tähän kaksi esimerkkiä ja näkökulmaa siihen, mitkä tekijät filippiiniläisen politiikan perinteessä korostuvat vaalikampanjoinnin alkuvaiheessa: Virkaatekevän presidentin demonisointi ja vaalimatematiikka vaalilupauksissa.

Tosiasioiden Jaska Jokunen

Virkaatekevän presidentin demonisoinnista olkoon esimerkiksi eläkkeellä olevan korkeimman oikeuden tuomarin Antonio Carpion viimeaikainen myllytys maan tiedotusvälineissä. Carpio on jo ilmoittanut osallistuvansa presidenttikilpaan ja on aloittanut oman poliittisen painoarvonsa kasvattamisen keihästämällä istuvaa presidenttiä aiheella, jonka hän hallitsee eli Spratlysaarten merialuekiistalla.

Carpio on esitelmöinyt aiheesta vuosia, kirjoittanut siitä kirjan ja osallistunut merialuekiistan välimiesmenettelyyn johtaneen valituksen laatimiseen vuonna 2013. Hänellä on erinomainen pätevyys aiheen käsittelyyn ja hän on kiistassa tunnustettu auktoriteetti Filippiineillä. Mutta se ei takaa sitä, että asiantuntemuksen koko potentiaalia käytetään kun kyseessä on presidentinvaalit.

Carpio on luomassa merialuekiistasta keskeistä vaaliasetelmaa, missä hän esiintyy presidentillisenä maan edun puolustajana. Hän paaluttaa äänestäjille poliittista kertomusta, joka menee jotenkin tähän tapaan: Nykyinen presidentti ei ole puolustanut Filippiinien alueiden koskemattomuutta Kiinaa vastaan. Lisäksi presidentti on tehnyt kyseenalaisia sopimuksia, joissa hän on ”myynyt” saaria ja kalastusoikeuksia kiinalaisille jotta saisi hallintonsa projekteihin lainoja ja koronan torjuntaan rokotteita.

Carpio typistää oman asiantuntijaroolinsa substanssin politiikkaan sopiviksi yksinkertaistuksiksi, mutta samalla ambivalentisti säilyttäen sen auktoriteetin. Carpio on kerännyt keihäänkärkeensä ainoastaan yksinkertaistettuja osatotuuksia, jotka terävöittävät hänen kertomustaan siitä kuinka nykyinen presidentti on tehnyt jotain syvästi väärää, jonka hän paljastaa ja oikaisee.

Carpio kerää merialuekiistasta hyvältä maistuvat rusinat, leipoo ne pullaan jonka syöttää asiantuntijan auktoriteetilla tiedotusvälineille ja äänestäjille ”totuutena”. Tässä kohtaa asiantuntijasta tulee poliitikko ja vaalitaistoa käyvä presidenttiehdokas. Kaikki pullan makua happamoittavat rusinat hän jättää sivuun.

Sillä ei ole mitään merkitystä ettei Caprion kertomus kestä edes geopolitiikan logiikkaa: Kiinan kannalta aika huono diili ”ostaa” Filippiinien presidentiltä jotain sellaista, jonka se itse katsoo ja väittää jo omistavansa. Kaupanteon eväät heikkenevät edelleen kun samalle kauppatavaralle on myös muita omistajaehdokkaita. Noilla eväillä on tuskin kummoisia kauppoja Kiinan kanssa syntynyt. Kiinan asenne ja toiminta merialuekiistassa jatkuu omalla logiikallaan huolimatta siitä kuka on Filippiinien presidenttinä.

Onko Carpio moraalisesti alamittainen ja epärehellinen toimiessaan näin? Ei, sitä hän ei ole. Hän ainoastaan politikoi normaalisti politiikan tekemisen perinteen mukaisesti, missä tosiasioiden yksityiskohtaisella ja analyyttisellä käsittelyllä ei vaalitaistossa saavuteta mitään. Ne ovat äänestäjille liian monimutkaisia ymmärtää eivätkä nostata henkilökohtaisia tai kansallisia tunteita.

Hän on nyt presidenttiehdokas Carpio, joka keihästää ja demonisoi istuvaa presidenttiä kuten tässä vaiheessa kampanjointia kuuluukin. Pian samaan keihääseen tarttuu toinen ehdokas ja pääsemme vielä näkemään ja kuulemaan saman perustarinan useana eri versiona ennen vaaleja.

Paikat puhtaaksi puhumalla

Esimerkiksi vaalimatematiikan merkityksestä presidentinvaalien teemojen valintaan käyköön keskustelu vastavalitun presidentti Benigno Aquinon lehdistöpäällikön kanssa vuonna 2010. Olin sattumalta saanut istumapaikan hänen vierestään kun lensimme Palawanin pääkaupunkiin Puerto Princesaan. Koneen noustua ilmaan näimme ikkunasta alhaalla kuinka Laguna de Bay -järveä viipaloivat kalanviljelyyn tarkoitetut häkkyrät, jotka peittivät lähes kolmanneksen järven pinta-alasta.

Edellisellä viikolla presidentti oli suorassa televisiolähetyksessä vakuuttavasti kehuskellut kuinka hän ja hänen hallintonsa olivat vaalilupauksensa mukaisesti saaneet purettua kaikki laittomat häkkyrät järvestä ja kuinka he olivat ennätysajassa ratkaisseet yhden maan kiusallisimmista ympäristöongelmista.

Osoitin vierustoverilleni alhaalla näkyviä häkkyröitä enkä huomannut mitään eroa aikaisempaan tilanteeseen. Järvi oli ihan yhtä täynnä häkkyröitä kuin ennenkin. Hän huokaisi kuin joutuessaan selittämään itsestäänselvyyden sitä ymmärtämättömälle pikkulapselle.

”Mietihän nyt vähän tarkemmin. Kuinka monta ihmistä näkee saman mitä me nyt näemme? Ehkä noin 0.1 prosenttia koko väestöstä? Tuolla alhaalla voi olla vaikka mitä, mutta ei sillä enää ole mitään merkitystä. Sen sijaan sillä on merkitystä että kaikki äänestäjät kaikkialla maassa oppivat kampanjoinnin aikana tietämään, että laiton kalanviljely on yksi syy Filippiinien suurimman järven rehevöitymiseen.”

”Nyt heidän valitsema presidentti on ratkaissut ongelman. Heille noita häkkyröitä ei ole olemassa koska heidän presidentti niin sanoi. Eihän niitä näe kuin ihan mitätön osa koko väestöstä. Lisäksi pitää muistaa että presidentin taustavoimat omistavat kaikki maanlaajuiset tiedotusvälineet, ei sinne kukaan pääse muuta väittämään.”

Kysyin miten järven rannoilla asuvat noin miljoona ihmistä suhtautuvat presidentin puheisiin, hehän näkevät ettei väitteessä ole mitään perää? ”Kyllähän sinäkin tiedät, että jokaisessa järven ympärillä asuvassa perheessä on vähintään yksi, joka saa noista häkkyröistä elinkeinonsa. Heidän omat pormestarit ja kuvernöörit omistavat ne. Ei kukaan täysipäinen lähde niistä tekemään valituksia tai väittämään että presidentti valehtelee. Mitä he siitä kostuisivat? Ainoastaan isoja ongelmia itselleen ja perheelleen. Vaikka joku lähtisikin valittamaan, mihin he voisivat valittaa? Kuka heitä kuuntelisi?”

Politiikassa kaikki perustuu matematiikkaan: 99 prosenttia kansasta uskoo ja haluaa uskoa, että presidentti on hävittänyt nuo häkkyrät. Ehkä yksi prosentti ei usko koska näkevät ne omin silmin, mutta ei sillä ole mitään merkitystä. Kumpi on enemmän, 99 vai 1 prosenttia? Vaalikampanjoissa pitää keskittyä asioihin, jotka kaikki tietävät ongelmiksi, mutta harva pääsee näkemään niiden ratkaisut”

Totuus palaa tulessa

Filippiineillä presidentti ja senaattorit valitaan koko maasta kerättävillä äänillä. Valintaa eivät vaikeuta puoluepolitiikka, ideologiat eikä aatteet. Ei tavallinen äänestäjä seuraa politiikkaa analyyttisesti ja loogisesti punniten tietoisena siitä mitä eri puolilla maata tapahtuu. Heille on lopulta ainoastaan tärkeää vahva mielikuva siitä kuka on persoonana hyvä ja kuka on huono ehdokas.

Rehellisyys ja moraalinen selkeys ovat piirteitä, joita äänestäjät hakevat ehdokkaista. Jos 99 prosenttia äänestäjistä tekee päätöksen ehdokkaan rehellisyydestä tiedotusvälineissä, ja nyt myös sosiaalisessa mediassa, luodun mielikuvan perusteella, kampanja keskittyy ainoastaan sen kirkastamiseen.

Kutsutaan tätä populismiksi, trumpismiksi, totuuden jälkeiseksi ajaksi tai joksikin muuksi, se on kyynisessä tehokkuudessaan ollut filippiiniläistä politiikkaa siitä lähtien kun maa itsenäistyi. Se ei kuitenkaan tarkoita ettei Filippiinit olisi muilta osin mainio maa, vaikka toiset ovat edelleen tasa-arvoisempia kuin toiset eikä maan poliittinen järjestelmä vie maata eteenpäin eikä tuo kaikille riittävästi leipää pöytään.

Sirkushuvien puolella on kuitenkin mennyt paremmin. Maan politiikka on ollut suunnannäyttäjänä ja tyyli-ikonina länsimaisille demokratioille äärimmäisen poliittisen populismin pimeällä tiellä.