Suomessa talviurheilusankari syntyy lähes luonnostaan. Hän kompuroi suksilleen jo päiväkodin pihalla, kaatuu, nousee ylös, voittaa maailmancupin ja päätyy postimerkkiin. Filippiineillä ajatus talviurheilijasta tuntuu yhtä absurdilta kuin ehdotus saunan rakentamisesta keskelle riisipeltoa.
On olemassa maita, joissa talvi on luonnonilmiö. Ja sitten on Suomi, jossa talvi on identiteetti. Se tulee joka vuosi, pyytämättä ja poistumatta, ja kasvattaa lapsista joko hiihtäjiä tai ihmisiä, jotka vihaavat hiihtoa. Molemmat ovat täysin hyväksyttäviä elämänpolkuja.
Sitten on Filippiinit – maa, jossa talvi on ostoskeskuksen ilmastointilaite. Jossain näiden kahden todellisuuden välissä, seisoo suomalaisfilippiiniläinen urheilija. Hän seuraa talviolympialaisia katseella, joka Suomessa tulkitaan epärealistiseksi haaveeksi mutta Filippiineillä rohkeudeksi.
Lumesta syntynyt, tropiikissa kruunattu
Suomessa talviurheilusankari syntyy lähes huomaamatta. Hän saa valmentajan, toisen valmentajan, liiton tuen ja lopulta paikan olympialentokoneessa. Kun suomalainen sijoittuu olympialaisissa kahdeksanneksi, reaktio on lähinnä huokaus ja lause: “No, ei se nyt tällä kertaa onnistunut”.
Filippiineillä sama sijoitus aiheuttaisi presidentillisen vastaanoton, juhlaparaatin ja televisiospesiaalin. Filippiineillä yksi ainoa talviurheilija voi muuttaa koko keskustelun. Ei vain urheilusta, vaan koko kansakunnan mahdollisuuksista.
Kun Filippiinit lähetti ensimmäisen taitoluistelijansa Michael Martinezin Sotšin talviolympialaisiin vuonna 2014, se ei ollut urheilullinen vallankumous. Se oli sukupolvikokemus. Yhtäkkiä maa, jossa ei ole lunta, oli mukana kisassa, joka perustuu jäähän. Se oli absurdi ajatus – ja juuri siksi niin voimakas kokemuksena.
Olympialaiset eivät ole koskaan olleet pelkkää urheilua. Ne ovat aina olleet myös tarinoita. Ja mitä epätodennäköisempi tarina, sitä paremmin se jää mieleen.
Yksi monista vai alku kaikelle
Suomi on täynnä hyviä urheilutarinoita. Meillä on sankareita, meillä on mitaleita ja meillä on vuosikymmenten mittainen perinne. Talviurheilu on meille vakava asia. Filippiineillä se on vielä puhdasta mielikuvitusta – ja lopulta mielikuvitus on suurempi muutosvoima kuin perinne.
Tässä kohtaa suomalaisfilippiiniläinen urheilija astuu kuvaan. Hän on täysin suomalainen ja myös täysin filippiiniläinen. Hän on kasvanut siihen hiljaiseen hyväksyntään, että lumi ja jää ovat osa elämää. Mutta samaan aikaan hän kantaa mukanaan kulttuuria, jossa mikään ei ole itsestään selvää. Missä menestys ei ole oletus vaan ihme.
Suomalaisfilippiiniläisellä urheilijalla on usein realistisempi tie talviolympialaisiin Filippiinien edustajana kuin Suomen. Ei siksi, että hän olisi huonompi tai parempi, vaan siksi, että Suomessa hän on yksi monista. Filippiineillä hän on jonkin uuden alku.
Kahden todellisuuden urheilija
Tämä on olympialaisten globaalia todellisuutta: kisat ovat täynnä urheilijoita, jotka ovat syntyneet yhdessä maassa, harjoitelleet toisessa ja kilpailevat kolmannen lipun alla. Kukaan ei kyseenalaista sitä, kun eurooppalaisessa järjestelmässä kasvanut urheilija edustaa Afrikan tai Karibian maata. Miksi Filippiinit olisi poikkeus?
Filippiinit tarvitsee talviurheilusankareita enemmän kuin Suomi. Ei mitalien vuoksi, vaan mielikuvien. Filippiineillä suuri osa ihmisistä elää jatkuvan epävarmuuden keskellä. Tuleeko seuraava taifuuni, riittääkö raha, onko tulevaisuus huonompi kuin nykyhetki. Tällaisessa ympäristössä unelmat ovat usein pieniä ja käytännöllisiä. Juuri siksi tarvitaan joku, joka laajentaa unelmien rajat arjen ulkopuolelle – räjäyttää tajunnan ja hiihtää olympialaisissa.
Talviurheilusankari Filippiineillä ei ole esikuva siksi, että hän voittaa. Hän on esikuva siksi, että hän uskaltaa yrittää jotain, mikä ei “kuulu” hänelle. Se viesti on voimakkaampi kuin yksikään mitali. Suomessa taas sankaruus on usein tulospohjaista. Jos et voita, et ole oikea sankari. Filippiineillä jo se, että seisot lähtöviivalla, riittää.
Median näkökulmasta ero on vielä selvempi. Suomessa talviurheilija on yksi uutinen muiden joukossa. Filippiineillä hän on ilmiö. Hän saa näkyvyyttä, huomiota ja mahdollisuuden vaikuttaa tavalla, josta suomalainen urheilija voi vain haaveilla.
Kaksi passia, yksi unelma
Olympialaisten maailmassa säännöt ovat selkeät: urheilija voi edustaa vain sitä maata, jonka passi häneltä löytyy. Kun kyseessä on suomalaisfilippiiniläinen lahjakkuus, kaksoiskansalaisuus tarjoaa vapauden valita edustusasunsa värit.
Valinta ei kuitenkaan ole pelkkä ilmoitusasia, vaan se vaatii molempien maiden olympiakomiteoiden ja lajiliittojen siunauksen. Jos urheilija on jo ehtinyt kantaa Suomen värejä arvokisoissa, edessä on yleensä kolmen vuoden karenssiaika, elleivät molemmat maat suostu joustamaan säännöistä hyvässä yhteisymmärryksessä.
Tässä kohtaa peli muuttuu kuitenkin taktisesti mielenkiintoiseksi. Suomessa talviurheilun huipulle pyrkiminen on kuin yrittäisi liittyä ruuhkaiselle moottoritielle; lahjakkuuksia on jonoksi asti, paikkoja vähän ja kilpailu on armotonta kyynärpääpeliä. Samaan aikaan Filippiineillä se sama moottoritie on käytännössä tyhjä.
Filippiineillä monessa talvilajissa ei ole edes olemassa virallista kansallista rankingia. Yksi ainoa onnistunut kansainvälinen tulos voi riittää avaamaan portit suoraan olympia-areenoille, ja urheilijalla on mahdollisuus nousta historiankirjoihin ”ensimmäisenä koskaan” tai vähintäänkin ainoana edustajana, jolla on mukanaan omat luistimet.
Oikotie olympialaisiin
Jos pitäisi nimetä yksi mahdollinen laji suomalaisfilippiiniläiselle lahjakkuudelle, se on taitoluistelu. Suomessa on jäähalli joka niemessä ja notkossa sekä maailmanluokan valmennus, kun taas Filippiineillä polku on jo raivattu Michael Martinezin toimesta. Kunhan tekniset minimipisteet ovat plakkarissa ja passi taskussa, tie olympiajäälle on huomattavasti suorempi kuin Suomen tiukassa karsintaseulassa.
Alppihiihto seuraa perässä varteenotettavana vaihtoehtona. Jos olet kasvanut laskettelurinteillä tai hionut taitojasi Keski-Euroopan hiistokeskuksissa, kansainvälisen hiihtoliiton FIS-pisteiden kerääminen Filippiinien lipun alla voi avata oven olympiakoneeseen.
Lumilautailu on tulevaisuuden jokeri – nuorekas ja mediaseksikäs laji, jossa Filippiineillä ei ole käytännössä lainkaan kilpailua, mutta janoa näkyvyydelle ja sponsoreille sitäkin enemmän. Myös pikaluistelu tarjoaa hiljaisen mahdollisuuden, sillä maakiintiöt ja Suomen tarjoamat erinomaiset harjoitusolosuhteet tekevät siitä strategisesti viisaan valinnan niille, jotka viihtyvät pitkillä matkoilla ilman tungosta.
Kun urheilija on harrastanut ja hionut taitonsa kansainväliselle junioritasolle, on aika kääntää katseet kohti paperisotaa ja ottaa rohkeasti yhteyttä Filippiinien olympiakomiteaan ja paikalliseen lajiliittoon. He kyllä kuuntelevat, kun tarjolla on urheilija, joka on valmis täyttämään kansainvälisen olympiakomitean tekniset kriteerit trooppisen saarivaltion väreissä.
Mestareita ja mielikuvitusta
Suomi osaa voittaa. Meillä mitataan matkoja sekuntikellolla ja pettymystä sadasosilla. Filippiinit taas tarvitsee jotakin paljon hullumpaa: pioneereja, jotka uskaltavat vaihtaa rantahiekan ikiroutaan. Siinä vaiheessa, kun trooppisen saarivaltion nimi ilmestyy lähtölistaan pakkasessa, on jo tapahtunut jotain todellista olympiahenkeä nostattavaa.
Suomi tekee mestareita liukuhihnalta. Filippiinit tekee mestareita mielikuvituksesta. Kun maa, jossa ei ole lunta, uskaltaa sanoa “me tullaan silti”, se ei ole pelkkää urheilua. Se on puhdasta olympiahulluutta parhaimmillaan – eksoottista, hämmentävää ja ehkä hieman vaarallista.
Mitaleita voi tulla tai olla tulematta. On helppoa voittaa, kun on syntynyt sukset jalassa, mutta on todellista sankaruutta lähteä ladulle, kun on syntynyt sandaalit jalassa! Mutta se hetki, kun joku ajattelee Filippiinejä ja talviurheilua samassa lauseessa, on jo kultamitali ihmiskunnan mielikuvitukselle.
Lisää urheiluaiheista:
