Monet muistavat suuren suomalaisen kidnappausdraaman, jossa kaksi suomalaismiestä päätyi tahtomattaan vierailulle Jolon saarelle. Osa sieppaajista pääsi ”paratiisiinsa”, osa jäi maallisen oikeuslaitoksen armoille – joka lopulta osoitti voimansa… vai sittenkin heikkoutensa?
Vuonna 2000 Filippiinien eteläisimmillä saarilla toiminut Abu Sayyaf -terroristiryhmä (nimi tarkoittaa ”miekankantajaa”) sieppasi turistijoukon Sipadanin saarelta Malesiassa. Vangitut kuljetettiin veneellä syvälle pimeyteen Etelä-Filippiineillä. Heidän joukossaan oli myös kaksi suomalaista.
Siitä alkoi tosielämän viidakkoseikkailu, jota seurattiin Suomessa kynsiä pureskellen: selviäisivätkö suomalaismiehet elävänä kotiin? Tapahtuma mursi lopullisesti sen lapsenuskon, ettei meille ”hyville suomalaisille” voi tapahtua mitään pahaa maailmalla. Vaikka suurin osa panttivangeista lopulta vapautettiin, Filippiinien maine turvallisena matkakohteena kärsi iskun, josta se ei ole vieläkään täysin toipunut.
Vuonna 2000 Filippiinien eteläisillä saarilla toiminut Abu Sayyaf -terroristiryhmä (nimi tarkoittaa ”miekankantajaa”) kaappasi turistijoukon Sipadanin saarelta Malesiassa. Panttivankien joukossa olivat suomalaiset Seppo Fränti ja Risto Vahanen. Heidät vietiin veneellä yli 300 kilometrin päähän Jolon saarelle, joka toimi terroristien tukikohtana.
Pääsiäissunnuntaina 23. huhtikuuta kuusi raskaasti aseistautunutta miestä hyökkäsi lomakeskuksen illalliselle. He pakottivat suomalaismiesten lisäksi useita saksalaisia, ranskalaisia, eteläafrikkalaisia ja malesialaisia työntekijöitä pikaveneisiin. Kaksi amerikkalaista onnistui pakenemaan rannalla syntyneessä kaaoksessa.
Seurasi 140 päivän hermopeli, jossa Filippiinien hallitus, ulkomaiset diplomaatit ja paikalliset poliitikot neuvottelivat panttivankien vapauttamisesta. Kulisseissa väijyi Filippiinien armeija, jolla oli omat kalavelkansa Abu Sayyafille.
Tapahtuma mursi lopullisesti sen lapsenuskon, ettei meille ”hyville suomalaisille” voi tapahtua mitään pahaa maailmalla. Vaikka suurin osa panttivangeista lopulta vapautettiin, isku jätti pysyvän varjon Filippiinien matkailumaineeseen – varjon, joka ei ole kadonnut yli kahdessakymmenessä vuodessa.
Kun aseet puhuvat, kielitaito ei auta
Seppo Fränti ja Risto Vahanen viettivät rauhallista lomaa sukeltajien suosimalla Sipadanin saarella, jonka hallinnasta Malesia ja Indonesia olivat pitkään kiistelleet. Kansainvälinen tuomioistuin määräsi saaren lopulta Malesian hallintaan joulukuussa 2002.
Heidän lomailunsa päättyi kuitenkin äkisti pääsiäissunnuntaina 23. huhtikuuta, kun kuusi raskaasti aseistautunutta Abu Sayyafin miestä keskeytti lomakeskuksen illallisen. Aseilla uhaten he veivät suomalaismiesten lisäksi kolme saksalaista, kaksi ranskalaista, kaksi eteläafrikkalaista, yhden libanonilaisen, yhdeksän malesialaista sekä kaksi filippiiniläistä työntekijää pikaveneisiin. Kaksi amerikkalaista onnistui pakenemaan rannalla syntyneessä sekasorrossa.
Yli 300 kilometrin mittaisen merimatkan jälkeen siepatut päätyivät Mindanaon eteläkärjessä sijaitsevalle Jolon saarelle, jossa Abu Sayyafin terroristit pitivät leiriään. Seuraavien 140 päivän ajan saarelta tihkui uutisia, joissa hyvä ja paha, oikeus ja vääryys ottivat mittaa toisistaan.
Ja dramaattisia uutisia riitti, kun Filippiinien hallitus ryhtyi yhdessä ulkomaisten diplomaattien kanssa neuvottelemaan panttivankien vapauttamisesta. Paikalliset poliitikotkin liittyivät neuvottelupöytiin – kuka milläkin puolella ja milläkin motiivilla. Taustalla väijyi jatkuvasti Filippiinien armeija, jolla oli omat tilinsä selvitettävänä Abu Sayyafin kanssa.
Lupauksia ja lunnaita
9. toukokuuta Suomen, Saksan ja Ranskan ulkoministerit saapuivat Manilaan tapaamaan Filippiinien presidentti Joseph Estradaa. Presidentti vakuutti, että panttivangit vapautetaan neuvottelemalla – ei väkivalloin. Samaan aikaan taistelut Filippiinien armeijan ja Abu Sayyaf -ryhmän välillä kiihtyivät, ja panttivankeja siirrettiin leiristä toiseen heidän turvallisuutensa varmistamiseksi.
Turhautuneina paikallisten poliitikkojen ja neuvottelijoiden hitauteen Euroopan unioni ja Libya perustivat oman erillisen neuvotteluryhmän. Vaikka Libya oli aiemmin tukenut Abu Sayyafia, se muutti linjaansa kidnappauksen vuoksi, sillä maan johtaja Muammar Gaddafi ei halunnut tulla tunnetuksi terroristien tukijana.
27. toukokuuta ryhmän johtaja Ghalib Andang – Commander Robot – esitti kovat vaatimukset panttivankien vapauttamiseksi: itsenäisen islamilaisen valtion perustaminen Etelä-Filippiineille ja kansainvälisen tuomioistuimen kutsuminen tutkimaan filippiiniläisten siirtotyöläisten kohtelua Malesiassa. Lunnaista ei vielä puhuttu julkisesti, mutta neuvottelijat tiesivät, että tilanne ratkaistaan lopulta käteisellä.
9. kesäkuuta Abu Sayyaf ilmoitti, että panttivangit voidaan vapauttaa myös rahaa vastaan ja vaati miljoona dollaria jokaisesta panttivangista. Filippiinien hallitus totesi, ettei se estä ulkomaisia hallituksia maksamasta lunnaita. Länsimaat puolestaan julistivat, ettei lunnaita makseta, vaan vapauttaminen yritetään hoitaa neuvottelemalla.
Ihmiselämän hintaneuvottelut
Malesian hallitus ja kidnapattujen malesialaisten perheet päättivät toimia kuitenkin toisin. Ensimmäinen malesialainen panttivanki vapautettiin 24. kesäkuuta kolmen miljoonan dollarin lunnaita vastaan.
Muiden maiden diplomaatit ja neuvottelijat paheksuivat lunnaiden maksamista, sillä se oli vastoin heidän linjaansa olla maksamatta lunnaita terroristeille. Toinen malesialainen vapautettiin 21. heinäkuuta.
Heinä- ja elokuussa sieppaajien leireillä vieraili ulkomaisia ja filippiiniläisiä toimittajia ja pappeja, joista osa ryöstettiin ja vangittiin muutamaksi päiväksi. Myös suomalainen toimittaja Rauli Virtanen ja kuvaaja Hannu Kärenlampi vierailivat yhdellä leirillä tapaamassa panttivankeja ja raportoimassa tapahtumista suomalaisiin tiedotusvälineisiin.
17. heinäkuuta ensimmäinen eurooppalainen panttivanki vapautettiin: sieppaajat päästivät saksalaisen Renate Wallertin vapaaksi terveydellisistä syistä useiden vetoomusten jälkeen. Wallert kärsi muun muassa korkeasta verenpaineesta ja vakavista sydänoireista.
18. elokuuta Abu Sayyaf lisäsi panttivankien määrää siepattuaan kolme paikallista rakennustyöläistä. Neuvottelut vapauttamiseksi olivat päättyneet tuloksettomia, ja panttivankien keskuudessa toivottomuus kasvoi samaa tahtia heidän terveydentilansa heikkenemisen kanssa.
Pettymyksestä toivottomuuteen
Libanonilainen sanomalehti kertoi 5. elokuuta, että Libya oli sitoutunut maksamaan 25 miljoonan dollarin lunnaat ulkomaisista panttivangeista. Kaksi päivää myöhemmin Libyan hallitus ilmoitti, että Abu Sayyaf -ryhmälle oli maksettu 5,5 miljoonan dollarin ennakko panttivangeista.
Muammar Gaddafi lähetti 14. elokuuta poikansa Jolon saarelle neuvottelemaan panttivankien vapauttamisesta ja loppuosan lunnaiden maksamisesta. Abu Sayyaf kuitenkin ilmoitti keskeyttäneensä kaikki neuvottelut, koska Filippiinien armeija suunnitteli hyökkäystä heidän leireihinsä heti, kun kaikki ulkomaalaiset panttivangit olisi vapautettu. Kaksi päivää myöhemmin kolme malesialaista panttivankia vapautettiin.
Kulisseissa neuvottelut jatkuivat monimutkaisina. Libya tarjosi rahaa “voiteluaineeksi”, ja paikalliset muslimipoliitikot toimivat välittäjinä. 27. elokuuta pattitilanne laukesi. Saksalainen Werner Wallert (jonka puoliso oli vapautettu aiemmin terveyssyistä) sekä kolme ranskalaista, yksi libanonilainen ja yksi eteläafrikkalainen panttivanki vapautettiin.
Seuraavana päivänä vapautettiin toinen eteläafrikkalainen, mutta tilanne mutkistui pian uudelleen. Abu Sayyaf lisäsi panttivankien määrää sieppaamalla amerikkalaisen toimittajan ja kaksi filippiiniläistä koulutyttöä. Ryhmä uhkasi tappaa amerikkalaisen, ellei kolmea islamistista terroristia vapautettaisi Yhdysvaltain vankiloista. Yksi heistä oli World Trade Centerin vuoden 1993 pommi-iskun suunnittelija Ramzi Youssef.
Syyskuun 3. päivänä armeija hyökkää terroristien leiriin ja onnistuu vapauttamaan kolme elokuussa siepattua filippiiniläistä rakennustyöläistä. Tilanne on erittäin jännittynyt ja yhden väärinkäsityksen päässä verilöylystä; henkinen sytytyslanka paloi ja liipaisinsormet syyhysivät. Leiriin jääneiden panttivankien usko onnelliseen loppuun romahti.
Vapauden hintalappu
9. syyskuuta loput lunnasrahat toimitettiin Abu Sayyafin johtajille ja heidän edustajilleen. Myös Suomeen saatiin vihdoin hartaasti odotettuja uutisia: suomalaisten lisäksi vapautettiin kaksi malesialaista, yksi saksalainen ja yksi ranskalainen panttivanki. Heidät kuljetettiin armeijan helikopterilla Jolon saaren pääkaupunkiin ja sieltä edelleen Mindanaon saarelle, jossa heidän kotimaidensa diplomaatit ja avustustyöntekijät odottivat. Seuraavana päivänä kaikki kuusi vapautettua lennätettiin Libyaan.
12. syyskuuta Tripolissa järjestettiin panttivankien vapautusjuhla, jota isännöi Muammar Gaddafin poika Saif al-Islam Gaddafi. Suomesta juhlaan osallistui ulkoministeri Erkki Tuomioja, kun taas muiden maiden ulkoministerit kieltäytyivät kutsusta. Vielä saman illan aikana Vahanen ja Fränti lennätettiin ulkoministeriön erikoiskoneella Helsinkiin.
Amerikkalainen toimittaja, kolme ranskalaista lehtimiestä ja kaksi malesialaista sukellusopasta jäivät kuitenkin edelleen terroristien leirille ihmiskilviksi armeijan hyökkäystä vastaan. 16. syyskuuta tuli synkkä uutinen: toimittaja oli teloitettu, malesialaiset kuolleet tulitaistelussa. Ranskalaiset onnistuivat pakenemaan.
Seuraavana päivänä presidentti Joseph Estrada piti televisiopuheen, jossa hän ilmoitti mittansa täyttyneen ja määräsi armeijan tuhoamaan Abu Sayyafin viimeiseen mieheen. Jolon saarelle lennätettiin yli tuhat sotilasta sekä suuria määriä varusteita ja ammuksia. Seuranneissa taisteluissa kuoli lukuisia siviilejä ja kymmenkunta Abu Sayyafin taistelijaa. Loput pakenivat eri puolille Filippiinejä ja sulautuivat siviilien joukkoon.
Kun armeija oli poistunut ja tilanne rauhoittunut, Abu Sayyafin jäsenet palasivat Jololle juhlimaan lunnasrahoillaan. He esittelivät uusia, komeita veneitään ja entistä järeämpiä aseitaan. Saaren köyhiin kyliin nousi prameita taloja, joissa oli kodinkoneita ja ylellisyystavaroita, jollaisia siellä ei ollut ennen nähty.
Jolon kidnappausdraama oli vasta alkusoittoa. Se avasi tien useille muille sieppauksille, joista tuli Abu Sayyafin toiminnan tunnusmerkki seuraavina vuosina.
Oikeuden miekka iskee
Vaikka suurin osa Jolon saaren panttivangeista vapautettiin lähes viiden kuukauden mittaisen helvetin jälkeen, Filippiinien oikeuslaitos ei jäänyt lepäämään ruosteisille laakereilleen. Oikeuden risaiset rattaat natisivat eteenpäin, ja lähes 25 vuotta tapauksen jälkeen pidätetyt Abu Sayyaf -terroristit saivat lopulta tuomionsa.
Lokakuun 16. päivänä Taguig Cityn käräjäoikeus totesi 157-sivuisessa päätöksessään, että 17 vastaajaa oli syyllistynyt 19 ulkomaalaisen ja kahden filippiiniläisen sieppaamiseen sekä lunnasvaatimuksiin. Jokainen heistä tuomittiin elinkautiseen vankeuteen.
Lisäksi tuomitut velvoitettiin maksamaan kullekin 21 siepatulle 300 000 Filippiinien peson vahingonkorvaukset kuuden prosentin vuotuisine korkoineen tuomion lainvoimaisuudesta alkaen. Tuskin kukaan uhreista jää odottamaan näitä rahoja, mutta oikeussalissa kyse oli enemmän moraalisesta voitosta.
Kidnappauksen johtaja, ”Commander Robot”, sekä 12 muuta operaatioon osallistunutta terroristia oli pidätetty jo joulukuussa 2003. He kuitenkin saivat surmansa muutamaa vuotta myöhemmin järjestämässään vankilakapinassa.
Seitsemän syytettyä jätettiin tuomitsematta, koska heidän katsottiin toimineen vain palkattuina vartijoina tai juoksupoikina. Abu Sayyafin leirien läheisyydessä sijaitsevien kylien asukkaat – osa vastahakoisesti, osa rahan vuoksi tai ”osa-aikaisina terroristeina” – toimivat viestinviejinä, kantajina sekä ruoka- ja lääkelähettien kuljettajina. Jälkikäteen ei voida varmuudella todistaa, auttoivatko he sieppaajia vai uhreja.
Menetetyn maineen saari
Vaikka Abu Sayyaf on neutralisoitu, heidän häikäilemätön maineensa elää yhä ja vaikuttaa edelleen käsityksiin siitä, kuinka turvallista ulkomaalaisten on matkustaa Filippiinien eteläosiin. Nykyään Mindanaon saari on – muutamia poikkeusalueita lukuun ottamatta – yhtä turvallinen keskivertoturistille kuin maan muutkin osat.
Sieppaukset, jotka 2000-luvun alussa olivat alueen synkkä tavaramerkki, ovat olleet jo vuosia harvinaisuus. Armeija ja merivoimat operoivat nykyisin kehittyneellä teknologialla ja tarkalla tiedustelutiedolla, ja Yhdysvaltain armeija tukee Mindanaon valvontaa osana kansainvälistä terrorismin vastaista yhteistyötä.
Lomakeskukset ovat kiristäneet turvatoimiaan merkittävästi, ja panttivangiksi joutuminen on nyt huomattavasti epätodennäköisempää kuin alueen pahimpina vuosina. Kuten eräs paikallinen hotelliomistaja totesi: ”Täällä riskit ovat nykyään samat kuin missä tahansa muualla maailmassa – mutta aurinko paistaa kirkkaammin.”
Aiheesta lisää:
Kädet ylös! – Tämä on Filippiinit
Islam Filippiineillä – Sotaa ja sopimista
