On olemassa maita, joissa asiat toimivat loogisesti. Sitten on olemassa Filippiinit. Täällä logiikka ei varsinaisesti katoa – se vain vaihtaa työpaikkaa ja siirtyy tekemään jotain aivan muuta. Mitä kauemmin täällä asuu, sitä useammin huomaa törmäävänsä ilmiöön, jota kutsun filippiiniläiseksi paradoksiksi.
Filippiiniläinen paradoksi tarkoittaa sitä, että kaksi täysin ristiriitaista asiaa voivat olla samaan aikaan täysin normaaleja. Kukaan ei näe niissä mitään ristiriitaa, eikä kukaan koe tarvetta selittää niitä. Turisti puolestaan viettää ensimmäiset viikot yrittäen ymmärtää, mitä ihmettä juuri tapahtui. Lopulta hän luovuttaa – ja juuri silloin elämä täällä alkaa tuntua yllättävän järkevältä.
Filippiiniläinen paradoksi ei ole virhe järjestelmässä, vaan itse järjestelmä. Se on näkymätön käyttöohje, jonka paikalliset oppivat jo lapsena ja jonka ulkomaalainen ymmärtää vasta vuosien harjoittelun jälkeen. Kun sen oivaltaa, lakkaa kysymästä ”miksi ihmeessä?” ja alkaa todeta olkiaan kohauttaen: ”Tämä on Filippiinit.”
Seuraavassa muutamia filippiiniläisen paradoksin konkreettisia ilmentymiä – asioita ja ilmiöitä, joiden ei pitäisi olla olemassa, jos maailmaa hallitsisivat pelkkä logiikka ja suomalainen maalaisjärki. Siitä huolimatta ne eivät ainoastaan ole olemassa, vaan muodostavat paikallisen elämän ja kulttuurin vankan perustan. Kukaan ei ihmettele niitä. Kukaan ei kyseenalaista niitä. Ne vain ovat.
Enemmän kuin pelkkä kyyti
Ensimmäinen kosketus paradoksiin tapahtuu usein liikenteessä. Useimmissa maissa joukkoliikenne pyritään tekemään mahdollisimman yhdenmukaiseksi ja helposti tunnistettavaksi. Filippiineillä päädyttiin täysin päinvastaiseen ratkaisuun. Jos kulkuväline ei näytä siltä kuin se olisi voittanut joulukuusen koristelukilpailun, sitä ei luultavasti ole vielä viimeistelty.
Legendaarinen jeepney syntyi amerikkalaisten armeijan ylijäämäjeepeistä toisen maailmansodan jälkeen. Nykyään ne ovat liikkuvia taideteoksia, joiden kylkiä koristavat kromi, neonvärit, uskonnolliset kuvat, iskulauseet, poptähdet ja joskus koko suvun nimet. Sisällä matkustajat ojentavat rahansa käsistä käsiin kuljettajalle ilman, että kukaan tarkistaa summia tai vaihtorahoja.
Jeepney on paljon enemmän kuin pelkkä kulkuväline – se on pieni liikkuva yhteiskunta. Siellä vaihdetaan kuulumisia ja tehdään tilaa vielä yhdelle matkustajalle, vaikka suomalaisen silmissä auto oli ollut täynnä jo monta matkustajaa sitten. Filippiineillä näyttää siltä, että jeepneyyn mahtuu aina yksi ihminen enemmän kuin fysiikan lait pitävät mahdollisena.
Makea spagetti, suuri rakkaus
Kun liikenteestä selviää hengissä, on aika syödä. Turisti astuu luottavaisin mielin pikaruokaravintolaan ja huomaa olevansa Jollibeessä – paikassa, joka monen filippiiniläisen mielestä tekee hampurilaiset paremmin kuin McDonald’s. Varsinainen kulttuurishokki ei kuitenkaan tule burgerista vaan spagetista.
Filippiiniläinen spagetti näyttää italialaiselta, mutta siihen yhtäläisyydet pitkälti loppuvat. Kastike on makeaa, joukossa on kirkkaanpunaisia nakinpaloja ja kaiken kruunaa kerros cheddarjuustoa. Ensimmäinen haarukallinen saa italialaisen pyörittelemään silmiään, toinen hämmentää turistia ja kolmannen jälkeen huomaa tilaavansa annoksen uudelleen. Neljännellä kerralla alkaa väittää, että italialaiset ovat ehkä olleet spagettiasiassa vähän turhan jäykkiä.
Jollibee ei ole filippiiniläisille pelkästään pikaruokaketju, vaan kansallinen instituutio. Lasten syntymäpäiviä vietetään siellä, ulkomailla asuvat kaipaavat sitä koti-ikävän iskiessä ja uuden ravintolan avajaiset keräävät jonoja kuin Suomessa ilmainen ämpärijakelu. Moni turisti kokeilee Jollibeetä uteliaisuudesta, mutta poistuu ymmärtäen, ettei kyse ole pelkästä ruoasta vaan palasta filippiiniläistä identiteettiä.
Balut ja Bon Jovi
Jos makea spagetti ei vielä riittänyt haastamaan maailmankuvaa, seuraavaksi vastaan tulee balut. Kyseessä on keitetty ankanmuna, jonka sisällä kehitys on ehtinyt jo hyvään alkuun. Paikallisille se on tavallinen iltapala, mutta turistille siitä tulee lähes aina henkilökohtainen selviytymiskoe. Hauskinta on, ettei kukaan oikeastaan pakota syömään sitä – silti lähes jokainen kokeilee, koska ”maassa maan tavalla”.
Iltaisin kaduilla alkaa kuulua tuttu huuto: ”Baluuuut!” Samaan aikaan jostain lähitalosta kantautuu Frank Sinatran, Celine Dionin tai Bon Jovin ääni. Ei alkuperäisenä levytyksenä vaan naapurin tulkitsemana sellaisella itsevarmuudella, että itse Bon Jovikin laskisi mikrofoninsa ja antaisi tilanteen edetä omalla painollaan. Videoke ei Filippiineillä ole harrastus vaan elämäntapa, joka kuuluu syntymäpäiville, häihin, hautajaisiin ja aivan tavallisiin tiistai-iltoihin.
Parasta koko ilmiössä on se, ettei kukaan odota täydellistä laulusuoritusta. Tärkeintä on osallistua, laulaa sydämestä ja mielellään mahdollisimman kovaa. Jos mikrofoni ojennetaan sinulle, kohtelias ihminen ei keksi tekosyitä vaan tarttuu siihen. Sillä hetkellä ymmärtää, että filippiiniläisessä kulttuurissa yhteinen ilo voittaa täydellisyyden mennen tullen.
Englantia… tai jotain sinne päin
Yksi Filippiinien hauskimmista ilmiöistä on myös kieli. Keskustelu voi alkaa tagalogiksi, vaihtua kesken lauseen englanniksi ja päättyä jälleen paikalliseen kieleen ilman, että kukaan edes huomaa vaihtaneensa kieltä. Tätä kutsutaan Taglishiksi, ja siihen tottuminen vie aikansa. Ensimmäisellä viikolla luulet kuuntelevasi kolmea eri keskustelua, kuukauden kuluttua huomaat ymmärtäväsi yllättävän paljon.
Taglish kertoo paljon myös Filippiinien historiasta. Yli kolmesataa vuotta Espanjan siirtomaana, lähes puoli vuosisataa Yhdysvaltojen hallinnassa ja omat paikalliset kielet ovat sulautuneet niin saumattomasti yhteen, että lopputulosta on lähes mahdoton jäljitellä. Kukaan ei tunnu tietävän tarkalleen, missä kohtaa englanti loppuu ja tagalog alkaa – eikä sillä oikeastaan ole kenellekään merkitystä.
Turistin näkökulmasta Taglish on kuitenkin melkoinen lahja. Vaikka et ymmärtäisi puolta keskustelusta, kuulet jatkuvasti tuttuja englanninkielisiä sanoja, jotka pitävät sinut edes suunnilleen kärryillä. Juuri kun luulet ymmärtäneesi koko lauseen, loppu vaihtaakin takaisin tagalogiin, ja huomaat nyökkäileväsi kohteliaasti aivan väärässä kohdassa.
Kaksi paikkaa riittää kuudelle
Liikkuminen tarjoaa seuraavan opetuksen. Eurooppalaisen silmissä tricycle näyttää kulkuneuvolta, jossa moottoripyörän kylkeen on kyhätty pieni sivuvaunullinen koppero – sellainen, johon juuri ja juuri kuvittelisi mahtuvan kaksi pienikokoista ihmistä ja heidän optimisminsa. Filippiiniläiselle sama ajoneuvo soveltuu kuuden matkustajan, kahden riisisäkin, jääkaapin, koiran ja viikon ruokaostosten kuljettamiseen. Painovoima tekee parhaansa, mutta optimismi voittaa lähes aina.
Tricycle on myös erinomainen muistutus siitä, että filippiiniläinen käsitys henkilökapasiteetista poikkeaa sääntösuomalaisesta tulkinnasta. Kun kuljettaja pysähtyy poimimaan vielä yhden matkustajan, turisti alkaa epäillä fysiikan lakeja. Paikalliset puolestaan siirtyvät muutaman sentin sivuun, hymyilevät ja toteavat, että hyvin tänne vielä mahtuu. Tricycle ei noudata euklidista geometriaa, vaan paikallista versiota, jossa sisätilavuus kasvaa suorassa suhteessa matkustajien hyvään tahtoon.
Monelle turistille ensimmäinen tricycle-kyyti on elämys, joka jää mieleen pitkäksi aikaa. Polvet ovat korvissa, pää osuu kattoon jokaisessa töyssyssä ja vastaan tuleva rekka tuntuu viistävän olkapäätä muutaman sentin päästä. Perille kuitenkin päästään lähes aina turvallisesti, ja matkan jälkeen huomaa yllätyksekseen etsivänsä seuraavaa tricycleä mieluummin kuin tavallista taksia.
Boodle Fight – Sormet peliin
Kun juhlapäivä koittaa, ruokaa ei välttämättä nostella omille lautasille lainkaan. Boodle Fight -aterialla banaaninlehtien päälle kasataan valtava määrä riisiä, lihaa, kalaa ja kasviksia, ja kaikki syövät paljain käsin samalta lehdeltä. Syömätavan nimi kuulostaa tappelulta, mutta tunnelma muistuttaa enemmän suurta perhejuhlaa.
Ensikertalainen lähestyy Boodle Fight -tarjoilua yleensä pienellä epävarmuudella. Missä ovat lautaset, haarukat ja tarjoilujärjestys? Missä on henkilö, joka kertoo, mitä tässä kuuluu tehdä? Paikalliset ratkaisevat ongelman yksinkertaisesti pesemällä kätensä, hymyilemällä ja ryhtymällä syömään. Viiden minuutin kuluttua suomalainenkin huomaa, että sormilla syöminen on yllättävän luonnollista.
Boodle Fight kertoo filippiiniläisestä kulttuurista ehkä enemmän kuin mikään juhlapuhe. Samasta pöydästä syöminen muistuttaa, että tärkeintä on se, ettei kukaan jää ilman ruokaa tai seuraa. Syömätavan nimi kuulostaa tappelulta, mutta tunnelma muistuttaa enemmän hyvin organisoitua hyökkäystä nälkää vastaan, jossa ainoa ase on vikkelät sormet.
Kaikkea vähän, mutta tarpeeksi
Arjen todellinen sydän löytyy kuitenkin sari-sari-kaupasta. Se on pieni perheomisteinen kioski, josta voi ostaa lähes mitä tahansa – mutta vain juuri sen verran kuin sillä hetkellä tarvitsee. Yksi kananmuna, yksi savuke, yksi kahvipussi tai yksi annospussi shampoota riittää vallan mainiosti.
Sari-sari-kauppa on paljon enemmän kuin lähikioski – se on kokonaisen naapuruston olohuone, uutistoimisto, pankki, sosiaalitoimisto, sääasema ja joskus myös parisuhdeneuvonnan sivutoimipiste. Siellä pysähdytään vaihtamaan kuulumisia, lainaamaan muutama peso palkkapäivään asti ja selvittämään, kuka on menossa naimisiin, kuka muuttanut ja kenelle syntyi tällä viikolla vauva. Jos Facebook joskus kaatuisi, filippiiniläinen naapurusto tuskin huomaisi suurta eroa.
Turisti saattaa ihmetellä, miksi hyllyillä on satoja pieniä annospusseja eikä ekologisesti ajattelevan kuluttajan säästöpakkauksia. Selitys on yksinkertainen: kaikkea ei tarvitse – eikä aina edes voi – ostaa viikoksi eteenpäin. Kun päivän palkka tulee illalla, illalla ostetaan myös illan kahvi, shampoo, nuudelipaketti tai yksi jääkylmä virvoitusjuoma. Huomisesta huolehtii huominen. Se on talousfilosofia, jonka mukaan miljoonat ihmiset elävät joka päivä.
Kaikki käy järkeen… lopulta
Kaiken tämän keskellä on yksi asia, joka myös tekee Filippiineistä erityisen. Se on kohteliaisuus. Kohteliaisuutta ja kunnioitusta ilmaiseva sana po ilmestyy keskusteluihin vähän väliä, ja nuoret tervehtivät vanhempiaan nostamalla heidän kätensä otsalleen kunnioituksen merkiksi. Ele ei ole turisteja varten järjestetty näytös vaan luonnollinen osa jokapäiväistä elämää.
Ehkä juuri siinä piilee Filippiinien suurin paradoksi. Maa voi tuntua kaoottiselta, äänekkäältä ja välillä täysin käsittämättömältä, mutta samalla ihmiset kohtelevat toisiaan poikkeuksellisen lämpimästi. Kun lakkaa vertaamasta kaikkea Suomeen ja hyväksyy sen, ettei kaikkea tarvitse ymmärtää, tapahtuu jotain odottamatonta.
Istut jeepneyssä. Puristat sylissäsi ostoskassia, jonka sisältö ei fysiikan mukaan mahtuisi siihen. Hyräilet Bon Jovia, syöt makeaa spagettia, vastaat puoleksi englanniksi ja puoleksi tagalogiksi, ostat sari-sari-kaupasta yhden annospussin pikakahvia ja kiität lähtiessäsi automaattisesti: ”Salamat po.”
Ja juuri silloin ymmärrät, että filippiiniläinen paradoksi on muuttanut sinua. Tai kuten filippiiniläinen paradoksi itse asian ilmaisisi: ei tämän kaiken tarvitse käydä järkeen. Riittää, että se toimii.
Samasta aiheesta:
Filippiinit – Paratiisi vai pahin virheesi?
Suomalainen mies Filippiineillä – Ylösnousemus
Tropiikki vie, tropiikki antaa – Miksi Mikko ei koskaan palannut?
